Part 36

"Anteeksi, hyvät herrat, että olette saaneet odottaa", sanoi hän, "mutta vika ei ole minun; minä olen seisottanut hevosianne, Jost-ritari, asuntonne portaiden edessä ja heti kun kuulin teidän haluavan niitä tänne, niin olen tehnyt toivonne mukaan, ne odottavat täällä oven edessä..."

Ritarit nyökkäsivät armollisesti palvelijavanhukselle ja lähtivät tuvasta. Kynnyksellä kumarsi hovimestari toiselle ritarille, jonka tuli vielä jäädä linnaan, ja sanoi, että herransa oli valmis ottamaan hänet vastaan koska tahansa.

"Jumala paratkoon", lisäsi hän huoahtaen, "rakas herrani on saanut surullisia uutisia tänä aamuna. Hänen nuori sukulaisensa, herra Tord Kaarlonpoika on joutunut viime yönä vitaliveljesten käsiin..."

"Vitaliveljesten?" toisti ritari, "mistä se tiedetään."

"Raision kirkkoherra on tullut kaupunkiin, se on tapahtunut ihan hänen nähtensä, ja nyt aamulla ovat hän ja tuomiokirkon toimitsija, herra Lauri Skytte, olleet Kaarlo-herran luona kertomassa onnettomuudesta."

Jost-ritari puristi toisen ritarin kättä hiukan kiireisesti, mikä ei jäänyt tältä huomaamatta, sekä hyppäsi ratsunsa selkään. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa kysellä siihen syytä. Jost-ritari ratsasti linnanportista, ja toinen ritari seurasi kumartelevaa hovimestaria marskin luo, joksi Kaarlo-herraa yhä vielä kutsuttiin, vaikka kuningas oli ylentänyt hänet drotsiksi.

Eräässä suuren salin takaisessa huoneessa, jonka sisustus kylliksi ilmaisi omistajansa rikkauden, asteli Kaarlo Knuutinpoika edestakaisin, näöltään hyvin kiihtyneenä. Saksalaisen ritarin sisään astuessa riensi hän häntä vastaan ja saattoi hänet takan vieressä olevalle penkille. Tavanmukaisten tervehdysten jälkeen lausui marski:

"Minä olen tarkoin harkinnut asiaanne ja olen nyt tehnyt päätökseni."

"Ja toivoakseni herrani, kuninkaan mielen mukaisen?"

"Minä saavun hänen luokseen Tukholmaan panttivangeitta, kuten hän on pyytänyt. Siitä näette, kuinka halukas olen puolestani tekemään kaikkea, mikä edistää hyvää suosiota välillämme. Suokoon herramme, Kristofer-kuningas, puolestaan sen eduksi minulle, että saan rauhassa elää valtakunnassa!"

"Minua ilahuttaa enemmän kuin voin sanoa, että olette tullut tähän päätökseen, ja te tulette kyllin näkemään, kuinka hyvää armollinen herrani, kuningas tarkoittaa teille ja valtakunnalle."

"Jos kuninkaan mieli on sellainen, kuin te sanotte, ritari Albrekt", lausui Kaarlo ylväästi hymyillen, "niin näyttää hän minusta toisin toimivan ja toisin ajattelevan. Sillä jo teidän täällä olonne puhuu aivan toista kieltä, kuin että herramme ja kuninkaamme soisi minulle aivan niin hyvää, kuin hän on monasti luvannut."

"Älkää tuomitko hänen sydäntään hänen kuningasvelvollisuuksiensa mukaan. Sydämessään tahtoo hän olla teille uskollinen, kuten hän sanoi Halmstadissa kohdatessanne toisianne viime vuonna, mutta kuninkaana ... ah, tiedättehän itse, joka olette niin monta vuotta hallinnut Ruotsin valtakuntaa, kuinka vaikeata, jopa mahdotonta on aina totella sydämen käskyjä... Kuninkaallakin on velvollisuutensa..."

"Niinpä täyttäköön kuningas velvollisuutensa", vastasi marski painokkaasti, "mutta minusta tulisi hänen ennemmin käyttää aikaansa sen pahuuden poistamiseksi, jota Eerik-kuningas seuroineen harjoittaa Visbystä käsin, kuin kuunnella minun vihamiesteni sipinää ja supatusta... Mutta siitä sopinee myöhemmin keskustella. Milloin lähdette takaisin kuninkaan luo?"

"Jo tänään", vastasi Albrekt-ritari kohteliaasti kumartaen. "Käyn vaan ensiksi Helgan kuninkaankartanossa Perniössä katsoakseni herrani, kuninkaan puolesta, kuinka luostarin rakentaminen edistyy... On aikomus hankkia uusi paikka Naantalin luostarille, kuten tietänette..."

"Olen kuullut kerrottavan, että Hannu Djekn vaimoineen on aikeissa luovuttaa talon täältä Raision rannikolta luostarille."

"Niin, ja asiasta taitaa tulla tosi... Sieltä", lisäsi ritari, "on minulla tilaisuus päästä Tukholmaan."

Moniaitten sisällöttömäin jäähyväissanain jälkeen lähti ritari, joten Kaarlo jäi yksikseen. Hän istui penkille tulen viereen ja hänen päänsä vaipui rinnalle, käden leikkiessä paksuilla kultavitjoilla, jotka olivat hänen kaulassaan.

Hänen takaansa kuului keveitä askeleita, mutta hän oli niin ajatuksissaan, ettei huomannut häntä lähestyvää suloista olentoa, ennenkuin kaksi pehmeätä, hohtavan valkeata kättä kiertyi hänen kaulansa ympäri ja kuin ruusuinen suu painoi suukkosen hänen taaksepäin nojauvalle otsalleen.

"Sinä tulit eläväksi vastaukseksi sydämeni kysymykselle, Kaarina", sanoi hän, tarttuen hellästi vaimonsa kauniisiin käsiin.

"Ja mitä kysyi sydämesi?" lausui Kaarina-rouva lempeästi hymyillen.

"Se kysyi, missä kasvanevat onneni kukkaset! Mutta ne kasvavat täällä", lisäsi hän puristaen puolisoaan rintaansa vasten sekä asettaen hänen kätensä kaulansa ympäri, "ja tämä on kaunein kaulanauhani."

Hymy, joka säteili Kaarinan kauneilta kasvoilta, ilmaisi puhtainta, sanoin selittämätöntä onnea.

"Varmaa on", sanoi hän, "että minun onneni on sinun rakkautesi, Kaarlo ... sinun rakkautesi on minun kaikkeni, eikä mikään, ei Niilo Bonpojan kaulaketjukaan voisi onneani hiukkaakaan lisätä!..."

Mutta Kaarlon katse synkkeni.

"Miksi mainitset sitä onnetonta kalua, Kaarina?" sanoi hän, ankarasti taistellen tunteitaan vastaan. "Sielussani taistelee kaksi voimaa, ja on hetkiä, jolloin tuskin tiedän, kumpi niistä lopuksi pääsee voitolle. Minussa on hehkuva halu päästä sen omistajaksi, ja minä halveksin itseäni sen halun vuoksi. Mutta sinun luonasi ollessani, Kaarinani, lausuu tunteeni selvemmin kuin muulloin, että ihmiskohtaloja ei vallitse kullan eikä kalliiden kivien valta, vaan niitä vallitsee korkeampi voima... Totisesti oli sinun sankarisi, Engelbrekt, suuri mies... Hänen voimansa asui hänen sisässään... Minä tarvitsen paremmin kuin hän ulkonaisen tuen; se päämäärä minulle vaan kangastelee ja kaukaa häämöittää, jonka hän näki selvästi aina... Voitko sinä olla minulle tukena, voitko aina olla minun parempana minuutenani, turvaenkelinäni, joka kehottaa kieltäni puhumaan ja kättäni toimimaan Ruotsin hyväksi...?"

"Voin, voin ... minä tahdon olla sinun tukenasi" huudahti Kaarina jalolla ihastuksella. "Ja kuulkoot Jumala ja kaikki pyhimykset rukoukseni... Usko minua, Kaarlo, se aarre, joka oli Engelbrektillä, on sinunkin saavutettavissasi, eikä Ruotsin kohtalo riipu kultakaluista! Vahva, rehellinen tahto, jota ei mikään järkytä radaltaan, se on se aarre, joka niin korkealle kohotti Engelbrektin... Ole sinäkin kansan mies, äläkä pidä mitään päämäärää sitä korkeampana, ehkä ne loistanevatkin ja häikäisevät, niin sinä saavutat yhtä suuren ja kauniin kohtalon kuin Engelbrektkin!"

Hän oli ihana puhuessaan. Hänen otsaltaan sädehti kuin synnynnäisen majesteetin valo, ja rakkaus loisti niin lämpimästi hänen kirkkaista silmistään. Kaarlo tarttui ihastuksella hänen käteensä ja painoi sen rintaansa vasten.

"Mutta mitä päämäärää luulisit minun pitävän korkeampana kuin olla Ruotsin kansan mies?" kysyi hän sitten.

"Kuninkaankruunua!" kuiskasi Kaarina-rouva.

"Kuninkaankruunua!" toisti Kaarlo ajatuksiinsa vaipuen. Siten hän lisäsi: "Mutta kuninkaankruunu olisi juuri ehto tullakseni Ruotsin ja sen kansan auttajaksi, ja entäpä jos Niilo Bonpojan ketju olisi kuninkaankruunun saamisen ehtona? -- Ja sano, kuka on paremmin Ruotsin kansan mies kuin sen kuningas?"

Hän vaikeni, ja Kaarina-rouva, joka nojasi kyynäspäällään hänen hartiotaan vasten, laski miettiväisenä päänsä käsiinsä.

"Se on totta, mitä Engelbrekt lausui Vadstenassa, että kuningas Maunu Eerikinpojan jälkeen on Ruotsissa ollut pelkkiä tyranneja", jatkoi marski, enemmän itsekseen puhellen kuin vaimoonsa vaikuttaakseen. "Albrekt-kuningas, Eerik-kuningas ja, Jumala paratkoon, Kristofer-kuningaskin näyttävät olevan juuri sitä laatua... Mutta Ruotsin laki, jota parhaillaan korjataan ja joka kohta esitetään kuninkaan vahvistettavaksi, ei salli ulkomaisen miehen kantaa Ruotsin kruunua, ja niin totta kuin elän, ellei tähän tule pian muutosta, niin saadaan pian nähdä, että meistä tulee saksalaisten tai tanskalaisten orjia ikipäiviksi! Sanoppa nyt, Kaarina, sopiiko rehellisen miehen sitä suvaita, ja eikö hänen tule ennemmin käyttää joka keinoa sen poistamiseksi?"

"Kyllä, kyllä!" kuiskasi Kaarina.

"Mutta usko minua kun sanon", lisäsi Kaarlo, "ettei tämä käteni ole konsanaan käyttävä keinoja, jotka ritarikunniaani loukkaisivat, ja Niilo Bonpoika on minulle rakas, minä olen hänelle paljosta kiitollinen... Pois se minusta, että tekisin jotakin, joka olisi hänelle vahingoksi... Mutta hän ei halua sitä suuruutta, jota niin moni tavottelee..."

"Kukapa sentään tietää, Kaarlo", virkkoi Kaarina-rouva, "minusta ainakin näyttää, että te ajatte samaa asiaa, mutta eri teitä; sinä kuninkaankruunun avulla, hän taasen..."

"Niilo ... sano pois, Kaarina!"

"Hän näyttää minusta käyvän sitä tietä, jota Engelbrekt kävi... Ehkä olette molemmat yhtä tarpeellisia suuren päämääränne, Ruotsin vapauttamisen hyväksi, ja Herra antakoon teille kummallekin siunaustaan runsaimmalla mitalla!"

Hän syleili Kaarloa ja nojasi päätään hänen rintaansa vasten. Tuli pitkä hiljaisuus, jonka jälkeen keskustelu kääntyi toisaalle. He rupesivat haastelemaan matkasta kuninkaan luo, johon Kaarlo aikoi jonkun päivän perästä lähteä. Silloin astui huoneeseen vanha hovimestari, Erlanti-ukko, joka ei voinut erota rakkaasta Kaarlo-herrastaan, vaan tahtoi palvella häntä niinkauan kuin jaksoi jalkaa tai kättä liikuttaa.

Vanhuksen muoto oli hänen sisään tullessaan tavallista huolestuneempi. Koko hänen kasvonsa näyttivät lausuvan niitä painavia sanoja, jotka olivat alati hänen kielellään: "ollessanne Fågelvikin herrana olette tarpeeksi mahtava ja rikas." Niillä sanoilla hän tahtoi huomauttaa sekä sitä mieluisaa rauhaa, jota elämä tarjoisi tuossa uljaassa herraslinnassa, missä hän itse oli elänyt onnellisimmat päivänsä, että niiden pyrintöjen turhuutta, joiden tähden herransa puuhaili ja taisteli maailmassa. Marski huomasi heti jonkun tavattoman seikan painavan vanhusta, ja Kaarina-rouvakin pysähtyi kuulemaan, mitä hänellä oli asiana.

"Aina pahempaa ja pahempaa", lausui vanhus, "vitaliveljekset ovat vieneet Briita-neidin ja Iliana-neidin!"

Nämä sanat tekivät masentavan vaikutuksen marskiin ja Kaarina-rouvaan. Briita Kaarlontytär, nuoren Tordin sisar oli marskin suuri lemmikki, ja Iliana-neiti kuului sukuun, jonka kanssa marski ei tahtonut millään muotoa joutua epäsopuun. Nyt oli neito ollut hänen vieraanaan, ja hänen oli pidettävä vieraansa turvallisuudesta huolta. Hovimestari kertoi kaiken, mitä oli saanut tietää onnettomuudesta, joka oli tapahtunut luultavasti neitojen ratsastaessa takaisin Aylosista, johon he olivat lähteneet edellisenä päivänä. Muuan raisiolainen talonpoika oli tuskin tuntia sitten tullut Perniöstä ja kertonut asian. Kaksi nuorta herraa oli talonpojan tiedon mukaan tehnyt kaiken voitavansa neitoja pelastaakseen, mutta turhaan.

"Lähettäkää se talonpoika tänne", huusi marski, "minä tahdon itse puhua hänen kanssaan ja kutsukaa Klaus Lang myös... Kiesavita, minä ajan niitä rosvoja vaikka maailman ääriin asti!"

Hovimestari riensi täyttämään herransa käskyä, mutta kohtasi ovessa Niilo Bonpojan ja Tord Kaarlonpojan, jotka syöksyivät huoneeseen marskin luo. Tämä äimistyi nähdessään jälkimmäisen, jonka kiinnijoutumisesta hän oli juuri saanut silminnäkijältä tiedon, mutta ei ehtinyt tehdä mitään kysymyksiä. Tulijat vakuuttivat todeksi kertomuksen neitojen kauheasta kohtalosta.

"Ja nyt on pyyntömme teille, sukulaiseni", sanoi Tord, joka johti puhetta, "että annatte meille laivan ja miehistöä, niin lähdemme ajamaan takaa tuota merirosvokonnaa ja pelastamme neidot tai uhraamme henkemme."

"Taivaan nimessä Tord", huudahti Kaarlo, "tuskin kuulen sinun pelastuneen, kun tuodaan uusi onnettomuuden sanoma!... Niin, te saatte laivan kumpainenkin, ja itse saatte valita miehistäni apulaiset itsellenne... Ja täyttäköön turvattomain suojelija purjeenne hyvillä tuulilla... Minä lähden itse Tukholmaan ja odotan teitä siellä asianne toimittaneina miehinä."

Nuorukaiset riensivät toimimaan, ettei yhtään hetkeä valuisi hukkaan. Kun marskin laivat olivat jo valmiiksi taklattuina ja kun heillä oli lupa valita niistä nopeimmat, oli se asia helposti suoritettu. Kauan ei myöskään kestänyt miesten valitseminen, sillä vaikeampaa oli heille päättää keitä jättäisivät, kuin keitä ottaisivat -- valioväkeä olivat kaikki. Voimaltaan, kestävyydeltään ja pelottomuudeltaan mainioita miehiä oli heillä varana ottaa vaikka sata. Tord valmistui ensiksi ja tuli sukulaiseltaan hyvästiä ottamaan.

Viheriä ritari oli silloin marskin luona ja hänet nähdessään tuli Tordin kasvoille vastenmielisyyden väre. Sillä vaikkei hän koskaan ottanut osaa siihen pilantekoon, jota muut nuorukaiset joka tilaisuudessa harjoittivat tuon omituisen ritarin kustannuksella, ei hänen ylpeä mielensä kuitenkaan voinut sietää, että mies alentui niin kaikkein narriksi kuin Viheriä.

"Mitenkä arvelette?" kysyi marski ritarilta, Tordin astuessa huoneeseen. "Luuletteko, että nuo nuoret pelastuvat tällä keinoin?"

Marski oli nähtävästi kertonut, mitä nyt oli tekeillä, ja ritarin kummastunut katse, jota hänen ikuinen hymynsäkään tuskin voi peittää, osoitti hänen olevan asiasta aivan tietämätön. Mutta nuorukaista suututti tämä marskin kysymys.

"Yhtä hyvin voisitte, sukulaiseni", sanoi hän, "kysyä kissanpojalta, uskaltaako varsa hypätä vallihaudan yli!"

Marski heitti pikaisen, puolittain moittivan katseen nuoreen sukulaiseensa. Ritarin silmä välähti ja hänen arpisille poskilleen leimahti ja katosi punaisia liekkejä. Mutta hymy oli lähtenyt hänen huuliltaan.

"Monta ystävää oli nuorella leijonalla", sanoi hän nauraen, "mutta pieni rotta vaan hänet pelasti!"

"Minä olen valmis purjehtimaan!" keskeytti Tord huolimatta sen enempää ritarin päähänpistoista, "onko teillä mitään lisää käskemistä minulle, sukulaiseni?"

"Jumalan nimeen, Tord, sitten ... olkoon onni myötäsi ... minulla ei ole sinua varten mitään tehtäviä, ennenkuin Tukholmassa tavataan!"

Marski puristi nuoren sukulaisensa kättä ja tämä läksi. Samassa astui Niilo Bonpoika sisään. Hänkin tuli jäähyväisiä ottamaan.

"Teille ei minun tarvitse toivottaa onnea, Niilo", sanoi marski hänelle, "te olette nyt kerrassaan onnen kultapoikanen ja olette saanut niin paljon sen antimia, että saisitte mielestäni jakaa niitä vähän muillekin."

"Sittenpähän nähdään, kun ensikerran tavataan, onko retkelläni onnea vai ei!" vastasi Niilo.

Naurava ritari oli ovella, käsi lukossa, mutta pää sivulle käännettynä, ikäänkuin kuuntelisi puhujain sanoja, tahi olisi ollut poismenon aikeissa. Hänen epäröimisensä ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä hän katosi ovesta, juuri kuin marski kiitti Niiloa hänen viime-öisestä reippaasta toiminnastaan.

"Paljosta saan kiittää teitä, Niilo", sanoi marski tarttuen liikutuksella nuorukaisen käteen, "vieläpä osasta omaakin onneani, ja kuitenkin, Niilo ... niin, kuulkaa se omasta suustani, kuitenkin minä kadehdin teitä ja soisin teidän onnenne pienemmäksi!"

Niilo ällistyi näistä sanoista ja katsoi tutkivasti marskia silmiin.

"Mutta usko minua samalla, Niilo", lisäsi hän puristaen hänen kättään, "että Kaarlo Knuutinpoika paljastaisi ensiksi miekkansa, jos tätä onneasi vaara uhkaisi."

"En ymmärrä sydämenne tarkoitusta", lausui Niilo, "mutta minä uskon, että te suotte minulle yhtä hyvää kuin minä suon teille. Mitä te minulta kadehtisitte, en tiedä... Te olette rikas ja mahtava, olette lähinnä kuningasta Ruotsinmaan mahtavin mies, minulla taasen ei ole muuta kuin hyvä miekkani, sillä sukuni monista tiloista on tuskin yhtäkään jälellä, kuten hyvin tiedätte..."

Marski nyökkäsi päätään vastaamatta ja näytti vaipuvan ajatuksiinsa.

"Toivon, että kohtaamme toisemme iloisina Tukholmassa!" sanoi hän vihdoin laskien kätensä nuorukaisen olalle, samalla kuin hänen tutkiva katseensa näytti haluavan tunkea Niilon sielun pohjalle asti.

Puolta tuntia myöhemmin purjehti kaksi laivaa myötätuuleen Aurajokea pitkin.

III.

Kurjen ajo.

Tord ja Niilo olivat ennen lähtöään tehneet purjehdussuunnitelman. Toinen tarkastaisi saariston ja toinen pitäisi silmällä merta saariston ja Gotlannin välillä. Sillä tavoin toivoivat he pääsevänsä rohkean merirosvon kimppuun molemmilta puolin. Arvalla he 'olivat ratkaisseet kumpaisenkin tehtävät, ja saaristo oli langennut Niilon osalle. He purjehtivat laitatuuleen yhdessä, niinkauan kuin olivat siinä kolmionmuotoisessa merenpoukamassa, jonka pohjoisena rajana on mannermaa Turun ja Naantalin välillä ja lounaisrajana suuri Rymättylän saari. Sen koilliskulmassa on Auran suuta vastapäätä Ruissalo ja tunnettu Kukkarokivi. Nyt aamuauringon välkkyessä sen laella, näytti tämä kallionmöhkäle melkein kuin hiukan mitättömältä, mutta laineet sen edustalla, Kukkarokivenaukon laineet, vyöryivät kuohuen raittiissa itäisessä, joka pyörähti pian koilliseksi. Tord purjehti edellä. Tultuaan mainitusta kolmiosta ulapalle sen kulman kautta, joka on Kukkarokiven ja Rymättylän saaren välillä, kääntyi hän suoraan etelään päin. Niilo näki hänet Tunniemen kohdalla Paraisten saaren edustalla, mutta kadotti hänet näkyvistään, kun hän kääntyi Rymättylän eteläpäässä olevaan salmeen päin.

Tuuli pysyi hyvänä, ja Niilo Bonpojan laiva, jonka nimi oli Hirvi, tanssaili saariston satain luotojen ja saarten välitse. Kaikkein silmät tähystelivät rosvolaivaa, mutta päivä kului mitään näkymättä. Mutta koska he purjehtivat edestakaisin joka salmen, mistä laiva pääsi liikkumaan, eivät he ehtineet pitkälle. Juuri auringon laskiessa kulki laiva erään jyrkän kallioseinän ohi, ja perämies oli aikeissa ohjata sitä muutamaan salmeen, joka ensi silmäyksellä näytti kapealta lahdelmalta, jota joka puolelta saartoivat korkeat, alastomat kalliot. Mutta uloinna lännessä osoitti aaltojen kuohuva räiske, että siellä oli avarammat tilat laineilla.

"Ellei Kurki ole lentänyt tähän komeroon, niin emme löydä sitä tänä yönä", sanoi perämies heittäen kysyvän katseen Niilo Bonpoikaan, joka seisoi hänen vieressään tarkasti silmäten näköalaa.

Parin silmänräpäyksen kuluttua lausui perämies taas:

"Tuo tie ei ole leikiten kulettava, jos laskemme Hirven sinne, ei se pääse sieltä tänä yönä pois... Sanokaa senvuoksi tahtonne, herra Niilo, ennenkuin sinne lähdemme, sitten ei enää käy peräytyminen..."

"Tunnetko sen tien?" kysyi Niilo lyhyesti ja varmasti.

"Tunnen varsin hyvin, herra, mutta yön aikaan en ole milloinkaan sitä kulkenut, ja jos tahdotte minun neuvostani huolia, niin laskisimme tähän ankkuriin päivännousuun asti... Kurki ei nimittäin pääse minun ymmärtääkseni näinä tunteina kauemmaksi, kuin missä se nyt on."

Niilo ei arvellut kauvan. Hän huusi kaikki miehet kannelle.

"Tunteeko teistä kukaan", kysyi hän, "tätä reittiä, ja voiko kukaan ottaa viedäkseen Hirveä sen läpi yön pimeydessä?"

Tuli yleinen hiljaisuus, mutta eräs etäimpänä seisovista, muudan pitkä, leveähartiainen mies, tunkeutui esiin.

"Minä ehkä voisin ottaa sen tehdäkseni", sanoi hän syvällä karkealla äänellä.

"Sinäkö?" kysyi Niilo kummastuneena, "oletko purjehtinut näillä vesillä?"

"Kyllä", vastasi mies, "olin kerran ritari Sven Sturen mukana siihen aikaan kuin hän ja ritari Knuutti Bonpoika vallitsivat Pohjaa, ja silloin piti tuntea joka mutkan ja lokero näillä vesillä, varsinkin kun Margareta-kuningatarkin sai puolelleen joitakuita 'Jumalan ystäviä ja kaikkein vihollisia.'"

Mies oli pistänyt rintansa yli riippuvan pääverhon molemmat suikaleet korvainsa taakse yli kasvojen, joista ei senvuoksi ollut paljon muuta näkyvissä kuin silmät, jotka tirkistelivät tyynesti ja uhkavarmasti pörhöisten kulmakarvain alta.

Niilo halusi kiihkeästi saada tehtävänsä suoritetuksi, mutta toisaalta ei hän myöskään tahtonut varomattomuudella tehdä koko yritystä tyhjäksi, ja senvuoksi lausui hän epäröiden miehelle:

"Siitä on kulunut jo pitkät ajat, mies ... sinä olet ehkä unhottanut..."

"En!" keskeytti mies innokkaasti, "minä olen purjehtinut tätä väylää monta vaikeaa kertaa ja pahemmilla ilmoilla kuin nyt, vaikka yöksi taitaakin tuuli nyt kiristyä; en ole mitään unhottanut, herra, en väylää enkä sitä, mitä silloin tapahtui, kun viimeksi tästä purjehdin..."

"Taisipa olla merkillinen matka!"

Mies meni Niilon viereen ja kuiskasi hänen korvaansa:

"Sinä yönä kadotti äidinisänne ensi kerran kultaisen kaulaketjunsa!"

Niilo säpsähti ja katsoi terävästi mieheen, mutta tämä seisoi hievahtamatta ja katseli suurilla silmillään niin luottavaisesti ja totisesti häneen, että hänen epäilynsä hävisi.

"No, olkoon niin", sanoi hän kotvasen mietittyään, "tartu ruoriin sitten, mies, ja johtakoon kätesi sitä yhtä varmasti nytkin kuin äidinisäni aikoina!"

Mies nyökkäsi päätään ja astui rauhallisesti perään päin ottaen ruorin perämieheltä, joka oli tullut Turussa laivalle ja päässyt kokeneena laivamiehenä perämieheksi. Samassa liukui laiva kallion kylkeä myöten salmeen, jossa vesi kuohui ja vaahtosi, kun riehuva myrskytuuli puhalsi syösten laivaa kuin lastua aaltojen yli.

Mutta pitkä merikarhu seisoi tyynenä ja rauhallisena peräsimessä, ja laiva näytti mukautuvan hänen tahtoonsa kuin elävä olento ikään. Heti salmeen tultua oli tuuli tyyntyneempi, vaikka joka mies olikin vähän levotonna ja katseli arasti kapeaa solaa, jonka sivuilla näkyi siellä täällä kuohujen välistä vaarallisia salakaria, ja uloinna osoittivat valkovaahtoiset laineet vieläkin vaarallisempaa kohtaa, joka oli pelottanut laivuria salmen suussa. Miehistön mieli pysyi rauhatonna, sillä matka oli vähän omituinen ja samoin turkulaisen kertomus, joka kasvoi yhäti kulkiessaan miehestä mieheen. Hämärä tiheni, mutta vielä voi erottaa aaltojen vaahtoiset harjat, ja kiihtynyt mielikuvitus, joka kaikkea isontaa, oli tietysti heti valmis näkemään siinä haaksirikkoisten valkeita haamuja, jotka häälyivät hurjasti tanssien meren selällä odottaen uusia toveria leikkiinsä.

Yleinen kammo valtasi miehet, joista ei yksikään oikeastaan tiennyt, mitä pelko oli. Mutta nyt olikin heidän rohkeutensa aivan oudossa koetteessa, ja useinhan kauhistaakin pieni vaara, joka on tuntematon sellaistakin, joka häikäilemättä käypi suuriin vaaroihin, jotka vaan ovat heille vanhoja ja tuttuja. Lopuksi he tulivat miltei epätoivoon. He olivat kyllä valmiit taistelemaan viimeiseen veripisaraansa asti Niilo-herran edestä, mutta mennä suoraan helvettiin kuin sieluton karjalauma -- sitä vastaan rupesi heidän luontonsa kapinoimaan.

Silloin katosi viimeinenkin päivänsäde. Oli pilkkopimeätä; tuuli pauhasi kallioiden välistä, ja laiva kitisi ja natisi kamalasti. Silloin syntyi miehiin kuisketta, joka yhä koveni, kunnes se oli kuin jalopeuran kiljuntaa, ennenkuin se katkoo köytensä riehuakseen ilmoille kaiken vankeudessa säästämänsä kiukun. Viimein lähestyi eräs heistä peräkeulaa, jossa Niilo Bonpoika seisoi lähellä perämiestä. Hän oli nojallaan laivanreunaa vastaan eikä nähnyt eikä kuullut tällä hetkellä muuta kuin aaltojen pauhua ja laivan natisemista sen kiitäessä eteenpäin hyppien ylös ja alas ikäänkuin ollakseen nimensä arvoinen.

"Herra Niilo", sanoi mies tultuaan lähemmäksi, ja ääni ilmaisi hänen mielensä olevan ankaran liikutuksen vallassa, "herra Niilo, tiedättekö, kuka peräsimessä on, tiedättekö, että hän on hullun ritarin palvelija?"

Niilo kääntyi mieheen päin ja näki tämän ja hänen takanaan olevan mustan miesjoukon. Mutta puhujan viereen ilmestyi muiden eteen turkulaislaivurin helposti tunnettu vartalo.

"Herra", lausui mies, "tällaisena yönä ei itse paholainenkaan voisi liikkua ... me seuraamme teitä kuin yksi mies, sen kyllä tiedätte, mutta nyt viedään sekä teitä että meitä suoraan hornan kitaan, emmekä me voi sormellammekaan puolustaa itseämme ... mutta siihen me emme suostu... Antakaa senvuoksi laskea ankkuri, herra Niilo, se on meidän yhteinen tahtomme, ja se on teidän omaksi parhaaksenne."