Part 40

Hän älysi, ettei hän voinut olla joissakin määrin alistumatta, ellei mielinyt kaikkea menettää. Hän mietti siis, mitä kuningas mahtoi oikeastaan vaatia, ja minkä verran kansansuosio, jonka merkitystä kuningas ei vielä oikein käsittänyt, voisi häntä suojata liiallisilta myönnytyksiltä.

Hän soitti kiivaasti hovipoikaansa, ja tämän tultua kysyi hän oliko viheriä ritari jo saapunut. Ei, hän ei ollut vielä saapunut, ja Kaarlon ajatukset kiihtyivät. Nyt, jos koskaan, oli hyvä neuvo tarpeen, ja nyt tarvitsi hän miestä, joka osasi katsella asioita useammaltakin kuin yhdeltä puolen. Klaus Lang ja muutamat muut saivat käskyn tiedustella saaristolaisilta, olivatko he nähneet saaristossa jotakin marskin laivaa, ja ellei heillä olisi siitä tietoa, tulisi Klaun itsensä lähteä saaristoon, ja niin kiireesti kuin mahdollista.

Klaus Langin lähdettyä, tulivat marskin luo ritarit Kustavi Anundinpoika (Sture) ja Kaarlo Tordinpoika (Bonde). He tiedustelivat, mitä kuninkaan luona oli tapahtunut, eikä Kaarlo sitä salannutkaan. Mutta tyttärensä ryöstöstä kuunteli vanha Kaarlo-herra paljoa tyvenemmin kuin marski oli odottanut. Tähän asti ei hänellä ollut siitä ollut mitään tietoa, mutta hän rauhoittui kokonaan kuultuaan sekä Tordin että Niilo Bonpojan olevan rosvoja takaa ajamassa.

Mutta marskin asian ymmärsivät molemmat selvästi nyt joutuneen huonolle tolalle. Hän oli todella sangen paljon kuninkaan käsissä, ja he miettivät kauan, miten siitä pulasta oli selviydyttävä.

"Kuningas tahtoo säikyttää teitä", sanoi Kaarlo Tordinpoika vihdoin, "ja hän pelkää teitä vieläkin... Mitenkä hän muuten olisi laskenut teitä linnasta pois. Uskoni on, että hän koettaa käyttää tätä pulaanne riistääkseen teiltä osan läänityksiänne pois... Arvatenkin sen, mitä teillä on Suomessa vielä. Kuulen, että te olette hänestä kuin sopimaton nalkki Viipurin ja länsirannan välillä..."

"Viipurin?" kysyi Kustavi-herra, joka oli tähän asti ollut vaiti.

"Sukulaiseni tarkoittaa, että kohdakkoin rupeaa olemaan se aika, jolloin Kristerin tulee jättää se minulle. Mutta hän ei tienne, ettei vanhaa vihamieheni niin hevillä luovukaan Viipurista", lausui marski.

"Niin minäkin luulen", sanoi Kustavi-herra, "ja mikäli tunnen sekä Krister-herraa että kuningasta, on tästä Viipuriin paljo koukkuja meressä. Te ette konsanaan ratsasta Viipurin nostosillan yli Krister-herran eläessä."

Vanha laamanni katsoi kummastuneena innostuneeseen Kustavi-ritariin.

"No", lausui edellinen, "antakaa Suomen mennä, sitä enempää ei kuningas ainakaan vaadi. Jäähän teille vielä Svartsjö Mälarissa ja Borgholm sekä Ölanti, että pysytte sittekin valtakunnan rikkaimpana miehenä."

"Entäs laki ja oikeus ja lupaukset, entäs kuninkaan pyhät valat...!" kysyi Kaarlo.

"Ne haihtuvat kuin sumu tuuleen, veljenpoikani, ja ellette sitä keskeytä, niin paisuu tuulesta myrsky, joka vie paljoa enemmän, kuin voitte aavistaakaan."

"Minä puolestani luulen", lausui Kustavi-herra, "että tuuli on jo paisunut myrskyksi, ja että teille on kysymyksessä voitto tai kuolema."

Marskin silmät säihkyivät, mutta laamanni, rauhallismielinen Kaarlo Tordinpoika, istui lattiaan katsellen. Kustavi-ritari jatkoi innolla:

"Kristofer-kuningas on vaativa teiltä kaikki. Hän ei tyydy Suomeen, hän ottaa kaikki, mitä teillä on läänityksiä, ja te jäätte kuorituksi puuksi, jonka oksat pian ruskettuvat. Ja jos kansaan leviää tieto siitä, mistä kuningas teitä syyttää, niin ette puhdistu siitä elinpäivinänne. Ei, Kaarlo-lanko, toisin minä neuvoisin...!"

Marski ja hänen setänsä katselivat jännityksellä kuumaveristä ritaria. Tämä oli noussut seisoalleen, tarttuen vasemmalla kädellään miekkansa kahvaan ja osoittaen oikealla eteensä. Hän odotteli, ennenkuin antaisi neuvonsa, jonkavuoksi molemmat kuulijansa sanoivat:

"Lausukaa neuvonne, mitä olisi tehtävä?"

"Lähettäkää taisteluvaatimus kuninkaalle", vasaasi Kustavi Anundinpoika.

"Taisteluvaatimus!" huudahti Kaarlo ponnahtaen ylös kuin manauksesta.

"Niin!" vastasi ritari. "Käskekää kaupungin pormestarien -- nehän ovat henkensä ja verensä uhalla teille uskollisia -- kutsua kaupungin neuvosto kokoon, esittäkää siellä asianne ja saartakaa kohta senjälkeen kuninkaan linna... Lähettäkää sitten arpakapulat kiertämään, vannon kilpeni kolmen lumpeen kautta, että teillä on viikon kuluessa väkeä tarpeeksi muistuttaaksenne jaloa kuningastamme, mitkä ovat hänen velvollisuutensa ja lupauksensa."

Marski vaipui aatoksiinsa. Toiset ritarit katselivat häneen. Kustavi-ritarin silmistä loisti syvän vakaumuksen tuli, Tord-herran katse oli tutkiva ja tarkasteleva.

"Mutta hetket ovat kalliit, lanko", jatkoi Kustavi marskin viivytellessä. "Nyt on pelastus käsissänne, jonkun hetkisen kuluttua se on myöhäistä... Ja ajatelkaa samalla, ettei vaara ole yksin teidän, vaan koko Ruotsinmaan. Mitä teillä on menetettävää, lanko...? Tuskin enempää, kuin muutenkaan menetätte. Mutta sillä teolla te ansaitsette valtaa ja kunniaa ja jälkimaailman kiitosta...!"

Kaarlo mietti vielä, ja laamanni nojasi leukaansa miekankahvalle laskettuja käsiään vasten.

Vihdoin marski nousi ja katsoi odottavaan ritariin.

"Ei, ei lanko", sanoi hän, "neuvonne lienee hyvä, mutta kuningas on saanut lupaukseni, ja hän ei ole vielä rikkonut omaansa..."

Marski aikoi lisätä vielä jotakin, mutta puhe keskeytyi hovipojan tullessa ilmoittamaan kuninkaan uskotun, ritari Albrekt Mörerin tuloa. Kustavi-ritari vetäysi silloin ikkunapenkille laamannin viereen. Marski odotti seisoallaan suosikin tuloa. Albrekt-ritari tuli kylmänä ja muodollisena. Hänen kasvojensa suopea ilme ei päästänyt syvemmälle silmäämään hänen sydämeensä. Hän alkoi kertoa jotenkin huolettomasti asiastaan. Hänen liikkeistään ja äänestään paistoi selvästi, kuinka varmoja hän ja kuningas olivat asiastaan. Hän esitti marskille jonkinlaista sovinnon tekoa, molemmat muka myöntyisivät jonkunverran. Kuningas jättäisi syytöksensä sikseen, jos marski puolestaan luopuisi lääneistään. Baijerilainen koki varsin vielä osoittaa, että oli kuninkaalta suuri armo, kun niin vähällä päästi vihamiehensä.

"Teillä on nyt erilainen puheentapa kuin Turun linnassa tavatessamme, ritari Albrekt!" sanoi Kaarlo vihdoin terävästi ja niin arvokkaasti, että baijerilainen oikein ihmestyi.

"Yksinkertaisesti siitä syystä vaan, herra drotsi", vastasi tämä, "että silloin oli paljon tekemättä, mikä nyt on tehtynä!"

"Ja ellei kuninkaalle olisi tullut tätä keppihevosta, niin olisi hän löytänyt toisia syitä saattaakseen minut syyhyn", lausui Kaarlo, halveksivasti hymyillen. "Mutta minä sanon teille erään asian, ja viekää te se kuninkaalle tervehdykseksi Ruotsin korkeimmalta virkamieheltä... Kristofer-kuningas varokoon leikkimästä lupaustensa ja valainsa kanssa samoinkuin entiset muukalaiskuninkaat ovat, Jumala paratkoon, tehneet tässä maassa. Muuten hän voi helposti ruveta katumaan sitä peliä, jota hän nyt mielii kanssani pelata; yksi Gotlanti ja yksi Visborg ovat jo nekin Ruotsille liikaa!"

"Se on helposti tehty, herra drotsi", vastasi ritari väistäen, vaikka hänen silmistään samalla vilahti suurta katkeruutta, "mutta aika joutuu, neuvosto kokoontuu kohta ... suostutteko vai ette, drotsi?"

"Oletteko unhottanut ne kirjat, jotka kuningas on minulle antanut ja valtaherrat nimillään ja sineteillään vahvistaneet?" kysyi marski vastaukseksi. "Julistaako kuningas kolmen valtakunnan kuullen itsensä valapatoksi?"

"Kristofer-kuningas ei unhota valojansa, herra drotsi, mutta muistakaa te puolestanne, että suhteet ovat nyt peräti toiset, kun te olette ruvennut valtakunnan vihollisten yhdysmieheksi... Enempää en huoli sanoa...?"

"Ette, minä tunnen perinpohjin sen laulun, jonka kuningas nyt aikoo laulaa..."

"Yksi värssy lienee teille kuitenkin outo", sanoi baijerilainen purevalla hymyllä, "sen kuulin tiellä tänne tullessani, ja se puhuu enemmän kuin kaikki muut yhteensä..."

"Ja se on...?"

"Kuninkaan väki on ottanut viime yönä kiinni erään rosvolaivan, jolla oli viisitoista vitaliveljestä. Ja nämä kaikki tunnustivat teidän käskyläisenne, Niilo Bonpojan, herrakseen! Kuninkaan päällysmies, joka on ollut aina sitten ritari Jost von Bardenvlethin tulon metsästämässä, oli juuri kuninkaan luo menossa ja kohtasi minut tänne tullessani."

Kaarlo oli kuin salaman iskemänä. Hänen koko luontonsa nousi kuohuksiin, että hän sai vasta mitä suurimmalla vaivalla itsensä hillityksi. Äkkiä hänelle juohtui Klaus Lang mieleen. Jos tuollainen seikka on todella tapahtunut, niin täytyi Klaus Langin varmaan saada siitä tieto. Oli siis koetettava viivyttää ritaria, kunnes tämä palaisi. Molemmat sukulaisritarit tulivat tässä avuksi.

Sekä laamannista että Kustavi-ritarista oli tämä niin sadunomaista, että he nousivat paikoiltaan ja rupesivat ritarilta kyselemään tarkemmin tuosta merkillisestä tapahtumasta ja samalla osoittamaan, että sen täytyi olla ilmeisesti erehdystä. Heidän juuri tästä keskustellessa tempasi Klaus Lang oven auki ja syöksyi sisään. Hän oli todellakin kuullut rosvolaivan valtaamisesta. Eräs kuninkaan asemiehistä, jonka hän tunsi ja joka oli ollut mukana, oli kertonut, että eräs rosvolaiva oli valloitettu kiivaan ottelun jälkeen, jossa oli monta kaatunut. Niilo Bonpoikakin oli ollut joukossa, oli mies kertonut. Hän oli laivan päällikkönä ja hän oli taistellut äärettömällä miehuudella ja uljuudella, kunnes viimein surmanhaavan saatuaan sortui laivansa kannelle. Kuninkaanlaivan päällikkö, joka ei tuntenut häntä, kysyi silloin hänen nimeään ja hän oli kuollessaan kuiskannut: Niilo Bonpoika. Yleinen tyrmistys valtasi kaikki läsnäolijat Klaun lyhyen kertomuksen johdosta. Syvimmin se koski marskiin. Hän kääntyi selin toisiin ja vei kiivaasti kätensä silmilleen. Kääntyessään uudestaan Albrekt-ritariin päin, oli hän kalpea ja synkeä, ikäänkuin parantumattoman haavan saanut.

Vanha Tord-herra rupesi nyt katselemaan asiaa toisilla silmillä, kuin ensiksi jutun kuultuaan. Ja samalla paisuivat hänenkin tunteensa täyteen valtaansa, ikäänkuin hän nyt vasta olisi saanut täyden selvyyden vaaran suuruudesta. Hän astui ritarin luokse tarttuen kovasti tämän käsivarteen.

"Tyttäreni", huusi hän pauhaavalla äänellä, kyynelten valuessa hänen pörröisten, harmaiden kulmakarvainsa alta. "Kautta elämäni, kuningas saa vastata minulle tyttäreni hengestä, tai hän ei ole parempi kuin Visborgin rosvokuningaskaan!"

Sitten hän löi nyrkeillä rintaansa huutaen:

"Ne neuvot, jotka saitte veljenipojalta viedäksenne kuninkaalle, saatte viedä hänelle vanhalta ritarilta, Kaarlo Tordinpojaltakin! Onko tämä aika niin kurja, ettei Ruotsin kuninkaalla ole voimaa hillitä ja rangaista yhtä viheliäistä merirosvoa... Viiden haavan nimessä, ritari, sellainen kuningas ei kelpaa Ruotsin kansalle!"

Käsi kovasti miekankahvassa astui tuo kelpo vanhus tuimin askelin huoneesta paukauttaen oven jälkeensä, että talo jyrähti.

Tämän kunnianarvoisan ritarin sanat eivät olleet tekemättä melkoista vaikutusta ritariin -- siihenkin asiaan katsoen, joka oli kuninkaan ja marskin välillä tekeillä. Älykäs Albrekt Mörer ymmärsi helposti, että näistä sanoista voi sukeutua yleinen tyytymättömyys hänen herraansa kohtaan, varsinkin kun vanhan kuninkaan rosvoukset eivät häirinneet yksin Ruotsia vaan Tanskaakin ja etupäässä suuria hansakaupunkeja. Hän katsoi siis parhaaksi hellittää vähän joustaan, ettei kuningas menettäisi hyviä toiveitaan.

Sen hän tekikin, ja teki sen niin hienosti ja taitavasti, ettei Ruotsissa oltu näihin aikoihin vielä moista nähtykään. Niinpä olikin asia hänen lähteissään jo siksi valmis, että sen sopi hyvillä toiveilla esittää neuvostolle. Marskin piti luopua Turun linnasta lääneineen. siis koko Suomesta, sillä Viipuria ei tässä otettu puheeksikaan; muut saisi marski pitää. Silloin ritari meni.

* * * * *

"Halloo laivuri!" huusi Brodde, tullessaan Niilo Bonpojan kanssa veneineen niin lähelle, että näkivät laivurin, joka oli nojallaan peräkeulaa vasten ja katseli uinaillen melkeästi tyyntynyttä merenpintaa.

Heidän veneensä oli kulkenut rantaa pitkin, joten he olivat päässeet melkein huomaamatta kauppalaivan ääreen asti. Laivuri hyppäsi pystyyn kuullessaan huudon ja koetti tirkistellä, keitä tulijat olivat. Pian hän tunsikin Brodden.

"Tehän annoitte neidit ritarille päivällä!" huusi hän takaisin.

"Niin annoin!" vastasi Brodde.

Vene hiipoi nyt laivan kylkiä pitkin.

"Köysiportaat alas, laivuri!" huusi Brodde, "minulla on vielä hiukan puhumista ritarille."

Laivuri epäröi kotvasen, mutta ymmärsi pian, että vastustaminen olisi turhaa. Rosvolaiva oli tietysti lähellä, ja sieltähän heidän oli helppo saada vahviketta, sillä hänen raskasuintinen haahtensa ei tietenkään ehtisi salmesta päästä. Hän noudatti siis käskyä.

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua olivat Niilo ja Brodde rostokkilaisen Mustan Joutsenen kannella.

"Missä ritari on?" kysyi Niilo käyden laivuria kohden, joka osoitti viekkaasti hymyillen kannen alle.

Mutta Brodde tarttui hänen käsivarteensa pidättäen häntä ja käski laivurin mennä sanomaan ritarille, että Kurjen päällikkö tahtoi häntä puhutella. Laivuri lähti jättäen miehet kahdenkesken. Sitten kuuluivat portaat narisevan ja kohta ilmestyi ritari Jost von Bardenvleth kannelle. Brodde tarttui kovasti Niilo Bonpojan käsivarteen merkiksi, että hän olisi hiljaa.

Ylpeänä ja uhkaavana astui ritari Brodden eteen, joka puolestaan oli käynyt vähän etemmäksi Niilosta.

"Mitä tämä tietää, Haukka?" kysyi hän, "mikset jätä laivaa rauhaan?"

"Teidän täytyy antaa neidot minulle takaisin, ritari... olen saanut uuden käskyn ottaa ne pois teiltä!"

Ritari astahti säikähtäen askeleen taaksepäin, mutta sitten hän levitti kätensä ja nauroi, ikäänkuin olisi pitänyt asiaa pilana, tosin huonona, mutta jolle kuitenkin sopi nauraa. Mutta Brodde tarttui äkisti hänen käsivarteensa ja vei hänet Niilon luo.

"Laivuri", huusi hän sitten, "tuokaa neidot paikalla kannelle!"

Jost-ritari kiemurteli kuin käärme, vaan ei voinut irtautua Niilon lujista kourista. Oikea kätensä oli vapaana ja sillä hän sivalsi miekkansa heiluttain sitä Niilon pään päällä.

"Päästä minut koira!" huusi hän, "tai pääset kurjasta hengestäsi!"

Nyt hän vasta äkkäsi, kuka häntä oikeastaan oli kiinni pitämässä, ja siitä hän niin tyhmistyi, että kielikin kangistui suuhun. Niilo tarttui äkisti vasemmalla kädellään ritarin oikeaan ranteeseen ja väänsi jokseenkin helposti miekan siitä pois.

"Nyt ansaitsisit todella, että oma miekkasi joisi mustan veresi, sinä murhamies ja naisrosvo... Mutta Niilo Bonpoika ei saastuta sillä kättänsä... Ruotsin valtakunnan drotsi tuomitkoon sinut, hänen luokseen sinä nyt pääset!"

Ihmisillä, jotka eivät tarkoituksiinsa keinoja valitse, on aina suuri kylmäverisyys ja levollisuus sekä tavaton kekseliäisyys, joka aina pelastaa heidät suurimmistakin vaaroista. Nämä ominaisuudet oli Jost-ritarillakin. Hän oli ollut jo tarpeeksi kauan Ruotsissa ja ruotsalaisten joukossa oppiakseen tuntemaan heidän luonteensa yleispiirteet. Ja jos hän oli sattunut tulemaan jonkun kanssa erityisiin tekemisiin, niin otti hän aina perinpohjaisen selon hänen luonteestaan. Siksipä hän sangen hyvin tunsikin nykyisen vastustajansa, paremmin kuin tämä itse, ja katsoi sopivaksi käyttää tätä seikkaa hyväkseen.

Vaistomaisesti ymmärsi hän tilansa vaarallisuuden. Hän tiesi, että tästä voi seurata hänelle täydellinen tuho. Siksi hän pani kaikki voimansa liikkeelle pelastuakseen ainoaa mahdollista tietä. Hän päätti vedota vastustajansa ritarillisuuteen, joka oli hyvin herkkä tunne Niilo Bonpojalla.

"En tiennyt", sanoi hän, "että ruotsalaiseen miehuuteen kuuluu salakavalain hyökkäystenkin taito ... ja viimeksi olisin teiltä sitä odottanut, herra Niilo..."

Mutta ritarin kummaksi vastasi Niilo:

"Voitte olla oikeassa, vaan lieneeköpä teillä käsitystä ritarin velvollisuuksista...?"

"Ainakin siksi, etten rupea miestä kuulustelematta tuomitsemaan?"

"Mutta te annatte muiden tuomita sen sijaan, ja se on paljoa pahempaa... Muistakaa tupaa Altunan kirkolla, muistakaa sitä, kun olimme yhdessä Räfvelstassa Krister-herran luona... Olikohan tekonne silloin täysin ritarillinen?"

Jost von Bardenvleth puri huultansa kalveten. Mutta samassa kuului portailta kepeitä askeleita ja pian ilmestyi kannelle kaksi valkopukuista vartaloa, jotka katselivat säikähtyneinä ympärilleen.

Nähtyään Niilo Bonpojan, syöksyi toinen heistä kädet ojennettuina häntä vastaan ja heittäysi hänen rinnoilleen.

Niilo unhotti kaiken nähdessään neidon. Laiva, ritari, kaikki tyyni hälveni hänen mielestään. Ympäristö oli kolkko ja pimeä, mutta hänen poveensa syttyi ihana liekki.

Vaan ihastuksen hetki oli lyhyt. Hänestä oli Briita-neiti öin ja päivin uneksinut ja häneen aina sovittanut kauneimmat ajatuksensa miesihanteesta, ja nyt tuli hän pelastajana häntä noutamaan mitä suurimmasta vaarasta. Se herätti neidossa niin valtavia tunteita, että ne saattoivat hänen ilmaisemaan sydämensä salaisuuden juuri hänelle, rakastetulleen. Mutta samassa heräsi naisellinen kainous hänen rinnassaan, joka sai hänen punastuen irroittaumaan nuorukaisen syleilystä.

"Ritari hyppäsi mereen!" huusi silloin karkea ääni. Huutaja oli eräs laivan miehistä, joka seisoi uloinna laivan perässä. Kaikki kääntyivät katsomaan sinnepäin. Brodde, joka oli kumarruksissa laidan yli, tarkastellen oliko vene valmiina Niiloa ja pakolaisia varten, hypähti äkisti pystyyn ja riensi laivan perään.

"Tuosta!" sanoi merimies, osoittaen sitä kohtaa, josta ritari oli hypännyt laidan yli.

Brodde katseli alas, hän silmäili aaltoja ja tarttui erääseen lähellä olevaan joutseen. Hän aikoi nähtävästi ampua nuolen pakolaiseen, joko keskeyttääkseen hänen matkansa, kunnes vene hänet saavuttaisi, tai lähettääkseen hänet samaa menoa autuaammille purjehdusvesille. Mutta aalloista ei näkynyt pakenijan päätä. Ne loiskivat tyynesti syvässä lahdessa, jonkavuoksi Brodde viskasi joutsen pois, odotettuaan niinkauan, kuin sukeltaja voi olla hengittämättä veden alla.

"Hän upposi pohjaan oitis", sanoi merimies, "ja sen olisin voinut sanoa jo ennenkin."

Brodde katseli epäluuloisesti miestä, mutta Niilo riensi paikalle ja lausui päättävästi:

"Olkoon kuollut tai elävä, ei hän sieltä enää palaja!"

Ja siksi se jäi. Brodde tosin vaatieli laivan tarkastamista, sillä hän ei luottanut miehen sanoihin, mutta Niilo ajatteli vaan naisraukkain pelastamista. Hän ajatteli vaan, että niille oli suureksi tuskaksi joka hetki, joka heidän täytyi viettää Mustan Hanhen kannella.

He astuivat siis kaikki Hirven veneeseen, joka pantiin huimaa vauhtia halkomaan aaltoja, että vesi pärskyi kokassa. Pian he saapuivatkin Hirvelle, joka läksi heti liikkeelle Kurkea kohden salmen eteläsuuhun. Se oli vielä paikallaan. Silloin päätettiin, että Brodde lähtisi sillä lähimpään satamaan lähettämään sieltä marskille tiedon, että retki oli hyvin onnistunut.

Niilo itse purjehti eteläisempään suuntaan viedäkseen Briita-neidin ystävineen oman toivomuksensa mukaan Söderköpingiin, johon olisivat kuitenkin parin päivän päästä lähteneet Turusta, ellei ryöstö olisi tullut väliin. Niilo tekikin tämän matkan sitä mieluummin, kun toivoi siten tapaavansa Tordin.

"Ja vietyäsi siten minun terveiseni marskille", sanoi Niilo Brodden kättä pudistaen, "sano hänelle olevasi minun mieheni, ja jos hän kysyy, niin sano pelotta kaikki suoraan... Nimeni on, luulen, yksinään riittävä suositus marskin silmissä."

Vielä puhuissaan näkivät he pohjoisessa päin laivan. Brodden terävä silmä tunsi sen kohta Mustaksi Hanheksi, ja hän ihmetteli, että se oli niin pian lähtenyt liikkeelle. Musta Hanhi kulki täysissä purjeissa nopeasti saarten pohjoispuolitse länteen päin.

"Jos se tuota kurssia pitää, niin se aikoo selvästi Väddöhön", sanoi Brodde, "minulla olisi sittenkin hyvä halu käväistä vielä kerran tarkastamassa Mustan Hanhen sisustaa; eiköhän se vaan liene täynnä kuolleitten luita?"

"Ei", huudahti Niilo, "älä tee sitä...! Marski odottelee levotonna Tukholmassa, johon hän on jo saapunut ammoin tällä tuulella... Sinun pitää luvata mennä suoraa päätä sinne..."

Brodde lupasi, ja sillä he erosivat.

Niilo seisoi kannella odottaen, kunnes Kurki oli levittänyt siipensä lentoa varten. He purjehtivat sitten kotvasen rinnakkain. Mutta yön hämärtyessä olivat laivat jo erinneet kumpikin taholleen.

* * * * *

Tuuli tyveni, ilmanhenkeä oli vaan senverran jälellä, että purjeet pysyivät kiinteällä. Mutta Hirvellä oli hiljaista. Sen kannella ei ollut muita kuin vanha Margaretan aikuinen meriurho sekä vartiomies. Tämä kutsui kädellään viitaten edellistä luokseen.

"Nyt on tyyni", sanoi hän, "ja elleivät merkkini petä, menee matka hyvin ... väylämme on suora kuin katu. Kutsu Hollinger Tostenpoika tänne ylös."

Mies meni ja hetkisen kuluttua tuli kutsuttu tallustaen unimielissään perään päin. Perämiesvanhus katseli muuatta metsäistä saarta, joka uinaeli kuunvalossa, rannallaan pieni kalastajan mökki. Hirvi kulki sellaista suuntaa, että se oli kohta tuleva niin lähelle tätä saarta, että notkea mies voi hypätä siitä rannalle. Ukko kiintyi niin tähän katselemiseen, ettei huomannut haukottelevaa miestä, joka seisoi hänen edessään odottaen puhuttelua.

"Haluatko tavata isääsi?" kysyi ukko vihdoin lakattuaan katselemasta saarta.

"Isäänikö?" kysyi tämä vilkkaasti tirkistäen kysyjää. "Haluanko nähdä häntä ... tarvitseeko sitä kysyä?"

"Hyvä!" vastasi edellinen, "sinä olet kohtaava hänet, jos viet tämän aluksen satamaan!"

"Söderköpingiin?"

"Niin, tai Tukholmaan, mikäli herra Niilo Bonpoika käskee. Sen mukaan mitä kerroit, kun haastelimme odottaissamme Niilo-herraa ja neitoja, tunnet hyvin tämän reitin. Ja minä luotan sinuun, sillä sinusta näyttää hyvin voivan uskoa samaa kuin isästäsikin, Toste-ukosta, että olet mies pitämään sanasi!"

"Kyllä voitte siihen luottaa", vastasi Hollinger, "minä vien Hirven Söderköpingiin tai Tukholmaan yhtä varmasti kuin pappi vei kalkin ehtoollisvieraan huulille, ja sitten...?"

Hollingerin ääni vapisi, mutta muuten ei hänestä näkynyt merkkiäkään siitä, että hänen karkean ulkokuorensa alla löytyi hellempiä tunteita. Vanhus hymyili ja näytti sisällisellä ilolla ajattelevan niitä menneitä aikoja, jolloin hän eleli Tosten ja muiden silloisten urhojen parissa. Ne miehet olivat tosin hieman raakoja ja hiomattomia, eikä niiden joukossa pidetty niin suurta lukua naarmuista ja arvista, mutta koskaan ei heidän keskuudessaan tapahtunut sanan syömistä eikä petosta. Heidän hiomattoman pintansa alla oli puhdasta kultaa.

"Sitten menet suoraa päätä marskin herra Kaarlo Knuutinpojan luokse, ja siellä näet Tosten", sanoi vanhus, "tahi, jos hyvin käy, tulee Tord-herra Haukalla vastaan, ja silloin näet hänet siellä... Niin, poika, nyt tiedät, mitä on tehtävä, anna kätesi tänne!"

Hollinger ojensi ukolle kätensä, ja siten oli lupaus vahvistettu.

"Näetkö tuolla rannalla tuvan, Hollinger?"

Hollinger nyökkäsi myöntävästi.

"Siellä elää eräs minun ja isäsi vanhoja ystäviä, ja minä tahdon levätä hänen luonaan tämän vartion perässä... Kun Niilo kysyy minua huomenna, niin sano, että me kyllä näemme toisemme taas, kun aika tulee, mutta että minä olen nyt ottanut lomaa. Älköön hän sitä pahaksi panko äitinsä ja äidinisänsä tähden... Sano hänelle niin ja käy peräsimeen kiinni... Ohjaa niin lähelle rantaa kuin voit, mutta älä minusta huoli ... minä tunnen vanhastaan tämän tien!"

Hollinger astui peräsimen ääreen, ja vanhus katosi keskilaivalla olevan purjeen taa.

Nyt meni Hirvi läheltä sitä paatta, jolla kalastajanmökki oli -- niin läheltä, että näytti kuin se olisi mielinyt asettua siihen lepoon. Hollinger katsoi hyvillään laivan tekemää mutkaa ajatellen itsekseen tehneensä tien niin lyhyeksi kuin ystävä konsanaan voi sen tehdä ystävälleen.

Hiljainen loiskaus kuului laivan ja rannan väliltä nostaen leveän hymyn Hollingerin kasvoille.

Äkkiä käänsi Hirvi keulansa ulapalle. Silloin tuli eräs miehistä juosten ja huutaen henki kurkussa, että yksi mies oli hypännyt mereen.

"Se oli vedenhaltija!" vastasi Hollinger hymyillen. "Hiljaa, älä puhu sanaakaan, sillä se maksaa yhden miehen hengen, ennenkuin satamaan pääsemme!"

"Vedenhaltija?" kysyi mies kuiskaten, voimatta hillitä haluaan kuulla enemmänkin niin suuresta herrasta.