Part 39

Torvien pauhu, jolle rumpujen päristys antoi lisää mahtia, tuli yhä lähemmäksi, ja pian kuului kaupunginportilta äänekkäitä huutoja ilmoittaen marskin ratsastaneen portista sisään. Hän ratsasti ylevänä ja majesteetillisena valkealla orhillaan, joka myöskin näytti kuormastaan ylpeilevän. Hän tervehteli niin leppeästi ja ystävällisesti riemuitsevaa kansaa, että kaikkein sydämet kiintyivät taasen häneen jo pelkän esiintymisensäkin vuoksi. Ja hänen seurueensa teki samoin valtavan vaikutuksen. Siinä oli monta ritaria loistavissa varusteissa ja asemiehiä tuli ryhmä ryhmän perästä, aina sata kussakin ryhmässä -- mikä todisti kouraantuntuvasti, kuinka mahtava mies marski oli, ja kohotti kansan silmissä hänen arvoaan, joka oli vuosi vuodelta yhä kasvanut. Kuningaskin, jonka tieltä marski oli saanut väistyä, oli pikemmin lisännyt kuin vähentänyt hänen arvoaan, yksistään senvuoksi, että kansa vertasi heitä toisiinsa. Sillä verratessa joutui kuningas sekä ulkonaisten että sisällisten ominaisuuksiensa puolesta auttamatta tappiolle ja sai kansan toivomaan, että tuleva aika uudistaisi vanhat suhteet. Tämä kansan mielessä kangasteleva tulevaisuusunelma oli kuin toteutununna jo, kun marski, tuo uljas mies, osoitti jo ulkonaisella mahdillaankin voivansa kannattaa aitoruotsalaisuutta kuningasta vastaan. Ei ole siis ihmettä, että monenkin mieleen taas johtui kuninkaankruunu, jonka lapsi oli Vadstenassa nähnyt Kaarlon pään päällä väikkyvän, ja että moni toivoi Ruotsille ruotsalaista kuningasta, joksi Kaarlo Knuutinpoika oli täysin arvollinen.

Mutta jos kansa mietti näin, niin herrat miettivät aivan toisin. Oli hyvin ymmärrettävää, että se puolue, joka oli vastustanut marskia siitä alkain kuin hän rupesi pyrkimään valtaan, sai pontta hommilleen, kun heidän asiansa ajajaksi tuli kuningas. Kuningas oli siis herroihin vaikuttanut päinvastoin kuin kansaan. He tunsivat nyt itsensä mahtavammiksi kuin koskaan, eikä yksikään uskonut Kaarlon tästä pulasta enää pelastuvan.

Marski ei kyllä ollut heidän aikeistaan tietämätön, mutta hän ei osannut oikein arvostella heidän voimaansa, eikä hän ymmärtänyt välttää kaikkia niitä aseita, joita hänen vastustajansa häikäilemättä käyttivät, ja muuten oli hänen luonteensakin sellainen, että hän uskoi niinkauan kuin suinkin hyvää vihamiehistäänkin. Ja nykyään varsinkin, kun hän huomasi olevansa rakkauden ja luottamuksen esineenä, tuli tuo hänen hyväntahtoisuutensa kaikessa näkyviin. Kansan toiveet hänestä herättivät hänen uinuvat voimansa valveille ja avasivat hänen sydämensä, mutta samalla ne himmensivät hänen valppautensa ja varovaisuutensa. Jos kansan ilo hänen ratsastaessa Ruotsin pääkaupunkiin todisti, mitä sen sydämessä liikkui, niin sai hän kohta myöskin tuta, mitä hänen vanhat vihamiehensä nykyään mielessään hautoivat. Sen hän sai selville kohta taloonsa tultuaan, kun vanha sukulaisensa, Kustavi Anundinpoika (Sture) tuli hänen luonaan käymään.

Hän oli vanha, kokenut mies, vaikkei hän ollutkaan eturivissä yleisten asiain johdossa. Arbogassa oli hän kuitenkin vuonna 1436 valtaherrain joukossa nimensä panemassa siellä tehdyn tärkeän päätöksen alle ja samoin Teljen kokouksessa kahta vuotta myöhemmin. Hän oli naimisissa marskin sisarpuolen, Briita Bjelken kanssa.

"Terve, rakas Kaarlo", sanoi ritarivanhus astuessaan marskin luo. Sitten kyseltiin kuulumiset kummankin perheistä, ystävistä ja sukulaisista, jonka jälkeen Kustavi-ritari jatkoi: "tehän tulette sellaisilla sotavoimilla, kuin ette panttivankeja tarvitsisikaan."

"Aivan niin", vastasi Kaarlo hymyillen, "kuningas on nähdäkseni itse minut siihen pakottanut, koska hän ei kerran ole ottanut kuullakseenkaan sitä, että minä tarvitsen takeita turvallisuudestani, ja eihän tämä mikään huviretki ainakaan liene."

"Hm! ... olette todellakin oivaltanut asian oikean laidan ... Kristofer-kuningas on hyvin ärtynyt teitä kohtaan. Mutta saatte nähdä, ettei kauan kestä, ennenkuin hän on vieroittanut luotaan monta, jotka häntä nyt taivaisiin ylistävät...!"

"Miksi niin arvelette?"

"Eikö Itämaille [Suomeen] ole vielä saapunut siitä sanaa?... Olisipa sen jo pitänyt ehtiä valtakunnan kauimpaankin kolkkaan... Uskotteko te sitä, että läänityskirjat ovat nyttemmin tulleet kauppatavaraksi vanhassa Ruotsissamme!"

"Mitä ... läänityskirjat kauppatavaraksi ... puhutteko totta, vai lasketteko leikkiä...?"

"Se on ilmeinen totuus", vastasi Kustavi-herra hieman innokkaasti, ikäänkuin asia olisi koskenut häntä itseään, "läänityskirjoja saadaan nyt ostaa! Aivan sanan mukaan! Ja jos ostat tänään jonkun läänityksen, niin myödään se huomenna jollekin toiselle taas. Niin on asian laita ... läänit kiertävät miehestä mieheen, ja kirjat ostetaan kuninkaan kanslerilta ...

"Oletteko nähnyt maassamme saksalaista, Kustavi-lanko, joka ei olisi ollut ahne rahalle?"

"Uusin uutinen kuninkaasta on, että hän rakastaa maanmiehiään ja asettaa mielellään niitä korkeimmille sijoille, aivan kuin hänen edeltäjänsäkin, Eerik ja Albrekt!"

"Jos kysymys on vaan pöytätiloista pidoissa, niin ei vahinkoa kannata surra", lausui Kaarlo houkutellakseen lähempiä tietoja asiasta, tarvitsematta sitä suoraan kysellä.

"Eiköhän ole selvää, että sitä, joka saa parhaat palat kuninkaan pöydästä, muistetaan silloinkin, kun valtakunnan sarkaa jaetaan ansiollisille miehille. Lieneeköhän yksikään ruotsalainen, ellei mahdollisesti joku Krister-herran kannattajista, saanut tässä kohden syytä kuningasta kiittää... Ja hänen armonsa arkkipiispa ... niin, hän rakennuttaa paraikaa itselleen linnaa Almarestäkiin."

"Arkkipiispa on siis jo lunastanut sikäläisen maan sen omistajilta, kuten Arbogassa päätettiin syksyllä 1440... Onhan teilläkin siellä maata Kustavi-lanko?"

"Se on harkinnan alaisena. Jo syksyllä laadittiin vaihtokirja minun ja arkkipiispan välille siitä maasta, jonka olen sieltä perinnyt äitivainajaltani, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, mutta mitään varmaa päätöstä ei ole vielä tehty. Samoin on muiden sikäläisten maanomistajain laita. Mutta arkkipiispa toimii ripsasti. Ja linnasta ei tullekaan maan pienimpiä, kunhan ehtii valmistua, ja varmaa on myöskin, että Ruotsin herroista on arkkipiispalla tähän aikaan kuninkaan neuvotteluissa enimmin sanomista."

"Entä Jöns Pentinpojalla?" lisäsi marski.

"Ei, ei, Jöns-herra on pysynyt rauhassa tuomiokirkollaan, lähdettyään teidän häidenne jälkeen Tukholmasta!"

"Soo-o ... hän arvelee siis saaneensa tarpeeksi tästä maailmasta?"

"Mitä hän miettinee tulee kait aikanaan näkyviin. Monet sanovat, että hän on sieluna arkkipiispan kaikissa neuvotteluissa, ja hänen aatoksensa lienee sekin uusi laitos siellä Almarestäkissä. Jos olen oikein tarkannut sitä miestä, niin on hän äidinisäänsäkin viekkaampi ja yhtä taipumaton ja jäykkä luonteeltaan kuin hänen omat isänpuoleiset sukulaisensa. Hänen isänsä, Pentti-herra, lienee määrätty arkkipiispan ja kahden muun kanssa ohjaamaan valtakuntaa, kun kuningas lähtee maasta pois..."

"Onhan sekin taas uutinen!" lausui Kaarlo.

"On, ja koskee hyvin paljon teitä, koska te olette Ruotsin drotsi ja siis itseoikeutettu valtakunnan haltijaksi kuninkaan poissa ollessa."

"Keitä ne kaksi muuta ovat?" kysyi Kaarlo, rupeamatta selvittämään omaa suhdettaan tähän tärkeään asiaan, "enpä ihmettelisi, vaikka niiksi olisi valittu kaksi saksalaista!"

"Miehestä mieheen kerrotaan hovissa, että herra Erengisle Niilonpoika on toinen ja Maunu Gren toinen."

"Erengisle Niilonpoikako!" huudahti Kaarlo kummastuneena. "Erengisleä olen luullut uskollisimpiini kuuluvaksi! Onko hän hierautunut niin kuninkaan armoihin ja ruvennut pahinten vihamiesteni seuraan!"

"Ehkeivät tietoni ole varmoja, ehkä on erehdytty, mutta niin kerrotaan. Olen pitänyt tarpeellisena kertoa tämän kaiken tilan selvitykseksi teille. Varmaan on toinenkin höyhen teistä nykitty, ennenkuin pääsette kuninkaan hovista lentämään."

"Tiedättekö mitä läänityksiä kuningas nyt aikoo minulta vaatia?"

"En, sitä en tiedä, mutta olkaa varuillanne, teillä ei ole kuninkaan hovissa monta ystävää, ja kuningas on liukaskielinen kuten hänen oikea kätensä, Albrekt Mörerkin. Olkaa varma ettei Rolf-kuningasta ja hänen sotureitaan vastaan oltu enemmän ansoja viritetty, kuin täällä nyt on niitä teidän varallenne..."

"Kiitos teille siis tästä ystävyytenne todisteesta, Kustavi lanko... Minä huomaan tarvitsevani hyvää ystävää täällä!"

"Ystäviä teillä on paljon, vaikkei kuninkaan seurueessa", vastasi Kustavi-ritari, "ja niiden joukossa olen minäkin, kuten olen aina ollut. Mieleni todisteeksi tarjoan teille nuoren poikani. Teidän seurueessanne on minun mieleisiäni nuoria miehiä ... nuori sukulaisenne, Tord Kaarlonpoika, Niilo Bonpoika, ... näkisin mielelläni Steenini heidän joukossaan..."

"Hän tulee heidän joukkoonsa!" vastasi Kaarlo vilkkaasti, "ja jos hän on teidän kaltaisenne ja jos hän on enonsa, urhean Ture-herran kaltainen, niin on hänen tulonsa minulle suuri ilo."

"Kiitos, kiitos, lanko, niistä sanoista ... minä lähetän hänet kohta luoksenne!"

Ritari nousi lähteäkseen pois, mutta samassa tuli eräs kamaripalvelija sisään ilmoittaen herra Albrekt Mörerin, joka astuikin samassa huoneeseen. Kaarlo otti hänet ystävällisesti vastaan. Albrekt-herra lausui mielihyvänsä siitä, että marski oli noudattanut kuninkaan kutsumusta, mutta hänen sanainsa läpi kuulti selvästi, että herrat olivat melkoisesti pettyneet. Sitten hän ilmoitti kuninkaan haluavan nähdä häntä luonaan huomenaamuna kello 3 ja 4 välillä. Sitten hän läksi.

Seuraavat tunnit kuluivat eräitä sukulaisia ja vanhoja ystäviä vastaanotettaissa. Senjälkeen läksi marski Klaaran luostariin, jonka abbedissalle hän oli antanut ensi aviostaan syntyneen tyttärensä, Kristiinan, kasvatettavaksi. Hän viipyi siellä kauan ja palasi vasta myöhään illalla kaupunkiin. Seuraavana aamuna läksi hän kuninkaan luo, annettuaan tarpeelliset käskyt ja neuvot miestensä päälliköille.

Bykirkon kellon kolmea lyödessä astui hän ritareineen linnanportista sisään, ja vajaan puolen tunnin kuluttua siitä vei kuninkaan hovimestari, Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), Salestadin herra, hänet kuninkaan yksityiseen huoneesen. Huone oli sama, jossa marski oli asunut valtakunnan päämiehenä ollessaan, kuningas oli vaan sen toisella tavalla sisustanut. Siellä oli nimittäin sekä tavallisia ylhäisyyden ja rikkauden tuntomerkkiä, joita siellä oli Kaarlonkin aikana, kuten kalliita mattoja, tyynyjä ja tapetteja, arvokkaita hopea- ja kultakaluja y.m., että eräitä ylellistä ventoutta todistavia esineitä, jotka osoittivat enemmän levon kuin työn tarvetta.

Kaarlo vilkaisi sivumennen tätä komeutta, jota hän oli kyllä saanut nähdä matkustellessaan Saksanmaalla, mutta jota hän ei ollut huolinut omaan kotiinsa tuoda. Hänen huulensa menivät hymyyn, mutta samassa tuli kuningas huoneeseen.

Kristofer-kuningas oli pieni lihavahko mies. Hyvänsävyinen piirre antoi hänen yleensä hyvinmuodostuneille kasvoilleen miellyttävänlaisen sävyn, vaikkei hänessä muuten ollut vähääkään miehekkyyttä ja voimaa, jota ruotsalainen aina vaatii kuninkaaltaan. Hänen silmänsä eivät olleet ilman eloa, mutta se ei ollut miehekkyyden eikä tyynen voiman heijastusta, vaan se oli pikkumaisuuden virvatulta, tyhjää sisällötöntä leimahdusta. Ei hänestä ollut ulkonaisenkaan kuninkuuden kantajaksi, ja kuten pieni tulee suuremman rinnalla yhä pienemmäksi, niin näytti Kristoferkin häviävän aivan mitättömiin uljaan marskin rinnalla. Kansa on usein säälimätön arvosteluissaan, mutta yhtä usein se myöskin lyö niillä naulan kantaan. Niinpä se piti nytkin Kaarlo Knuutinpoikaa kuningasta parempana, mikä koski syvästi jälkimmäiseen. Se koski hänen heikointa kohtaansa, ja senvuoksi hän oli melkein sairaloisen kärkäs kuuntelemaan kaikkea, mikä voi marskia vahingoittaa ja hänen arvoaan alentaa.

Nyt oli tämä kansan lempimä mies hänen edessään. Hän ei voinut olla itsekseen myöntämättä hänen ulkonaista etevämmyyttään. Mutta se saikin hänen katkeruutensa kiihtymään ylimmilleen, ja kun hän koki sitä peittää ystävällisen ja hymyilevän naamarin taa, niin syntyi siitä omituinen myrkyllinen seos, joka on hyvin tunnettu seuraelämässä.

Hän kävi marskia tervehtämään tarjoten hänelle kätensä, ja pyytäen häntä viereensä istumaan. Tätä kohteliaisuutta oli marski kuitenkin liian viisas noudattamaan; hän katsoi paremmaksi jäädä seisomaan.

"Te olette koonnut paljon tyytymättömyyttä ja valituksia vastaanne, herra drotsi!" lausui kuningas, siten käyden asiaan suoraan kiinni.

"Ehkäpä", vastasi Kaarlo, "mutta laita on sellainen, että kuta vähemmin valittajia on, sitä pahemmin ne kirkuvat, että tietämätön voisi luulla niitä olevan paljo enemmän, kuin niitä todella onkaan."

"Vähä tai paljo, mutta niitä on olemassa, ja kuninkaana tulee minun katsoa, että kaikki saavat oikeutensa."

"Niin on, herra kuningas, se on teidän velvollisuutenne, ja minä toivon, ettette sulje minua siitä oikeudesta pois. Että minulla on vihamiehiä, olen tiennyt ennenkin, ja senvuoksi, jos muistatte, oli ensimmäinen asia, jota teiltä sopimusta tehdessämme vaadin, että kaikki mitä olin sitä ennen tehnyt ja toiminut olisi unhotettua, ja ettei minua eikä minun käskyläisiäni saisi niistä milloinkaan syyttää."

Kuninkaan haamo muuttui näiden sanain johdosta. Hän tähysteli tarkasti hyvin ruokottuja kynsiään ja lausui:

"Te tarkoitatte, ettei minulla ole oikeutta vetää teitä oikeuteen, mutta senpä saatte nähdä, olkaa kuinka mahtava tahansa! Kuninkaanvalani lienee aina painavampi kuin teille antamani lupaus."

"Jumala varjelkoon minua, herra kuningas, millään ehkäisemästä teitä kuninkaallisen valtanne käytössä. Sitä en tahdo, mutta en myöskään konsaan luovu niistä oikeuksista, jotka minulle kuuluvat!"

"Te puhutte pöyhkeitä sanoja kuninkaallenne, drotsi Kaarlo, ja minä tiedän mikä ne panee suuhunne, mutta saadaanpa nähdä, enkö minä voi siipiänne leikata!"

Kuningas rupesi hätiköimään yhä enemmän, ja marskin tyyni vakavuus ei saanut häntä suinkaan rauhoittumaan.

"Muistatteko, kuningas Kristofer", lausui marski, "kuinka sukulaisenne, Eerik-kuninkaan, kävi...?"

"Ja te uskallatte muistuttaa minulle siitä...?" huusi kuningas hypäten ylös pehmeältä, kultaompeleiselta tyynyltä. Hän oli kiukusta kalpeana ja hänen silmänsä liekehtivät.

"Niin, minä uskallan", vastasi Kaarlo, "ja minä uskallan enemmänkin, minä sanon teille, kuningas Kristofer, että Ruotsin lain yli ette minulle ettekä kenellekään muulle mitään mahda, ja jos te rohkenette nostaa sormeannekaan minua ja Ruotsin lakia vastaan, niin te samalla nostatte kruunun päästänne!.... Nämä ovat sanani ja niistä vastaan, vaikka selkänne takana olisi sata Ruotsin miestä vertani vaatimassa. Te olette koonnut, kuningas, vihamieheni ympärillenne, mutta älkää unhottako, että niitä on vaan kourallinen ystäviini verraten, ja ne voivat toimittaa heille ja teille leikin, jota ette halua."

"Drotsi Kaarlo!" huusi kuningas täydessä raivossa, "drotsi Kaarlo...! Te saatte tyrmässä katua sanojanne, minä en aio sallia samanlaista kohtelua kuin sukulaiseni, Eerik... Ja että te julkenette minulle mainita hänen nimeään! Tahdon sanoa teille jotakin, minun kädessäni on eräs asia, joka tuottaa teille tuhon... Te kannatte nurjaa kilpeä kuningastanne ja isänmaatanne vastaan..."

Kuningas pysähtyi nähdäkseen, minkä vaikutuksen tämä sana tekee paljastettuun kavaltajaan. Hänen silmänsä pyörivät hurjasti, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kuolettavan keihään vihatun uhrinsa sydämeen.

Kaarlo hämmästyi myöskin. Hän älysi tosin heti, että tämä oli kavalain juonien hedelmiä. Mutta hän tiesi, että ne voivat olla hyvin mietittyjä ja että ne voivat perustua näennäisesti tosiin asianhaaroihin. Hänen mieleensä muistui myöskin eräs synkkä, kalpea ritari, joka sai sellaisten salajuonten uhrina häpeällisen kuoleman Söderköpingissä. Hän synkistyi, ja siitä sai hänen kuninkaallinen syyttäjänsä yhä suuremman varmuuden luuloonsa. Kuningas nautti marskin hämmennyksestä, ja saadakseen jutun samalla ratkaistuksi, soitti hän pöydällä olevaa kultakelloa. Kuninkaallinen kamaripalvelija astui sisään, ja kuningas käski hänen kutsua ritari Jost von Bardenvlethin huoneeseen. Moniaan hetken perästä tämä tulikin tervehtäen mitä sulavimmilla liikkeillä sekä kuningasta että marskia.

Mutta edellinen huusi hänelle, osoittaen kiihkolla marskia:

"Tuossa hän nyt on, Jost-ritari ... puhutelkaa häntä, lausukaa syytöksenne, saattakaa hänet syyhyn, niin ratsastatte läänitysherrana Turun tai Viipurin linnaan, kumman vaan niistä haluatte; häneltä ne otetaan pois."

Kaarlon katse synkistyi, ja veri syöksyi hänen poskilleen kadotakseen niiltä samassa taas. Mutta norea ritari asettui hymyillen hänen eteensä.

"Kuninkaani tahto on minun lakini", sanoi hän, "ja niin vaikeata kuin minun onkin ruveta teidän syyttäjäksenne, herra drotsi, en voi toisin tehdä."

"Älkää suotta surkutelko velvollisuuttanne, herra Jost! -- Minä olen valmis kuuntelemaan teitä", lausui Kaarlo kiiruhtain, kun ritari vitkasteli ikäänkuin sanoja etsien.

"Minulla on ollut surettava kohtaus erään miehenne kanssa, drotsi Kaarlo", lausui ritari vihdoin, "surettava enemmän sen vuoksi, että se niin pahoin häiritsee teidän ja armollisen herramme, kuninkaan välejä, kuin minun vuokseni, vaikka minäkin, sanon sen vielä..."

"Turhaa", lausui Kaarlo, joka kävi jo kärsimättömäksi, "asiaan, ritari, asiaan!"

Ritari vilkaisi kysyvästi kuninkaaseen. Mutta tämä oli selin heihin ja katseli akkunasta ulos, ettei ritari ensinkään saanut kysyvään silmäykseensä vastausta.

"Olin merellä", lausui ritari, "kuljin herrani ja kuninkaani asioilla, niin tapasin äkkiä erään noita vitalilaivoja, joita nykyään vilisee näillä pohjoisilla vesillä. Siellä oli ryöstettyä tavaraa, vieläpä kaikkein kallisarvoisinta..."

"Oh!" huudahti marski, mikä sai kuninkaankin kääntymään voidakseen tarkastaa hänen kasvojaan.

Mutta ritari kiiruhti lisäämään päästämättä marskia lausumaan, mitä aikoi:

"Laivalla oli kaksi ylhäistä neitoa, teidän sukulaisenne Briita Kaarlontytär oli toinen, toinen oli neiti Iliana Åkentytär... Minä sain ne vapautetuksi, mutta olin tuskin ehtinyt kääntää selkäni rosvoille ja lähteä tänne Tukholmaan, kun jouduin tekemisiin erään toisen aluksen kanssa, ja te tiedätte, mikä se oli, herra drotsi?"

"Arvatenkin joku miehiäni, joka oli ajamassa takaa noita rohkeita rauhanhäiritsijöitä, mutta jonka edelle ehditte."

"Niin, drotsi Kaarlo, hän oli eräs miehiänne, nimittäin Niilo Bonpoika. Mutta hän tuli omituisessa seurassa, joka ei oikein sovi teidän nimellenne ja asemallenne. Hänen kanssaan oli eräs vitaliveljes, vieläpä eräs hurjimpia, muuan Bartolomeus Voethin arvollisia oppilaita..."

Asia rupesi valkenemaan marskille, niinpian kuin hän kuuli Niilo Bonpojan nimen. Mutta käsittämätöntä hänestä oli, miten sitä nimeä voitiin lausua merirosvon nimen ohella. Ja tämä teki hänet hämillisen ja samalla synkän näköiseksi, mikä antoi hyvin tuulta hänen syyttäjänsä purjeisiin.

"Ja tämä Niilo Bonpoika tuli Hurjan Haukan kanssa vaatimaan neitoja minulta, vaatimaan niitä teidän nimessänne, drotsi, juuri teidän nimessänne ... he yllättivät minut, kehotin, että asia annettaisiin kuninkaan ratkaistavaksi, ja rukoilin, ettei hän paljastaisi teidän nimeänne, herra drotsi, -- ei mistään apua ... he ottivat minun laivaltani väkisin neidot ... ja silloin minä läksin tänne herrani ja kuninkaani luo uskomaan asiani hänen huostaansa."

"Siinä kuulette, drotsi!" huudahti kuningas asettuen puhkuvan punaisena Kaarlon eteen, "siinä kuulette! Te olette rikollisessa yhteydessä luovutetun kuninkaan miesten kanssa... Mitä teillä on sanottavaa...?"

"Te olette erehtynyt, herra kuningas", vastasi Kaarlo, mutta kuningas keskeytti hänet äkkiä.

"Uskallatteko sanoa vasten silmiäni, että minä olen erehtynyt, uskallatteko sanoa niin ritarin puheidenkin jälkeen?"

"Uskallan!"

Kuningas kalpeni kiukusta eikä saanut kotvaan sanaakaan suustaan.

"Minä uskallan sanoa, että te olette erehtynyt, herra kuningas", toisti Kaarlo, "ja te tulette sen näkemään, kun asia laillisesti tutkitaan. Niilo Bonpojan kunnian takaan hengelläni ja omaisuudellani. Minä olin itse lähettänyt sekä hänet että sukulaiseni, Tord Kaarlonpojan, ajamaan takaa rosvoja, jotka olivat tohtineet ryövätä nuo viattomat neidot melkein linnani edustalta, ja tämän ritarin puheesta kuulen, että se onnistuikin..."

"Riittää, riittää, drotsi Kaarlo", keskeytti kuningas, "en halua nyt kuulla vastaustanne. Tahdoin vaan näyttää, ettei muuta kuin viittaus minulta, niin vyöryy päänne maassa."

"Ja teidän kruununne samoin!" lisäsi Kaarlo järkkymättä.

"Sen saamme nähdä", lausui kuningas, "teidän asianne tulevat neuvostossa tutkittavaksi, sekä tämä että ne, joista muut teitä syyttävät. Neuvosto kokoontuu kello seitsemän, siellä näemme toisemme taas."

Kuningas oli nyt melkoista tyynempi. Kaarlo puolestaan tahtoi niinkauan kuin suinkin olla hyvissä väleissä kuninkaan kanssa ja lausui senvuoksi lähteissään:

"Minä haluan, että kaikki selkkaukset välillämme selviävät, vaikkapa laillisen oikeudenkäynnin kautta. Ja minä toivon, että te huomaatte, mitä ette ole nyt tahtonut kuulla, nimittäin että minä en mitään niin halua kuin saada olla teidän uskollinen palvelijanne."

Kuningas oli muuttunut. Mutta marski ei voinut käsittää, mikä hänet nyt oli niin äkkiä muuttanut. Ehkä sen vaikutti ritarin epävarmuus, joka ei oikein soveltunut hänen kerskumaansa urotyöhön, tahi ehkä kuninkaan luonne oli sellainen, että hän vihan ensi kuohujen jälkeen oli valmis taas korjaamaan, mitä oli kiukkutilassa rikkonut. Ja ehkä Kaarlon käytöskin ja hänen peloton puheensa saivat Kristoferin lauhtumaan ja pysäyttämään syytösaikeensa tähän.

"Jos asia on, kuten sanotte, herra drotsi", lausui kuningas lopuksi, "niin saatte piankin todistaa puheenne ja viattomuutenne, samoinkuin miestenne viattomuuden. Jätän teidät kello seitsemään asti. Neuvosto kokoontuu silloin. Ellei miehenne ole siksi saapunut ... ymmärrättehän itsekin, että jos hän on halunnut käyttää samaa tuulta kuin Jost-ritarikin, pitäisi hänen jo paljoa ennen olla täällä ... ellei hän siis ole täällä ennen neuvoston kokoontumista, niin täytyy minun katsoa asianne menetetyksi."

Turhaan etsi Kaarlo syitä tätä väitöstä vastaan; hän ei keksinyt mitään, ja ennenkuin hän ehti sanaakaan lausua, oli kuningas jo kääntänyt selkänsä ja lähtenyt pois.

Marski katseli suurilla silmillään hetkisen terävästi Jost-ritaria, joka oli yhä hymyilevänä ja leppeänä entisellä paikallaan. Hän oli pelkkää hyvänsuontia ja ystävällisyyttä.

"Katsokaa eteenne, ritari Jost", lausui Kaarlo vihdoin hieman ylenkatseellisesti, "katsokaa vaan, ettei tämä leikki tule teille kalliimmaksi kuin luulettekaan!"

"Minä täytän vaan armollisen herrani tahtoa!" vastasi ritari nopeasti, mutta samalla niin nöyrästi, kuin olisi vallan yhtä kernaasti pitänyt marskia kuin kuningastakin herranaan. Ritari Pentti Juhonpoika astui huoneeseen ja marski läksi pois. Mutta tullessaan kuninkaan saleihin näki hän kaikkialla pelkkiä olkapäiden nykäyksiä ja kaksimielisiä hymyilyjä, kuten aina tapahtuu, kun langennut suuruus tulee niiden pariin, jotka ovat hänen mahtinsa ja kunniansa perineet.

Kaarlo palasi hyvin kiihtyneessä mielentilassa asuntoonsa. Oli luonnollista, että kuningas tahtoi viedä asian niin kauas kuin suinkin. Ja nyt oli sattuma tuonut hänen käteensä rikollisuuden todistuksen marskia vastaan, vieläpä hyvin vaarallisenkin. Sillä mikään ei ollut tähän aikaan niin vaaranalaista kuin yhteyden pitäminen luovutetun kuninkaan kanssa. Sekä kaupunkien että maarahvaan silmissä alenisi Kaarlon arvo auttamattomasti, jos saataisiin toteennäytetyksi kuninkaan syytös, että hän oli salaisessa yhteydessä kuningas Eerikin kanssa. Tämä sieppasi kerrassaan hänen altaan sen kallion, jolle hän oli monien vaiheiden jälkeen lopulta päässyt -- sillä mitä hän oli ilman rahvaan kannatusta? Mitä hän silloin voisi, vaikka hänellä olisi kaksi sen vertaa aseellisia miehiä, mitä hän voisi kuningasta vastaan? Ei mitään, ei mitään! -- kuiskasi eräs ääni hänelle.