Part 42

Ove-herra heilautti joustaan ja antoi hevosensa tehdä hurjan hypyn sekä ajaa karahutti sitten maalle päin niin nopeaan, että oli samassa tuokiossa kadonnut laivalla olijain näkyvistä.

"Reipas poika", huudahti Tord, "oikein minun mieltäni myöten ... vai mitä sinä arvelet, Niilo?"

"Sen mukaan mitä näin ja kuulin, olen samaa mieltä", vastasi Niilo, mutta niin vakavasti, että se Tordia ihmetytti.

Hänen päänsä oli kuitenkin niin ajatuksia täynnä, ja ilontunne siitä, että kohta sai astua kotikaton alle, niin vilkas, että ainoastaan sivumennen huomasi ystävänsä omituista äänenvärähdystä. Hauskasti keskustellen kuljettiin sitten loppu matkaa, kunnes Hirvi laski maihin. Niilo sai täällä yhtä ja toista hommaa laivan kuntoon järjestämisessä, ja Tord antoi eräälle miehistöstä käskyjä sen varalta, että Haukkakin olisi sattunut kulkemaan samaa tietä, mikä ei kuitenkaan ollut todennäköistä.

Hevosia ei ruvennut saapumaan Penningebystä. Aurinko lähestyi jo taivaanrantaa, ja varjot pitenivät niityillä ja vedenselillä, ja iltakylmä hiipi vähitellen maisemille, niin että tuntui hyvältä kääriä turkkiviitat ympärille ja vetää päähineet alas korvain yli. Niilo ja Tord olivat taasen lyöttäytyneet neitojen seuraan, ja jälkimmäinen johdatti puheen uudestaan suomalaiseen noita-akkaan.

"Nyt luulen", sanoi hän, "on hetki kaikin puolin sovelias siihen. Tässä on samanlainen metsä ja meri, ja iltakin on samanlainen kuin harharetkemme alkaessa ... kuka tietää milloin taasen yhteen osumme. Huomenaamulla aikaisin lienemme me, Niilo ja minä, matkalla marskin luo, ja isäni luona illalla ette luulenma halua puhua siitä..." Syyt olivat painavia, ja Briitassa heräsi halu tehdä veljelle mieliksi. Hän oli kuitenkin nyt paljoa totisempi ja juhlallisempi kuin edellisenä iltana, jonkavuoksi mieliala seurueessa muuttuikin aivan toiseksi, kun hän sai lyhyesti esittäneeksi sen, mitä tähän asti oli asiasta puhuttu.

"Näen kaksi ruusua, niin puhui eukko", lausui Briita, "kaksi ruusua, toinen on valkea ja toinen punainen, ne kukkivat niin kauniisti, ja aurinko paistaa ja tuuli suhisee metsässä ... näen kaksi koivua, ne seisovat kumpikin kukkasensa vieressä, ja niiden uljaat, lehväiset latvat heiluvat tuulessa. Kukat ovat onnellisia koivujensa varjossa, ne nojauvat kainosti kumpikin puuhunsa... Mutta huomatkaa, ylhäiset naiset! ... toisen koivun ympäri on pitkä käärme kietoutunut...! Kun valkea kukka ulettuu koivun sydämeen ja luulee saavuttaneensa suurimman onnen, silloin nousee käärme ... katso, katso, se kiemurtelee ylöspäin ... katso, katso, sekin saavuttaa koivun sydämen... Voi, voi ... surun musta verho häilyy sinun onnesi yli, sinä valkea kukkanen ... itke ja rukoile, itke ja rukoile!"

"Paha ennustus!" sanoi Tord äänellä, joka selvästi ilmaisi, että häntä oli kertomuksen kolkko sisältö syvästi liikuttanut.

"Minulle ovat kaikki ennustukset samanlaisia", virkkoi Niilo, "sumua ja iloa lähempänä eli kauempana ... sellainen on elämän juoksu, ja sitäpä on eukkokin tiennyt ennustaa."

"Mutta kuka valkea kukkanen sitten on?" kysyi Tord innolla älyämättä ystävänsä huomautusta.

"Sitä emme saaneet tietää", vastasi Briita vakavasti, "tarkoittiko se minua vai Ilianaa, tulevaisuus saa sen näyttää."

"Entäpä punainen kukkanen?" kysyi Niilo. "Eikö hän mitään siitä sanonut?"

"Hänellekin ennustettiin paljon pahaa, mutta kuitenkin enemmän päivää kuin pimeyttä, enemmän lämpöä kuin kylmyyttä. 'Iloitse, iloitse', sanoi hän, 'sinä punaruusunen, korkeimman siunaus varjoo sinua suvusta sukuun ...! mutta huomaa! ... kun sinä nojaudut koivun sydäntä vasten, olet suuren onnettomuuden partaalla! ... rukoile, rukoile ja kumarru tomuun asti ... herra yksin on voimakas... Minä näen pimeyden jakautuvan, näen valon, kirkkaasti säteilevän valon ... iloitse, punainen kukka, ja ylistä Herraa!'"

Syntyi yleinen hiljaisuus. Kumpikin tunsi hyvin, että ketä valkoruusulla tarkoitettiinkin, hänen onnettomuutensa tulisi toisen onneksi, eikä kukaan halunnut senvuoksi asiasta enempää puhua. Mutta varmaa on, että kukin näistä neljästä itsekseen kyseli: "kuka on valkea kukkanen!"

Oli vaikeata johtaa ajatuksia toiselle tolalle. Mielten apeus ei tahtonut lientyä. Niilo Bonpoika oli ainoa, joka hiukkasen sai hälvennetyksi raskasta mielialaa, ja siitä hän sai monta kiitollista katsetta Briita-neidiltä. Hilpeys ei kuitenkaan kestänyt kauan. Alakuloisuus sai kohta uudelleen vallan nuorten sydämissä.

Viimeinkin saapui muutamia ratsumiehiä, jotka lähestyivät nopeasti rantaa. Ne toivat hevosia Penningebystä, ja etunenässä ratsasti Ove-herra huutaen äänekkäästi:

"Kiireesti, kiireesti matkaan ... vanha Kaarlo-herra on itse lähtenyt teitä vastalle."

Pian olivat kaikki hevoset rannalla. Neitoset hyppäsivät ratsujensa selkään, ja samoin Tord ja Niilo. Mutta nyt sai herra Ove Laurinpoika yksinään pitää keskustelua yllä, ja sen hän näkyi tekevänkin hartaimmalla halulla. Hän oikein riemuitsi siitä, että sai yksinään olla äänessä.

Niilo Bonpoika ajoi pian muiden edelle, lausuen haluavansa ratsastaa vanhaa Kaarlo-herraa vastaan. Lieneekö syy todella ollut se, vai katsoiko hän itseään tarpeettomaksi seurueessa, emme tiedä. Varmaa on kuitenkin, että jos hän olisi nähnyt sen katseen, jolla Briita-neiti seurasi häntä, hän epäilemättä olisi pitänyt vanhan herran tapaamista vähemmän tärkeänä ja sietänyt pahempaakin kuin puheliaan nuoren miehen lörpötystä.

Tämä puolestaan näytti yltyvän entistäänkin innokkaammaksi Niilon mentyä. Hän kertoi toisen sukkelan jutun toisensa perään, kunnes laamanni ja Niilo vihdoin näkyivät tulevan vastaan jonkun matkan päässä tiellä. Silloin kirkaisi Ove-herra riemastuneena, ja kun vanhus puristi tytärtään rintaansa vasten, nyyhkytti Ove aivan kuin vanha täti. Sitten syöksyi hän hurjalla vauhdilla Penningebyhyn päin, jonka valaistut ikkunat viittailivat etäältä tervehtäin tulijoille.

Penningebyn suuressa salissa istui Cecilia-rouva toisen tyttärensä ja aputyttöjensä kera. Mutta vartijan ilmoittaessa porttitornista tulijain saapuneen nousi hän ylös ja riensi portaita myöten pihalle sulkeakseen odotetun tyttärensä syliinsä.

"Tässä hän on terveenä ja raittiina, vaimoni!" huusi laamanni hänelle.

Briita hyppäsi keveästi kuin lintu ratsunsa selästä, ja haukka kohosi hänen olaltaan ilmaan. Ove Laurinpoika heilutti käsiään ja piti niin suurta melua kuin mahdollista, ei ainoastaan pihalla vaan vielä portaissakin.

Kaarlo ja Tord riensivät huoneisiinsa riisumaan sotisopansa pois. Sitten he läksivät isoon saliin, johon kaikki pian kokoontuivat suuren takkavalkean ympärille. Nyt kerrottiin kaikki, mitä oli tapahtunut neitojen ryöväämisestä alkain, kun nämä olivat kotimatkalla Naantalin luostarista Turkuun, siihen asti kuin Niilo Bonpoika heidät pelasti, sekä miten sitten kohtasivat Tordin ja kuninkaanlaivan. Cecilia-rouva risti tuon tuostakin kätensä katsahtaen hartaasti ylöspäin sekä ilmaisten vähänväliä pienillä huudahduksilla, kuinka vilkkaasti hän seurasi kertomusta ja niitä vaaroja, joissa nuoret olivat olleet. Sigrid teki samoin, ainoastaan vähän vilkkaammin ja kiihkeämmin. Hän tarttui yhä uudestaan sisarensa ja Iliana-neidin käteen, kyynelten valuessa hänen silmistään. Tämä Sigridkin oli herttainen lapsi, kuten vanhan laamannin koko perhe tuoksahti joltakin oikein hyvältä, lämpimältä ja rehelliseltä.

Itse istui vanhus vakavana ja hiljaisena; olisi luullut hänen ajatustensa harhailevan aivan toisaalla kuin Hirven tai Kurjen harharetkillä, ellei hän olisi väliin sydämellisellä rakkaudella katsellut Briitan ruusuisia ja ilosta säteileviä kasvoja.

"Hartain kiitos teille, Niilo Bonpoika", sanoi hän vihdoin tarttuen nuorukaisen käteen, "hartain kiitos laamanni Kaarlolta ja hänen vaimoltaan siitä, mitä olette nyt tehnyt lapsellemme... Tämä on vanhuuteni kukkanen, Briita ... tule tänne, Sigrid, sinäkin", hän veti puhuessaan toisen tyttärensä luokseen laskien kätensä hänen vyötäisilleen ikäänkuin osoittaakseen pitävänsä häntä yhtä rakkaana, "sinä myöskin, lapsi, sinä myöskin... Herran siunaus on levännyt huoneeni yli kaikkina päivinäni!... Mutta juuri sentähden, niin juuri sentähden olenkin, Jumala paratkoon, valmis nurisemaan, suuttumaan kohta, kun pieninkin onnettomuuden varjo kohtaa perhettäni... Jumala rangaiskoon minua kiukkuisuuteni tähden...!"

"Amen!" kuului lempeä ääni oven suusta.

Se oli laamannin perhepappi, vanha hopeahapsinen mies, jonka silmistä loisti lapsekas hyvyys. Hän oli tullut laamannin puhuessa, mutta oli jäänyt äänetönnä ovelle.

"Terve, terve, Juhana-isä", huusi laamanni hänelle, "tule katsomaan minun onneani ja rukoile sitten Jumalaa, että hän varjelisi vanhaa Kaarlo Tordinpoikaa ylpistymästä siitä."

"Jumala kaikkivaltias kuulkoon rukouksenne!" sanoi pastori, astuen hiljaisesti muiden piiriin. "Tosin olette vihallanne kyyneleitä synnyttänyt, laamanni Kaarlo, mutta olette myöskin ollut valmis niitä pois pyyhkimään, ja kuka tietää, eivätkö nyt niiden rukousten siunaukset, joita puolestanne on Isämme tykö noussut, juuri levitä lämpöä ja rauhaa elonne ehtoolle."

Laamannia liikuttivat hurskaan papin sanat, ja hän oli äänetönnä koko illan. Mutta kun yksinkertainen illallinen oli lopetettu ja pastori toimittanut ehtoorukouksen ja kaikki menneet huoneisiinsa levolle, jäi laamanni kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja tarttui hänen käteensä lausuen:

"Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta niin luulen Cecilia, että sinä olet onneni luoja ... totta on kuitenkin, että Jumala itse on antanut sinut minulle!"

VII.

Kaksi neuvonantajaa.

Neuvoston kokous, jossa kuningas vaati marskilta pois tämän läänityksiä, päättyikin jälkimmäiselle paljoa onnellisemmin, kuin hän oli voinut toivoakkaan. Yllä kerrottujen seikkojen vuoksi ei kuningas voinut nostaa vaatimuksiaan niin korkealle kuin oli alkuaan aikonut. Hänen luonteensakin oli sellainen, että hän jätti sikseen, mitä ei voinut kerrassaan toimittaa. Silloin hän jätti ajan tehtäväksi päättää, mitä hän oli pannut alulle.

Ruotsin valtakunta oli Kristofer-kuninkaalle kuin hyötyisä puu, jossa marski oli kiusallinen oksa, niin valtava, että se oli melkein itsenäinen puu suuren valtakunnanpuun rinnalla. Kuningas oli repinyt siitä lehden toisensa perään, nyt hän oli aikonut iskeä kirveensä oksan tyveen erottaakseen sen kokonaan puusta. Isku ei onnistunut. Kuninkaan kädessä ei ollut tarpeeksi voimaa nostaa raskasta kirvestä, eikä kuninkaan mielessä tarpeeksi miehuutta kestääkseen sitä myrskyä, jonka isku voi herättää. Oksa voi kaatuessaan syöstä kumoon hänetkin. Siksi luopui kuningas neuvostossa pian useimmista vaatimuksistaan, ja marskille tehtiin ainoastaan kysymys, eikö hän suostuisi luopumaan Turun läänistä, niin kaikki riidat hänen ja kuninkaan välillä loppuisivat.

Edellisten tapahtumain tähden uskoi jokainen marskin myöntyvän, ja herra Albrekt Mörer hieroi kuninkaan tuolin takana käsiään, ja hänen pienet mustat silmänsä kiiluivat tyytyväisesti. Kuningas itse oli niin leppeän ja ystävällisen näköinen kuin jaloja myönnytyksiä tehnyt ainakin. Kumpikin ajatteli siepanneensa Suomen vaaralliselta vihamieheltään. Samaa tunsivat muutkin neuvostossa olevat marskin vastustajat, joihin useimmat läsnäolijoista kuuluivat. Marskin ystäviä oli siellä varsin vähän. Herra Kustavi Anundinpoika (Sture) oli yksi niitä, Kaarlon setä, joka oli turhaan yrittänyt tavata kuningasta, oli kiukuissaan lähtenyt kaupungista pois.

Salissa vallitsi senvuoksi yleinen jännitystila. Kaikki tahtoivat tarkasti kuunnella joka sanaa, minkä marski lausui puolustuksekseen, ja nähdä jokaista värähdystä hänen kasvoillaan. Mutta marski vastasi viipymättä: "ehdottomasti en voi jättää käsistäni Turun linnaa lääneineen. Te tiedätte hyvin, herra kuningas, ja te muut hyvät neuvoston herrat, te tiedätte, että sen sopimuksen mukaan, jonka minä viime syksynä tein herra Krister Niilonpojan kanssa, hän sai Viipurin linnan lääneineen haltuunsa tämän vuoden toukokuun ensi päivään asti... Minä suostun jättämään Turun linnan, kenelle tahdotte, herra kuningas, niin pian kuin olen saanut Viipurin käsiini."

Tämä rohkea vaatimus sekä tyyneys, jolla se lausuttiin, hämmästytti kaikkia. Muut linnat, nimittäin Raasepori ja Korsholma, joutuisivat kuninkaalle, jos Krister-herra kuolisi niiden neljäntoista vuoden kuluessa, joiksi hän sai viimemainitut, eikä kukaan ollut pannut kysymykseenkään, ettei Viipurin kävisi samoin. Kaikki odottivatkin, että kuningas jyrkästi kieltäisi marskin pyynnön, mutta näin ei käynyt.

Kuningas mietti hetkisen, vilkaisi huomaamatta Albrekt-ritariin, joka samoin huomaamatta nyökkäsi myöntävästi päätään, ja sitten kuningas lausui suostuvansa marskin vaatimukseen. Sekä kuningas, että ritari aprikoivat epäilemättä, että marskin ja Krister-herran välille syntyisi riita tästä linnasta, mikä antaisi monta tilaisuutta käydä heidän väliinsä ja riistää linnan heiltä pois. Saadessaan Turun, joka oli verrattomasti tärkeämpi näistä, tuli kuninkaan haltuun tärkein osa Suomea, eikä hänen siltä tarvinnut luovuttaa pois mitään, josta voisi hänelle itselleen vaaraa koitua.

Samana päivänä, jona tämä kokous pidettiin, läksi kuningas kaupungista sisämaahan päin, mukanaan lukuisa ritariseurue. Marski aikoi myöskin lähteä eteläänpäin Kalmariin ratkaisemaan erästä omaisuuskysymystä. Hän odotti vaan lähempiä tietoja Niilo Bonpojan ja kuninkaanlaivan välisestä kohtauksesta. Siitä ei kuningas maininnut sanaakaan. Hän oli nähtävästi käyttänyt sitä vaan keinona pelottaakseen ja pakottaakseen marskia.

Puolenpäivän aikoina astui Klaus Lang herransa luo ja kertoi, että toinen niistä kuninkaanlaivoista, jotka oli lähetetty ottamaan kiinni rosvolaivaa, oli palannut ja hinannut sen mukanaan, sekä että kaikki vangit oli viety linnaan.

"Ja Niilo-herra?" kysyi marski hypäten kiivaasti ylös.

"Häntä en nähnyt", vastasi Klaus, "mutta eräs miehistänne, joka on vankien joukossa, sanoi, kun kysyin päällysmiestä, että hän oli kaatunut taistelussa, ja että kuninkaan päällysmies oli yöllä heitättänyt hänen ja muiden kaatuneiden ruumiit mereen."

"Jumalan äiti, mikä kuolema sellaiselle miehelle!" huudahti marski.

"Kuninkaanlaiva kohtasi rosvot saaristossa tässä lähellä, kun he olivat eronneet toisesta rosvolaivasta, joka purjehti kauemmaksi etelään. Niilo-herra, jos hän todella oli siinä, kulki suoraan Tukholmaa kohti... Jumala lohduttakoon hänen sieluaan, kyllä hän oli sellainen mies, jolla oli sydän paikallaan, eikä teillä ole yhtäkään miestä, ei ainoatakaan, joka ei vilpittömästi surisi hänen aikaista kuolemaansa!"

"Entä veljentyttäreni ja Iliana-neiti...?" kysyi marski yhä levottomampana.

"Jos olisin päässyt oikein puhelemaan teidän miehenne kanssa", vastasi Klaus Lang, "niin olisin saanut heistä varmoja tietoja. Nyt puhun saksalaisten asemiesten puheita, minkä verran tosia ne sitten lienevät. He sanoivat, että neidot olivat olleet laivalla, mutta että ritari Jost von Bardenvleth oli ne pelastanut; hän ratsasti nyt kuninkaan kanssa kaupungista, ja kuuluu olevan hänen suosikkinsa yhtä suuressa määrin kuin viekas Albrekt-ritarikin... Mutta siihen ei ole luottamista, ja minun ymmärtääkseni olisikin parempi joutua uljaiden miesten käsiin, kuten nuo rosvot ovat, kuin tuon saksalaisen ritarin... Kun kaikki tulee ilmi ja totuus saadaan selville, nähdään vielä, ettei näissä huhuissa ole paljon perää missään."

Marski näytti olevan samaa mieltä, mutta oli vaiti. Voihan puhe olla yhtä hyvin totta kuin valettakin. Tuli hetkiseksi hiljaisuus, sitten kysyi päällysmies mitä vangituille miehille oli tehtävä.

"Ei hiuskarvaakaan saa heidän päästään taittaa", sanoi marski lujasti, "ei minun miesteni eikä niiden, jotka Niilo-herra on palvelukseeni ottanut, vaikka he olisivatkin ennen kuuluneet vitaliveljeksiin ja Eerik-kuninkaan palvelijoihin ... ei karvaakaan, tai lähetän paikalla taisteluvaatimukseni kuninkaalle. Vie ne terveiset linnan päällysmiehelle!"

Tämä asia selviytyikin marskin mielen mukaan, vaikka vasta seuraavan päivän iltana. Miehet laskettiin vapaiksi, mutta vasta huomisin aamun koittaessa sallittaisiin heidän lähteä linnasta. Tämän sanoman tullessa oli marski tärkeässä keskustelussa erään varsin nuoren miehen kanssa, joka oli tullut Tuomas-piispan luota, mukanaan eräitä kirjoja. Sen päätyttyä meni hän melkeästi tyyntyneenä levolle. Tämä tapahtui samana iltana, jona Hirvi laski Edsvikin rantaan ja jona Penningebyssä vallitsi hilpeä ilo ja suloinen rauha nuorten saapumisen johdosta. Seuraavana aamuna, kun marski parhaillaan valmistautui ottamaan vastaan vapautettuja miehiään, saadakseen heiltä kuulla, kuinka asian laita oikeastaan oli, tuli hänen vanha hovimestarinsa suurella kiireellä sisään huutaen:

"Herra Kaarlo, herra Kaarlo ... ne tulevat, ne tulevat...!"

Hän unhotti innoissaan sanoa kutka, ettei marski tullut ajatelleeksikaan muita kuin miehiään.

"Hyvä, hyvä", sanoi hän, "te voitte jäädä tänne, niin saatte tekin kuulla, kuinka nuorten on oikeastaan käynyt."

"Nuorten!" huudahti ukko, "nuoret juuri tulevatkin tänne teidän luoksenne nyt!"

Hän oli tuskin ehtinyt lausua tämän, kun Tord ja Niilo syöksyivät huoneeseen.

Ilo oli täällä yhtä suuri kuin Penningebyssä, kun kaikki saatiin kerrotuksi ja marski kuuli, että neidot olivat hyvässä turvassa hänen setänsä luona Penningebyssä.

Sitten ruvettiin hankkimaan marskin lähtöä etelään, josta palatessaan hän lupasi Tordille pistäytyä Penningebyhyn, ennenkuin lähtisi Suomeen takaisin. Tord toivoi saavansa sitä ennen viettää jonkun aikaa kodissaan ja mainitsi jotakin siitä sukulaiselleen. Mutta marskilla oli aivan toisia aikeita häneen nähden. Hänen tulisi lähteä Suomeen ottamaan marskin puolesta ja nimessä Viipurin linna herra Krister Niilonpojalta, sekä luovuttaa Turun linnan senjälkeen, kenelle kuningas määräisi. Jos Krister-herra kieltäytyisi lähtemästä pois, niin tulisi Tordin sulkeutua Turkuun eikä antaa sitä kellekään, ennenkuin marski itse saapuisi.

Tämän luottamustoimen kunniakkuus korvasi Tordille vähän sitä pettymystä, ettei päässyt toivonsa mukaan Iliana-neidin seurasta nauttimaan. Kolmesataa marskin miehistä tulisi hänelle mukaan, ja hänen piti lähteä kiireimmiten. Niilo sai toisen yhtä kunniakkaan tehtävän. Hänen tuli jälellä olevain kahdensadan miehen kanssa seurata marskia etelään. Seuraavana päivänä piti lähdettämän.

Sen johdosta saivat sekä Tord että Niilo yltäkyllin tekemistä siksi päiväksi. Marskilla taasen oli tärkeitä neuvotteluja herra Kustavi Anundinpojan ja muiden ystäväinsä sekä Fransiskaaniluostarin teinin kanssa. Marskilla oli aikomuksena tehdä luostarille melkoinen lahjoitus. Myöhään illalla hän läksi Klaaran luostariin tavatakseen vielä kerran tytärtään.

Sieltä palatessaan hän tapasi huoneessaan Niilo Bonpojan, joka odotti tilaisuutta keskusteluun hänen kanssaan.

"Minulla on pyyntö teille", sanoi Niilo. Marski tarttui ystävällisesti hänen käteensä taluttaen hänet ikkunapenkille, jolle molemmat istuivat.

"Olen kuullut", sanoi Niilo, "että Strengnäsin vanha piispa, Tuomas, on huonona sairaana, ja minä haluaisin mielelläni häntä vielä kerran tavata, jos se teille sopii, herra marski."

"Niin on todella", vastasi marski, "piispan kirjuri oli eilen luonani ja hän kertoi samaa... Aivan niin, Niilo Bonpoika, kernaasti voitte käydä Tynnelsössä, ja keskusteltuanne piispan kanssa tulette Fågelvikiin, jossa viivyn jonkun aikaa, ellette voi lykätä matkaanne siksi, kunnes palaamme takaisin pohjoiseen kuun lopulla..."

Tätä ei Niilo kuitenkaan tahtonut tehdä. Hän ei tahtonut, kun tehtävänsä marskin toimissa sen kerran sallivat, päästää käsistään tilaisuutta tavata piispaa, sillä vanhukselle voi muutamissa viikoissa tapahtua paljon. Antaakseen marskille vihjauksen siitä, että asia, josta aikoi piispan kanssa puhua, oli tärkeätä laatua, lausui Niilo:

"Vanha piispa on ollut minulle melkein isän asemassa, kuten tiedätte, ja nyt tahtoisin häneltä kysyä neuvoa eräässä hyvin tärkeässä asiassa, joka etupäässä koskee minua, mutta myöskin äidinisääni Sven-herra vainajata sekä äitiäni, Jumala armahtakoon heidän sielujansa!"

"Äidinisäänne?" kysyi marski silmissään omituinen, tutkiva ilme.

"Niin!" vastasi Niilo, "asia koskee hänen testamenttiaan!"

"Ja nytkö vasta olette tullut sitä ajatelleeksi?".

"Sattumalta sain juuri nyt rosvoja takaa-ajaessamme siitä tietoja, joita en ennen ollut kuullut."

"Keneltä sitten...?"

"Eräältä teidän miehistänne... Hän oli ollut äidinisäni mukana siihen aikaan, jolloin hän kulki vitaliveljesten kanssa, ja hän tunsi hyvin kaikki ritarivainajata koskevat seikat."

"Eräs miehistäni?" huudahti marski, värin vaihtuessa äkisti hänen poskillaan. "Missä hän on, ja mikä hänen nimensä on?"

"Hän erkani matkalla, mutta saapunee piankin luoksenne takaisin... Hän tuli samaan aikaan palvelukseenne, kuin viheriä ritari saapui hoviinne."

Marski vaipui ajatuksiinsa ja istui ison ajan katsellen suoraan eteensä. Viimein hän nousi ylös, käveli kerran edestakaisin lattian yli ja pysähtyi sitten Niilon eteen tarttuen hänen käteensä.

"Teistä tuntunee kummalta", sanoi hän syvällä äänellä, katsoen vakaasti Niiloa, "teistä tuntunee kummalta, että olen niin paljon kysellyt teiltä tästä asiasta... Nyt en voi sanoa miksi, mutta ehkä joskus vastedes... Mutta minäkin haen hyvää neuvoa erääseen asiaan, joka myöskin koskee vanhaa ritaria, äidinisäänne."

Hän vaikeni tarkaten huolellisesti Niilon kasvonilmeitä sekä lisäsi sitten:

"Sitä saatte kuitenkin aina ajatella minusta, Niilo Bonpoika, että tahdon kaikissa vaiheissa pitää teitä ystävänäni ja toimia myöskin teitä kohtaan ystävänä... Uskotteko näitä sanojani?"

Niilo ei vastannut, mutta puserti lämpimästi marskin kättä, ja hänen katseensa oli niin suora ja vilpitön, ettei sanoja tarvittu vastaukseksi.

Huomisin erosivat marski ja Niilo Tordista Tukholmassa, ja Söderteljen kohdalla erosivat ensinmainitut toisistaan. Marski lähti etelään käsin, Niilo matkasi Mälarin rantaa pitkin Strengnäsiin.

* * * * *

_Toinen neuvonantaja_.

Hiljaisen järven rannalla metsän synkässä siimeksessä on rauhallinen luostari. Tuuli humisee puitten välitse, kääntäen hiljaa tornien huipuissa olevia viirejä ja rientää järven yli kuiskaten aalloille, mitä oli kuullut ja nähnyt matkoillaan.

Kynttiläin valo loistaa luostarikirkon ikkunoista, ja nunnain laulu kaikuu sieltä leviten kauas, kauas. Se pyrkii taivaaseen ja saapuukin sinne, vaikkei ihmissilmä ja -korva voi sen lentoa havaita.

Yksinäinen ritari vaeltaa metsässä. Hän kuulee tuulen ja nunnain laulun ja hän näkee pyhät valot kirkon ikkunoista. Hän hiljentää käyntiään, hän pysähtyy ja kuuntelee. Lieneekö rukous herättänyt outoja tunteita hänen rinnassaan, hän kohottaa silmänsä taivaaseen päin katsellen tähtien pyhää kirjoitusta. Onko hänen rinnassaan päivä vai yö? Onko se pimeyden voimain vallassa, ikävöikö se voittoa ja vapautta, vai vieläkö se taistelee, vieläkö on voitto vihollisesta epävarma, etsiikö se tuskissaan apua ja lohdutusta?

Pyhä laulu loppuu, nunnat vaeltavat kammioihinsa. Valot sammuvat kirkossa, ainoastaan pyhimysten alttareilla tai jonkun ritarin haudalla palaa vielä tuikkiva kynttilä valaisten heikosti avarata kirkkoa.

Silloin lähestyy ritari luostarin porttia, hän koputtaa siihen, kohottaa vielä kerran käsiänsä taivaaseen päin ja katoaa luostarin hämärään käytävään.

"Tänne, tänne", kuiskaa porttia vartioiva sisar, liikkuen ritarin edellä, kädessään sarvilyhty, joka ei valaissut muuta kuin lähimmän ympäristönsä.

He kulkevat läpi pitkän käytävän ja tulevat luostarin puutarhaan. Toisella puolen on korkea luostarikirkko, toisella itse luostarirakennus, ja etäämpää puunlatvain takaa, joihin lehti on juuri ruvennut puhkeamaan, häämöittää korkea luostarinmuuri. Tähdet vilkkuivat taivaalta hiljaisina ja ihmettelevinä, ikäänkuin olisivat nähneet jokaisen raskaan askeleen, kuulleet jokaisen huokauksen sumuisesta maasta.

"Tänne!" kuiskasi saattajatar, viitaten erästä kirkkoon vievää sivuovea.

Ritari avasi matalan kirkonoven. Nunna seisoi hetkisen paikallaan, kääräisi kaapun tiukemmin ympärilleen ja tarttui oveen sulkeakseen sen ritarin jälkeen.

"Kellon kahtatoista lyödessä tapaatte Bengta-sisaren!" sanoi hän sulkien hiljaa oven.