Part 43

Ritari käveli hitain askelin eteenpäin temppelissä. Oli niin hiljaista, niin juhlallista. Kynttiläin valokin näytti ylevältä ja pyhältä. Pääalttarin ääreen laskeusi ritari polvilleen ja rukoili kumartuneena siinä, ja vielä kun torninkello lyödä kumahutteli kahtatoista oli hän samassa asennossa.

Silloin kohousi hämärästä äänettömänä ja aavemaisena, vitkaan ja vapisten harmaa varjo, ja haudanomainen ääni lausui:

"Kukas olet, pahan maailman lapsi, joka häiritset Jumalan pyhästön rauhaa?"

Ritari kohotti päätään. Hänen edessään seisoi ojennetuin käsin harmaapukuinen nunna, jonka niskaan vedetyn päähineen alta kiilui syvistä kuopistaan kaksi läpitunkevaa silmää.

"Tunnettehan minut, Bengta-sisar!" vastasi ritari nousten seisoalle, "tulen sanomaan teille sanasen sen johdosta, mitä puhuitte minulle viimeksi tavatessamme."

Nunna hypähti askeleen taaksepäin, ja hänen ruumiinsa näytti vavahtavan.

"Te puhuitte minulle kultaisesta kaulaketjusta ja siitä onnesta, jonka se toisi minulle, jos sen saisin ... te sanoitte vielä, että tämä onni levittäisi loistoa yli koko Ruotsin maan ja tulisi Engelbrektin alkaman työn päättimeksi... Siitä pitäen se on ollut mielessäni yötä päivää, ja se on viehättänyt mieltäni ja viehättää yhä... Nyt olen tullut sanomaan teille, että minä en saata yrittää haltuuni tuota korua, jonka voi saavuttaa ainoastaan ystävyyden pettämisellä... Eikö teillä ole muuta neuvoa antaa? Enkö voi kunniaa muuten saavuttaa, eikö Ruotsi tule muilla keinoilla onnelliseksi?"

Kesti hetkinen, ennenkuin nunna vastasi. Hän seisoi kankeana ja näytti niin kapealta, kuin nunnanpuvun alla olisi ollut pelkkä luuranko. Mutta hänen synkeät silmänsä katselivat lakkaamatta terävästi ritariin.

"Omituisia ajatuksia! aivan kuin veljellänikin... Hänkin pilkkasi tuota pyhää kalua, ja senvuoksi hän menetti henkensä... Te uskotte siihen, mutta pelkäätte sitä, ikäänkuin se riippuisi ristiinnaulitun kuvalla, jonka verta eräässä sen kivessä on... Ja mitä yksi ihmiselämä kuitenkaan on, kun on kysymyksessä kokonainen kuningaskunta, mitä on yksi ystävä, kun tuhanten miesten ja naisten pelastus riippuu tuosta pyhästä ketjusta?... Totisesti sanon sinulle, Kaarlo, päämääräsi on varma, mikä tahtosi lieneekin... Sinun täytyy omistaa tämä koru, muuten on onnettomuutesi lähellä..."

"Tulkoon siis onnettomuus", vastasi ritari. Sitten hän lisäsi vapisevalla äänellä, "minä en rohkene ostaa onneani sillä hinnalla."

Äänen vapiseminen ilmaisi nunnalle tarpeeksi, että hän oli voittanut, ja kun mies lausui: "en rohkene", vaikka hänen olisi tullut lausua yksinkertaisesti: "tahdon" tai "en tahdo", varmisti hänen voittonsa. Tahto oli hyvä, mutta voima heikko, rukous ei ollut antanut hänelle voimaa.

"Aikoja sitten olen kääntänyt ajatukseni maallisesta", sanoi nunna, "miksi häiritsette pyhää rauhaani, mitä tahdotte?"

"Tahdon apua teiltä, joka kerran puhalsitte minuun halun saada tuon koristeen, tahdon teiltä apua temmatakseni sen sydämestäni pois. Tahdon toimia vapaasti kuten ennen, ja tulla mahtavaksi omalla voimallani, että voisin avoimin katsein astua Herran pyhimysten eteen."

"Menkää, menkää, ja jättäkää minut rauhaan!" huusi nunna, "voiko mitään, joka ei ole Jumalalle otollista, tulla minun huuliltani?... Pois se! Mutta teillä on valta ottaa vastaan tai hyljätä... Minulla on ollut elämässäni eräs tehtävä, jonka hyväksi olen uskollisesti toiminut. Olen ollut valmis antamaan elämäni, niin enemmän kuin elämäni, sen suuren tarkoitusperän edestä, joka minulla on ollut, ja joka on juuri sama, jonka suuri Engelbrekt alotti... Toivoin, että veljeni täyttäisi hänen työnsä; se toivo ei toteutunut ... olen tahtonut asettaa teidät veljeni sijaan, enkä ole säikkynyt mitään saavuttaakseni tarkoitukseni... Puhutte ystävyyden pettämisestä...! Niin, minä olen pettänyt ystäväni, jota sydämestäni rakastin, olen ollut valmis surmaamaan hänen poikansa, ja hänkin on voittanut myötätuntoisuuteni, sillä hän on pelastanut henkeni ja auttanut minua kostamaan veljeni puolesta tuolle vanhalle petturille, joka otti hänen henkensä... Ja sittenkin olen valmis uhraamaan nuorukaisen elämän, ja hänen verensä säteilisi käsilläni kuin pyhimyskehä ... sen silmissä nimittäin, joka tuomitsee aikomusten mukaan. Ystävyys, rakkaus ja kaikki, mikä on maallista, on kyllä kaunista ja suurta, mutta kauniimpaa ja suurempaa on isänmaan pelastaminen ja sellaiset urostyöt, joita muistetaan vuosisadasta vuosisataan..."

Nunna vaikeni, ja hänen sanansa kajahtelivat syvällä kirkkoholvin sokkeloissa. Kynttiläin liehuvassa valossa näyttivät pyhäin kuvat ja muut esineet liikkuvan, ikäänkuin nunnan vahva tahto olisi antanut puulle ja kivellekin elämän. Hän oli kuin mahtava ihmeitten tekijä, loitsijatar tänä öisenä hetkenä, syvä ja selittämätön kuin yö itse.

"Sanokaa vielä", lausui nunna taas, "sanokaa, onko teille mieluista nähdä tämän kalun omistajan nousevan porras portaalta kunnian ja vallan ja suurten muistojen kukkuloille?... Muuta ei teillä ole valittavana. Hän tai te, jompikumpi, on työni tekevä... Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän!" mutisi ritari.

"No, sitten tiedätte myöskin tehtävänne... Mutta että olette vitkastellut, on onnettomalle maallemme tapahtuva kaikki se, mitä Herra on vihassaan päättänyt. Rutto tulee, nälkä tulee, sota tulee. Ellei teillä ole taikakoristetta, olkaa valmis kestämään pahinta, mikä miestä voi kohdata, mutta jos se on teillä, saatte Ruotsin kuningaskruunun!"

Tuli taas hiljaisuus. Ritarin pää oli rinnalle vaipunut. Hän kohotti vihdoin sitä, ja kohotti sitä ylpeästi ja varmasti, ikäänkuin hyvä henki olisi kuiskannut hänelle sen sanan, jonka hän aikoi lausua. Mutta nunna oli jo hävinnyt. Harmaa pylväs oli vaan sillä kohtaa, jossa hän oli seisonut.

Hän seisoi hetkisen pylvääseen katsoen. Mutta valtavia myrskyjä riehui hänen rinnassaan. Hän risti kätensä kohottaen ne ristiinnaulitun kuvan puoleen.

"Niilo, Niilo!" lausui hän sitten vapisevin huulin vaipuen taasen polvilleen rukoilemaan.

* * * * *

_Toinen_.

Samaan aikaan oli Niilo Bonpoika Tuomas-piispan luona Tynnelsön linnassa.

Uuras piispa, joka oli väsymätön ja aina ankarampi itseään kuin muita kohtaan, oli heti, kun tunsi voimain joissakin määrin palanneen, lähtenyt tarkastusmatkalle Nerikeen, mutta häntä odotettiin joka päivä kotiin. Niilo saapui Strengnäsiin illalla muuanna päivänä ja päätti odottaa piispan kotiin tuloa. Mutta kului päivä, jopa kaksikin, eikä piispaa kuulunutkaan. Niilo, jolla ei ollut aikaa odotella, lähti summanpäiten ratsastamaan länteenpäin piispaa tavatakseen. Segerstadissa hän vihdoin sai kuulla piispan saapuvan sinne samana päivänä, ja siellä hän saikin tavata rakastetun vanhuksen.

Mutta millainen olikaan Tuomas-piispa nyt! Jo käydessään Herman Bermanin kanssa viimeksi Tynnelsössä piispan luona, huomasi hän kuinka paljon aika ja surut olivat hänen tomumajaansa riuduttaneet. Viimeiset neljä vuotta olivat täydentäneet hävitystyön. Ennen niin hilpeästä, avomielisestä ja lujamielisestä miehestä oli varjo vaan jälellä. Hän oli nyt kumarainen ukko, joka vapisevin käsin kävellä hoiperteli piispansauvansa varassa, kutistunut haamu, vaan entisen Tuomas-piispan heikko kajastus. Syvästä sydänsurusta kertoivat hänen kellertävät, kuihtuneet piirteensä, ja lempeissä silmissään oli surumielinen katse, joka melkein muistutti talviauringon kelmeätä valoa.

Tämän äkkinäisen riutumisen syynä oli Eerik Puken kuolema, johon hänkin katsoi olevansa ainakin osittain syypää. Hän oli, kuten arkkipiispa Olavi vainajakin, pannut nimensä Eerik-herran turvakirjan alle, ja kun tuo urhokas ritari siitä huolimatta otettiin kiinni ja vietiin Tukholmaan sekä tuomittiin siellä kuolemaan, olivat piispa-vanhukset siitä saaneet surun, joka ei koskaan haihtunut. Edellinen katsoi itseään arvottomaksi enää jakamaan pyhiä sakramentteja, ja hän lähetti vielä pyhälle isälle Roomaan pyynnön saada rikoksensa anteeksi; jälkimmäinen ei myöskään saanut sentähden rauhaa, vaan rankaisi itseään ankarasti ja piti sittemmin itseään aina kunniattomana miehenä. Arkkipiispan pian senjälkeen sattunut kuolema raskautti yhä enemmän Tuomas-piispan omantunnon taakkaa, jota lisäsivät vielä useat senjälkeen tapahtuneet seikat. Uudella arkkipiispalla, Niilo Ragvaldinpojalla, ei ollut sitä henkeä, jonka Engelbrekt oli ystäviinsä ja miehiinsä luonut. Vielä vieraampi mieliala levisi maahan, kun muukalainen kuningas rupesi edellisten tavan mukaan kulettamaan Ruotsiin omia tylyjä maanmiehiään, koettaen samalla polkea maahan Ruotsin lakia ja vanhoja tapoja. -- Ei ole kummaa, että vanhan engelbrektiläisen mieli silloin synkkeni ja sydän murehtui.

Siksi oli hänen elämänsä ollut aina Eerik Puken kuolemasta asti yhtä pitkää parannuspäivää, jonka ankaruutta hän lakkaamatta kovensi. Eräinä hetkinä luuletteli tämä jalo vanhus Juudaan tavoin pettäneensä ystävänsä. Paastotessaan ja itseään ruoskiessaan kiihtyi hänen mielikuvituksensa siihen määrään, että hän oli näkevinään Engelbrektin edessään -- ylevänä ja lempeänä, kuten eläissään aina -- mutta samalla kääntävän surullisen näköisenä kasvonsa vanhasta ystävästään, piispasta, ja ojentavan kätensä uskolliselle Eerik Pukelleen. Nämä hetket olivat katkerimmat piispan parannusajalla, mutta samaan suuntaan kulki koko hänen sielunelämänsä. Tämän sydäntä jäytävän surunsa hän on ilmaissut laulussaan "hävinneestä uskollisuudesta", jonka hän sepitti katumusaikanaan. Usein kun hän istui yksinään työhuoneessaan, kuultiin hänen itsekseen lausuvan kappaleita tästä runoelmasta, ja jos silloin käytiin hänen luokseen, vuotivat tuliset kyyneleet pitkin hänen ryppyisiä poskiaan ja valkeata partaansa.

Kulunut vuos' oli murhan vuos', kun uskokin petti. Se takaisin ei palaa, vaan synkkänä, salaa maastansa lähti.

Kavaluus ja valhe on valtansa alle sortanut maan. Usko ja kunto ja totuudentunto on murheissaan.

Pois vääryys lyö, niin kurjuutes yö on valkeeva taas! Jumalahan turvaa niin syntien surmaa ei enää löydy maass'.

Oi, onnellinen, ken kavaluuden on karttanut tien! Ole uskollinen, niin taivahasen se varmasti vie!

Tällainen oli Tuomas-piispa nyt Niilon kohdatessa hänet. Nuorukaisen silmissä kimelsi kyynel, kun hän näki tämän raihnaisen jäännöksen miehestä, jonka hän oli nähnyt hänen voimansa ja miehuutensa päivinä. Piispa äkkäsi kyyneleen ja ojensi hymyillen kätensä Niilolle.

"Tynnelsössä, Tynnelsössä!" sanoi hän sitten hiljaisesti ja katosi, palvelijainsa kannattamana, piispantaloon.

Piispa oli nyt tyyten väsynyt matkastaan ja meni heti levolle. Mutta siitä huolimatta jatkettiin seuraavana päivänä matkaa Arbogaan, ja Niilon piti ratsastaa piispan rinnalla. Tämä itse makasi neljän hevosen kantamilla makuupaareilla. Mutta piispa oli niin nääntyneenä ja heikkona, ettei jaksanut paljon puhua. Arbogassa antoi hän kulettaa itsensä laivalleen ja Niilo istui hänen viereensä.

Matka Mälarin yli, jonka rannat hymyilivät matkustajille keväisessä vehreydessään, näytti tekevän piispalle hyvää.

"Tänä iltana haluan puhella kanssasi, poikani!" sanoi hän kerta toisensa perästä puristaen Niilo Bonpojan kättä.

Tuli ilta, ihana ilta, niin rauhainen ja valoisa kuin morsion kasvot, kun hän huokailee rakkautta sulhonsa rinnalla. Niityt, pilvet ja vedet olivat kuin avattu lipas täynnä pyhiä kaluja, kaikki puhui luojan ihmeistä, kaikkivallasta ja rakkaudesta.

Tultuaan työhuoneeseensa seisoi piispa kauan Niilo Bonpojan käsivarteen nojaten ja katseli kaunista maisemaa. Sitten hän huokasi, ja kyyneleitä rupesi tippumaan hänen silmistään.

"Se on rangaistukseni, Niilo", sanoi hän, "se on rangaistukseni! Vanhan rikollisen ystäväsi täytyy katsoa, tarkkaan katsoa Jumalan kaunista maailmaa, sillä silloin muistuu rikos ankarampana mieleen... Herra, herra, ole minulle syntiselle armollinen!"

Niilo oli liikutettu, hänen mielensä heltyi. Hänestä tuntui kuin taivaasta olisi enkeli astunut alas viilentämään vanhuksen palavaa sydäntä, peilikirkas järvi kuvasti taivaan tuhansia tähtiä, joiden lempeä tuike näytti vuodattavan viihdytystä ja lohdutusta vanhan parannuksentekijän raskautettuun rintaan.

Piispa katseli kauan hievahtamatta kaunista näkyalaa. Sitten hän pani kätensä ristiin ja rukoili, ja vielä istuutuessaan lepotuoliin hän katseli sinistä taivasta, johon hänen ajatuksensa olivat tottuneet vaeltamaan sekä myöhään että varhain.

"Minun iltani on tullut, rakas poikani", sanoi hän hetkisen kuluttua kääntäen katseensa Niiloon, "tunnen sen ja toivon Jumalan armoa synneilleni."

Kotvasen perästä hän taasen tarttui nuorukaisen käteen lausuen:

"Mutta nyt tahdon kysyä sinulta asiaasi, poikani, mitä haet vanhalta Tuomas-piispalta?"

"Tahdon kysyä teiltä neuvoa, hurskas isä", vastasi Niilo.

"Aivotko siis jättää marskin?" kysyi piispa, muistellen Niilon ja Herman Bermanin käyntiä hänen luonaan neljä vuotta sitten.

"En!" vastasi Niilo. "nyt haluaisin teiltä kysyä neuvoa erääseen asiaan, joka koskee äidinisääni, herra Sven Sturea, Jumala armahtakoon hänen sieluaan, ja sitä testamenttia, jonka hän minulle antoi."

Sitten hän kertoi kaulaketjun koko historian, miten äitinsä oli kuolinvuoteellaan ilmoittanut isänsä tahdon mukaan, missä se löytyi, miten hän oli sitten lähtenyt Visbyhyn sitä noutamaan, miten tämä aie epäonnistui, ja miten hän lopulta sen sittenkin oli saanut ja pitänyt sitä, sekä miten se oli pelastanut hänen henkensä ottaen vastaan hänelle aiotut iskut, jotka olisivat muuten tuottaneet hänelle ehdottoman surman. Sitten hän vielä kertoi, miten oli löytänyt sen hirvennahkaiseen ihokkaaseensa neulottuna taistelun jälkeen setäänsä, Niilo Steeninpoikaa vastaan. Lopuksi hän lausui odottamatta tavanneensa äidinisänsä vanhan asepalvelijan, joka oli kertonut hänelle erään uuden tarinan kaulaketjusta ja sen kantajoista. Piispa kuunteli häntä tarkkaavasti, mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet vähääkään, mitä hän ajatteli ja mitä hän mahdollisesti sanoisi. Niilon lopetettua hän istui kauan ääneti ikäänkuin mietiskellen erikseen joka eri kohtaa kaulaketjun historiassa verraten niitä toisiinsa, harkiten ja valikoiden. Vihdoin levisi hänen kasvoilleen heikko hymy, ja hän lausui kuin itsekseen:

Spernere quod prosit et amare quod obsit, ineptum est; Quod prodest fugimus, et quod amamus obest.

[Nämä latinaiset värssyt, jotka Ericus Olai on lainannut Aisopokselta, kuuluvat suomeksi näin:

Hupsu, ken hyötyään halveksii, ken vahinkoa mielii; Hyötyä kartamme me -- mit' etsimme, vaan pahaks' on.]

Niilo ei tietysti ymmärtänyt latinaisia värssyjä, eikä hän tahtonut häiritä isällistä ystäväänsä kysymyksellä, joten äänettömyys jatkui. Hymy katosi vanhuksen huulilta, ja hänen katseensa muuttui ankaraksi, kuten taivaanranta auringon laskiessa, joka myöskin vähitellen kadottaa lämpimän loisteensa ja muuttuu pian harmaaksi, kylmäksi ja koleaksi. Silloin tuntee ihminen kylmyyttä rinnassaan, ja elämän vakavuus, elämän ankaruus esiintyy silloin kaikessa alastomuudessaan sielussa, kunnes tähdet taas levittävät sinne valoaan, kutsuen meitä luokseen toiseen maailmaan, jossa kaikki on pelkkää lämpöä ja valoisuutta.

Tämän kylmyyden synnytti piispan katseeseen arvattavasti silmäys hänen omaan sydämeensä. Se selveni vähitellen, ja vaikka hymy ei palannutkaan, oli hänen äänessään kuitenkin pehmeä sävy, kun hän taasen kääntyi Niilon puoleen.

"Sanoppa minulle, rakas poikani", sanoi hän, "mitä itse arvelet tuosta taikakalusta?"

Niilo teki selvää kaikesta, hän avasi koko sydämensä vanhukselle, jolloin tämän katse yhä enemmän lauhtui ja entinen hymy rupesi ilmestymään niihin:

"Ja nyt kysyisin teiltä hurskas isä", niin hän lopetti, "olenko oikeutettu menettelemään äidinisäni koristeen kanssa mieleni mukaan, ja voinko äidinisäni sijasta täyttää, mitä hänen ystävänsä Fjalar-ritari hänelle neuvoi, -- voinko uhrata sen jollekin Jumalan pyhimykselle ... voiko tämä kalu, jota niin paljo veri, niin monet kyyneleet ja pahat toivomukset, rikokset ja kiroukset saastuttavat, voiko se olla otollinen uhri pyhälle kirkolle!... Tähän kysymykseen pyydän vastausta teiltä!"

"Monet ovat ne keinot, joita Herra käyttää kiusaukseksi ihmisille", alkoi piispa, "äidinisäsi koriste on yksi niistä. Niin, voimmepa sanoa, että sellainen viettelevä houkutus riippuu näkymättömistä langoista joka ihmisen mielessä. Se on sama vanha totuus, jonka tunnemme ensimmäisen ihmisen syntiinlankeemuksesta. Silloin oli viettelijänä käärme, tässä sinä on kultainen kaulaketju. Mutta kiusaus on yhtä välttämätön ihmissydämelle kuin tuli raa'alle malmille. Se saa edellisestä puhdistetuksi sen, mikä siinä on jaloa, samoin kuin tuli eroittaa kuonan ja kullan. Totuus syntyy vasta taistelun kautta, mutta taisteluun tarvitaan rohkeutta ja voimaa, ja ainoastaan se, joka taistelee ja voittaa, saavuttaa todellisen onnen. Se löytyy sydämen hiljaisella pohjalla, kuten ehta helmi raakkunsa kuoressa meren pohjalla. Jolla on rohkeutta, noutakoon sen sieltä; jolla ei sitä ole, ei konsanaan sitä saavuta, vaikka hänellä olisi kymmenen äidinisäsi kaulaketjua."

Piispa istui tätä lausuessaan nojallaan tuolissansa ja katseli lakkaamatta taivaaseen päin, jossa tähdet vilkkuen paloivat, ja Niilosta tuntui kuin vanhus olisi ainoastaan tulkinnut niiden salaperäisen kirjoituksen hänelle käsitettävällä kielellä. Lopetettuaan puheensa loi hän silmänsä alas. Hänen syväsisältöisten sanainsa jälkeen seurasi sitten hiljaisuus aivan itsestään, sillä niiden täysi ymmärtäminen näytti vaativan aikaa kotiutuakseen nuorukaisen sieluun.

Nyt kohotti piispa syvän katseensa Niiloon sekä jatkoi:

"Sinä olet taistellut, sinä olet taistellut Herran siunauksen varjossa, poikani, ja siksi olet voittanut. Sinun onnesi asuu sinussa itsessäsi, sitä ei voida sinulta ryöstää. Älä vaan luule, että taistelusi on loppunut ... ei, ei, oikeata ritariketjua ei saavuteta muuten kuin taistelulla, joka vaatii sinua seisomaan vartiopaikalla miekka kädessä koko elämäsi, ja temppeli, jossa vartiotasi suoritat, on se, jonka lattiana on maa, ja kattoholvina taivas, ja kun se vartio on päättynyt ja sinä astut temppelistä elämään ... oikeaan elämään, niin silloin ripustavat ketjun sinun kaulaasi suuret vainajamme Pyhä Eerik ja Engelbrekt, ja taivaalliset sotajoukot huutavat silloin hallelujaa!"

Vanhuksen silmiin kohosi kyyneleitä ja hänen äänensä vapisi, kun hän jatkoi:

"Herra on sallinut palvelijansa nähdä sinun aamuvartiosi... Kohta seison heidän luonaan taivaassa. Mutta iloisena voin viedä heille sen tervehdyksen, että vielä löytyy kuntoa ja rehellisyyttä Ruotsinmaassa... Minä onneton, vanha ja vaivainen, joka lähden täältä valapattoisena ja tahrattuna ... oletko armahtanut minua, Herra... Katsotko armollisesti palvelijasi puoleen?"

Vanhus oli syvästi liikutettu. Hän painoi molemmat kätensä kasvojansa vasten eikä voinut ponnistuksellakaan pidättää kiihkeätä nyyhkytystä. Mutta vähitellen taltui hänen mielenliikutuksensa, ja hän voi taasen hillitä tunteitaan.

"Mieluista on puheesi ollut minulle, poikani, se on ollut kuin palsamia sydämelleni... Voit hyvällä omallatunnolla antaa tuon kalliin korukalun pyhälle kirkolle. Se riippukoon jollakin pyhäinkuvalla ihmisten periviholliselta saatuna voitonmerkkinä. Ja tulkoon se sinulle muistutukseksi, että parhaimmat voittonsa mies saavuttaa ristiinnaulitun kuva sydämessään, mutta että paha kasvaa hyvän rinnalla, ja että miehen elämä on kulkua taistelusta taisteluun, ja että taistelun vaara kasvaa hänen voimainsa mukaan... Tämä on vanhan Tuomas-piispan vastaus kysymykseesi, poikani. Olkoot hyvät henget seuranasi!"

Niilo aikoi nousta ylös, mutta piispa laski kätensä hänen olalleen ja katsoi häntä silmiin.

"Varmaan puhumme nyt viimeistä kertaa toistemme kanssa, Niilo Bonpoika... Minun päiväni ovat luetut. Mutta tahdon nyt sanoa sinulle, ennenkuin eroamme, mitä olen ajatellut, mitä olen sinusta toivonut... Ja mitä sanon sinulle, vien mukanani toiseen maailmaan, josta katselen, kuinka sinä täytät sen lupauksen, jonka sinusta annan! Se taistelu, jota olet tähän asti taistellut, poikani, on ollut oma taistelusi, ja se voitto, jonka olet voittanut, on tullut omaksi kunniaksesi... Mutta miehen ei ole taisteltava ainoastaan omia yksityisiä taisteluitaan, hän ei elä ainoastaan itseänsä varten, vaan maatansa ja kansaansa, Ruotsiamme varten. Sinäkin, Niilo Bonpoika, saat elää tätä suurempaa elämää, jossa on suuret viettelykset ja koettelemukset, suuret surut ja riemut... Ja juuri nyt ovat taistelutorvet kajahtaneet, nyt on kysymyksessä Ruotsin kansan elämä tai kuolema. Sinä tulet tämän kansan mieheksi..."

"Mutta enhän minä muuta haluakaan, hurskas isä!" sanoi Niilo.

"Ymmärrä minua oikein, poikani", jatkoi piispa, "monet haluavat näinä aikoina olla kansan miehiä, mutta harvat todella ovat... Älä luule, että kansamme taistelu taistellaan vuorenhuipulla, ei, ei, se taistellaan syvällä laaksossa, kansan sydämessä. Taistelijat saavat tyytyä olemaan näkymättöminä ja niiden unhottamina, jotka seisovat huipulla ja luulevat yksinään tekevänsä kaiken. Mutta sinun paikkasi, poikani, on laakson varjossa... Se sana, jonka sanoit Engelbrektille, kun kuulit hänen ensi kerran puhuvan yhteiskunnan ensimmäisille, se lupaus, jonka annoit minulle hänen haudallaan -- ne vetävät sinua kansan luo, talonpojan luo, ja usko minua, siellä saavutat voiton, jonka kunnia on etsimisen arvoinen... Niin, rakas poikani, jos Ruotsi tahtoo elää vapaana, kuten se ennen muinoin on elänyt, niin se vaatii miestä, joka voi uhrata itsensä, joka voi kieltäytyä maailman kunniasta ja palkinnoista, kuninkaan suosiosta, korkeista viroista, vieläpä itse kuningaskruunustakin, kuten hän teki, tuo piskuinen mies, tuo saavuttamaton, jonka muisto on senvuoksi elävä, niinkauan kuin Ruotsissa miehiä löytyy... Sano minulle, Niilo Bonpoika, tahdotko pyrkiä täksi mieheksi Ruotsinmaassa?"

"Tahdon!" vastasi Niilo lämpimästi.

"Ajattele, että sinun tulee senvuoksi karttaa korkean vallan loistoa... Voi tulla sekin aika, että sinä olet niin suosiossa Ruotsin miesten kesken, että he tarjoavat sinulle kuninkaankruunua... Onko sinulla, poikani, voimaa kieltäytyä siitä? Se viehättää valtaavasti miehen mieltä, se on vaikuttava sinuun samalla voimalla kuin kaulaketjukin... Voitko säilyttää nuoruudenvoimasi, voitko kieltäytyä, voitko uhrata kuningaskruunun Ruotsin tähden, kuten olet uhrannut kaulaketjun itsesi tähden?"

"Niin totta kuin Herra ja hänen pyhänsä kuulevat sydämeni rukouksen", vastasi Niilo, "niin ottakaa vastaan lupaukseni, isä, ja sen kuulkoot Jumala ja Pyhä Eerik kuningas!"

"Herra antakoon sinulle runsaimman siunauksensa, rakas poikani ... niin, me rukoilemme sinun kanssasi ja pyydämme Herran edessä armoa Ruotsin kansalle!... Minä näen kruunun loistavan sinun ja sinun huoneesi yli. Ellei sitä oteta alas ja panna näkyväisessä muodossa sinun tai jonkun sinun omaisesi päähän, niin se on säteilevä häviämättömällä loistolla läpi tulevien aikojen ja julistava syntyville sukupolville sinun kunniaasi, vaikka se saavutettiinkin laakson varjossa... Kaikkivaltias Jumala olkoon kanssasi, ja hänen henkensä seuratkoon sinua elämäsi ehtoolle asti!"

Niilo oli langennut polvilleen ja piispa piti vapisevia käsiään hänen päänsä päällä.

VIII.

Harmaa Haukka.