Part 41

"Niin, ymmärräthän sen", selitti Hollinger leukaansa sivellen, "ettei Hirvellä olisi sellaista onnea ollut, ellei sillä olisi ollut vedenhaltijaa mukana... Katsoppas nyt, kun tuuli kiihtyy, mutta se on nyt livahtanutkin idän puoleen."

Mies meni ja Hollinger vilkaisi taakseen. Silloin hän näki mökin vieressä rannalla pitkän harteikkaan miehen kiipeävän rantatörmää ylös ja katoavan tuvan varjoon.

Mutta tuuli tuimeni ja Hirvi hyppeli aalloilla kuin neitonen kukkaskedolla.

Päivän sarastaessa oli ehditty hyvä matka etelään. Noustessaan aamulla kannelle äkkäsi Niilo ensimmäiseksi purjeen etelässä päin.

"Missä olemme?" kysyi hän.

"Tuolta kokan puolelta siintää Tukholman saariston ulkoreuna!" vastasi Hollinger.

Niilo silmäsi perämiestä ja kysyi, kuka hän oli. Tämä sanoi nimensä selittäen kuinka oli tullut peränpitäjäksi, eikä Niilo sen enempää huolinut kysyä. Hän oli saanut niin suuren luottamuksen äidinisänsä vanhaa toveria kohtaan, ettei hiukkaakaan epäillyt uskoa laivan ohjausta sen käsiin, jota hän oli suosittanut. Se häntä kuitenkin vähän ihmetytti, että mies oli lähtenyt niin suu sanan pyyhkimättä laivasta pois.

Mutta silloin tuli Briita-neiti hänen viereensä tuoden päivän hänen mieleensä takaisin. Se tyytymättömyyden varjo, joka siellä oli hetkisen ollut, hävisi oitis. Kaikki sai heti toisen värin, laiva urheine miehineen, meri, jonka lakkapäiset laineet vyöryivät katkeamattomana sarjana pitkin ääretöntä selkää, maa vuorineen ja laaksoineen, linnoineen ja kaupunkeineen. Kaikki oli niin suloista ja ihastuttavaa ja kuitenkin niin vähäpätöistä. Sillä mitä se kaikki oli hänen rakastettunsa hymyilyn rinnalla. Hän oli taivas, kaikki muu oli maahan kuuluvaa.

"Purje, purje!" huusi Briita-neiti, "voi, jos se olisi Haukka, ajatteleppa, Iliana, jos se olisi veljeni ... katso, etkö näe jonkun viittaavan kannelta, etkö näe valkeata sulkatöyhtöä..."

"Se on kauppalaiva!" sanoi Hollinger.

"Kauppalaiva!" matki neito tyytymätönnä, "ja minä luulin sitä Haukaksi... Sanoppa. Iliana, etkö nähnyt valkeata sulkatöyhtöä?"

"Lapsiparka", sanoi Iliana, joka oli myöskin noussut kannelle, "veljesi taitaa olla kaukana täältä. Hän luovii nyt ehkä Ahvenanmaan tuolla puolen, vai kuinka, herra Niilo?"

"Kas tuolta kauempaa etelästä tulee toinenkin purje!" huusi Briita käsiään taputtaen.

"Luultavasti kauppalaiva sekin!" sanoi Niilo hymyillen kauniin tytön innolle.

"Tästä menee Tukholmaan väylä", ilmoitti Hollinger.

Päivän kuluessa he näkivät muitakin aluksia, jotka purjehtivat samaan suuntaan kuin nämäkin, mutta ne olivat kaikki suurten hansakaupunkien kauppalaivoja, jotka kulkivat tyvenesti ja varmasti Ruotsin kuningaskaupunkiin. Rupesi melkein jo kyllästyttämään, kun nämä paksut ja mahtavat hansalaivat liikkuivat niin kylmästi ja välinpitämättömästi eteenpäin, Hirvellä olijain hartaasti odottaessa siromuotoisen Haukan sukeltautuvan aalloista näkyviin.

Mutta päivä kului ja tuli jo seuraava aamu, eikä Haukkaa näkynyt. Toivo Tordin tapaamisesta alkoi näyttää turhalta, mikä kuitenkin koski nähtävästi enemmän Ilianaan kuin Briitaan. Edellinen istui vaiti tirkistellen ulapalle, ja kun hän joskus jotakin lausui, puhui hän vaan kauniista lahdesta, jota kohden Hirvi kulki ja jossa Stegeborg ja Kaarlonsaari olivat. Hän muisteli niitä ihania kemuja, joita siellä oli pidetty linnan piirityksen aikana.

Äkkiä vähän puolipäivän jälkeen, kun Niilo istui taasen neitojen kanssa peräkannella heitettyään jo kokonaan toivon nähdä Haukkaa, tuli eräs harmaapartainen laivamies isonpurjeen alitse heidän luokseen ja lähestyi Niilo-herraa.

"Ellen ole aivan pettynyt", sanoi hän, "niin luulen, että Haukka on vähän sivullapäin etelässä!"

Niilo ja neidot hyppäsivät ylös katsomaan alusta.

"Kauppalaiva se ei ole, se on varmaa ainakin", sanoi Hollinger vähän ajan päästä.

"Mutta se voisi olla...?" huudahti Iliana-neiti tarttuen Niilon käsivarteen.

"Se voisi olla", jatkoi Hollinger niin tyynesti, kuin asia olisi ollut vähäpätöisin maailmassa, "se voisi olla vitalilaiva!"

Iliana kalpeni, mutta Briita painautui Niiloa vasten.

"Onko se vitalilaiva?" kysyi hän katsoen luottavaisesti Niiloon ja koettaen näyttää niin rohkealta kuin voi kyynelten tippuessa hänen pitkäin silmäripsiensä välistä.

"Parasta on joka tapauksessa", vastasi Niilo, "että te, arvoisat neidit, menette kannelta pois."

Tuli kamalan jännittävä hetkinen. Koskaan ei Niilo Bonpoika ollut vielä vaaraa pelännyt, mutta nyt häntä pelotti niin oudosti, ettei hän sitä voinut itsekään käsittää. Mutta sitä kesti vaan hetkisen; se katosi pian, ja hän tunsi rohkeutensa palaavan ja voimansa kasvavan. Nyt hänen tuli taistella sydämensä lemmityn edestä. Silloin kuului taas Hollingerin ääni.

"Ei se ole vitalilaiva ... sen näkee taklauksesta... Se on hiuskarvalleen Haukan näköinen!"

"Ford, Tord!" huusi Briita. "Jumalan äiti olkoon kiitetty, sinä siis tuletkin!"

Iliana-neitikin risti kätensä, ja pari kirkasta kyyneltä vieri hänen hienoja poskiansa pitkin.

Se olikin todella Tord Kaarlonpoika, ja ennen iltaa oli hän päässyt Hirvelle. Hän toi tietoja laamannilta, isältään, joka oli mennyt Tukholmaan tapaamaan veljensäpoikaa, marskia. Eräs heidän perhepalvelijoitaan, joka oli lähtenyt muutamalla lyybekkiläisellä aluksella laamannin asioille, oli tuntenut Kaarlon Haukalla, kun laivat tulivat vastakkain, ja tuonut terveisiä kotiväeltä. Näiden tietojen johdosta päätettiin suunnata molemmat laivat suoraa päätä Tukholmaan.

Tord-herra jäi Hirvelle, jolla nyt vallitsi ilo ylimmillään. Vuoroin laskettiin leikkiä, vuoroin puhuttiin vakavia asioita. Tord kertoi matkansa vaiheista. Hän oli luovinut edestakaisin ilman muuta huvia kuin Tukholmasta tulevain ja sinne meneväin kauppa-alusten katseleminen. Aika oli tullut kovin yksitoikkoiseksi, varsinkin kun hän lopuksi rupesi arvaamaan, että Niilo oli tullut neitojen onnelliseksi pelastajaksi.

"Meitä siis kuitenkin ajattelit, Tord!" lausui Briita-neiti hymyillen herttaisesti veljelleen.

Tämä katseli Iliana-neitiä, joka puolestaan istui silmät alas luotuina leikitellen hansikallaan. Näöltään kuunteli hän aivan välinpitämättömänä kertomusta nuorukaisen kärsimyksistä, vaikka kaikki kuulivat, että ne olivat etupäässä kestetyt juuri erään tähden heidän joukostaan. Ilianasta siirsi Tord katseensa Niiloon tarttuen lämpimästi hänen käteensä lausuen:

"Sinä olet ollut minua onnellisempi, Niilo, nyt kuten aina...! Yhtä ainoata seikkaa valitan ... sitä, että herra Jost von Bardenvleth pääsi pakoon. Silloin lienevät ajatuksesi olleet toisaalla, kuin niiden olisi pitänyt olla."

Briita-neiti otti nyt sananvuoron ja kertoi juurtajaksain, kuinka asian laita oli, tullen siihen päätökseen, ettei pyhimyskään olisi voinut toisin tehdä. Veli hymyili hänen lämpimän puolustuspuheensa johdosta, ja sisar punastui huomattuaan taasenkin erehtyneensä menemään vähän liian pitkälle Niiloon nähden.

Sitten kääntyi keskustelu neitojen oleskeluun Kurjella. He kertoivat epätoivostaan, kun heidät oli otettu ennustaja-akan luona kiinni ja viety rosvolaivalle, josta he olivat nähneet Tordin ja Niilon tulevan liian myöhään heille avuksi. Kun Kurki oli sitten lähtenyt purjehtimaan ulapalle, ja heidän ensi pelästyksensä oli ehtinyt asettua, olivat he kuitenkin huomanneet tilansa paljoa paremmaksi, kuin olivat luulleetkaan. Erinomattain ylistivät he laivan nuorta päällikköä, Hurjaa Haukkaa, kuten häntä kutsuttiin. Hän oli ollut niin kohtelias, niin huomaavainen ja ystävällinen, että he selvästi näkivät, että hän olisi heti laskenut heidät maihin lähimpään satamaan, jos olisi voinut. Hurja Haukka tuli suorastaan ruususeppeliin kiedotuksi; Briita varsinkin oli innokas häntä kukittamaan; varmaankin siitä hyvinymmärrettävästä syystä, että hän tiesi, kuinka paljon Niilo tuosta nuoresta miehestä piti. Mutta Iliana-neitikin tuhlasi niin paljon kiitosta häneen, että Tord-herra rupesi pitämään sitä liioiteltuna ja synkkeni nähtävästi.

"Niin, hän saattoi minun melkein ajattelemaan sitä sulhasta, jonka se ennustaja-eukko lupasi minulle vähää ennen onnettomuuden tapahtumista!" lopetti neito punastuen ylistyspuheensa.

"Soo-o", hymyili Tord-herra katkerasti, "se ennustus meni siis pian täytäntöön!"

"Sinun korvasi lienevät menneet myrskyn pauhussa lumpeen, veljeni", sanoi Briita päästäen helakan naurun, "etkö kuule, että Iliana-neiti sanoo Hurjan Haukan saattaneen hänet ajattelemaan sitä, jolle hän lahjoittaisi sydämensä!"

"Sen kuulen varsin hyvin, siskoseni!" vastasi Tord hieman pakotetusti hymyillen, "ja minä toivotan neidille onnea, että hän niin pian löysi miehen, jolle hän..."

"Merimatkat eivät näy olevan terveellisiä nuorille miehille", keskeytti Briita-neiti, jonka ylen onnellinen sydän ei voinut nähdä pientäkään surun pilveä tänä onnen hetkenä. "Sinustahan on tullut oikea merikarhu, Tordini. Kostoksi pitäisi minun panna kieleni lopuksi päivää lukkoon."

Tord tarttui ystävällisesti tytön käteen ja suuteli häntä katsoen rakkaasti häntä silmiin.

"Pidätkö minua todellakin nyt, hyvä siskoseni, merikarhuna?" kysyi hän.

"En nyt, ja siitäpä tahtoisin sinulle jotakin sanoa..." sanoi Briita.

"Sano, sano!" rukoili veli, aavistaen, että hänellä oli jotakin oikein suloista sanottavaa. "Mitä tahtoisit sanoa?"

"Sitä, mitä se eukko ennusti", hymyili Briita veitikkamaisesti.

"Briita, mitä sinä nyt!" huudahti Iliana-neiti äkkiä sydämellisesti nauraen.

"Se ennustus..." vastasi Briita.

"Mutta kosto on tuleva samalla mitalla, Briita!" varoitti Iliana lempeällä vakavuudella.

"Sanokaa meillekin, sanokaa", pyysi Tord, "mitä eukko ennusti? Auta minua, Niilo ystäväni... Me saanemme kaiketi kuulla mikä nämä arvoisat neidot sai niin myöhälle unhottaumaan eukon luo, että joutuivat siihen onnettomuuteen, jota oli minulle aiottu."

Mutta Niilo vaan hymyili, ja Tord sai yksinään rukoilla ja pyytää. Vihdoin hänen onnistui taivuttaa sisartaan lupaamaan kertoa. Tämä alkoi sitten kertoa, kuvaili ensiksi tupaa ja eukkoa itseään ja hymyili joka kerta, kuin katsoi veljeänsä nähdessään, kuinka kärsimätön hän oli. Ja Iliana auttoi häntä täydentäen kertomusta, joka kerta kuin Briita unohti jotakin pois. Vihdoin päästiin ennustukseen asti. Mutta silloin teki eräs seikka kertomuksesta äkkinäisen lopun.

Hollinger, joka oli peräsimessä tapansa mukaan tarkastellen joka puolelle, näki äkkiä suuren laivan pistäyvän esiin pitkän niemen päästä. Se oli kuninkaan laivoja, sen näki heti, ja hän riensi varoittamaan Niilo-herraa, joka istui aivan lähellä. Sekä Niilo että Tord hyppäsivät ylös Hollingerin huudon kuultuaan ja silmäelivät laivaa, jonka he paikalla tunsivat kuninkaan laivaksi, vaikkei siinä olisi ollutkaan Kristofer-kuninkaan merkkiä.

"Se on nähnyt meidät!" sanoi Niilo, laivan tullessa kokonaisuudessaan näkyviin niemen takaa.

Laiva kääntyi hitaasti ja raskaasti.

"Se tulee meidän kimppuumme!" virkkoi Hollinger. "Jos vanhat merkit paikkansa pitävät, tulee tästä ottelu tai pako eteen ... paras valita ajoissa."

Niilo heitti Hollingeriin terävän katseen.

"Muista, että olet Ruotsin marskin laivalla, mies", sanoi hän.

"Älkää panko sitä niin pahaksenne, herra", vastasi Hollinger, "se on vaan vanha sananparsi... Ja mitä tahansa tässä tapahtuukin, tunnen Hirven jo tarpeeksi hyvin. Se voisi hypätä vaikka tuon raskaan otuksen yli, jos tahtoisi!"

Ei ollut mitään aihetta ajateltavissa, jonka vuoksi kuninkaan laiva rupeisi ahdistamaan marskin laivaa. Mutta, kuinka olikin, se laski ihan suoraan Hirveä kohti. Molemmat laivat olivat purjetuulessa, ja Hirvi, joka oli nopeakulkuinen, lähestyi nopeasti kuninkaanlaivaa. Se sai vielä vähän väistääkin jälkimäisen leveätä keulaa, joka ikäänkuin ilkeästi irvisti sille.

Neljän, äsken niin hilpeän, Hirvellä olijan levottomuus ei kuitenkaan ollut lähimainkaan niin suuri, kuin se olisi ollut, jos he olisivat tienneet, mistä syystä kuninkaanlaiva oli pantu liikkeelle.

"Ystävyyttä ei sillä ole mielessä!" virkkoi Hollinger, "ajanko päin, herra?"

Niilo viittasi kädellään myöntävästi ja kääntyi samassa Tordiin pyytäen häntä viemään neitoja kannen alle.

Moniaan silmänräpäyksen perästä olivat laivat niin liki toisiaan, että huuto voi kuulua toiselta toiselle. Jonkun matkaa perässä päin tuli marskin toinen laiva, Haukka.

VI.

Ennustus.

"Kuka on päällikkönä laivalla?" huudettiin kuninkaan laivalta. Äänestä kuuli, että huutaja oli saksalainen, joka ei ollut vielä oleskellut tarpeeksi kauan pohjoismaissa oppiakseen sikäläistä kieltä.

"Niilo Bonpoika", vastattiin, "ja laiva on herra Kaarlo Knuutinpojan, Ruotsin valtakunnan drotsin, oma!"

Paikalla tämän huudon saavuttua saksalaisen päällikön korviin alkoi laiva kääntyä.

"Väistä, Hollinger", huusi Niilo, "puhutaan ensiksi kuninkaallisten kanssa, ennenkuin tulemme liian likelle."

Hän oli tuskin saanut lausutuksi tämän, kuin saksalaisen ääni taasen kuului.

"Asettukaa tähän viereen, Niilo-herra!" huusi hän, "minä julistan teidät herrani, Kristofer-kuninkaan vangiksi."

"Mitä käskynne tarkoittaa, herra?" huusi Niilo vastaan. "Onko kuninkaan ja marskin välille syttynyt vihollisuutta? Ja jos min on, niin älynnette hyvin, että minä ennemmin uppoan väkeni kanssa, kuin antaudun teidän vangiksenne!"

"Suuret sanat eivät teitä nyt auta, Niilo Bonpoika", huusi mies taas. "Pankaa purjeet kokoon, tai otan teidät väkisin ... herraanne, marskia, en tunne, minä tottelen vaan kuninkaan käskyä... Te olette ryöstänyt vitaliveljesten seurassa kaksi ylhäistä neitoa ritari Jost von Bardenvlethilta... Hän tuli aikaisin aamulla kuninkaan luo valittamaan teidän tekoanne sekä hänelle että marskille, ja silloin lähetettiin minut ja eräs toinenkin kuninkaan laiva ottamaan teitä kiinni."

Hollinger piti mestarillisesti perää. Hirvi teki terävän käänteen, joten se sai kuninkaanlaivan peräkeulan eteensä. Se oli iso pettymys tälle, jonka tarkoituksena oli nähtävästi ollut syöksyä myötätuuleen suoraan Hirveen pahki. Hollinger irvisti silloin niin leveästi, ettei Tordkaan, joka seisoi Niilo Bonpojan vieressä, voinut pidättää hymyään.

"Kuulkaa vastaukseni!" huusi Niilo Bonpoika saksalaiselle herralle, joka nyt oli näkyvissä perämiehen vieressä. "Minun laivallani ovat ne ylhäiset neidot, mutta minä olen luvannut viedä ne marskin, Kaarlo Knuutinpojan, enkä kuninkaan luo, ja niin aion tehdäkin... Sitten vastaan kuninkaalle, mutta hänen vangikseen en rupea koskaan!"

"Viimeisen kerran, purjeet kokoon, Niilo Bonpoika!" huudettiin taas.

Mutta kun ei Hirvellä näkynyt mitään merkkejä siitä, että käskyä aiottiin totella, näkyi saksalainen antavan merkin, ja samassa pöllähti sieltä sinertävä savupilvi ja kuului pamaus kuin ukkosen jyrähtäessä. Ilmasta kuului suhinaa ja Hirvellä olijat näkivät suuren kiven kiitävän ylitseen ja putoavan mereen kappaleen Hirven tuolla puolen.

"Se on Kotka", huudahti Niilo, "sillä on fööglareita, ja minun tietääkseni ei kellään muulla kuninkaanlaivalla ole niitä."

Hirvellä syntyi hämmennystä. Oli vielä outoa, että laivoilla oli kanuunia, ja se synnytti epäilyksiä, voiko silloin ensinkään pelastua. Hyvin tähdätty laukaus voi kerrassaan katkaista maston ja saattaa Hirven aivan avuttomaksi kuninkaallisten käsiin. Se totuus valtasi äkisti joka miehen.

Uusi pilvi ja leimaus Kotkalla näytti vahvistavan Hirven miehistön pelon. Mutta samassapa nähtiin myöskin, ettei keinuvan laivan kannelta ollutkaan sama ampua kuin linnan vallilta. Tämä laukaus osoittautui paljoa vaarattomammaksi kuin ensimmäinen. Se mennä suhautti pari syltä laivan taakse.

"Ennenkuin heidän fööglarinsa on uudestaan valmiina, olemme jo ehtineet vapaille vesille", huusi Hollinger, ja hänen sanansa pitikin paikkansa.

"Olkoon, kuten äsken sanoin", huusi Niilo vielä kerran kuninkaallisille, "jos saavutatte minut, niin ratkaiskoon miekka välimme, ellette, odotan teitä kuninkaan luona, jollei jotakin muuta satu sitä ennen tapahtumaan."

Ja kummastuttavalla nopeudella suihki Hirvi eteenpäin. Ennenkuin Kotka oli ehtinyt kunnolla kääntyäkään ja päästä tuuleen, oli Hirvi jättänyt sen jo tarpeeksi kauas taakseen ollakseen vaaralta suojassa. Pian näkyi kuitenkin, että Kotka oli parempi purjehtimaan, kuin luultiinkaan. Niilo mainitsikin siitä Tordille, mutta Hollinger rauhoitti heitä.

"Jos olisimme avoimella merellä", sanoi hän, "niin saattaisi näyttää pahaltakin ... luulen kuitenkin, että silloinkin selviytyisimme. Nyt olen siitä varma... Hirvi voi kulkea solukoita, joihin suuri Kotka ei tohdi pistää nenäänsä, varsinkin kun yö on juuri lankeamassa."

Ilta pimenikin, ja ennen kuun nousua oli Hirvi pujahtanut saaristoon, johon Kotka ei voinut sitä seurata. Vaara ei ollut siltä vielä ohi. Se voi tulla näkyviin taas, kun päästiin syvemmille vesille. Niilo ja Tord neuvottelivat, olisiko parasta nyt yön turvissa laskea neidot maihin, vai kääntyisivätkö merelle pyrkiäkseen syrjäväyliä myöten Tukholmaan tai Penningebyhyn. Tämä tila kuului Tordin isälle, herra Kaarlo Tordinpojalle, ja näissä olosuhteissa, kun ei ollut varmaa, mitä kuninkaan ja marskin välillä oli tekeillä, näytti tämä keino kaikin puolin parhaalta.

Koko yö ja seuraava päivä vartioitiin tarkasti, näkyisikö Kotkaa, varsinkin isommilla ulapoilla. Nuoret neidot eivät saaneet ensinkään tulla kannelle. Mutta kaikki kävi hyvin. Tuulikin näkyi koettavan parastaan sekä hälventääkseen sitä levottomuutta, joka Hirvellä vallitsi, että jouduttaakseen viivähtynyttä matkaa.

Oli ihana ilta Hirven pujahtaessa Ahvenanmereltä pitkään Edsvikiin. Laineet kimaltelivat tervehtivästi tulijoille ilta-auringon hohteessa, ja tumma hongikko levitti lämpimän ja ystävällisen sylinsä väsyneitä matkamiehiä vastaan. Kokassa lauloivat muutamat miehet erästä laulua, jonka sävel oli omituisen huumaava, kuten pohjoismaisten kansain sävelet ovat. Ja ikäänkuin vastaukseksi kajahteli kaukaa metsästä torven pitkäveteinen ääni.

Silloin nuo neljä nuorta taasen kokoontuivat iloiten ja leikkiä laskien kannelle, ensiksi sepitettiin piloja kuninkaanlaivasta ja eilisistä tapahtumista. Sitten jouduttiin huomaamatta puhumaan siitä kohtauksesta, jonka kuninkaallisten tulo keskeytti. Tord muistutti nyt sisartaan jatkamaan kertomusta ennustaja-akasta. Mutta nyt ei Briita-neiti ollutkaan mieluisa tätä pyyntöä täyttämään, joko jonkun keskustelun vuoksi Iliana-neidin kanssa tai ehkä siitä syystä, jonka hän nyt mainitsi.

"Ei", sanoi hän, "täällä, jossa aaltoset laulavat meille lapsuutemme tarinoita ja jossa aurinko maalaa kullalta kimmeltäviä tauluja nähtäviimme, en tahdo muistella ennustajan kolkkoja sanoja ... saat odottaa Tord!"

"Kolkkoja, sanot", lausui Tord, "eipä se eilen siltä kuulunut..."

"Silloin oltiin merellä, harmajalla myrskyisellä merellä ... siellä kävi se laatuun, ei täällä... Ei, nyt en voi muuta ajatella kuin tuota metsää ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet minulle elämässäni rakkaita. Tuo torvensoittaja tuolla metsässä on Marit, etkö tunne sitä äänestä, Tord ... niin ei voi kukaan muu soittaa."

Herttaisen tytön puhe oli niin lemmekästä, ja hänen silmänsä säteilivät niin enkelinsuloisesti, ettei Tord raatsinut häiritä hänen haaveilujaan, vaikka olisikin mielellään antanut paljon saadakseen käännetyksi hänen mielensä Maritin soitosta raisiolaisen eukon ennustuksiin.

"Mutta teillä, arvoisa neiti, ei ole täällä mitään lapsuuden muistoja, jotka estäisivät teitä ajattelemasta sitä tapausta, joka oli tämän yhteisen seikkailumme alkuna. Te ette tahtone kauemmin kiusata nuoren miehen mieltä."

Näin lausuen kääntyi Tord Iliana-neidin puoleen, joka myöskin vaan hymyili viehättävästi eikä näyttänyt haluavan, enemmän kuin Briitakaan, noudattaa hänen pyyntöään. Hän käänsi katseensa metsästä tuohon uljaaseen ja vahvaan nuorukaiseen, ja silloin näkyi surumielinen väre hänen kauniilla kasvoillaan ja hän punastui hieman. Hän näytti olevan suostumaisillaan pyyntöön, mutta samalla hän oli hämillään ja epäröi, jolloin Briita-neiti tuli hänelle kiireesti avuksi.

"Katso, Tord", huusi hän, "tuolla lentää haukka metsästä ... luuletko, että se on minun ... niin, niin, se on minun, minun!"

"Sydämmellänne voinette sen nähdä, neiti", sanoi Niilo, "mutta tuskin uskon, että erotatte sen silmillänne."

Neito rupesi houkuttelemaan luokseen lintua, joka leijaili suurissa kehissä heidän päänsä päällä. Kehät kävivät yhä pienemmiksi, lintu näytti kääntävän päätään ikäänkuin katsoakseen, kuka häntä kutsui. Äkisti se syöksyi alas nopeaan kuin ajatus, levitti taasen siipensä, teki puolen kierrosta noiden neljän ympäri ja asettui vihdoin neidon olalle. Briita hyväili sitä kiihkeästi antaen sille kaikkia mahdollisia lempinimiä, ja lintu istui kuninkaallisen ylpeänä käännellen päätään ja katsellen ympärilleen viisailla, terävillä silmillään.

"Mitä arvelette, herra Niilo!" huudahti Briita ihastuksissaan, "onko yhdelläkään muulla aatelisneidolla tällaista haukkaa?"

"En luule, myönnän sen", vastasi Niilo, silmissään pieni kateuden vilahdus, kun neito niin innokkaasti hyväili haukkaa, "kummastelen kuitenkin, että..." hän aikoi sanoa jonkun kohteliaisuuden, mutta haukka keskeytti hänet nähtyään emäntänsä sopulireunuksen alta pistävän esiin palasen kultaketjua; se iski koukkunokkansa siihen, koettaen vetää sitä pois. Briita kirkaisi, ja Niilo tarttui linnun päähän, että se laski saaliinsa irti, mutta iski samassa nokkansa Niilon käteen.

"Harmaa haukka, harmaa haukka!" huudahti Briita-neiti uhaten sormellaan lintua, "etkö ole heittänyt pois pahaa tapaasi? Se on aina ollut halukas kiiltäviin kaluihin", sanoi hän Niiloon kääntyen... "Häpee, harmaa haukka, mutta pyhä Jumalan äiti, teistä vuotaa verta, herra Niilo."

Niilo vakuutti nauraen ettei ollut vaaraa vähääkään, mutta antoi suloisen neitosen kuitenkin mielellään sitoa haavan, johon tämä käytti esiliinansa siteeksi. Tord oli tällävälin puhellut Iliana-neidin kanssa, ja keskustelu näytti olevan hyvin mieluisaa molemmille. Briita oli tuskin ehtinyt sitoa haavan, kun maalta kuului laukkaavan hevosen kopsetta. Eräs ratsastaja tuli virmalla ratsulla rannalle.

Hirvi kulki varsin läheltä rantaa, ja ratsastaja tuli pian niin kauaksi, että voi erottaa, kuka hän oli.

"Se on Ove Laurinpoika", sanoi Tord, "sepä sopii, me saamme siten Penningebystä hevosia laivavalkamaan!"

Samassa tuli Ove rantaan. Hän tervehti kohteliaasti neitoja ja kannusti hevostaan saadakseen sitä veteen osoittaen vilkkailla eleillä iloansa. Hän katseli koko ajan Briitaa, aivankuin kaikki hänen ilonsa olisi tarkoittanut yksin häntä. Briita katseli myöskin iloisesti ja lämpimästi häntä, nauraen sydämellisesti niille hullunkurisille hypyille, joita hän antoi hevosensa tehdä rannalla. Kun nuoren ratsastajan ilo oli senverran tyyntynyt, että hän voi selvästi vastata, kertoi hän lähteneensä iltapäivällä jahtiin ja saaneensa haukkain hoitajalta Briitan haukan mukaansa. Mutta heillä oli ollut huono onni molemmilla, sekä hänellä että haukalla, ja tultuaan Edsvikin rannikolle, oli hän päättänyt laskea haukan vielä kerran ilmaan -- ellei se nytkään keksisi saalista, oli hän aikonut ratsastaa kotiin takaisin.

"Mutta teidän haukkanne sai parhaan saaliin, minkä se voi Ove Laurinpojalle konsanaan saada", sanoi Ove-herra nauraen iloisesti sukkeluudelleen.

Leikki ei ollut kuitenkaan Briita-neidin mieleen, mutta ennenkuin hän tai Ove ehtivät enempää sanoa, alkoi Tord-herra kysellä isästään ja marskista, sekä mitä kuninkaan ja marskin kohtauksesta kuului Tukholmasta. Siitä ei iloinen Ove tiennyt mitään kertoa, mutta herra Kaarlo Tordinpoika oli eileisin tullut ratsain Penningebyhyn, synkkänä ja umpimielisenä kuin ukkospilvi kertomatta kuitenkaan mitään muille kuin vaimolleen, jalolle Cecilia-rouvalle, joka oli vanhuksen lohdutuksena ja neuvonantajana kaikissa vaiheissa.

"Nyt on meillä eräs pyyntö teille, herra Ove", sanoi Tord vihdoin, "jonka luulen teidän mielellänne täyttävän näiden arvoisain neitojen vuoksi."

"Kyllä, kyllä!" huusi Ove-herra. "Sanokaa, herra Tord ... minä ajan vaikka hevoseni kuoliaaksi heidän tähtensä, jos tahdotte."

"Ratsastatteko siis", vastasi Tord, "Penningebyhyn sanomaan, että lähettävät sieltä hevosia meitä vastaan rantaan."