Part 4

Mutta palvelija otti nahkakukkarosta kymmenen kultarahaa ja piti niitä kädessään, että ne kiilsivät kuin tuli aurinkoa vastaan.

"Tästä saat kymmenen kolikkoa käsirahaksi, laivuri", huusi hän ja viittasi soutajaansa viemään venettä lähemmäksi, "kymmenen kolikkoa käsirahaksi, laivuri, ja samanverta lisäksi kun ollaan Visbyssä."

"Ei, sanon minä", ärjäisi laivuri Bartel, "ei, vaikka antaisit kaikki kaksikymmentä paikalla! Mene jalkaisin, maanmoukka, tahi juokse, jos haluttaa, meri on merimiesten ... anna solua, Ulf, että päästään perille tästä."

Vene kiiti kuin nuoli rantaa kohden. Palvelija jäi tuntuvasti jälkeen. Hän oli yrittänyt puhutella kauppasaksojakin.

Sadatellen istuutui hän katsoen toisten veneitä, jotka liukuivat kuin keijukaiset aaltojen yli, ja hänen veneensä oli kuin raskas möhkäle, joka ei kiirettä pitänyt.

* * * * *

Maa oli tulvanaan pahoja seurauksia siitä, että kuningas Eerik oli rikkonut Ruotsin herrain kanssa vuonna 1436 tekemänsä sopimuksen. Hän oli tosin lupauksensa mukaan asettanut drotsin ja marskin, mutt'ei ollut antanut niille tarpeellista valtaa; hän anteli myöskin linnat ja läänit vasten neuvoston tahtoa kunniattomille rosvoille, raaoille naistenraiskaajilie ja kirkonvarkaille, joille ei mikään ollut pyhää ja joilla ei ollut muuta lakia kuin oma tahtonsa, himonsa ja pyyteensä ja jotka olivat kentiesi vielä riettaampia kuin Engelbrektin karkoittamat voudit.

Arbogan herrainpäivillä alussa vuotta 1436, jotka pidettiin sen johdosta, että kuningas oli rikkonut sopimuksen, huhuttiin että kuningas tulisi keväällä heti jäitten lähdettyä Tukholmaan ja antaisi sen linnan sisarensapojalle, Bogislaw-herttualle, josta sitten tehtäisiin Ruotsin kuningas; samalla oli hirveä kohtalo valmistettu Tukholman ruotsalaisille porvareille, jotka piti surmattaman viimeiseen mieheen. Tämä sai herrat lähtemään viipymättä Tukholmaan, ja kun heidän täytyi väkisin tunkeutua kaupunkiin, niin syttyi siitä uudelleen sota kuninkaan kanssa. Tämä tapahtui Engelbrektin vielä eläissä, ja hänen tuli herrain päätöksen mukaan sitten uudelleen lähteä kiertämään valtakuntaa ja ottamaan linnat kuninkaan "verikoirain" käsistä. Kuninkaan asettama marski valittiin kuitenkin sitten herrain juonten takia valtakunnan päämieheksi, ja Engelbrekt kiersi maita päätöksen mukaan, kunnes sairastui Axevallan edustalla, jolloin hänet toimitettiin Örebrohon.

Kun linnoja sitten Engelbrektin käskyn mukaan piiritettiin ja kun rupesi näyttämään siltä, että Ruotsin valtakunta täydellä todella joutuisi uskottoman kuninkaan käsistä pois, niin ehdotti tämä valmistavan sovintokokouksen pidettäväksi Vadstenassa, johon tulisi Hannu Kröpelin, eräs toinen ritari ja parin hansakaupungin edustajat. Ruotsin neuvosto valmistautui myöskin ottamaan tähän kokoukseen osaa ja lähetti siitä sanan Engelbrektille. Tällä Tukholmanmatkallaan huhtikuun 26 ja 27 päivän välillä vapaudensankari silloin murhattiin hänestä nimensä saaneella Engelbrektinsaarella, joka on Göksholman edustalla Hjalmarissa. Tämä tapaus näytti nyt melkoisesti muuttavan kuninkaan toiveita.

Ei tosin puuttunut niitä, joilla oli rohkeutta ja tahtoa astua Engelbrektin jälkiä, mutta kenelläkään ei ollut hänen kykyään eikä kukaan niin elävästi ja lämpimästi käsittänyt ruotsalaishenkeä kuin hän. Tämä vainaja oli suuri ja merkillinen senvuoksi, että hän niin täydellisesti ymmärsi aikansa ja sen tarpeet, ja että hän itse oli tämän ajanhengen täysi olennoitsemus. Hänen toimintansa tarkoitti kaikkialla missä hän liikkuikin, kansan etua, eikä hänessä voida havaita merkkiäkään itsekkäistä pyyteistä. Sentähden Ruotsin kansa rakastikin niin rajattomasti Engelbrektiä, ja senlaiseksi häntä kuvaavat kaikki aikalaisensa, jotka kykenevät etuluulottomasti häntä arvostelemaan. Lybeckiläinen Herman Corner, joka oli Engelbrektin aikalainen, kertoo kronikassaan että "hän oli uusi Saul, jonka Herra oli valinnut ja varustanut voimalla suojaamaan kansaansa ja kukistamaan oikeuden vihamiehiä. Häntä ei johtanut ylpeys eikä vallanhimo, vaan sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset voudit rääkkäsivät, ja joitten valituksille kuninkaan korvat olivat aina kuurot."

Engelbrektin vertaa ei ollut Ruotsin miehissä hänen eläissään eikä sellaista tullut hänen kuoltuaan.

Hän oli kuin vuoren huipulla kasvava yksinäinen honka, jonka kaaduttua metsän muut puut ovat jotenkin yhtäläisiä. Toinen voi olla hiukan toista korkeampi, yksi voi olla muita jonkunverran vankempi, mutta yhtään ei ole sellaista, jonka latvasta näkisi kaikkein muiden yli. Tämmöiseen tasakorkeaan metsään voi verrata kaikki ne herrat, jotka jäivät valtakunnan ensimmäisiksi hänen kuoltuaan, jota voi kutsua Ruotsiin nähden vuosisatansa miehiksi. Jonkunverran eroa oli tietysti näilläkin miehillä -- toinen oli toista rikkaampi ja mahtavampi, toisella oli suurempi vaikutusvalta kuin toisella, ja toinen voi olla henkisestikin lahjakkaampi, -- mutta nämä eroavuudet eivät suurta vaikuttaneet kokonaisuuteen. Ei yksikään näistä herroista voinut tulla niin täydellisesti Ruotsin kansan mieheksi kuin Engelbrekt. He ajattelivat ja toimivat jokainen yöllä omaa etuaan silmällä pitäen, ja he käyttivät kansaa omain tarkoitustensa välikappaleeksi. Senvuoksi ei yksikään heistä kyennytkään esiintymään Engelbrektin voimalla, vaan he ontuivat sekä oikealle että vasemmalle puolen.

Siitä sai kuningas taas tuulta purjeisiinsa, ja mainitussa Vadstenan kokouksessa päätettiin heinäkuun 3 päivänä välirauha ja määrättiin uusi kokous pidettäväksi Kalmarissa heinäkuun 15 päivänä, jolloin hansakaupunkien piti olla välittäjinä. Kuningas Eerik tuli tähän kokoukseen -- viimeiseen, jossa hän keskusteli ruotsalaisen neuvostonsa kanssa -- mukanaan suuri joukko ruhtinaita ja herroja. Hänen seurueessaan oli kolme pommerilaista herttuaa, monta saksalaista kreiviä ja viisitoista tanskalaista neuvosherraa. Ruotsin neuvosto oli valinnut kaksi piispaa ja viisi maallikkoneuvosta puolustamaan Ruotsin oikeutta kuningasta vastaan, -- tanskalaisten puolesta oli ne viisitoista neuvosherraa, ja välittäjinä oli kahdeksan edusmiestä hansakaupunkien puolesta. Kokous kesti kauan, se loppui vasta syyskuun 1 päivänä.

Eräänä päivänä heinäkuun lopulla työn päätyttyä Pyhän Kristoferin kokoussalissa, jossa neuvotteluja pidettiin, lähti kaksi kokouksen jäsentä kulkemaan erästä katua, joka johti toisen asunnolle. Nämä miehet olivat drotsi, herra Krister Niilonpoika (Wasa) ja Turun piispa Maunu Tavast. Molemmat olivat vanhoja miehiä, drotsi oli istunut neuvostossa Albrekt-kuninkaan ajoilta asti, ja piispa lähestyi kahdeksattakymmentään.

"Näin lukuisaa kokousta ei Kalmarissa ole ollut", sanoi drotsi astuessaan, "sittenkuin Margareta-kuningatar, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, piti täällä suuren kokouksensa lähemmäs kolmekymmentä vuotta sitten ... aina kun kuljen tästä Kristoferilta asuntooni Berend Voghlerin taloon, niin muistan vanhan Kaarlo Ulfinpojan, Toftan herran ... hän oli silloin majaa minun nykyisessä asunnossani..."

"Kun Jumala olisi sallinut, herra Krister", lausui piispa, "suuren kuningattaremme ja herra Kaarlo Ulfinpojan kauemmin elää ... niin olisi paljon ollut toisin, ja paljon verta olisi jäänyt vuodattamatta! Kunpahan armollinen kuninkaamme ja herramme olisi, kuten kanslerina ollessani usein hänelle uskalsin sanoakin, ottanut vaaria kasvatusäitinsä, kuningatar-vainajan esimerkistä, ja asettanut tekonsa viisaammasti..."

"Ja kun ei Jumala olisi rangaissut meitä, hurskas isä", keskeytti drotsi, "tuolla Engelbrektillä ja hänen talonpojillaan... Toivon kuitenkin että pahin on jo Jumalan avulla ohi, ja rauha ja sopu taas pääsevät valtaan!"

"Teidän kannaltanne katsoen olette ehkä oikeassa, herra Krister", vastasi piispa, "ja minä toivon niinkuin tekin, mutta minä en ole yhtä mieltä Engelbrektistä ... minä päinvastoin pidän varmana, ettei hän eivätkä talonpojat olisi koskaan nousseet kapinaan, jos armollisella kuninkaallamme, Eerikillä, olisi ollut kuningatarvainajan henki... Katsokaamme nyt herra Krister, että asiat tulevat täst'edes paremmalle tolalle!"

"Niinpä se on, niinpä se on", sanoi drotsi, ja he jatkoivat hiljaan kulkuaan, kunnes saapuivat drotsin asunnolle.

Täällä alkoi drotsi, pyydettyään ensin piispaa istumaan, avonaisemmin puhumaan, mitä hänellä oli sydämellään. Maunu-piispa oli tämän ajan oppineimpia miehiä. Hän oli opiskellut Pragissa ja saanut siellä maisteri-arvon, sitten hän oli oli Turussa arkkidiakoonina, kunnes vuonna 1412 valittiin piispaksi, johon virkaan itse paavi hänet vihki Roomassa. Hän oli toimekas ja valpas, joten hän saavutti hiippakuntalaistensa suosion ja rakkauden niin suuressa määrin, että häntä pidettiin Pyhän Briitan aikaisen Hemming-piispan jälkeen Turun parhaana piispana. Hän oli lämmin rauhan ystävä, jonkavuoksi hän innokkaasti suosi Margareta-kuningattaren aatetta, että Ruotsin, Norjan ja Tanskan valtakunnat ikuisiksi ajoiksi yhtyisivät yhdeksi. Kuningas Eerikiä palveli hän uskollisesti, niinkauan kuin oli vähäkin toivoa, että tämä kuningas rupeisi kulkemaan Margaretan raivaamaa tietä. Ja kun tämä toivo aivan hävisi, niin liittyi hän unioonin suosijoihin koska hänen mielestään unioonin ystävä oli sama kuin rauhan ystävä.

Siinä asiassa olivat Krister Niilonpoika ja Maunu-piispa yhtä mieltä, vaikkei Kristeriä muuten johtaneetkaan aivan samat periaatteet kuin piispaa.

"Me olemme, kuten hyvin tiedätte, piispa Maunu", sanoi Krister-herra, "koettaneet nyt vastaisen varalta ehkäistä kaikkea, mikä voisi rikkoa valtakuntain välisen rakkaan sopimuksen, me olemme panneet ehdoiksi, että Ruotsin valtakunnan lakia on noudatettava, että linnoja ja lääniä tulee kotimaisten miesten hallita, ja me olemme monen mutkan perästä saaneet määrätyksi, mitä 'kotimaisella miehellä' ymmärretään, että se ei tarkoita tanskalaista eikä norjalaista, kuten Jumala paratkoon suuri kuningatarvainajakin tahtoi, vaan että se tarkoittaa synnynnäistä ruotsalaista; vielä olemme koettaneet korjata, mitä siitä unioonikirjasta puuttui, jonka Margareta-kuningatar, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, toi Pyhän Kristoferin kokoussaliin hyväksyttäväksi, mutta..."

Drotsi yskäisi ja heitti taakseen pitkän, kultaneuleisen samettiviittansa, joko siitä syystä, että huoneessa oli liian lämmin tahi että hän tarvitsi aikaa keksiäkseen sanoja sen asian esittämiseksi, jonka piti "muttaa" seurata.

"Minä en usko, hurskas isä, piispa", jatkoi hän sitten, "että rauha ja sopu palaa valtakuntaan tämän Kalmarin kokouksen hedelmäksi!"

Maunu-piispa katsoi tutkivasti drotsiin ja nojausi kyynäspäilleen pöytää vasten sekä päästi raskaan huokauksen.

"Ei ole sanottua", jatkoi Krister-herra, "että se välttämättä tapahtuu, mitä minä pelkään, mutta viisaina miehinä tulee meidän sitä ajatella, ja ehkäistä ja parantaa pahaa, niin kauan kuin vielä on aika ... enkö ole oikeassa, piispa Maunu?"

"Kun ei vaan, herra Krister, pahan ehkäiseminen tulisi pahan synnyttämiseksi ... arvelen, että te tarkoitatte..."

"Sanokaa pois, piispa Maunu, sanokaa pois ... tiedämmehän, ettei voi olla muuta kuin yksi, joka saattaisi meteliä nostaa Ruotsin valtakunnassa."

"Totta kyllä, totta kyllä, mutta herra Kaarlo Knuutinpoika on kuninkaan marski, ja, mikäli tiedän, on olemassa eräs toinen, jota hän saisi pelätä enemmän kuin kuningasta, jos hän yrittäisi vastustella täällä tehtyjä päätöksiä. Sitäpaitsi näkyy hän siksi arvostavan teitä itseänne, herra Krister, ettei hän teidän tietämättänne mihinkään ryhdy, varsinkin kun te olette valtakunnan ensimmäinen virkamies."

"Te unhotatte, piispa Maunu", sanoi drotsi hymyillen, "että nuoren, arvoisan sukulaiseni käsissä on Nyköpingin linna ja että hän juuri teidän oleskellessanne Tukholmassa ennen tänne lähtöämme, anasti Engelbrektin miehiltä Örebron linnan. Luuletteko todella, että hän näihin linnoihin tyytyy... Toinen, jota sanoitte Kaarlon täytyvän pelätä ... tarkoitatte Eerik Pukea ... on kylläkin valtakunnan rauhalle vaarallinen, mutta uskokaa minua, kun sanon, että sukulaiseni, herra Kaarlo Knuutinpoika on vaarallisempi. Bengta-rouva on siinä aivan oikeassa, ja hänen neuvonsa näyttää viisaalta. Meidän täytyy sulkea tulva purona. Jos herra Kaarlon aikomus on, kuten Bengta-rouva sanoo, vallata jollakin tavoin Visborgin linna Gotlannissa ja jos se hänelle onnistuu, niin kyllä häntä sitten enää on mahdoton ehkäistä, vaikka hän pyrkisi kuinka korkealle hyvänsä."

"Mutta minä", sanoi piispa epäilevästi päätään pudistaen, "pidän sittenkin herra Eerik Pukea rauhan vaarallisimpana vihollisena."

"Juuri tämän rauhan tähden, jota minäkin pidän pyrkimysteni ylimpänä päämääränä, minä uskon, ettei ole haitaksi katsella järjen silmillä asioita, ennenkuin se jo on myöhäistä ... sentähden olen koettanut saada tietooni, mitä Kaarlo-herran aseenkantajalla on Gotlantiin asiaa."

"Oletteko saanut siitä selvän, herra Krister...?"

"En, en, hurskas isä, piispa Maunu, en ole saanut, mutta toivon saavani, minä toivon ... odotan luokseni herra Pentti Steeninpoikaa..."

"Herra Pentti Steeninpoikaa", huudahti piispa vastenmielisyydellä ja melkoisesti hämmästyneenä, "se mies ... minä en tahtoisi olla tekemisissä sen miehen kanssa ... minä pidän kyllä kuten muutkin Engelbrektin kuolemaa onnellisena tapahtumana, mutta en voi myöskään, enempää kuin muutkaan, suvaita sitä miestä, joka lainasi kätensä rikokseen, ja herra Pentin yli lankee varjo niin pahoin, että..."

"Mutta meidän täytyy, piispa Maunu, kylään tullaksemme usein käydä teitä, jotka eivät kulje ruusutarhain läpi!... Pentti-ritari on Niilo Bonpojan setä, enkä minä vähääkään arvellut kutsuessani teidät tänne..."

"Harvoin auttavat huonot keinot hyvää asiaa herra drotsi!" lausui piispa nousten ylös pois lähteäkseen.

Mutta samassa avattiin ovi, ja herra Pentti Steeninpoika sekä Niilo Bonpoika tulivat sisään.

"Kiitos, herra Krister", sanoi herra Pentti tervehdittyään piispaa ja pudistettuaan drotsin kättä. "Te olette pitänyt kunniallisesti sananne..."

Hänet keskeytti se, että ovi taas avattiin, ja kynnykselle ilmestyi pitkä, sinipukuinen kauppasaksa. Hän kumarteli liukkaan näköisenä oikealle ja vasemmalle, mutta drotsi katsoi häneen suuttuneena ja sanoi:

"Mitä tahdot mies ... kuka olet ja mitä täältä haet?"

"Anteeksi, ankara ritari", vastasi tämä nöyrästi murteellisella ruotsinkielellä, "aika on kallista, minä kuljen herrani asioilla..."

"Ja kuka on herrasi?"

"Herra Henrik Rapasilfver Lybeckistä, ankara herra", vastasi kauppamies nöyrästi, mutta kuitenkin joltisellakin rohkeudella, mikä osoitti hänen ennenkin olleen korkeiden herrain kanssa tekemisissä. "'Riennä', sanoi herra Henrik Rapasilfver, 'mene drotsin luo tekemään tili viimeisestä laivanlastista, jonka saimme tänne Lybeckiin häntä varten', sanoi hän, 'mutta älä tule takaisin ilman drotsin kuittia'..."

"Herrasi odottakoon kuitenkin huomiseen, mies", vastasi Krister-herra, mutta saksa pudisti itsepintaisesti päätään.

"Voin odottaa, ankara herra drotsi, kunnes nämä herrat ovat lähteneet", sanoi hän, "pääni on täynnä nahkoja, muonavaroja ja numeroita ... minä istun järjestämään papereitani, sillaikaa kuin te neuvottelette näitten ankarain herrain kanssa, ja tekemään kaikki valmiiksi, ettei teillä ole muuta kuin panna nimenne alle... Tunnette kai herra Henrik Rapasilfverin ja tiedätte, ettei hänen kanssaan ole hyvä leikitellä, erittäinkään näinä aikoina, jolloin Ruotsin kohtalo -- sopii sanoa -- on hänen kädessään."

Aivan totta ei tämä ollut, mutta lybeckiläinen Henrik Rapasilfver oli kuitenkin yksi välittäjiä, vieläpä vaikuttavimpia niistä, ettei todellakaan ollut viisasta riitautua hänen kanssaan. Tästä syystä ja kun ei drotsilla ollutkaan puhuttavana mitään, jota toimelias kauppamies -- joka jo oli laukustaan ottanut paperin ja alkanut vähääkään häiriintymättä sitä tutkia -- saattaisi hyödykseen käyttää, niin päätti hän antaa saksan tehdä tahtonsa mukaan.

Muut katselivat tosin vähän kummissaan, miten mies oli niin rohkea ja drotsi niin myöntyväinen, mutta keskustelu alkoi.

"Teidän toiveenne on siis tyydytetty?" kysyi drotsi Pentti-herraan kääntyen.

"Armollinen herramme, kuningas, lupasi tänään", vastasi puhuteltu, "antaa Kalmarin linnan minun ja Bo-veljeni haltuun!"

"Kalmarin linnan?" huudahti piispa, jota tämä tieto niin ilahutti, että hän unhotti vastenmielisyytensä herroja vastaan, joita kuninkaan armo oli kohdannut. "Kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä Eerik, armollinen herramme, kuningas, tahtoo siis selvästi näyttää, että hän täydellä todella aikoo pitää sen liiton, joka parin päivän perästä vahvistetaan hänen ja Ruotsin valtakunnan välillä!"

"Sitä hän näkyy todella tahtovan", sanoi ritari Pentti, "ja koska minun on tästä teitä kiittäminen, herra Krister, niin olen koettanut ... koettanut näyttää, kuinka minäkin suosin rauhaa... Olen tuonut tänne veljenipojan... Hän tuli mukaani kuninkaan luota, joka lupasi hänen matkustaa omalla laivallaan Gotlantiin..."

"Hm ... sepä oli hyvä asia ... hm", yskähti drotsi, "sinulla näkyy olevan hyvä onni, nuori mies!"

Jos drotsi olisi havainnut, miten kauppasaksa vaanien vilkaisi papereistaan häneen, niin olisi hän varmaan ruvennut epäilemään hänen kauppa-intoaan. Nyt ei hän sitä huomannut, mutta näki sen sijaan Pentti-herran silmäin omituisesti välähtävän, samassa kuin hän lausui:

"Ja koska nuori sukulaiseni tietää teidän ja Tanskassa asuvain sukulaistenne ansioksi kuninkaan osoittaman suosion, niin on hän nyt tullut tänne teitä hyväntahtoisuudestanne kiittämään!"

Drotsi nyökkäsi hyvin ystävällisesti nuorukaiselle ja sanoi aivan välinpitämättömästi, ikäänkuin vaan jotakin sanoakseen eikä vastausta saadakseen:

"Minua ilahuttaa, että olen voinut sinua vähän auttaa, reipas poikaseni ... sinulla mahtaa olla tärkeitä asioita toimitettavana, koska olet niin innokkaasti sinne halunnut... Sinä näytätkin hyvän ystävän arvoiselta!"

"Kiitoksia, ankara herra drotsi", vastasi Niilo Bonpoika punastuen, "sekä siitä että olette puhunut minusta hyvää kuninkaalle että hyvistä ajatuksistanne minusta... Jumalan avulla toivon, ettette siinä tule pettymään."

Drotsi istui katsellen lattiapalkkia ja näytti jo kokokaan unhottaneen Niilon, mutta Maunu piispa katseli mielihyvällä nuorukaisen avomielisiä ja jaloja kasvoja.

"Te olette ritari Bon ja rouva Kaarina Sturen poika", sanoi hän tarttuen ystävällisesti Niilo Bonpojan käteen, "äidinisänne, ankara Sven-ritari, oleskeli paljon Visbyssä -- tarkoitan, että teillä on kaiketi siellä nyt toimitettavana joitakin sukuasioita?"

Piispan kysymys tuntui aivan luonnolliselta, ja hänen vastauksestaankin näkyi teeskentelemätön hyväntahtoisuus.

"Olette aivan oikeassa, kunnianarvoisa herra", vastasi Niilo, "minä käyn siellä eräällä äitini antamalla asialla!"

"Mutta olkaa varovainen, nuori mies", sanoi drotsi siirtäen tutkivan katseensa lattiasta Niiloon ja sitten uudelleen lattiaan. "Omituisia huhuja liikkuu matkanne johdosta, sanotaan että kuljette herranne, marskin, yksityisissä asioissa... Ajat ovat pahat, nuorimies, voitaisiin helposti luulla sinun toimittelevan asioita, jotka olisivat vahingoksi Ruotsin valtakunnalle ja sille yhteydelle, jonka tulee valtakuntain välillä olla..."

"Sellaisia huhuja ei kukaan rehellinen mies voi kuitenkaan uskoa, ankara herra", vastasi Niilo. "Herrallani, marskilla, ei ole mitään muuta tekemistä matkani kanssa, kuin että hän antoi minulle siksi aikaa vapautta palveluksestani... Kaikki sellaiset puheet ovat pahain kielten juoruja."

"Huhuilla oli kuitenkin tällä kertaa ääni, joka ei ollut juorujen tapainen ... sanoppa, nuori mies, tunteeko isäsi, ankara Bo-herra, matkasi tarkoituksen?"

Nuorukaisen katse osoitti hämmästystä ja harmia, kun hän vastasi:

"Ei"

"Siinäpä se on!" sanoi drotsi, "siinäpä se on ... ja minä kysyn sinulta vielä: voitko ilmoittaa isällesi matkasi tarkoituksen?"

"En!" vastasi nuorukainen taas.

"Nyt näette itse, Niilo Bonpoika", jatkoi drotsi, varsin synkkänä, "olenko väärässä sanoessani teille: varokaa, etteivät huhut käänny teitä itseänne vastaan ja lyö teitä herranne asemasta."

"Mutta minä annan sanani siitä, ankara herra drotsi", huudahti Niilo Bonpoika hehkuvin poskin, silmissään loukatun ylpeyden liekki, "minä annan sanani siitä, ettei herrani, marski ole missään tekemisissä Visbyn-matkani kanssa!"

Drotsi hymähti sen näköisenä, kuin olisivat nuorukaisen sanat vaan vahvistaneet hänen epäluuloaan.

"No, jos niin on laita, kuin sanot, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "niin en tahdo sanojasi epäillä, mutta tottele sitten minun neuvoani ja lykkää matkasi sopivampaan aikaan... Minä olen vanha, ja tunnen maailman ja sen juonet, sinä et kadu, jos teet neuvoni mukaan."

Niilo Bonpoika kumarsi kunnioittavasti vanhalle herralle vastaamatta hänen hyväntahtoiseen neuvoonsa, mutta hohtava puna hänen poskillaan osoitti selvästi, mitä hän siitä ajatteli. Maunu-piispa nousi myöskin ja lähti yht'aikaa Niilon kanssa drotsin asunnosta, joten sinne jäi ainoastaan herra Pentti Steeninpoika ja saksalainen kauppamies, joka näkyi tykkänään unohtuneen.

"Olen puhunut veljeni kanssa", sanoi Pentti-herra piispan ja Niilon mentyä, "mutta hän kieltää jyrkästi, herra Krister."

Drotsi katseli kauan Pentti-ritaria, ikäänkuin oikein perinpohjin käsittääkseen Bo Steninpojan kiellon merkityksen.

"Sitten ei ole muuta neuvoa", sanoi hän vihdoin, "kuin että te, joka olette nuorukaisen lähin sukulainen, ryhdytte toimiin. Tuumikaa sitä, minä arvelen, että se on jotenkin helppoa Kalmarin linnanherralle!"

Miehet kuiskailivat vielä puoliääneen muutamia sanoja, hyvästelivät sitten toisiaan, jonka jälkeen Pentti-herrakin lähti. Nyt kääntyi Krister-herra kauppiaan puoleen, joka selaili papereitaan äimistyneenä ja kiukustuneena.

"Eikös ollutkin niin kuin minä sanoin", sanoi hän lyöden kädellään otsaansa, "olen nyt saanut laskun loppuun, herra drotsi, ja nyt näen olleeni oikeassa ... minä sanoin mestari Henrik Rapasilfverille lähteissäni: 'onko viimeisetkin kustannukset otettu lukuun?' ... 'kyllä ne ovat', vastasi hän, mutta ne eivät ole, syyttäköön Henrikki-mestari itseään ... syyttäköön itseään ... katsokaapa, tässä..."

Hän näytti pitkää paperiaan drotsille, mutta tämä katsahti siihen vaan hieman sekä työnsi sen pois.

"Kuuleppas, mies", sanoi drotsi, "mestari Henrik Rapasilfverin laskut eivät tavallisesti ole sellaisia."

"Ei, ei ... eivät ne todellakaan ole sellaisia", lausui saksa vilkkaasti, "ei, mutta nyt hän on saanut apulaiseksi muutaman nuoren miehen, joka on liikkeeseen tottumaton, ja hän on tehnyt tämän laskun, katsokaas ... te näette, että se on tottumatonta käsialaa...? No niin, olkoon opiksi Henrikki-mestarille, tietäköön, että vanhempi on aina kokeneempi ... hm, hm ... olen harmaantunut hänen palveluksessaan, tiedän hyvin, kuinka asiat kulkee ... parin päivän perästä on kaikki kunnossa, ankara herra drotsi, luottakaa siihen, luottakaa siihen...!"

Kauppasaksa kumarsi ja lähti ovelle päin, mutta käännähti äkkiä ja katseli pyöreillä silmillään drotsia.

"Kuulkaa, ankara herra", sanoi hän, "minä voin tehdä teille palveluksen, jos niin tahdotte."

Drotsi ällistyi. Hän ei tiennyt, miltä kannalta ottaisi tämän äkkinäisen tarjouksen.

"Se nuori mies, joka täällä oli", jatkoi kauppamies, "ja joka ei suuresti näkynyt huolivan teidän neuvoistanne, on reipas nuorimies!"

Nyt syttyivät vihan salamat drotsin silmiin, joita harmaat kulmakarvat varjostivat, mutta saksa ehätti jatkamaan:

"Herrani, mestari Henrik Rapasilfver on nähnyt hänet, ja luulen että hän mielellään tutustuisi häneen ... olisikohan kovin sopimaton teko tätä ylhäistä nuorukaista kohtaan, jos Henrikki-mestari kutsuisi hänet laivalleen, joka on täällä sataman suussa Danzigiin lähdössä... Olisikohan sopimatonta kutsua nuorukaisen sille laivalle ... ehkä olisi joku muukin kuin Henrikki-mestari siitä mielissään!"

"Ja mitä hyötyä siitä minulle olisi?" kysyi drotsi puoleksi leppyneenä.