Part 5

"Eräs teille rakas nuorimies häätyisi silloin lykkäämään erään matkansa... Kaikki käy kuin sattumalta ... nuorukainen juo viiniä ... nukkuu ... unhotetaan antaa käsky hänen laskemisestaan maihin, tuuli kiihtyy... Hän suuttuu, mutta mitäs tehdä meren aavalla selällä... Koetetaan selittää asiaa minkä osataan ja pyydetään häneltä anteeksi sekä luvataan tuoda hänet viipymättä takaisin Tukholmaan... Henrikki-mestarin laiva lähtee Danzigista sinne... Asia menee mainiosti, Henrikki-mestarinkaan ei tarvitse tietää silta mitään, sillä kaksi säilyttää salaisuuden aina paremmin kuin kolme ... toisin sanoen, me ymmärrämme kai nyt toisemme, ankara herra, ja te muistanette minua tämän palvelukset johdosta."

Krister-herra koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta äänessä tuntui kuitenkin suurta tyytyväisyyttä, kun hän vastasi:

"Jos mestari Henrik Rapasilfver kutsuu Niilo Bonpojan laivalleen, niin sen täytyy olla hänelle hyvin mieleen, ja ehkä on sekä hänelle itselleen että Ruotsin valtakunnalle hyödyksi että hän saa tutustua mestari Henrik Rapasilfverin kekseliääseen apulaiseen."

"Teidänkin täytyy sentään vähän auttaa asiaa, ankara herra, että se varmemmin onnistuisi ... älkää kiivastuko, tarkoitan vaan, että jätätte asian kokonaan minun haltuuni, ettei esimerkiksi äskeinen ankara ritari turhanpäiten pilaisi koko yritystä... Minä lupaan, että tämä nuori mies on Henrikki-mestarin laivalla huomenna ennen puoltayötä. Voitte varmuuden vuoksi niihin aikoihin tulla ratsastelemaan meren rannalle, kaupungista etelään päin nähdäksenne sen itse. Jos ei yritykseni sattuisi onnistumaan, niin onhan teillä sitten keinoja montakin, kuten äskeisen ankaran ritarin apu tai joku muu."

Drotsi piti tämän viisaana ja antoi miehen mennä ihmetellen hänen älykkäisyyttään ja kekseliäisyyttään.

* * * * *

Seuraavana päivänä hikoilivat herrat kuten ennenkin samettiviitoissaan Pyhän Kristoferin kokoussalissa, mutta ulkona salmella hyppelivät aallot välkkyen auringonpaisteessa, laivat kiikkuivat ankkuroituina, kuninkaan laivat linnan vieressä, kauppalaivat lähempänä kaupunkia.

Tuuli kiihtyi illan tullen, ja pienet aaltoset, jotka olivat päivällä ikäänkuin leikkineet ja kisailleet, rupesivat näyttelemään leveitä, valkeita hammasrivejä.

Rannalla linnan eteläpuolella käveli taasen ruskeapukuinen kauppasaksa edestakaisin, kasvot miltei vielä tarkemmin pääverhon suojassa, koska tuuli oli nyt tuimempi kuin edelliskerralla. Hänen vieressään asteli sinipukuinen, ja rannalla oli vene ja siinä kaksi parrakasta soutajaa, airot kädessä ollakseen aina valmiina lähtemään. Saksat näyttivät nyt kuitenkin tähystelevän enemmän maalle kuin merelle päin.

"Akka on mennyt, kuten sanoin", vakuutti sininen innokkaasti, "eikä hänellä liene erikoista kiirettä palata."

"Mutta tästä ei ole yhtäkään venettä lähtenyt, jossa hän olisi ollut... Jos hän siis on lähtenyt, niin ei hänestä liene meille estettä."

Samassa kuului linnan puolelta omituinen ääni, jonka tuulessa läpättävät purjeet synnyttävät, kun ne höllälle lasketaan. Kääntyen sinnepäin näkivät he laivan puikkivan esiin salmesta ja kääntävän keulansa pohjoista kohti.

"Kuninkaan laiva!" mutisi sininen.

"Kuninkaan laiva!" matki ruskea, "se on kuninkaan laiva, mutta..."

"Hän on lähtenyt Kråkerumiin, niin sanoi hurskas Inga-sisar, ja sieltä noutaa kuninkaan laiva hänet Visbyhyn ... se on varma!"

"Jumalan ja Pyhän Eerikin nimessä, Birger, ottakoot vaan hänet laivaansa Kråkerumissa tai missä mielensä tekee ... mutta tavallista kummemmat purjeet täytyy kuninkaan ruuhella olla, jos he aikovat päästä Bartel-mestarin edelle... Kun tuo nuori herra nyt vaan saataisiin laivalle ja purjeet pystyyn!"

Nopeita, kevyitä askelia rupesi kuulumaan kaupungista päin, miehet erkanivat äkkiä toisistaan, ja sininen lähti maalle päin. Oli ihana, valoisa kesäyö. Pian tuli näkyviin hoikka miesvartalo kivenheiton päähän kauppamiehistä.

Samassa kuului kavion kopsetta vähän tuonnempaa ja öisestä hämärästä tuli näkyviin hyvin verhottu ratsastaja asemiehen seuraamana. Hän ratsasti rantaa pitkin vähän matkaa rannalla olijoista.

"Minä olen tässä, nuori herra!" huusi sininen mies tulijalle, joka rupesi nopeammin astumaan.

"Missä on uutishankkijasi, ukkoseni?"

"Täällä veneen vieressä ... astukaa rohkeasti, nuori herra, aika on kallista; minä jo luulin, ettette tulekaan, kun olette niin kauvan viipynyt."

He tulivat pian veneen viereen.

"Astukaa veneeseen, Niilo Bonpoika", sanoi hän teeskennellyllä, mutta käskevällä äänellä.

Niilo Bonpoika kavahti taaksepäin ja tarttui äkisti lyhyeen miekkaansa, mutta samassa tarttui kaksi vankkaa kättä hänen vyötäisiinsä. Vastustaminen oli mahdoton. Kädet kiristivät hänen käsiään kuin rautapihdit. Hän oli voimakas ja notkea, mutta tässä eivät hänen voimansa riittäneet mihinkään, hänen täytyi vastustamatta tyytyä kohtaloonsa, huutaminen ei olisi auttanut, jos hänen ylpeytensä olisikin sallinut sillä tavalla apua pyytää, sillä ranta oli aivan autio. Tumma ratsumieskin, joka oli vähän ylempänä rannalla, olisi tuskin huutamalla ottanut apuun lähteäkseen, koskei itse tekokaan, joka tapahtui aivan hänen nenänsä edessä, näyttänyt vaikuttavan hänessä mitään auttamishalua.

Vene lähti rannalta kiikkuen kuohuvilla laineilla ja hävisi muutaman laivan tienoille, joka näytti olevan aivan valmis purjehtimaan.

Mikäli vene eteni, lähestyi tumma ratsumies rantaa ja katseli siinä hetkisen ulappaa ja laivaa, jota kohti vene oli mennyt. Sitten käänsi hän hevosensa, vetäisi viitan tiukempaan ja lähti ratsastamaan kaupunkiin päin.

IV.

Silfverhättan.

Ottaen vaariin pienimmänkin seikan, mikä voisi hänet vapauttaa, istui Niilo Bonpoika näöltään tyynenä veneessä. Jos häntä kiristävät rautakourat olisivat vähänkin hellittäneet, niin olisi hän paikalla syöksynyt mereen, mutta ne ympäröivät häntä kuin valetut. Hän yritti kääntyä nähdäkseen miehen kasvot, jonka käskevä ääni oli häntä suututtanut, muttei onnistunut. Hän oli keskiveneessä, takana istuivat ne miehet, jotka olivat houkutelleet hänet satimeen.

Tultuaan laivan viereen lausui taasen sama teeskennelty, käskevä ääni:

"Ylös nyt, Niilo Bonpoika, vastustus on aivan hyödytöntä ... mutta aikamme on kallista!"

"Sitokaa se nuori herra, ettei hän potkisi", sanoi raaka ääni laivan laidalta, "tuuli on hyvä, eikä tässä ole aikaa viivytellä."

"Ei!" vastasi käskevä ääni, "ei tarvitse!"

Soutajat pitivät venettä nuoraportaitten kohdalla. Silloin juoksi rautakourainen mies kantaen Niiloa sylissään kummastuttavan notkeasti ja varmasti niitä myöten ylös, veneessä olijain pitäessä niitä yhtä jäntevästi kiinni alapäästä.

Kohta tulivat soutajatkin ja toinen kauppamies laivan kannelle.

Mutta Niilo Bonpoika vietiin viipymättä kannen alle ja salvattiin laivurin kajuuttaan.

Hän kuohui harmista petoksen tähden, joka oli häntä kohtaan tehty, ja hetkinen kului, ettei hän osannut mitään ajatella. Hän kuuli päänsä päältä merimiesten askelia, sekä huomasi laivan kiikunnasta, että se jo halkoili aaltoja, jotka kohisten pyyhkivät sen laitoja moniaita tuumia hänestä.

"Mihinkähän minua viedään?" oli ensimmäinen selvä ajatus, josta johtui yhä uusia ja uusia kysymyksiä siitä, kenelle voisi olla hyötyä hänen pois viemisestään, ja miksi se tapahtui juuri nyt j.n.e. Näistä ajatuksista johtui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä tarkoitusta varten oli lähtenyt matkalle Kalmariin ja Visbyhyn, samassa tuli hänen mieleensä Bengta-rouvan teräväpiirteinen naama, mikä sai hänet niin äkkiä hypähtämään laivapenkiltä pystyyn, että löi päänsä kattohirteen.

"Bengta-rouva!" huudahti hän äkkiä taasen istuutuen ja pyyhkäisten kädellään päätään. Sitten koetti hän ajatella syytä, miksi tämä nainen häntä niin kiihkeästi vainosi, kunnes sielultaan ja ruumiiltaan väsyneenä laskeusi kovalle penkille ja nukahti siihen.

Hän lienee nukkunut joitakuita tuntia, kun heräsi siitä, että ovi avattiin.

Hän näki ovessa karkeat, harmaapartaiset kasvot, joissa oli sentään leikillisyyttä ja suopeuttakin, mikä sai Niilon niihin vähin mieltymään.

"Nouskaa nyt ylös, nuori herra ja katselkaa vähän ympärillenne", lausui partaniekka, "nyt ollaan hyvällä tuulella, kuten aina, kun susi on saanut saaliin näkyviinsä... Katsokaas, me ajamme takaa kuninkaan laivaa, joka näkyy keulasta suoraan edessäpäin ja menee samaan suuntaan kuin mekin..."

"Sanokaahan ensin, mihin päin me purjehdimme, ukkoseni," vastasi Niilo, "niin ymmärrän paremmin mitä tarkoitatte."

"Mihinkäkö menemme?" lausui mies leveästi hymyillen, "ettekö tiedä, että me seilaamme aivan suoraan Visbytä kohden?"

"Visbytäkö?" huudahti Niilo tarttuen kiihkeästi miehen käteen, "sanotteko, että menemme Visbyhyn?"

"Jollette usko, niin sama se", vastasi mies rauhallisesti, "kauvan ei tässä mahda kulua, ennenkuin sen tornit ja monet kirkot rupeavat näkymään, jos vaan tätä tuulta kestää ... ja elleivät merkkini petä, niin saamme kohta niskaamme tuikean myrskyn, ja silloin ei kuninkaanlaiva voi päästä Visbyn satamaan, vaikka onkin nyt päässyt niin paljon meidän edellemme."

Puhuessaan lähti mies astumaan portaita myöten kannelle, johon Niilo Bonpoika seurasi häntä aivan hänen selkänsä takana. Ylhäällä tähystelivät kaikki innokkaasti erästä purjetta taivaanrannalla, ellei laivuri, joka ei ollut kukaan muu kuin Niilon herättäjä, käskenyt muuta tekemään. Eräs merimiehistä lähestyi laivuria, joka tarkasteli merta ympärinsä, laajensi sieraimiaan ikäänkuin lähestyvää myrskyä vainuten sekä pisti molemmat kätensä leveän nahkavyön alle.

"Jos olen rehti hollantilainen, laivuri Bartel", sanoi merimies, "niin tuo kuninkaanlaiva vetää tuiman myrskyn perässään."

"Sen parempi minun mielestäni ... sitten ei se osaa satamaan, vaan saa seilata ulapalle, ja sillaikaa menemme me maihin..."

"Mutta myrskystä voi tulla sellainenkin, ettemme mekään, mestari Bartel..."

"Kautta viiden haavan, mies, mitä sanoja tohdit heittää vasten naamaani?" huudahti vilkas laivuri, "oletko näinä kymmenenä vuotena, jotka olet kanssani purjehtinut, vielä nähnyt sellaista ilmaa, joka on vienyt ruorin Bartel Voeth'in kourista? sano, mies ... ja laskettele sitten vasta ennustuksiasi!"

Niilo Bonpoika katsahti tutkivasti laivuriin, ja merimies asteli keulaan päin. Bartel Voeth oli kuuluisimpia ja pelätyimpiä merirosvoja niiltä ajoin, jolloin kuningas Eerik kävi hyödytöntä sotaansa Holsteinin kreivejä vastaan, mikä päättyi silloin, kuin Engelbrekt alkoi vapautussotansa. Niilo oli monta kertaa kuullut hänestä puhuttavan ja aina mitä hurjimpain ja uhkarohkeimpain seikkailujen yhteydessä. Erityisesti kehuttiin hänen rohkeita hyökkäyksiään norjalaista kauppakaupunkia Bergeniä vastaan vuosina 1428 ja 1429. Edellisenä vuotena ryösti hän kaupunkia ja otti kaiken piispantalossa olevan kullan ja hopean, jälkimmäisenä voitti hän seitsemällä laivalla koko norjalaisen laivaston sekä saatuaan avukseen muita vitaliveljeksiä meni uudelleen ryöstämään kaupunkia sekä rikasta kuninkaankartanoa ja piispantaloa. Sitten vei hän saaliin Hampuriin, jossa se tasattiin.

Tässä sodassa olivat hansakaupungitkin kuningas Eerikin vihollisina; hän oli suututtanut niitä pyrkimällä avaamaan valtakuntansa englantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille, Mutta tämän sodan tapaukset kuuluvat Bartelin vaiherikkaan elämän myöhempään jaksoon. Hänestä kerrottiin aikaisempiakin tarinoita, jotka saattoivat Niilo Bonpojan -- ellei juuri tuntemaan rakkautta häntä kohtaan -- niin ainakin erityisesti huomaamaan häntä. Hän oli nimittäin kuullut Bartelin nimeä mainittavan Knut Bonpojan (Gripin), Albert Styken sekä äidinisänsä Sven Sturen nimien yhteydessä niiltä ajoin, jolloin nämä miehet yksinään kävivät sotaa mahtavaa Margareta-kuningatarta vastaan.

Bartelin nimen herättämät ajatukset väistyivät kuitenkin muiden tunteiden tieltä, jotka nyt olivat aivan muuttuneet hyvään päin, kun hän kuuli laivan aikovan juuri Visbyhyn. Mutta eräs seikka pani hänet hyvin ymmälle, nimittäin miksi hänet oli väkisin pakotettu matkalle, johon hän olisi vapaastikin lähtenyt ja mielellään maksanutkin. Vielä enemmän ihmetytti häntä kuninkaanlaivan takaa-ajo, jota Bartel näytti pitävän paljoa tärkeämpänä kuin Visbyhyn tulemista. Hän tiedusteli senvuoksi miksi kuninkaanlaivaa vainottiin.

"Miksikö?" kysyi Bartel vähän tyytymättömästi, "miksikö vainoomme kuninkaanlaivaa?... Sen saatte tietää... Kun Bartel Voeth on jotakin luvannut, niin hän sen myöskin pitää ... ja nyt minä olen luvannut olla Visbyn satamassa ennen tuota kuninkaanlaivaa ja sen minä teenkin... Herramme ristin nimessä, sen minä teen, tahi ajan tämän laivan kaikkineen päivineen upoksiin!"

Niilo Bonpoikaa kammotti, mutta hänen täytyi kuitenkin ihmetellä miehen tahdon lujuutta ja pelottomuutta.

"Olkaa siis rauhassa, junkkeri Niilo", lisäsi merikarhu, "jompikumpi tässä tapahtuu ... joko valkenevat luumme meren pohjalla, tahi saatan teidät maihin Visbyhyn yhtä vapaana, kuin toin teidät väkisin laivalleni Kalmarissa!"

"Te puhutte kuin kunnon mies, Bartel Voeth", lausui Niilo, "sanokaahan minulle nyt vaan eräs asia, niin olen tyytyväinen ... sanokaa, miksi toitte minut väkisin laivallenne... Tuskin tiedän, voinko pitää niitä ystävinä vai vihamiehinä, jotka toivat minut tänne."

"En minäkään tiedä", vastasi Bartel leveästi hymyillen, "mutta sen minä tiedän, että joka tekee minulle ystäväntyön vasten tahtoanikin, sitä minä pidän ystävänä, niinpian kuin olen saanut tietää asian oikean laidan. Sangen vähän minä tunnen teidän asioitanne, junkkeri, mutta sen luulen havainneeni, että teillä on sekä ystäviä että vihamiehiä... Jälkimmäistä laatua on eräs juuri tuossa laivassa!"

"Ja senvuoksiko pidätte kaikki purjeet levällään näin kovassa myrskyssä?"

"Senvuoksi, junkkeri Niilo, senvuoksi...!"

"Voitteko vielä sanoa, kuka se vihamieheni on, mestari Bartel?"

"Miksen minä sitä voisi, tällä laivalla ... se on Bengta-rouva!"

Tämä tieto teki nuorukaiseen erinomaisen vaikutuksen. Hän katsoi laivuriin kuin kaikkitietävään, ja tämä hymyili vaan älykkäästi. Oli aivan selvää -- jos Bengta-rouva todella oli kuninkaan laivalla ja oli hänen vihamiehensä, jota hän ei suinkaan voinut epäillä -- oli aivan selvää, että hänellä oli ystäviä rosvolaivalla, ja että siis ne miehet, jotka toivat hänet väkisin laivalle, tekivät sen parhaassa tarkoituksessa. Mutta silloin nousi kysymys: miksi he käyttivät väkivaltaa, kun kerran hyvin tiesivät, ettei heidän olisi tarvinnut muuta kuin yksinkertaisesti selittää asian, niin hän olisi seurannut heitä vastustelematta, vieläpä olisi ollut heille kiitollinenkin, Tätä ajatusta etemmäksi ei hän päässyt. Hän kääntyi Bartel-mestarin puoleen, joka näytti olevan odottamattoman avomielinen, mutta hänellä oli nyt täysi puuha laivan johtamisessa myrskyn yhä yltyessä.

Vielä oli eräs asia, joka häntä suuresti kummastutti. Hän ei ollut vilaukseltakaan nähnyt niitä miehiä, jotka olivat tuoneet hänet Bartel-mestarin laivalle. Keitä ne olivat ja miksi ne olivat piilossa? Näitäkään kysymyksiä ei hän osannut selvittää. Hän arveli aluksi tätä salaperäisyyttä paljaaksi sattumaksi sekä päätti tarkasti vartioida laivan kannella, mutta tunti kului tunnin perästä heitä näkymättä, joten hän huomasi vahtimisen turhaksi. Yhden ainoan kerran näki hän kumartuessaan alaspäin kannelta aivan laivan kokassa pään sekä leveähartioisen miehenselän kohoavan senverran, että pääsi näkemään kuninkaanlaivaa edessään mutta katoavan taas yhtä äkkiä kuin oli ilmestynytkin. Hän luuli pään asennosta tuntevansa sen siniseksi kauppasaksaksi, mutta mentyään isonmaston luo tarkemmin nähdäkseen miestä, vaipui se alaspäin niin äänettömästi kuin varjo tai purjekankaan palanen. Niilo riensi kohta siinä olevalle laivaluukulle, mutta se oli suljettu, eikä sen alta kuulunut risahdustakaan, jos myrskyn pauhinan tähden olisi mitään voinut kuullakaan.

Iltapäivällä yltyi myrsky täydelliseksi hirmumyrskyksi. Kuninkaanlaiva oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä, vaikka Bartel-mestari kyllä vakuutteli näkevänsä yhä vielä sen mastonhuiput kuohujen välistä ja lausueli, ettei junkkeri Niilon tarvinnut niin kauan olla levotonna.

"Jos tätä kestää vielä hetkinen", sanoi hän pudistaen päältään vettä, jota kannen yli vierähtänyt aalto oli räiskyttänyt, "niin olemme päässeet Visbyn satamansuun sivu, ja silloin saamme heittää takaa-ajon ... kuninkaalliset saavat silloin sangen ikävästi tanssailla ulapalla ... ne eivät näy tuntevan vesiä ... ne päästävät liiaksi pohjoiseen... Näette, että me kohta tulemme niitten ja maan väliin, ja silloin ne menkööt, mihin mielensä tekee."

Meri riehui kuohuten ja vaahdoten, ja rosvolaiva hyppeli kuin lastu aaltojen harjalla, se kohosi korkeuteen jättiläisaaltojen kohotessa ja laski taas alas, mutta juuri kuin meri oli sen nielemäisillään kitaansa, murtui laine ja valoi vedellään laivan kantta. Mutta Bartel-mestari tunsi haahtensa perinpohjin ja samoin ne vedet, joilla hän purjehti, ja hän seisoi tyynenä ja karmeana peräkeulassa katsellen ympärilleen silmillään, jotka paloivat kuin hiilet tuuhean, kastuneen tukan alta.

Niin kului päivä ja tuli yö. Mutta myrskyä kesti yhä, se näytti pikemmin kiihtyvän kuin taltuvan, ja niin jatkui sitä vielä koko seuraavan päivän. Vasta kolmannen päivän aamuna alkoi tyyntyä, ja Bartel-mestari tuli herättämään Niiloa sillä iloisella sanomalla, että hän sinä päivänä saisi astua Visbyn laivasillalle. Niin kävikin. Sen päivän iltana laski rosvolaiva ankkuriin Visbyn edustalle, joka loisti muuriensa takaa ylpeänä ja rikkaana ilta-auringon hohteessa. Uloinna etelässä näkyi Visborgin linna neljine torneineen -- _Kellotorni_ ja _Blacken_ ja näitten takana _Seilitorni_ ja _Hoikka Heikki_. Aivan laivan edessä kohosi kaupunginmuurista Silfverhättan lujana kuin kallio muita tornia korkeammalle, joista oli lähinnä Silfverhättania tunnettu _Neitsytorni_. Sillfverhättanin vieressä oli rantaportti, josta kävi sisään ja ulos ihmisiä samoinkuin muistakin rantaan johtavista porteista.

"Ette te nyt tule juuri kuninkaallisesti maihin", sanoi Bartel-mestari Niilo Bonpojalle käskettyään laskea veneen vesille, "mutta te tulette kuitenkin, ja kuten näette, ei satamassa ole kuninkaanlaivaa. Ne ovat kaikki kauniisti Kalmarin linnan edustalla, ja se, jota me ajoimme, on kaukana täältä, jollei se ole jo laskenut ankkuriin merenpohjan rauhalliseen satamaan... Sillä sitä tahtovat kuninkaan perämiehet vähän liiaksi rakastaa, Herman von Vagen erittäinkin..."

"Paljon kiitoksia hyvästä matkasta, mestari Bartel!" vastasi Niilo. "Jos vielä voitte saattaa minut täältä poiskin, kun olen toimittanut asiani, niin teette minulle niin suuren työn, etten sitä koskaan unhota."

"No, ja koska olette saanut asianne valmiiksi, junkkeri", kysyi laivuri kädet vyöhön pistettyinä, "katsokaas, asia on sellainen, että minä en viivy kauan yhdessä satamassa."

"Minä toivonkin saavani pian asiani valmiiksi", vastasi Niilo, "luulen pääseväni jo tänä päivänä linnasta..."

"Linnastako...?" keskeytti Bartel, "linnassako teillä on asioita toimitettavana, ja luulette pääsevänne sieltä tänään?"

"Niinpä juuri, mestari Bartel, miksei se kävisi laatuun?"

"Mitä asiaanne tulee, niin se on hyvinkin mahdollista", vastasi laivuri, "mutta eri asia on se, pääsettekö sinne edes sisään, junkkeri... Onko teillä mitään asiaa kuninkaalta, tai voitteko antaa mitään merkkiä siitä, että kuljette hänen asioitaan?"

Nuorukaisen kasvoista näkyi, ettei hän ollut sitä ajatellut, ja ettei hänellä ollut tarpeeksi valmistuksia päästäkseen linnaan.

"Sitten te kyllä saanette pysyä sen porttien ulkopuolella, junkkeri", jatkoi laivuri läjähyttäen kämmenellään vyötään, ikäänkuin osoittaakseen, ettei sanaansa ollut vähääkään epäileminen.

"No, olkoon niin, ei kuitenkaan kestä monta päivää, luulen", lausui Niilo päättäväisesti, "ennenkuin kuningas Eerik tulee itse tänne, ja silloin nähdään kieltääkö hän sisään pääsemästä marskin aseenkantajaa, jonka hän on vielä itse luvannut kuljettaa tänne!"

"Jos niin uskotte, junkkeri", sanoi laivuri varmasti, "niin uskotte sitä, joka ei koskaan tule tapahtumaan... Katsokaas, tuuli on nyt aivan kääntynyt siitä, kuin kuningas Eerik sen lupasi... Minä en tiedä kuinka tässä käypi, mutta katson viisaimmaksi, ettei lähde sellaiselle matkalle, jossa varmaan täytyy luovia ... ja sentähden, junkkeri ... katsokaas, minulla ja vanhalla Sven-ritarilla on höyhentämätön hanhi vielä välillämme, ja ... ja te olette hänen tyttärensä poika, ja senvuoksi..."

Bartel-mestari yskähti ja näytti yrmeältä miettiessään, mitä sanoisi.

"Älkää panko pahaksenne, junkkeri", sanoi hän sitten, "minä hankin teille kortteerin kaupungissa, ja hyvän hankinkin... Kauanko tullette olemaan täällä ja lähdettekö minun vai jonkun muun kanssa, lienee vaikeata nyt päättää."

Bartel-mestari astui nyt veneeseen, ja Niilo Bonpoika seurasi häntä. He tulivat kohta maalle ja lähtivät rantatörmää ylöspäin Silfverhättanin porttia kohden. Niilo ei voinut olla ohi käydessään katsahtamatta tutkivasti suurta tornia, mutta laivuri astui kiireesti, joten Niilo ennätti vaan pikimmältään vilkaista korkeaa kaupunginmuuria pitkin linnantorniin päin, mihin hänen täytyi välttämättä ensiksi päästä saadakseen käsiinsä Silfverhättanin avaimet tai oikeammin sen aarteet. Koko suuressa kaupungissa ei ollut muuta kuin tämä torni ja Visborgin linnan neitsykammio, joista hän jotakin välitti. Pitkät kadut, jotka vilisivät nuorta ja vanhaa, tiheään sullotut kalkkikivitalot jyrkkine porraspäätyineen ja kapeine pieni- ja suurikokoisine ikkunoineen, kirkot ja luostarit, -- tämä kaikki oli uutuutensa nähden nuorukaiselle hauskaa katsella, muttei voinut sen enempää hänen mieltään kiinnittää.

Silfverhättanin portilta lähtivät he kulkemaan _Hansakatua_ pitkin. He kävivät sitä itäänpäin, kulkien ensiksi koko kaupungin läpi ulottuvan _Välikadun_ poikki n.k. _pienelle Hansakadulle_, josta he pian tulivat _Pyhän Katariinan_ eli harmaaveljesten luostarikirkon pääportille. Tätä luostaria ympäröi laajat rakennukset munkkeja varten, joten se otti suuren alan ulottuen n.k. _Suurelle torille_ asti. Harmaaveljesten luostari on jotenkin keskellä kaupunkia, ja torilta luoteeseen, 125 askeleen päässä siitä, kohosi vierekkäin, ainoastaan katu väliä -- _Sisarkadun Sisarkirkot_, pohjoinen ja eteläinen, eli kuten niitä myöskin kutsuttiin _Pyhän Laurin_ ja _Pyhän Drottin_ eli _Pyhän Kolminaisuuden_ kirkot. Pohjoisessa likempänä pohjoista kaupunginmuuria kuin harmaaveljesten luostarin läntistä muuria, josta laivuri Bartel ja Niilo Bonpoika olivat tulleet, oli mustaveljesten luostari, jonka kirkon nimi oli _Pyhän Nikolauksen kirkko_, ja jonka tornista kerrottiin kahden suuren hohtokiven loistavan aurinkona öiseen aikaan ja johtavan laivoja merellä. Tarinoita merimerkkeinä loistavista jättiläissuurista hohtokivistä kerrotaan muualtakin kuin Visbystä, ja ne näyttävät tarkoittavan jonkinlaisia majakkalaitoksia, vaikka asian oikea laita pidettiin salassa, koska ne tuottivat tuloja keksijöilleen, tässä esim. mustille veljeksille.

Näitä kulki eräs saatto laulaen torin yli, juuri kun Bartel-mestari ja Niilo tulivat sinne, ja kaupunkilaiset, joita jostakin syystä oli enemmältä koolla, väistyivät kunnioittavasti munkkein tieltä, jotka kulkivat saatossa juhlallisina ja hartaina. Toiselle puolen toria oli seisahtunut joukko ratsumiehiä, jotka myöskin odottivat munkkisaaton ohi menemistä.

Tämän joukon etunenässä oli mahtava mies, jonka kasvot olivat ylpeät ja tuimat ja jonka käsi nojasi miekan kahvaa vasten. Tuskin olivat munkit päässeet torin luoteiskulmaan jatkaakseen kulkuaan katua pitkin sisarkirkkojen ohi, niin tämä mahtava herra kannusti hevostaan ja karahutti miestensä seuraamana torin yli välittämättä jalan kulkijoista, jotka hädin tuskin ennättivät korskuvain hevosten jaloista.