Part 46

"Olet korjannut, minkä olet rikkonutkin, Steen", sanoi Niilo, laskien vasemman kätensä pojan olalle ja tarttuen oikealla hänen käteensä. "Ystävyyttäni saat täst'edes enemmän kuin ennen ... olet hyvin kestänyt koetuksesi."

Kaarlo Knuutinpoika seisoi tätä katsellen, ja kun Niilo oli lausunut sanansa, astui hänkin Steenin luokse tarttuen hänen käteensä.

"Pidän sinusta, poika", sanoi hän, "minustakin saat hyvän ystävän."

Ja kaikki palvelijat kohottivat innokkaan eläköönhuudon reippaalle Steen Sturelle.

Vanha laamanni, jonka silmiin oli vähitellen ruvennut ilmestymään kyyneleitä, viittasi sitten pojan luokseen, tarttui hänen käteensä ja astui hänen kanssaan kiviportaille, joilla ritari Kustavi Anundinpoika oli seissyt kuullen ja nähden kaiken, mitä kentällä tapahtui. Tullessaan pojan kanssa pysähtyi laamanni ystävänsä, vanhan ritarin ääreen. Tämä laski kätensä pojan pään päälle ja katsoi häntä syvästi silmiin.

"Pysyköön tämä aina elävänä muistossasi, poikani!" sanoi hän.

Tämä oli sekä rangaistus että palkinto. Muuta hän ei tehnyt eikä sanonut. Mutta isän katsetta ja ääntä, jolla hän nämä sanat lausui, ei poika hevin unhottanut.

Marski seisoi aivan heidän takanaan, ja alempaa pihasta lähestyi vitkaan Niilo Bonpoika. Mutta haukkamestari nilkutti häntä kohden, saavutti hänet ja kuiskasi huomaamatta hänen korvaansa:

"Veljenpojallani olisi teille vähän sanomista, Niilo-herra!"

Marski kääntyi samassa portailla ja viittasi Niiloa luokseen. Mutta ukko hävisi muiden palvelijain joukkoon.

X.

Haukkamestarin veljenpoika.

Kokoonnuttiin illalliselle.

Kaulaketju-juttu tuli silloin keskusteluaiheeksi ja kysymys toisensa perään tehtiin sen johdosta Niilo Bonpojalle. Hän teki selkoa kaikesta, minkä katsoi voivansa ilmaista kaulaketjustaan, mutta kysymykset lisääntyivät kuten tavallista sikäli, kuin hän otti niihin tyydyttävästi vastatakseen. Niilolle olisi lopulta käynyt vaikeaksi kunnolla niistä selviytyä, ellei marskin vanha hovimestari olisi samassa tullut sisään ilmoittamaan, että miehet olivat palanneet ilman muuta tietoa harmaasta haukasta, kuin että olivat nähneet sen lentävän itään merelle päin.

Marski, joka oli koko ajan ollut tavattoman sanatonna, kävi tämän tiedon tultua vielä vaateliaammaksi, ja riensi heti salista pois, kun perhekappalainen oli saanut luetuksi rukouksen. Mennessään hän tarttui Niilo Bonpojan käteen, joka siten pääsi enemmistä kysymyksistä.

Kulkeissaan erään oven ohi pysähtyi marski äkkiä. Siinä seisoi Briita kalmankalpeana ja katse niin surullisena, että marskin täytyi vasten tahtoaankin pysähtyä puhuttelemaan häntä.

"Jumalan nimessä, Briita", sanoi hän, "mihin ovat ruusut poskiltasi yht'äkkiä hävinneet?"

Neito ei vastannut, ja marski näki kyynelten tunkeuvan hänen silmiinsä.

Hyväätarkoittava marski ei voinut aavistaa, että nämät sanat olivat pakahduttaa neitosen sydämen. Eikä hän nähnyt sitäkään kuinka kalpeana ja hiljaisena Niilo Bonpoika oli hänen takanaan. Hän puristi nopeasti Briitan kättä hyvästiksi ja lähti sitten Niilon seuraamana pois.

Huoneessaan sanoi hän Niilolle, että tämän tuli heti seuraavana aamuna valmistautua lähtemään paluumatkalle Suomeen. Niilo saisi mennä Hirvellä, mukanaan kaikki Penningebyssä olevat marskin miehet. Itse hän aikoi mennä Tukholmaan ja lähteä muiden kanssa sieltä heti Viipuriin.

Niilolle ei mikään voinut olla tervetulleempaa. Hän riensi heti noudattamaan marskin käskyä, haluten jo sinä yönä nukkua Hirvellä. Niinpian kuin hänen hevosensa oli satuloitu, nousi hän siis sen selkään ja ratsasti Penningebystä rantaa kohden, jossa Hirvi oli tempomassa kärsimätönnä ankkuriköyttään.

Kivenheiton päässä suuresta herraskartanosta eli linnasta, joksi voisimme sitä kutsua, koska siinä oli kaksi torniakin, oli suurten tammien varjossa haukkamestarin tupa, jonka ääreen Niilo pysähtyi. Niilo hyppäsi hevosen selästä ja riensi sisään.

Tuvassa oli jo hämärä, sillä ilta oli jo myöhäinen ja puiden lehvät varjostivat tuntuvasti mökkiä, mutta takassa paloi kuiva päre, josta levisi häilyvä valo huoneeseen. Yksi seinä tuvassa oli aivan täpötäynnä kaikenlaisia metsästyskaluja, jotka osoittivat, kuinka suurta luottamusta ukko nautti isännältään. Vastaisella seinällä oli sänky, jossa sairas makasi, ja hänen vieressään istui haukkamestari.

Ukko nousi ylös ovea avattaessa ja kävi tulijaa vastaan.

"Hän nukkuu, herra Niilo, hän nukkuu ... mutta hän herää kohta ... istukaa, niin kerron, kuinka hän on tullut tupaani."

Niilo meni hiljaa sängyn ääreen ja katsoi sairasta.

Se oli Hurja Haukka, se oli Brodde. Mutta kuinka muuttunut hän oli siitä, kuin hän erosi Niilosta Hirvellä lähteäkseen valloitetulla rosvolaivalla Tukholmaan! Hän oli nyt kalpea haamu, ristiin rastiin sidottu ja ikäänkuin siteitten koossa pitämä. Näytti ihmeeltä, että hän oli voinut niin kauan elää sen kauhean taistelun jälkeen, jossa hänet oli niin runneltu. Niilo katseli kauan haavoitettua. Hänellä oli tosin ilo tavata häntä vielä elossa, mutta sellaisessa tilassa... Jos hän tulisi elämäkseen vaivaiseksi, niin olisi kuolema ollut hänelle parempi. Tämä oli Niilolle kolmas suru tänä tapausrikkaana päivänä!

Hän katsoi vanhaan haukkamestariin, joka nyökkäsi hänelle ystävällisesti ja alkoi kuiskaten selittää, kuinka sairas oli tullut hänen kattonsa alle.

"Se tapahtui eilen aamulla", sanoi hän, "juuri päivän sarastaessa. Aamulla, kun olin ulos menossa, kohtasin ovessa vanhan miehen, jota en tuntenut... 'Oletko sinä Faste, Penningebyn herran, Kaarlo Tordinpojan, haukkamestari?' kysyi hän, ja kun sanoin olevani, kertoi hän, että veneensä oli tällä rannalla, jolla hän toi tänne erästä kuolemaisillaan olevaa sukulaistani pyytäen hänelle sijaa. Arvaatte, kuinka minä kummastuin tästä ... minä, joka en ollut kuullut yhdestäkään sukulaisestani moneen herran vuoteen."

"Te olette siis myöskin Gotlannista?" kysyi Niilo.

"Olen kuin olenkin ... isäni oli yksi niistä kahdeksastatoistasadasta porvarista, jotka kaatuivat Visbyn Eteläportin kentällä, se tapahtui 1386", huokasi ukko.

"Ja te olette joutunut näin kauas?"

"Minä ja veljeni", vastasi ukko, "olimme silloin aivan pieniä, minä en ollut vielä vuottakaan, ja vartuttuamme nuorukaisiksi tulivat onnettomuuden vuodet Albrekt-kuninkaan aikana, sittenkuin Margareta-kuningatar, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, oli hänet voittanut. Minä tulin silloin kuten veljenikin vitaliveljesten joukkoon, vaikk'en minä ole juuri koskaan ollut oikein kelvollinen taistelumies. Vankina tulin sitten Tukholmaan, ja kun kaupunkien sotaväet antoivat Tukholmankin Margaretan ja Eerik-kuninkaan käsiin, pääsin minä irti ja tulin herra Kaarlo Tordinpojan palvelukseen, jossa olen ollut tähän asti. Veljeni oli sitävastoin mainio sotaurho; hän kuletti omaa laivaa ja vitaliveljesten joukossa saavutti hän paljon kunniaa ja kultaa. Mutta kun onnettomuudet vihdoin loppuivat, silloinkuin kuningatar sai Gotlannin haltuunsa, niin veljeni asettui rauhaan asumaan Visbyhyn. Siellä hän sitten nai, niin kerrottiin, samana vuonna, jona Eerik-kuningas mestautti herra Abraham Broderinpojan. Siitä on siis kaksineljättä vuotta, sillä muistan, että silloin tuli eräs saksalainen kauppamies syksymyöhällä tänne tuoden tietoja sekä Abrahami-herrasta että veljestäni. Muutamia vuosia kului sitten ennenkuin kuulin hänestä. Ankara ritari Broder Sveninpoika tuli nimittäin kerran tänne sodasta palattuaan, ja eräältä hänen miehistään kuulin silloin veljeni lähteneen uudestaan vitaliveljesten joukkoon merille vanhalla laivallaan. Sillä matkallaan hän kuitenkin lienee saanut surmansa, sillä hän ei enää palannut. Mutta silloin, vähäistä jälkeen hänen lähtönsä, niinmuodoin kaksikymmentä seitsemän vuotta sitten lienee syntynyt tämä veljenipoika, joka nyt on kait viimeisillään!"

"Jumala varjelkoon!" lausui Niilo, joka oli, ukon kertoessa veljensä historiaa, hievahtamatta katsellut nukkuvaa. "Niin voimakas mies kuin veljenpoikanne on, tulee varmaan toipumaan noista haavoista, kuinka pahoja ne lienevätkin..."

"Niin hänkin sanoi, mies, joka auttoi Broddea tänne kalamiehen veneestä", huokasi ukko, "mutta se on pyhimysten vallassa, ja minun silmissäni se näyttää aivan toiselta."

"Mistäs mies oli löytänyt Brodden?" kysyi Niilo keskeyttäen sillä kaikki synkät aavistukset... "Kurjellahan hän kaatui, ja, mikäli minulle on kerrottu, heitettiin hänet mereen."

"Vanha mies, joka oli myöskin ollut aikanaan vitaliveljenä", alkoi haukkamestari taas, "oli harvasanainen, -- ihminen tulee siksi merellä, varsinkin kun kulkee mieluimmin yöllä karttaen kirkasta päivänvaloa -- hän sanoi erään ystävänsä tulleen hänen luokseen muuanna yönä. Seuraavana päivänä oli Ljusterön edustalla ollut taistelu erään kuninkaanlaivan ja vitalilaivan välillä. Tuo ystävä oli pyytänyt häntä hinaamaan veneensä vesille ja lähtemään hänen kanssaan varttomaan erästä laivaa, jonka piti silloin tulla. Hän oli lähtenytkin, ja sitten he yhdessä seilailivat edestakaisin saaristossa Rindön lähistöllä ... ja silloin oli vitalilaiva tullut... tämä veljenpoikani oli sen päällikkönä ... ne menivät kuin viimeistä päivää, ja venemiehet menivät perässä. Myöhemmin päivällä olivat vitaliveljet kohdanneet kuninkaanlaivan; siitä syntyi ottelu, ja Brodde oli taistellut kuin jalopeura, sanoi mies, niin että sitä oli hauska katsella, ja jos hänellä ja hänen ystävällään olisi ollut aseita, olisivat he kohta tehneet kuninkaanlaivaan upotusreiän, mutta heillä ei ollut."

"Tunnen tuon taistelun", keskeytti Niilo kiirehtääkseen ukon liian tarkkaa kertomusta, "mitä sitten tapahtui?"

"Niin sitten ... sittenkuin taistelu oli päättynyt, viskasivat he Brodden ja pari muuta kuoliaaksi luultua mereen..."

"Ja veneessä olijat onkivat Brodden ylös?"

"Niin ne ottivat hänet veneeseensä ja menivät hänen kanssaan kalastajan tupaan... Vanhus oli ymmärtänyt verihaavain hoitoa ja hän oli sitonut nuoren miehen ja keittänyt hänelle juoman muutamista saarella kasvavista yrteistä... Toistaiseksi oli katsottu parhaaksi jättää sairas kalastajan luokse, mutta sitten oli toinen ukoista lähtenyt eräällä ahvenalaisella veneellä Tukholmaan, ja sieltä hän oli nyt lähettänyt sanan, että olisi aika tuoda sairas minun luokseni!"

Niilo rupesi jo aavistamaan asian juoksua. Hän arvasi, että kalastajaukon vanha ystävä oli sama mies, joka oli hänen laivaansa ohjannut Turun saaristossa ja siellä niin salaperäisesti sitten hävinnyt sen päivän jälkeisenä yönä, jona Hirvi oli valloittanut Kurjen ja jona neidot oli saatu pelastetuksi ritari Jost von Bardenvlehtin käsistä. Senvuoksi oli luultavasti myöskin vanha haukankesyttäjä saanut käskyn kääntyä hänen itsensä, Niilo Bonpojan puoleen. Hän kysyi ukolta sitä, ja tämä oli kärkäs kertomaan asiaa perinpohjin.

"Kalastaja kysyi kohta", sanoi hän, "oliko marski linnassa, ja oliko herra Niilo Bonpoika siellä, ja kun sanoin teidän olevan, niin hän kuiskasi minulle, että 'sopivassa tilaisuudessa ilmoittaisin teille, että täällä oli eräs, joka tarvitsi apua ja hoivaa.' Sitten hän taas läksi veneineen pois. Etsin teitä jo tänään aamulla, mutta en löytänyt, ja metsästykseltä palattua ei ollut tilaisuutta sanoa sanaakaan teille ... harmaan haukan lennettyä tiehensä olin juuri aikeissa tulla luoksenne tornikamariin, mutta silloin kohtasin marskin, joka oli tulikiukkuisena, ja minä juoksin, minkä pääsin vanhoilla koivillani miesten kanssa metsään... Mutta harmaa haukka ei tule enää takaisin, sanon sen, herra, se ei tule enää ... se ei olekaan tavallista lajia, se on noiduttu ... olen huomannut..."

Sairas liikahti. Niilo huomasi sen ja viittasi ukkoa vaikenemaan sekä kumartui Brodden yli. Tämän kasvot olivat aivan siteiden peitossa, ainoastaan silmät olivat vapaat, ja avatessaan ne näki hän heti Niilo Bonpojan. Kului hetkinen, ennenkuin hän näkyi tajuavan, kuka siinä seisoi, mutta lopulta hänen katseensa kirkastui, ja selvästi näki, kuinka iloiseksi hän tuli.

"Ole huoletta, Brodde", kuiskasi Niilo, "sinä tulet terveeksi, ja me saanemme koettaa yhdessä vielä monta kuumaa ottelua, ennenkuin todenteolla eroomme toisistamme."

"Tuskin!" vastasi Brodde vaivaloisesti.

"Suokoon Jumala, että voisin ottaa sinut mukaani Suomeen, Brodde", jatkoi Niilo, "minä lähden huomenna sinne marskin käskystä Hirvellä, joka on täällä lahdessa. Mutta sinä tulet perästä, Brodde, minä en saa rauhaa, ennenkuin sinä olet näkyvissäni ... kuka osaa sinua täällä hoitaa?"

"Se vanha merimies", vastasi haukkamestari Brodden sijasta, "hän, joka pelastikin hänet silloin taistelun jälkeen..."

"Oletko sinä puhutellut häntä?"

"Olen ... hän auttoi kalastajaa ja minua tuomaan veljenpoikaani tänne ... hän on ollut täällä tänä päivänä panemassa uusia voiteita haavoille."

"Hyvä ... sitten olen tyyni, mutta jos marski sallii minun ottaa hänetkin mukaani matkalle, niin pitää sinunkin tulla..."

Äkkinäinen peljästys kuvastui Brodden silmiin, kun marskin nimeä mainittiin. Niilo, joka luuli ymmärtävänsä syyn, kiiruhti lisäämään:

"Älä pelkää, Brodde ... sinä olet toiminut, kuten urhean miehen tulee, minä olisin tehnyt aivan samoin, ja sinusta tulee yksi marskin päällysmiehiä, siitä vastaan... Pysy vaan tyynenä, niin haavasi pian paranevat."

Tyytyväisyyden kajastus ilmestyi Brodden silmiin. Niilo kumartui hänen ylitseen laskien toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Rehellinen kiitos siitä taistelusta, Brodde, rehellinen kiitos!"

Brodde sulki silmänsä, ikäänkuin nämä sanat olisivat liian häikäisevästi valaisseet hänen sieluaan.

"Kiitos!" mutisi hän, "kiitos, herra Niilo."

"Älä puhu!" sanoi Niilo, "älä puhu; kun ensi kerran tapaamme, voimme puhua sitä enemmän."

Mutta Brodde ei totellut. Hän tointui äskeisestä liikutuksestaan ja teki liikkeen ikäänkuin kohottaakseen toista kättään, mikä taasen sai vanhan haukkamestarin suuresti kauhistumaan. Yrttimies, joksi hän kutsui Brodden hoitajaa, oli ankarimmasti kieltänyt Broddea hiukkaakaan liikahtamasta, ei kättä eikä jalkaa saanut vaivata, eikä edes puhua. Mutta nyt ei Broddea voitu pidättää.

"Luulin", sanoi hän, "että tämä päivä olisi viimeiseni, mutta hyvä Jumala on suonut minun nähdä teidät, herra Niilo, ainoan jota sydämeni on ikävöinyt tässä elämässä, ainoan, jonka edestä henkenikin uhraisin..."

Hän vaikeni ja kokosi voimiaan. Mutta ajatus, joka nyt kohosi hänen sieluunsa, väräji sen herkimmällä kielellä.

"Kuolen tyytyväisenä", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kuolen tyytyväisenä, kuultuani omasta suustanne, että pidätte minusta ettekä minua halveksu, vaikka olenkin ollut vitaliveljenä ... se oli perintö isältäni... Jos minun nyt pitää lähteä sitä suurta merta purjehtimaan, niin lähden riemuiten ... odottamaan teitä, herra Niilo, kun teidän hetkenne lyö, palvellakseni teitä siellä valon maassa, kuten korkein toivoni tässä elämässä on ollut päästä teidän mieheksenne!"

"Ei, ei, Brodde", huudahti Niilo liikutettuna laskien kätensä sairaan suulle, "sinun pitää elää, usko minua, sinä tulet terveeksi taas, ja me taistelemme kauan yhdessä pahan valtaa vastaan maailmassa... Ajattele sitä, ja muista, että minä rukoilen Jumalaa ja kaikkia pyhimyksiä antamaan sinulle terveyttä!"

Taaskin vaipuivat Brodden silmät kiinni. Tuli hetkisen hiljaisuus tupaan, ja ulkoa kuului hevosten hirnuntaa ja joidenkuiden henkilöiden keskustelua. Niilo katseli läpitunkevasti rakkaan sairaan kalpeita kasvoja, senverran kuin niitä oli näkyvissä. Sitten hän kääntyi ukolta kyselemään yrttimiehestä. Ukko kertoi kaiken, mitä tiesi hänestä, mutta Brodde antoi tärkeimmän tiedon.

"Se on sama mies", sanoi hän, "joka oli Hirvellä perämiehenä!"

Tämä tyynnytti Niiloa melkoisesti, eikä hän enää tahtonut Broddea mukaansa. Mutta hän rupesi miettimään, miten saisi marskilta tälle miehelle luvan jäädä Penningebyhyn, kunnes Brodden terveys ja voimat tulisivat entiselleen. Tätä oli kuitenkin vaikea toimeen panna, kun oli jo niin myöhäinen, että marskia oli mahdoton tavata. Tätä ajatusta hän yhä hautoi ottaessaan Broddelta ja haukkamestarilta jäähyväisiä.

Onni näytti kuitenkin tahtovan kerrankin hymyillä Niilolle tänä päivänä.

Tultuaan tuvasta astuakseen ratsulleen ja mennäkseen kartanoon takaisin, jossa marskia voisi ehkä vielä tavata, näki hän viheriän ritarin valkean viitan kumottavan hänen ratsupalvelijansa takaa.

"Oh, terve, jalo ritari", huusi hän ilostuneena ja kävi hevosensa ympäri ritaria tervehtimään, "olkoon tämä nyt suotuisa kohtaus...!"

"Ha-ha-ha", nauroi ritari, "te pitennätte tietänne, herra Niilo...!" ja ikäänkuin viitatakseen kautta rantain Niilon tänpäiväisiin suruihin, lisäsi hän tapansa mukaan:

Valheelle arvoa annettiin Se kunniaa sai sekä valtaa.

Sitten hän pysähtyi hetkiseksi, jatkaen taas:

Totuutta enää tuskin mainittiin Se surulla sai päiviään kantaa.

"Mitä tarkoitatte, ritari, en tiedä", keskeytti Niilo hänet kärsimättömästi, huomaamatta touhuissaan, kuinka läheltä ritarin värssyt tarkoittivat häntä itseään. "Mutta jos voitte kuulla yhden vakavan sanan, ja jos tahdotte tehdä minulle ystävänpalveluksen, niin olette siihen tilaisuudessa paremmin kuin kukaan muu..."

Ritari nyökkäsi, mutta Niilo ei voinut hämärässä erottaa hänen kasvonilmettään. Hän kertoi lyhyesti, mitä Broddelle oli tapahtunut ja viittasi siihen, että mies oli hänelle hyvin rakas, ja selitti, mitä nyt tarvittiin, ja millä ritari voi asiaa auttaa.

"Lupaatteko nyt, ritari, puhua marskille tästä asiasta ... jos sen teette, niin olen varma, että mies saa jäädä haavoja hoitamaan... Varmaan kuulisi marski minunkin rukoustani. Teettekö sen, ritari?"

Ritari näytti miettivän asiaa, mutta sitten hän vastasi:

"Kyllä, kyllä teen! --"

Ja ääni, jolla hän sen lausui, oli niin vakava, niin luja ja niin erilainen kuin viheriän ritarin tavalliset puheet, että Niilo ällistyi ja uudisti kysymyksensä. Mutta silloin ritari nauroi kuivaa nauruaan lausuen:

"Marski nukkuu yläparvella ... totuutta ja usko ... ole siellä ... luotatteko viheriään ritariin, nuori mies?"

"Luotan!" vastasi Niilo.

"Ha-ha-ha", nauroi ritari, "sitten lupaan, että mies saa jäädä!"

Sitten hän kääntyi äkkiä ympäri ja meni puiden taa, jossa Niilo kuuli hänen mennessään laulavan:

Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee, Vaan maan päällä vihertävät metsät.

Niilo hyppäsi ratsunsa selkään ja ratsasti rannalle päin, toistellen itsekseen kummallisen ritarin säkeitä. Mutta auringon noustessa idästä nostettiin Hirvellä purjeet.

XI.

Viipurin linnanherra.

Noin kuusi vuotta edellä kerrotuista tapahtumista, kulki eräs ratsujoukko Viipurin linnaan päin idästä tulevaa tietä myöten. Joukko oli hyvin pieni, mutta miehet olivat valioväkeä, ja kelmeä talviaurinkokin, joka paistoi niiden kiiltäville haarniskoille ja kuuraisille parroille ja hiuksille, näytti mielihyvällä heijastavan säteitään heidän välkkyviin varuksiinsa.

Joukon etupäässä ratsasti nuori ritari. Hän oli tavattoman lujarakenteinen, ja hänen ulkomuotonsa oli niin jalo ja voimakas, että hän näkyi olevan kuin luotu yhteiskunnan kukkuloita varten. Hänen liikkeensä ja käytöksensä oli reipasta ja miehekästä, mutta osoitti samalla, että hän oli aikaisin seurustellut ylhäisten ja korkeain parissa. Koko hänen olemuksensa osoitti niin sanoaksemme kypsynyttä voimaa. Hänen luonteensa ei näyttänyt olevan sitä laatua, joka silmänräpäyksessä kuohahtaa ja voi silloin sielun jännitystilassa tehdä tekoja, jotka katsojaa hämmästyttävät; hänen tarkoitusperänsä täytyi olla korkeampi ja vaikeampi saavuttaa. Sellaista työtä, joka vaatii tuota tasaista, väsymätöntä työskentelyä kokonaisen ihmis-ijän, -- sellaista työtä täytyi ajatella tämän ritarin elämäntyöksi, sellaista varten hän näytti olevan luotu. Ylevä tyyneys kuvastui hänen otsaltaan, ja rohkeat piirteet hänen suunsa ympärillä osoittivat päättäväisyyttä, ja silmistä loisti lämpö, jonka tuottaa ainoastaan mielen lujuus ja hyvän omantunnon kesäaurinko.

Ritarin kilpi, joka riippui satulannupista, oli jaettu kahteen vaakasuoraan kenttään, joista toinen oli valkea, toinen musta, ja auringonsäteet välkkyivät kuurahelmillä, ikäänkuin solmiakseen muistoseppeleen kilpimerkin ympärille. Se oli Natt-och-Dag -suvun kilpimerkki, ja ritari oli Niilo Bonpoika Sture. Hän palasi tutkimusmatkalta Venäjän rajalta, jonka maan kanssa rauha oli kaikkea muuta kuin varma. Tosin oli Viipurin linnanherra vähän neljättä vuotta sitten vakavasti kurittanut muutamia venäläisiä mahtimiehiä ja ottanut joukon vankeja, jotka venäläinen ruhtinas Aleksander Vasiljevitsch oli lunastanut, mutta toissa vuonna (1445) oli Kristofer-kuningas tehnyt liiton liiviläisen Kalparitariston suurmestarin kanssa suurta Novgorodia vastaan, ja senvuoksi piti Suomessa olla varuillaan.

Sekä ritari että ratsumiehet olivat vaiti. Tultuaan lähelle erästä paikkaa, jossa merenlahdelma levisi hopeankirkkaana tasankona nähtäviin, pysähtyi ritari katselemaan kaunista maisemaa. Siitä oli nimittäin mitä ihanin näköala pienen Viipurin kaupungin, sen muurien ja luostarien yli. Edellisinä vuosina oli Kaarlo Knuutinpoika suurilla kustannuksilla korjannut linnan, osittain lisää rakentaen, niin että se herätti kaikkein katselijain ihmettelyä, ja sitä pidettiin valtakunnan lujimpana ja kauneimpana linnana. Se ei ollut kuitenkaan vielä aivan valmis. Päätornin aikoi marski tehdä korkeammaksi, työ oli jo alettu vuonna 1447, mutta se ei ollut vielä valmis, vaan telineet olivat yhä paikoillaan torninmuurin sisäpuolella, ja niitä peitti nyt tilapäinen laudoista kyhätty katto.

"Kauniimpaa linnaa ei löydy!" sanoi eräs etummaisista ratsumiehistä lähestyen Niiloa. "Mitä on Eerik-kuninkaan Visborg tämän rinnalla?"

"Varmempana on kuitenkin Eerik-kuningas Visborgissaan, Hollinger", vastasi ritari kotvasen äänettömyyden perästä, "kuin marski Viipurissa."

"Mutta katso", huudahti Hollinger, "kuinka myrsky rytyyttelee torninkattoa ... jos se vielä tuosta vähän paranee, niin luulen, että koko katto lentää tiehensä."

Koko aamupäivän oli puhaltanut ankara myrsky, ja honkametsä oli huokaillut, ikäänkuin siinä asuva haltia olisi tuntenut vankeutensa raskaaksi ja ikävöinyt vapauttansa. Mutta tiheät lumioksaiset kuuset olivat kuitenkin olleet hyvänä suojana etteivät miehet olleet paljon tulleet myrskyä huomanneeksi. Nytkin he olivat siltä suojattuina metsänrinteellä, josta lähti siinä kohden leveä suikale rantaan päin. Mutta juuri tänä hetkenä näyttivät myrskyn henget kokoavan kaiken voimansa. Ilmasta kuului jyminää, meren jää ja metsä natisi, ikäänkuin jättiläiskäsi olisi koettanut murtaa puiden mahtavia runkoja ja syöstä ne maahan.

Samassa lensi mainittu lautakatos Viipurin tornista kiitäen kauas meren jäälle. Silloin näkyi erään miehen pää torninmuurin yläpuolelta. Ritari miehineen oli kuin paikalle naulattuna. Tapaus sattui melkein heti, kuin Hollinger oli saanut sanotuksi, että niinkin voisi käydä.

"Niin totta kuin elän, herra Niilo", huusi Hollinger, "niin luulen, että marski itse on tuolla tornissa!"

Niilo katsoi ja tunsi hänet marskiksi samoin kuin kaikki miehetkin.

"Lienee tärkeä asia, joka pitää marskia tuolla tornissa tällaisella ilmalla!" mutisi eräs harmaapartainen mies Niilon vieressä. Mutta Niilo kannusti hevostaan, ja laukassa ratsastivat he sitten hirmumyrskyä vastaan kaupunkiin ja linnaan päin.

Siellä oli Kaarlo Knuutinpoika (Bonde) helluntaista huhtikuun 29 päivästä asti 1442 linnanherrana; vanha herra Krister Niilonpoika (Wasa) kuoli silloin, ja linna tuli marskille. Hän eli siellä niin komeasti, ettei yksikään Viipurin entisistä linnanherroista ollut hänelle vertoja vetänyt ja, kuten mainitsimme, oli vanhan linnan ulkomuotokin hänen käsissään muuttunut. Kustannuksia hän ei säästänyt uutisrakennuksissaan ja korjauksissaan, ja koko sielullaan hän muutenkin otti niihin töihin osaa, iloiten joka kohdasta, mikä valmiiksi saatiin. Siinä hänelle oli suureksi hyödyksi suuri kokemus ja tieto siitä, miten ruhtinaat ja ritarit vieraissa maissa linnojaan varustivat. Hänen kaunis rouvansa, joka elävästi ymmärsi herransa ajatukset, oli myöskin suureksi avuksi. Hän nimittäin usein muodosteli oman päänsä mukaan marskin suunnitelmia, antaen niille aina hienomman ja aistikkaamman muodon. Tämä tapahtui kuitenkin etupäässä huoneiden sisustamista järjestettäessä.