Part 6

Mutta pyhän Katariinan kulmassa oli tungos suurempi, ja sieltä kuului samassa tuskanhuuto, ja kopea ritari näytti kiivaasti lyövän jotakuta. Kumeaa tyytymättömyyden murinaa kuului joukosta mutta ei sen enempää. Ei kukaan rohjennut ehkäistä hänen lyöntiään. Niilo Bonpoika tunkeutui paikalle, vaikka Bartel-mestari yritti pidättää häntä hiasta, ja hän pääsikin kohta seisomaan päin ylpeän herran kasvoja. Hän näki kohta, mitenkä asian laita oli.

Eräs vanha vaimo oli ajettu kumoon ja makasi tiedotonna hevosten edessä, ja muuan halpaan pukuun puettu nuorukainen piti oikealla kädellään tanakasti kiinni hevosen suitsista ja koki vasemmalla torjua miekanlappeen lyöntiä. Hänen käsivarrestaan vuosi verta, ja hän näytti olevan nääntymäisillään, mutta silminnähtävästi näkyi hän päättäneen uskaltaa henkensä maassa makaavan vanhuksen edestä.

Niilo riensi nopeasti esiin ja nosti vaimoraukan maasta jättäen hänet parille katselijoista ja kääntyi sitten tuimaan ritariin päin. Pitäen lyhyttä miekkaansa päänsä päällä suojana ritarin raskasta lyömämiekkaa vasten astui hän verta vuotavan nuorukaisen eteen, joka heitti mielellään ohjakset nähtyään vaimon pelastuneeksi.

Mutta pöyhkeä ritari oli niin hölmistynyt tästä, ettei muistanut käyttää miekkaansakaan, vaan antoi sen vaipua alas. Ympärillä seisovilta pääsi puoleksi tukahutettu ilonhuuto nuorukaisen rohkean teon johdosta.

"Mitä rohkenet tehdä, uskalikko!" huusi vihdoin ritari, jota ärsytti kansan mieltymyksen mutina.

"Sitä mikä on jokaisen ritarillisen miehen velvollisuus", vastasi Niilo, "suojella turvattomia väkivaltaa vastaan!"

"Rohkea kana on opettanut sinua kaakottamaan, poika", lausui taasen ylpeä herra, "mutta minä kykenen pistämään sinut häkkiin, jossa unhotat sellaiset laulut." Hän kääntyi sitten lähimpäin miestensä puoleen. "Ottakaa nuo molemmat ja pankaa ne tukkiin!... Etkö sinä ole sama, joka karkasit työstäsi viime viikolla?"

Tämän hän sanoi haavoitetulle nuorukaiselle, joka näytti unhottaneen oman tuskansa katsellessaan uhkeaa nuorukaista, joka oli uskaltanut ruveta häntä puolustamaan.

"Sitä laulua, jota minä laulan", lausui Niilo Bonpoika pelottomasti, "ette te saane minua unhottamaan, ja mitä häkkiin tulee, niin saadaan nähdä, eikö Ruotsin valtakunnassa ole laki ja oikeus vielä voimassa... Minä olen valtakunnan marskin Kaarlo Knuutinpojan aseenkantaja, ja te ette niinkään vanginne minua ilman laillisia syitä... Mitä tähän" -- hän osoitti kädellään takanaan seisovaa, yhä vielä vapisevaa poikaa, -- "mitä tähän tulee, niin en tiedä millä oikeudella te käytte hänen kimppuunsa keskellä kaupunkia, joka ei, mikäli tiedän, kuulu teidän tuomioalaanne."

Niilo Bonpojan uljas puhe rohkaisi lyötyä, verta vuotavaa nuorukaista. Hän huusi ojentaen molempia käsiään ritaria kohden:

"Te tiedätte kyllä, ankara ritari, että minut on väkisin raastettu linnaan ja pakotettu työtä tekemään, ja ettei teillä ole mitään oikeutta käskeä minua!"

Mutta ritari ei tahtonut kuunnella nuorukaisten puhetta, yhtä vähän sen, joka sanoi olevansa Ruotsin marskin aseenkantaja, kuin senkään, joka väitti vasten tahtoaan joutuneensa työhön Visborgin linnaan. Hän vaan pikemmin kiihtyi sekä käski seuralaisiaan ottamaan kiinni molemmat kukonpoikaset. Ja yhä synkemmäksi muuttui ympärillä olijain mieli, ja yhä kumeammaksi kävi heidän tukahutettu nurinansa.

Silloin astui väkijoukosta esiin pitkä mies, yllään tumma, avara takki ja kaulassaan kultaketjut. Se oli vanha valkohapsinen mies, jonka kasvot olivat jalot ja avonaiset. Hän ojensi sauvansa ratsumiesten ja nuorukaisten väliin ja lausui edellisten johtajalle:

"Antakaa olla, ankara ritari, jättäkää asia toistaiseksi, kunnes tulee päivä, jolloin se voidaan laillisessa järjestyksessä tutkia."

Ritari tempasi nyt äkkiä suitsia ja painoi kannukset ratsunsa kupeisiin, niin että se nousi pystyyn ja oli syöksymäisillään vanhan pormestarin päälle. Mutta jos hän siten luuli vaikuttavansa pelkoa vanhukseen ja väkijoukkoon, niin hän pahoin erehtyi. Sillä viimeksi mainittu osoitti sanoilla ja liikkeillä suuttumustaan, ja uusia joukkoja tuli yhä lisäksi, niin että näytti pian tulevan ilmi tappelu linnanväen ja porvarien välillä.

Keskiajalla vallitsi kaikkialla, varsinkin Euroopan mannermaalla kaupunkien ja aatelin välillä vihamieltä, ei ainoastaan niissä kaupungeissa, jotka olivat syntyneet ritarilinnain ympärille ja vähitellen saavuttaneet vapauden ja itsenäisyyden, vaan niissäkin, joitten viereen tai läheisyyteen oli, kuten Visbynkin, linna myöhemmin rakennettu. Visborgin linnaa oli alettu rakentaa silloin kuin saksalaisritarit omistivat saaren Albrekt-kuninkaan ja Margareta-kuningattaren sodan aikana, jolloin vitaliveljekset vielä purjehtivat pohjoisilla merillä. Ja sitä ei oltu rakennettu kaupungin viereen eikä läheisyyteen, vaan sen muurien sisäpuolelle, niin että niiden lounainen kulma sekä siinä olevat tornit "Seilitorni" ja "Hoikkaheikki" tulivat linnarakennuksen kahdeksi sivuksi, ja uusia olivat vaan sen pohjoiset tornit "Kellotorni" ja "Blacken". Ritari Trugot eli, kuten hänen nimeään sekä lausuttiin että kirjoitettiin, Trued Hase oli ollut linnanhaltijana koko sen ajan, jonka Visby saarineen oli ollut kuningas Eerikillä. Hän oli myöskin tarkastanut linnan rakentamista, jonkavuoksi harmaaveljekset, joita ritari suuresti suosi, merkitsivät päiväkirjaansa, että hän "rakennutti suurimman osan Visbyn linnaa" -- sellaiseksi kuin se silloin oli. Sillä myöhemmin siihen rakennettiin lisäksi uusia tornia ja uusia muureja entisten ulkopuolelle kaupunkiin päin.

Hyvin tyytymättöminä olivat Visbyn porvarit nähneet linnaa rakennettavan, ja kun saksalaisritarit jättivät Gotlannin ja Visbyn kuningas Eerikille ja kuningatar Margaretalle v. 1408, ja kun edellinen kolme vuotta sen jälkeen kävi saarella, niin täytyi hänen juhlallisesti vakuuttaa porvareille, ettei heidän eikä vieraiden kauppamiesten tarvitse linnan tähden kärsiä mitään ikävyyksiä. Mutta ikävyyksiä ei voitu välttää, ja varsinkin linnaa rakennettaessa sattui tuon tuostakin selkkauksia. Vaikka ne ylipäätään olivat vähäpätöisiä ja helposti tyynnytettäviä, niin oli linnanväen ja porvarien väli kuitenkin kireänlainen, ja sitä täytyi kestääkin, niinkauvan kuin edellisillä oli muistossaan entisen suuruutensa ajat ja jälkimmäisillä taas tämän ajan ominainen aatelinen ylenkatseensa kauppamiestä ja käsityöläistä kohtaan. Trued-ritari oli täydellinen aikansa lapsi. Mutta samanlainen oli harmaapäinen pormestarikin, Herman Mynter.

"Heittäkää kiukkunne ritari Trued", lausui jälkimmäinen tyynellä arvokkuudella, "jos on jotakin tapahtunut, josta teillä on valittamisen syytä, niin on oikeus tapahtuva, mutta laillisessa järjestyksessä. Vielä on Visbyllä lakinsa ja laillinen järjestyksensä, eikä se kuulu Visborgin linnanhaltijan alaan -- siitä on meillä kuningas Eerikin oma lupaus!"

Sitten hän astui syrjään ja teki sauvaansa ojentamalla sijaa, josta ritari pääsisi esteettömästi menemään.

"Viiden haavan kautta, pormestari", ärjyi ritari hypitellen hevostaan, "luulenpa, että kuningas Eerik piankin vetää mustan viivan teidän vapautenne yli!"

Mutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi käyttää hyväkseen pormestarin tekemää tietä päästäkseen pois väkijoukon keskeltä, joka ei suinkaan näyttänyt ystävälliseltä. Hän ajaa karahutti senvuoksi harmaaveljesten luostarin ohi, niin että katu säkenöitsi hänen hevosensa paukkuvain kavioiden alla.

Väkijoukko hajautui vähitellen, mutta vanha pormestari seisoi miettien paikallaan ja katseli katuun. Kohottaessaan silmiään näki hän äskeisen uljaan nuorukaisen, jonka puku, ryhti ja jalo olento niin selvästi osoittivat hänen kuuluvan yhteiskunnan ylempiin, ottavan runnellun, köyhän eukon syliinsä ja lähtevän reippaasti astumaan. Häntä seurasi parrakas laivuri ja edellään kävi nuorukainen, joka oli tarttunut ritarin ratsun suitsiin silloinkuin vaimo oli ollut jo melkein sen kavioin alla. Pormestarikin liittyi surusaattoon ja saapui kohta köyhään asuntoon, missä herraspoika laski vaimon kurjalle vuoteelle.

Kun Niilo oli auttanut sairasta vaimoa, minkä osasi, sekä pannut siteen nuorukaisen käsivarteen, missä toimessa laivuri häntä innolla auttoi, kääntyi pormestari hänen puoleensa ja tarttui hänen käteensä.

"Kiitos, kiitos, nuori mies", lausui hän, "vanhaa sydäntäni on ilahuttanut, mitä olen nähnyt teidän tänä iltana tekevän. Se on muistuttanut mieleeni entisiä päiviä, sekä voiman että vallan puolesta suurempia Visbyn porvareille. Silloin ei kuningas Valdemar Atterdagkaan olisi tohtinut tehdä sitä, mitä Trued-ritari nyt teki... Mutta ne ajat ovat menneet, eivätkä enää palaa...!"

Huokaus päätti vanhuksen lauseen: Mutta Niilo Bonpoika puristi lämpimästi hänen kättään lausuen:

"Kaikella on ehkä kuitenkin loppunsa, ehkä teidänkin kaupunkinne onnettomuudella, vanha herra... Kun olemme täyttäneet, mitä Engelbrekt mantereella alotti, niin on ehkä teidänkin kaupungistanne ja Gotlannista jotakin sanomista, vaikka tämä maa, Jumalaparatkoon, näyttää nykyään olevan kuin Eerik-kuninkaan yksityistä omaisuutta."

Pormestari hymyili surumielisesti katsellen kuitenkin mielihyvällä nuorta, lämminsydämistä lohduttajaa. Mutta hänen hymystään huomasi, että hän piti nuorukaisen sanoja pelkästä nuoruuden lämmöstä lähteneinä, joita ei todellisuus voinut vastata, hän oli kauan elänyt ja paljon kokenut.

Nyt yskäisi merikarhu astuen vähän lähemmäksi pormestaria, joka avasi silmänsä levälleen ikäänkuin nyt vasta huomaten hänet.

"Olimme juuri tulossa teille, Herman Mynter", sanoi hän. "Te tuntenette minut, niinkuin näyttää, ja vaikkei teillä aina olekaan ollut parhaita ajatuksia minusta, niin tiedän teidät kuitenkin rehti mieheksi, ja sentähden olin tulossa teille."

Pormestari näytti yhä kummastuneemmalta, ja hänen kasvonsa kysyivät selvästi, mitä mies oikeastaan tahtoi, sekä kehottivat tätä pian esittämään asiansa. Ja Bartel-mestari noudatti kehotusta.

"Tämä nuori herra on Niilo Bonpoika, jonka isä on herra Bo Steninpoika ja äiti rouva Kaarina Sture, hän tarvitsee kortteeria kaupungissa olonsa ajaksi, ja minä ajattelin, että te voisitte sen antaa."

"Sydämestäni", lausui pormestari vilkkaasti, "tarjoan teille kodin luonani niin kauaksi kuin viivytte kaupungissa, nuori mies... Ja jos voin teitä jollakin auttaa, niin saatte luottaa minuun, tässä on käteni, Niilo Bonpoika!"

Katsottuaan vielä kerran vaimoa ja rasittunutta nuorukaista, joka oli hänen pojanpoikansa, läksivät he pois. Bartel-mestari meni alaskäsin meriporteille päin, pormestari vieraineen läksi asunnolleen.

Täällä sai Niilo aikaa miettiä asemaansa ja matkansa tarkoitusta, jonka toteuttaminen näytti nykyisin kaikelta muulta kuin helpolta. Ensiksi täytyi hänen huomata mahdottomaksi linnaan pääsyn. Hänen täytyi odottaa kuninkaan tuloa. Sitten sai nähdä, oliko Bartel-mestarin ennustuksissa perää vai ei, ja mitä sitten olisi tehtävä. Mikään ei estänyt häntä ainakaan lähemmin tarkastamasta Silfverhättania sekä koko kaupunginmuuria torneineen, varustuksineen ja hautoineen. Ja tämän päätöksen pani hän toimeen jo seuraavana päivänä. Ystävällinen pormestari auttoi häntä siinä, ensiksi hankkimalla hänelle esteettömän pääsyn kaikkialle sekä vielä opastamalla häntä ja selittämällä joka kohtaa.

Hänen esiintymisensä ensi iltana oli ollut yhtä suureksi mielihyväksi muillekin läsnä olijoille kuin pormestarille, ja ne, jotka eivät olleet läsnä, saivat pian siitä kuulla. Senvuoksi kohtasi Niiloa kaikkialla, missä liikkui, ystävällisiä ja iloisia katseita, ja kaikki näyttivät halukkailta täyttämään hänen toiveensa jo ennenkuin hän ennätti niitä lausuakaan. Hän tutustui senvuoksi pian muurin moniin torneihin, etenkin Silfverhättaniin.

Tämä kalkkikivestä tehty torni oli vankka muurinpuolustaja. Se oli nelikulmainen ja kolmiosainen, jotka olivat päällekkäin. Koillisella seinällä oli käytävä ensimmäiseen osastoon. Siellä oli runsasvetinen kaivo, josta kaupungin asukkaat ovat ottaneet vetensä meidän päiviimme asti. Vastaisella, lounaisella, seinällä on vieläkin jälellä kiviset ulkoportaat, jotka veivät tornin toiseen osastoon, jonka jakoi kahtia eräs välimuuri. Tämän osaston sisäänkäytävästä oli lounaismuurissa portaat ylimpään kerrokseen.

Tultuaan tähän osastoon huomasi Niilo Bonpoika, juuri kuten äitinsä oli kertonutkin, sisemmän huoneen ympärillä nelikulmaisen käytävän. Hän kävi sisämuurin vierustaa, jota valaisi heikosti kuusi ulkomuurissa olevaa ampumareikää, ja tuli siten eräälle ovelle keskihuoneen luoteisseinällä. Tässä huoneessa oli puoleksi hämärä, vaikka Niilon siellä käydessä oli sydänpäivä. Totuttuaan sen hämäryyteen huomasi hän vastaisella, kaakkoisella, seinällä tikapuut, jotka johtivat erääseen kaarikäytävään muurissa. Hän riensi sinne ja tuli siten samanlaiseen käytävään kuin edellinenkin, mutta tässä oli kaksitoista suurta ampumareikää ulkomuurissa, joten se oli melkoista valoisampi.

Hän oli siis nyt sillä paikalla, mihin äidinisänsä, Sven-ritari, oli kätkenyt kalliin aarteensa. Hän oli ehkä hyvinkin lähellä sitä, vaikka hän turhaan haki muurista merkkiä, joka olisi osoittanut, että kivi oli otettu irti ja pantu taasen paikoilleen. Hän koetti tarkastella pienintäkin halkeamaa muurissa, mutta kaikki oli turhaa. Hän kulki useita kertoja käytävän läpi ja pysähtyi joka ampumareiälle koetellen muuria ja astui sitten alas sekä lähti hitain askelin kaupunkiin päin.

Hänellä oli innokkaana ja palvelevaisena oppaana nuorukainen, jonka hän oli ensi iltana pelastanut pahan ritarin käsistä. Hänen nimensä oli Brodde ja hän seurasi Niiloa kaikkialle, eikä näyttänyt osaavan kylliksi osoittaa kiitollisuuttaan. Vähitellen Niilokin mieltyi häneen suuresti.

Muutaman päivän perästä tuli kuningaskin vihdoin kaupunkiin ja meni linnaan asumaan. Niilo riensi heti sinne, mutta linnan portti oli ja pysyi kiinni. Muutamat kuninkaan miehistä, joilta hän kysyi, kuuntelivat tosin hänen sanojaan ja katosivat hetkiseksi, mutta pysyivät palattuaan jyrkästi vaiti. Tämä vimmastutti nuorukaista, ja hän oli päästämäisillään suustaan sanoja, joita hän jälestäpäin olisi katunut, mutta äitinsä muisto hillitsi häntä. Hän piti aluksi tätä Trugot-ritarin syynä, joka pelkäsi hänen valittavan kuninkaalle. Hän toivoi senvuoksi saavansa kohdata kuningasta linnan ulkopuolella, mutta pettyi siinäkin.

Lopulta lakkasi hän toivomasta saada asiaansa tällä kertaa toimitetuksi ja mietti jo heittää aarteen noutamisen suotuisampaan aikaan sekä palata herransa, marskin, luoksi jollakin Tukholmaan tai Söderköpingiin menevällä laivalla. Oli jo kulunut pari viikkoa siitä, kuin hän tuli Visbyhyn, eikä hän ollut vielä hituistakaan lähempänä tarkoitustaan.

Hän meni eräänä aamuna Silfverhättaniin päin, jonka portilta hän tavallisesti kävi katsomassa merelle. Hänen päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän muisteli kotiaan, ajatteli mitä marski ja Tuomas-piispa nykyään puuhailivat, hän ikävöi nyt enemmän kuin ennen heitä. Silloin juoksi yhtäkkiä uskollinen Brodde häntä vastaan huutaen hengästyneenä:

"Tärkeä uutinen, junkkeri, Silfverhättan näkyy miellyttävän muitakin kuin teitä!"

Niilo kysyi kummastuen, mikä oli hätänä. Ensi ajatuksenaan oli, että jompikumpi kauppamiehistä, joita hän oli turhaan etsinyt Visbystä, oli taasen selittämättömistä syistä toiminut hänen hyväkseen ja näyttäynyt tornissa tai sen lähellä herättäen siten nuorukaisen huomiota. He olivat luultavasti joko palanneet maihin sillä veneellä, jolla Niilo oli viety Bartelin laivalle Kalmarissa, tai, jos he todellakin olivat mukana Visbynmatkalla, niin olivat he samalla laivalla palanneet, tahi olivat he nyt vasta saapuneet Visbyhyn, ja silloin voi hän toivoa pääsevänsä palaamaan heidän laivallaan takaisin mantereelle. Nuorukaisen sanoman ensi vaikutus vaihtui siis pian kummastuksesta mielihyväksi; hänen kasvonsa ilahtuivat siitä niin, että se teki sanantuojallekin hyvää.

"Minä seisoin eilen illalla", kertoi tämä, "teistä erottuani täällä satamassa katselemassa merelle länteen päin, jossa te olette sanonut sen suuren maan olevan, joka on teidän kotimaanne, ja ajattelin, että kun teistä tulee kerran jalo ritari, niin minä tulen sinne tarjoutumaan teidän palvelukseenne ... oli niin hauska sitä ajatella ... niin silloin näin laivan laskevan satamaan. Minä näin heti, että se oli kuninkaan laivoja, ja pari miestä huusi samassa, että se oli Herman von Vagenin laiva, jonka oli luultu hukkuneen siinä suuressa myrskyssä, jolloin te tulitte tänne... Se olikin Herman von Vagenin laiva, minä kuulin sen sittemmin ... myrsky oli ajanut sen kauas Suomenlahteen, jossa se oli saanut niin pahan vian, että korjaaminen vei isot ajat..."

"Ja tätä uutista sinä pidät minulle hyvin tärkeänä?" kysyi Niilo epäluuloisesti; hän nimittäin aavisti hämärästi nuorukaisen saaneen jollakin tavoin vihiä siitä, mikä hänelle tärkeä henkilö laivalla oli tullut, ja että hän siis voisi todella saada häneltä mitä tärkeimpiä tietoja.

"Malttakaa hiukan, junkkeri Niilo, saatte kohta tietää... Laivalta lähti vene, jossa oli soutajia lukuunottamatta laivuri Herman von Vagen ja vielä kaksi miestä, toinen pitkä, laiha ja harmaapäinen, palvelijan näköinen, toinen, joka näytti olevan hänen herransa, oli tummaverinen ja synkän näköinen; ja hänellä oli sellaiset silmät, jotka voivat lävistää muureja... Minä näin ne heti, sillä he kävivät aivan minun ohitseni, ja miehen palavat silmät vetivät minua perässään, en ymmärrä mistä syystä..."

"Sinä seisoit Silfverhättanin luona? sanoit, ja kuitenkin kulkivat miehet sinun ohitsesi?" kysyi Niilo, salaamatta kuitenkaan, miten tärkeinä hänkin näitä tietoja piti.

"Ne menivät Silfverhättaniin, herra Niilo", vastasi nuorukainen, "ja ne menivät vielä torniinkin."

"Ja siihen loppuu sinun tarinasi, Brodde, enkä minä ymmärrä sen tärkeyttä!" lausui Niilo.

"Te päätätte nopeammin kuin tavallisesti", vastasi Brodde hymyillen. "Minä seurasin miehiä torniinkin, ja niillä oli sellainen into ja ne tunsivat niin hyvin kaikki käytävät, että osasivat liikkua siellä kuin kotonaan, eivätkä ensinkään huomanneet minua..."

"Kuuleppas, Brodde!" Niilo lausui tämän niin varmasti, että Brodde hypähti. "Jos sinä joskus tulet ritari Niilo Bonpojan palvelukseen, tai jos todella, kuten sanot, haluat vastaisuudessa palvella sitä ritaria, niin saat kerrassaan heittää vaanimasta ihmisiä ... käy suoraan ja iske rintaan, jos tarvitaan, vaan älä koskaan takaapäin!"

Niilo kohotti varottaen oikeaa etusormeaan Broddelle, joka näytti hyvin nololta ja viattomalta.

"Mutta vihollisia vastaan ... ankara herra, vihollisia vastaan?" sanoi hän.

"Ei koskaan, Brodde, kuule, ei koskaan ... vahva ja vapaa mies sanoo, ennenkuin iskee?"

"Te tarkoitatte siis, ettei vihollisia saa vakoilla?" kysyi Brodde taas, joka ei oikein käsittänyt tätä ritarillista oppia.

"Sitä tarkoitan, Brodde ... ainoastaan petolliset ja arvottomat epäilevät vihollistensa harjoittavan kavaluutta! Ja enempää en tahdo kuulla, mitä vaaniessasi pääsit kuulemaan..."

"Te olette liian tulinen nyt, ankara herra", sanoi Brodde alakuloisena, "mutta minun täytyy sittenkin sanoa, että te teette viisaasti, jos pidätte silmällä niitä miehiä ... ne ovat teidän vihamiehiänne, ja ne kulkevat Silfverhättanissa samoilla asioilla kuin tekin."

"Millä asioilla luulet minun sitten siinä tornissa kulkevan?"

"En tiedä sitä, mutta ne mainitsivat teidän nimeänne, ja toinen sanoi, että he kuitenkin olivat teidän edellänne, niin ne sanoivat, herra Niilo, enkä minä voi ymmärtää sen tietämistä miksikään synniksi..."

Nähtävästi oli Brodden unelma vastaisesta palvelustoimestaan ankaran ritarin, herra Niilo Bonpojan luona enemmän kuin pelkkä hurskas toivomus. Hän näytti todella surulliselta lausuessaan viimeisiä sanoja, hän ikäänkuin anteeksi pyyteli työtään, ettei se vaan tulisi esteeksi hänen unelmansa toteutumiselle. Tämä vaikutti Niiloonkin.

"Sinä pidät minusta todellakin, Brodde", lausui hän, "minä olen kyllä sen huomannut, ja sanonpa senkin, että minäkin pidän sinusta ja otan sinut asemiehekseni, kun se aika tulee ... mutta, katsoppa, senvuoksi sinun täytyykin olla aivan minun mieleni mukaan, ymmärräthän...?"

"Ehkä", vastasi Brodde iloisesti, "mutta kyllä siihen aikoja kuluu, ennenkuin opin pitämään vihollisen varomista vääränä... Katsokaas, paholainen kuljeskelee valoa karttaen pimeässä, ja joka tahtoo saada sen kerrassaan käsiinsä ja katkoa sen kavalat verkot, niin sen täytyy itsekin liikkua pimeässä, niin on isoäitini sanonut, ja niin sen täytyy ollakin ... niin minä ajattelen..."

"Brodde", sanoi Niilo, joka oli hänen puhuessaan miettinyt aivan toisia asioita, "Brodde, meidän pitää huolellisesti vartioida Silfverhättania... Näitkö, mihin ne miehet läksivät tornista?"

"Linnaan, junkkeri Niilo, ja ne astuivat hyvin kiireesti, ikäänkuin eivät Herramme antamat kaksi jalkaa olisi oikein riittäneet."

"Sitten ei kestä kauan, ennenkuin kohtaloni on päätetty", lausui Niilo. "Meidän täytyy huolellisesti vartioida, Brodde", lisäsi hän sitten, "öin ja päivin täytyy meidän vuorotellen olla tornissa, ja koska yö on vaarallisempi kuin päivä, niin otan minä yövartion osalleni."

"Parempi on kuitenkin meille kummallekin, luulen, että tehdään päinvastoin, junkkeri Niilo ... minä olen tottuneempi pimeään kuin te!..."

"Asia olkoon niinkuin sanoin", keskeytti Niilo varmasti, "sinä oleskelet tornin keskihuoneessa päivillä, minä istun siellä öillä... Ja nyt, Brodde, astu ylös, minä pidän huolta, ettei sinun tarvitse olla nälissäsi siellä!"

Huolestuneena ja päätään pudistaen astui Brodde torniin. Niilo seurasi häntä ja näytti missä hän istuisi, mutta meni itse tikapuita myöten ylempään kerrokseen ja viipyi siellä kotvasen. Tultuaan sieltä sanoi hän Broddelle, ettei hän millään ehdolla lähtisi vartiopaikaltaan pois, minkä tämä lupasikin.

Niilo kuljeskeli koko aamupäivän linnan ympärillä pitäen tarkasti silmällä, ketkä menivät sinne tai tulivat sieltä. Kerran näki hän muutaman sinitakin, joka muistutti hänestä Kalmarissa näkemäänsä kauppasaksaa, mutta hän ei erottanut hänen kasvonpiirteitään; sitäpaitsi oleskeli tässä kaupungissa niin paljon sinitakkeja, että hän oli jo useammin kuin kerran saman näyn tautta pettynyt. Sinitakki oli ilmestynyt erään korkean rakennuksen takaa, joita oli useita "Blacken"-tornin porttia vastapäätä. Samalla hetkellä kuin Niilo luuli näkevänsä sinitakin, tuli Blacken-tornista pitkä, viheriäpukuinen mies, jolla oli yllään ruskea mantteli. Vaikka hänellä oli aivan samanlainen pääverho lakin alla kuin ruskeapukuisella kauppasaksalla oli ollut -- mikä muuten oli jotenkin yhtäläinen kuin se rautaverho, jota ritarit pitivät kypärinsä alla, mistä se valui kaulan ja hartioin yli jättäen ainoastaan kasvot paljaiksi -- niin oli hänen käynnissään ja liikkeissään jotakin nauravaa ritaria muistuttavaa. Hän kävi kiireesti linnan edessä olevan kentän ohi ja katosi samaan kulmaan, josta sininen oli ilmestynyt. Niilo ei voinut olla hymähtämättä ajatellessaan, kuinka helposti ulkomuoto voi pettää.

Päivällisen aikaan tuli hän itse Brodden luokse torniin. Siellä ei ollut ketään käynyt, jonka vuoksi Niilo läksi taasen vartioimaan linnan eteen. Mutta kun hän illalla meni torniin päästämään Broddea, sai hän ihmeekseen kuulla erään miehen käyneen siellä, joka oli ollut puettu lybeckiläisen kauppasaksan pukuun, pitkään siniseen viittaan. Odottamatta kysymisiä kertoi Brodde tarkoin sinitakin käynnistä.

"Hän aikoi mennä ylös", sanoi hän, "mutta kun minä sanoin: seis, niin seisahtui hän vetäen suutaan nauruun sekä kysyi: miksei? ... silloin minä sanoin, että joku oli sen kieltänyt ja ettei se käy laatuun. Onko se joku itse käynyt tornissa tänään? kysyi hän taas sekä tuli tyytyväisen näköiseksi, kun minä vastasin: on; sitten kysyi hän vielä, oliko kukaan muu käynyt siellä senjälkeen, ja kun minä vastasin ettei siitä tule mitään, niinkauan kuin minä olen täällä, veti hän taasen suutaan hymyyn ja lähti pois... Se ei ollut kumpikaan eileisistä miehistä, ei kumpikaan."

"Hyvä on", sanoi Niilo, "nyt minä tulen sinun sijaasi, ja sinä voit lähteä kotiisi!"