Part 35

"Odottakaa sentään, saatte kuulla ensiksi vähän lisää", lausui Pietari viitaten toista talonpoikaa noutamaan useampia osanottajia tähän vaaralliseen yritykseen. "Siellä on muitakin kuin Tord-herra... Me tapasimme poikatollon, joka puhui kahdesta neidistä, jotka olivat tulleet tupaan iltapäivällä, ja me näimme heidän hevosensakin, jotka olivat sidottuina erään koivun juurelle mäen alla..."

"Ja nuo neidit, mies?" kysyi ratsumies suurella innolla.

"Ne olivat linnasta, ja minä panen vetoon parhaan hevoseni, että he olivat Briita-neiti ja Iliana-neiti linnasta... Poika ei tosin tiennyt heidän nimiään, mutta hän oli nähnyt heidät monta kertaa marskin rouvan, Kaarinan seurassa ratsastavan Naantaliin tai menevän metsästämään, kertoi poika... Niin, ja sentähden emme me saa mennä sinne pauhulla ja metelillä vaan älyllä..."

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti pappi; mutta ratsumies korskutti hevostaan ja näytti olevan mitä kiihkeimmässä mielenliikutuksessa.

"Sinä olet oikeassa, Pietari", sanoi hän lyhyesti ja varmasti, "äly on tarpeen, mutta välttämätöntä on myöskin, ettei hetkeäkään mene turhaan ... tule sinä perästä edellistä tuoden, minä ratsastan nyt kuitenkin kaikitenkin edeltä, kävi miten kävi."

Ja samassa kannusti hän hevostaan poistuen kuin tumma pilvi yöhön.

"Reipas poika tuo!" sanoi kirkkoherra. "Jumala ja kaikki pyhät suosikoot ja suojelkoot häntä!"

"Minä tunsin tuon nuoren herran yhtä hyvin kuin Tord-herrankin", sanoi Pietari, "minä sousin hänet Naantalista, kun hän viimeksi Ruotsiin lähti. Silloin oli jäänlähdön aika ja aallot kävivät niin korkeina kuin Kukkarokiven aukossa konsanaan. Nyt ei hän kiireessään tuntenut minua, mutta minä teen paljon sen miehen edestä."

"Ja mikä hänen nimensä on sitten, Pietari?"

"Hänen nimensä on Niilo Bonpoika, ja mikäli olen marskin miehiltä kuullut, on hän ollut monta vuotta marskin palveluksessa, ja hän kuuluu mahtavaan ruotsalaiseen herrassukuun."

Hänen vielä puhuessa tuli toinen talonpoika takaisin tuoden kolme muuta mukanaan, ja pian ajoivat nämä viisi miestä hyvää laukkaa Naantaliin vievää tietä myöten.

Mutta edeltä lähtenyt yksinäinen ratsumies ajoi hurjinta vauhtia yli kivien ja kantojen yötä myöten. Tuuli, joka kiihtyi, mikäli yö myöheni, reutoi hänen vaatteitaan ja tukkaansa, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen sisässään riehui toisenlainen myrsky. Vaaraa, joka uhkasi mustan Priitan tuvassa olijoita, pahensi ja enenti joka kulunut hetki, joka viipynyt askel. On aivan epäilemätöntä, että hän olisi pannut kaikkensa alttiiksi, ken tahansa olisi joutunut tällaiseen vaaraan, mutta yhtä varmaa on kuitenkin, että nykyiset pelastettavat vetivät häntä niin voimakkaasti eteenpäin, että hän oli todella täydellisesti unhottanut itsensä. Nuori, neitsyeellinen olento katseli häntä kirkkailla, ihanilla silmillään ojentaen rukoillen käsiään häntä kohti koettaen paeta raa'an vitaliveljeksen syleilyä -- se näky kuvastui elävästi hänen mieleensä ajaen verta hänen suonissaan yhtä hurjasti, kuin hän itsekin kiiti vaahtoisella ratsullaan.

Jos joku olisi tänä hetkenä kysynyt, ketä varten hän niin kiihkeästi kiirehti, niin olisi hänen huuliltaan varmaankin päässyt eräs nimi, jota hän ei ehkä koskaan vielä ollut tuntenut niin kalliiksi. Usein sattuu niin, että esine, jota on kauan kantanut mielessään ja jota on tottunut pitämään jonkinlaisena hyvyyden ankkurina, joka on antanut rauhan levottomille ajatuksille ja on senvuoksi käynyt rakkaaksi huomaamatta miksi ja miten ja huomaamatta sitäkään, että se todella on käynyt rakkaaksi ... niin, usein sattuu että kun on kadottamaisillaan sen, niin se syöksähtää sieluun kerrassaan aivan aavistamattomassa valossa ja osoittautuu silloin niin koko olemukseen kiintyneeksi, ettei voi menettää sitä menettämättä samalla itseään. Tämä vaara oli nyt auringon säde, joka tunki sydämen maailmaan valaisten sen komeroita oikealla tavalla. Se oli kuin ukkonen päivänkoittaessa. Nuori ratsumies näki nyt täydessä valossa, mikä oli ennen kuumottanut vaan epäselvänä hämynä.

Keskellä sydämen myrskyjä nousi rakkaus taimelle Niilo Bonpojassa, kuten kevään ensi kukkaset avaavat hennot kupunsa kesken jäiden sulantaa.

Pian saikin hän näkyviinsä mustan Priitan tuvan, jonka hän tunsi hyvin, sillä sen omistaja oli laajalti tunnettu suuruus seudulla. Sen pääty kuvastui yötaivasta vasten mäen rinteellä pienen metsikön reunalla. Mutta siellä ei näkynyt ketään. Hän avasi silmänsä ja kohottausi ylöspäin, mutta tuvassa ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Hän pysähtyi tuvan ovelle ja huusi tupaan, ja silloin ilmestyi pitkä tummiin vaatteisiin puettu akka ovelle. Niilo kysyi, oliko hänellä ollut vieraita illalla ja keitä.

"Jumala minua vaivaista armahtakoon", sanoi hän, "täällä on ollut monta vierasta tänään, enemmän kuin kohtuullisesti, ja nyt ne kiitävät merta myöten saaliineen. Ehkä voitte saada heidät kiinni, mutta siitä on hyötyä heille eikä teille, koska te olette yksin ja heitä on ainakin parikymmentä."

"Ja keitä heidän vankinsa ovat, akka?" kysyi Niilo sellaisella äänellä, kuin olisi ollut tukahtumaisillaan.

"Jumala paratkoon, nuori herra, ne olivat ylhäisiä neitiä. Toinen oli marskin veljentytär, Briita-neiti, toinen oli tanskalainen neiti, nimeltä Iliana... Oli Herran onnettomuus, että heidän hevosensa olivat tuolla alangossa, muuten olisin yhtä varmaan pelastanut heidät, kuin he nyt ovat hukassa... Suurin joukko meni heidän kanssaan, sitten lähtivät muut vieden nuorta Tord-herraa..."

"Tiedättekö, mitä tietä ne kulkivat...?"

"Menkää tästä etelään suoraan Perniöön, niin sitä tietä löydätte heidät... Mutta sen sanon teille, että omaan tuhoonne riennätte; yksi mies, vaikkakin noin miehekäs, ei voita niitä kahtakymmentä."

Niilo oli jo matkassaan, ennenkuin akka oli loppuun asti puhunut. Puut vilahtelivat hänen ohitseen sulaen yhdeksi epäselväksi kasaksi, mutta eteenpäin hän meni mäkeä ylös ja mäkeä alas, levähtämättä.

Ratsastettuaan neljännestunnin, näki hän äkkiä muutamain tummain varjojen liikkuvan kentän yli, mutta hitaasti, ikäänkuin tuulen jättämä raskas pilvi, joka riippuu taivaan laella. Silmänräpäyksessä hän oli varjojen rinnalla; miekka välähti hänen kädessään ja ensimmäinen, jota sen terä kohtasi, kaatui hevosen selästä.

Siinä oli vaan kolme miestä, jotka kulettivat Tord Kaarlonpoikaa välissään. He pysähtyivät äkkiä tämän tulisen hyökkäyksen johdosta, ja mies joka ratsasti Tordin toisella puolen, käänsi äkkiä hevosensa ja pani miekan miekkaa, terän terää vasten. Mutta hän veti tällä kertaa miekkansa onnettomana hetkenä. Sen terä katkesi kappaleiksi, ja hän kaatui maahan kuten toverinsakin. Sillä välin tarttui kolmas Tordin hevosen ohjiin ja vei sitä mukanaan kentän yli. Niilo kannusti taas hevostaan koettaen saavuttaa heitä. Mutta heidän hevosensa olivat, jolleivät voimakkaammat, niin ainakin vähemmän rasittuneet, ja vaikka Niilo voikin aluksi seurata heitä, huomasi hän kuitenkin kohta, ettei voisi päästä niin lähelle, että saisi isketyksi rosvoa.

"Tord, Tord", huusi hän, "heittäydy hevosen selästä!"

Mutta Tord istui liikahtamatta, ja Niilo näki rosvon uhkaavan häntä miekallaan, joka oli hänen vapaassa kädessään. Silloin kannusti Niilo hevostaan viimeiseen epätoivoiseen ponnistukseen, joka vähensikin väliä ainakin muutaman hevosenmitan. Jos hänen kädessään olisi ollut sopiva kivi, olisi hän osannut sillä helposti vitaliveljestä. Mutta saman kuin kivi voi miekkakin tehdä; hän kohosi senvuoksi seisomaan jalustimiinsa, tähtäsi ja heitti miekan voimakkaasti rosvoa kohden.

Se lensi soikeassa kaaressa miestä kohden ja sattui häneen. Vangin hevosta pitelevä käsi heitti ohjakset, ja molemmat ratsumiehet seisattuivat silmänräpäykseksi, joten Niilo ehätti heidät. Vitaliveljen aikomus oli epäilemättä ruveta vastarintaan odottamatonta kostajaa vastaan, mutta hän muutti äkkiä tämän päätöksen huomatessaan, ettei Niilo ollutkaan aseeton, kuten hän oli luullut, vaan heilutti pitkää, leveää veistä kädessään. Hän käänsi hevosensa ja katosi salaman nopeudella ystävysten näkyvistä.

"Enkeli ei olisi voinut olla minulle tervetulleempi tänä hetkenä, Niilo ... hakkaa vaan poikki nuo kirotut siteet, meillä on vielä aimo työ jäljellä. Ilianaa ja Briitaa viedään vitalilaivalle."

Nuorat, joilla Tordin jalat oli sidottu yhteen hevosen alle, olivat pikemmin poikki, kuin hän oli nämä sanat lausunut, ja sitten irroitettiin ne nuorat, joilla hänen kätensä oli sidottu selän taakse. Niilo sieppasi miekkansa ja antoi Tordille veitsensä, ja sitten antoivat he hevosten mennä hyppylaukassa rantaa kohden, jonka aaltojen loiske rupesi kohta kuulumaan. Sanaakaan vaihtamatta sujui matka. Kumpikin ajatteli vaan niiden vaaraa, jotka he toivoivat vielä kohtaavansa rannalla, ja kumpikin oli varmasti päättänyt uskaltaa henkensä heitä pelastaakseen, joten heidän ei tarvinnut siitä asiasta ajatuksiaan lausua. Sydän hurjasti sykkien ratsastivat he hetkisen kuluttua rantaan Perniön kirkon ohi. Kuu oli noussut levitellen pilvirepaleitten välistä hopeasäteitään aaltoilevalle merenselälle, toiselta puolen häämöitti Ruissalon ranta taajoine lehtoineen ja metsikköineen, jotka eivät kuitenkaan olleet vielä lehdessä. Mutta ranta oli silmänkantamalta ihka tyhjä.

"Vene, Niilo, vene," huusi Tord, "meidän täytyy saada vene, vaikka se maksaisi puolet sukutilastamme!"

Niilo ratsasti rantaa pitkin sinnepäin, missä arveli perniöläisten kirkkoveneiden olevan. Tord seurasi häntä, ja he löysivätkin veneen ja airot. Mutta samassa he kuulivat ankaraa kavioin kopsetta takaansa, ja pian tuli viisi miestä näkyviin, jotka ratsastivat nelistäen rantaan.

"Halloo, reippaasti tehty, nuori herra!" huusi etumaisin niistä, "mutta varttokaa vähän, ja antakaa minulle airot, sillä näillä vesillä ei ole juuri leikittelemistä tällaisella ilmalla!"

Hän hyppäsi kiireesti ratsultaan ja juoksi veneeseen. Se oli Pietari.

"Riennä Perniöön Lauri-herran luo", huusi hän eräälle toisista talonpojista, jotka olivat myöskin astuneet ratsujensa selästä, "ja pyydä hänen hankkimaan teille veneen, ja tulkaa sitten kiireimmän kaupassa perään!"

Sitten lähti vene vesille, ja Pietarin voimakkaat kädet veivät heitä nopeasti ja varmasti levottomain aaltojen poikki Ruissaloa kohden. Pian he olivat rannalla ja näkivät ne veneet, joilla rosvot olivat tulleet vankeineen yli, ja silloin kiihtyi heidän kostonhimonsa yhä vimmatummaksi. Salaman nopeudella he juoksivat tuon kapean saaren yli ja olivat pian sen etelärannalla, joka oli silloin kuten nytkin autiohko ja pohjoisrantaa koleisempi.

Mutta he tulivat liian myöhään. Vitaliveljesten vene näkyi ulapalla ja se katosi juuri Kukkarokiven taakse, joka kumotti korkeana ja aavemaisena kuunvalossa kimmeltäväin aaltojen keskeltä.

"Niilo, tämä on turhaa!" huudahti Tord nojaten kalvennutta otsaansa ystävänsä olkapäätä vasten ja halaten häntä kaulasta.

Niilo seisoi kiukusta ja kivusta mykkänä tuijottaen vaahtoiselle selälle. Kukkarokiven takaa kuului kuin lentoon lähtevän jättiläislinnun siipien humina, ja pian ilmestyi kallion takaa rosvolaivan tumma kokka. Alus purjehti aivan heidän ohitseen. Peräkeulan puolesta näkyi muutamia tummia päitä, ja niiden välissä oli kaksi naishaamua, jotka ojentelivat käsiään taivasta kohden.

Ikäänkuin heidän epätoivolleen ivaksi teki laiva samassa pitkän mutkan ja kääntyi sitten täysin purjein ulapalle.

"Kautta elämäni", sanoi Niilo lopuksi tyynellä, syvällä äänellään, "huomispäivä ei ole vielä kovin vanha, kuin minä lähden merelle ajamaan noita kelvottomia takaa vaikkapa maailman ääriin asti."

II.

Kuninkaan viesti.

Aikaisin seuraavana aamuna olivat kaikki liikkeellä Turun linnassa. Marski oli jo edellisenä päivänä käskenyt väkensä valmistaumaan lähtöön, ja senvuoksi oli nyt paljon liikettä sekä linnanpihalla että etenkin Turun kaupungissa, johon suuri osa marskin asemiehiä oli sijoitettu. Kukaan ei tiennyt, mitä oli aikeissa, moniaat arvelivat puuhan tarkoittavan vanhaa Krister Niilonpoikaa, joka oli Viipurissa ja jonka sovintoon marskin kanssa rahvas ei ollut erikoisesti luottanut.

Linnantuvassa, jonka takassa roihusi uhkea halkovalkea, istui vanha harmaapartainen asepalvelija toinen käsi leväten miekankahvalla ja toinen leuvan tukena. Valkean edessä seisoi Klaus Lang, eräs huovien päällysmiehiä. Hän seisoi kädet selän takana katsellen valkeaan. Muita ei tuvassa ollut, ja varjot heiluivat pitkin sen pöytiä ja penkkiä. Kello oli vähän yli kaksi, että oli vielä pimeä, ja linnantupaa valaisi vaan takkavalkea.

"Mitä meinaatte, Klaus Lang", kysyi harmajaparta pitkän äänettömyyden perästä tirkistäen toisella silmällä päällysmiestä, "vanhan Krister-herran vuoksiko tästä meitä taas ajetaan sängyistämme ylös, kuten miehet sanovat?"

"Mitä itse arvelet, Johannes ukko?" kysyi Klaus hitaasti ja yksitoikkoisesti yhä tirkistäen takkaan.

"Minulla on omat tuumailuni, enkä minä voi sitä saada päähäni, että tuolla saksalaisella ritarilla, joka eilen toi tänne sanomia kuninkaalta, olisi ollut sellaista sanottavaa, joka käskisi marskin käymään drotsin kimppuun, sillä kuningas ei voi olla älyämättä, että tuo vanha herra on hänelle enemmän hyödyksi kuin vahingoksi ja eihän kukaan rupea turhanpäiten omaa silmäänsä puhkaisemaan."

"Mutta Krister-herra voi olla marskille esteeksi, samoinkuin hän on kuninkaalle hyödyksi, ja tiedäthän sinä, kuinka hän on koettanut luovuttaa miehiä Kaarlo-herrasta aina Kristofer-kuninkaan maahan tulosta asti?"

"Hm!" mutisi mies silittäen leveällä kämmenellään leukaansa, "auran ei auta kuitenkaan viipyä joidenkin myyräin vuoksi, ja auran täytyy uurtaa hampaallaan valtakuntaa etelästä hamaan pohjoiseen asti ja puhdistaa maa vieraasta rikkaruohosta. Ja Engelbrektin kaaduttua, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, ei ole kukaan sen otollisempi kuin marski täyttämään hänen työtänsä, vaikkapa se päättyisi sillä, että hänestä tulee kuningas. Siksi hän on syntynyt ja kasvanut, ainakin yhtä hyvin kuin nuo Pommerin ja Baijerin herttuat. Te sanotte, että minä näen näkyjä, eikä ole kaukana, että te nyt nauratte partaanne minulle ... mutta siksi se vielä kääntyy sen saatte nähdä. Minä näin avosilmin kuninkaankruunun kimmeltävän marskin pään päällä, kun hän seisoi Vadstenan kirkon edessä munkkien laulaessa pyhää messua, silloinkuin lapsi huusi äidilleen: 'katso, kuinka marskin päässä on kultainen kruunu!' Minä ja kaikki muutkin kuulimme lapsen sanat, ja nämä omat silmäni näkivät silloin kruunun. Naurakaa, jos tahdotte, mutta se merkitsee jotakin!"

"Näkyjen laita on sama kuin unienkin", vastasi Klaus kartellen, "väliin ne tietävät, väliin eivät."

"Niin teidän sopii sanoa", mörisi harmajaparta, "teidän, joka olette vasta vähän kokenut maailmaa... Mitäs vanha nunna sanoi?... Se tapahtui silloin kuin taistelu Niilo Steeninpoikaa vastaan oli loppunut ja hän oli kuollut ja haudattu, ja kun marski oli saanut tämän linnan käsiinsä Hannu Kröpelinin jälkeen, Jumala armahtakoon heidän sielujansa. Silloin tuli hän, saatuaan viimein Borgholman herran Maunu Greninkin lannistumaan, kerran iltamyöhällä ratsastaen vanhaan luostariin tapaamaan vanhaa nunnaa, joka osaa ennustaa tulevia tapahtumia yhtä sievästi kuin pappi lukee kirjaa... Tiedättekö, mitä vanhus...?"

"En, Johannes, mistä minä sen tietäisin, joka olen ollut täällä Turun linnassa aina siitä asti, kuin se tuli marskin haltuun pari vuotta sitten."

"Mutta minäpä olin marskin mukana, ja siksi tiedänkin sen, minä ja Björn-ukko, joka tuli marskin palvelukseen, silloinkuin me olimme Hällemetsässä Eerik Pukea vastassa, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, ja kun viheriä ritari ensi kerran ilmestyi marskin hoviin, niin hän ja minä olimme ainoat marskin seuralaiset sinä iltana, ja me tulimme luostariin ja näimme nunnan sekä kuulimme mitä hän sanoi. Minä luulin nähneeni hänen kasvonsa monesti ennenkin ja minä sanoin Björnille lähteissämme: 'eikö se ollut sama, joka kävi marskin luona Eerik Puken kuoleman jälkeisenä aamuna?' sanoin minä, mutta Björn oli tapansa mukaan aivan vaiti, ja minä voin vannoa, etten väärin muista."

"Ja mitä nunna sanoi?" kysyi Klaus, jonka uteliaisuutta kiihotti sekä kertojan totisuus että asian uutuus.

"Tultuamme keskusteluhuoneeseen", jatkoi mies, "jossa oli niin hiljaista ja pimeätä kuin haudassa, saimme kotvasen odottaa, ennenkuin nunna tuli, ja kun hän viimein tuli, niin ei kuulunut askeltakaan ei hiiskaustakaan; minä en tiedä mistä hän tuli, oli kuin ilma olisi tihennyt ja muuttunut häneksi, minä vaan ajattelin, nyt hän tulee, ja samassa hän seisoikin marskin edessä... Ja marski kysyi häneltä, 'oliko Jumalan tahto, että hän väistyisi Kristofer-kuninkaan tieltä ja luopuisi vallasta?' Nunna vastasi: 'niin olen ymmärtänyt Jumalan tahdon olevan, että hän tahtoo teidät Ruotsin kuninkaaksi ja sentähden on hän varjellut teitä kaikista vaaroista tähän asti!' Mutta silloin sanoi marski: 'kuinka se on mahdollista, nyt tahdotaan Kristoferia kuninkaaksi, ja hän tuleekin siksi!' Kesti kauan, ennenkuin nunna vastasi, mutta sitten hän pudisti päätään, niin että tumma harso heilui peittäen hänen kurttuiset kasvonsa, ja sanoi: 'ellei niin tapahdu kuin nyt olen sanonut, ja kuten Jumala tahtoo', sanoi hän, 'niin käy kolme vaivaa valtakunnan yli, sota, nälänhätä ja rutto. Silloin tapahtuu Jumalan tahto, ja silloin te tulette kuninkaaksi!'"

Mies vaikeni ja katsoa tihrutti tyytyväisenä päällysmieheen, joka näytti vilkkaasti seuraavan kertomusta.

"Mitä marski sitten sanoi?" kysyi hän.

"Lausuttuaan viimeiset sanansa, puhui nunna kotvasen hiljaa marskin kanssa, niin etten kuullut yhtäkään sanaa, ja sitten hän katosi yhtä äänettömästi ja salaisesti kuin oli tullutkin. Marski seisoi hetkisen hiljaa käsivarret ristissä rinnallaan, mutta lausui sitten: 'menköön niinkuin Jumala tahtoo ja herrat haluavat; minä en heitä tyrkytä!' Ja sitten hän läksi luostarista ja ratsasti takaisin sinne, mihin oli jättänyt muut huovinsa."

Nyt syntyi pitkä äänettömyys, ja Klaus kohensi valkeata, niin että se räiski ja pemehutti tummanpunaisia säkeniä kattoon. Sitten hän lausui:

"Oli miten oli näiden ennustusten laita, mutta sen ainakin kuulen, että sinä olet henkeesi ja vereesi uskollinen marskille, Johannes, ja sellaisia miehiä hän tarvitsee nyt ja aina..."

"Hm, tuskinpa!" vastasi harmajaparta, "Jumala itse auttaa häntä, Klaus Lang!"

"Jumala itse...?"

"Niin, Jumala ja Pyhä Eerik kuningas, sen työn takia, jota hän toimittaa ja jonka hän on perille viepä! Nähkääs. minä ja kaikki ne, jotka ennen palvelivat Engelbrektiä ja jotka kuulimme ne viisaat sanat hänen suustaan, että miekka on taottu talonpojan ladon lukoksi, olkoon se sitte kuninkaan tai talonpojan kädessä ... minä en kärsi sitä lorua, jota nykyajan nuoriso hokee, että miekka on muka vaan elinkeino, joka on aivan arvoton, kun rauha on maassa, ja jotka eivät senvuoksi muuta toivo kuin sotia ja rauhattomuuksia... Tämä on minun ajatukseni, ja senvuoksi sanon, että Jumala ja Pyhä Eerik kuningas auttavat marskia ja suojelevat häntä ja panevat vielä kerran kruunun hänen päähänsä, jolloin laki ja oikeus pääsevät Ruotsinmaassa valtaan. Sen saatte nähdä Klaus Lang. Herramme ei tee koskaan keskeneräistä työtä, ja johdattaessaan marskin vahingottomana kivisateen läpi Borgholman linnasta oli hänellä suuri tarkoituksensa."

Päällysmies nyökkäsi osoittaakseen jo kuulleensa sen tarinan, mutta mies alkoi kuitenkin kertoa.

"Se tapahtui kesällä kolme vuotta sitten, kun marski matkusti Tukholmasta Kalmariin, lähteäkseen sieltä sitten Ölantiin ja Borgholmin linnaan. Silloin käänsi Maunu-herra kaikki kanuunat laivoja kohden, ja ne ampuivat kuin paholaiset. Kiviä tuli niin taajaan kuin rakeita, ja me jo ajattelimme viimeisen hetkemme tulleen, varsinkin kun marski antoi vaan mennä eteenpäin. Mutta silloin tuli äkkiä pilven patsas, joka asettui peitoksi salmen yli, ettei mastonpäätäkään näkynyt sen läpi. Linnasta ammuttiin yhä siihen kohtaan, jossa he viimeksi näkivät laivat, mutta marski käski kääntää hieman oikealle, niin että tulimme pyssyn kannon ulkopuolelle, ja kun saimme laivat ankkuriin ja pääsimme maihin, hälveni sumu ja kirkkaassa päivänpaisteessa näki ällistynyt Maunu-herra marskin nousevan kaikkine joukkoineen ja asettuvan linnan ympärille."

Päällysmiehen ja vanhan asepalvelijan haastelun keskeytti kaksi huoneeseen tulevaa miestä, joista toinen huusi tupaan:

"Ritari von Bardenvlethin hevoset!"

Kumpikaan tuvassa olijoista ei vastannut huutoon eikä edes liikahtanut paikaltaankaan, jonka vuoksi miehet riensivät kiirein askelin takan luo asti. Heidän yllään oli kalliit turkis-vaatteet, joita koristivat korkeata arvoa osoittavat merkit. Toinen näytti hyvin suuttuneelta ja hän kysyi kohottaen nokkaansa korkealle, kuultiinko hänen käskyään. Päällysmies ei kuitenkaan näyttänyt suuria välittävän hänen käskystään ja kiukustaan, kun huomasi niin ilmeistä halveksimista, ja yhä korkeammalle kohosi ritarin nokka.

"Näyttää siltä, kuin eräissä linnoissa tässä maassa mielellään unhotettaisiin, minkä verran kuninkaan ritarille on kunnioitusta annettava!" huudahti ritari Bardenvleth suuttuneena.

"Tai pikemmin", vastasi Klaus Lang, "näyttävät kuninkaan ritarit unhottavan, missä maassa ovat. Sen opin voitte viedä täältä Turun linnasta mennessänne, ettei Ruotsin valtakunnan drotsin huovipäällikkö koskaan rupea kenenkään tallirengiksi, olipa se vaikka kuningas itse!"

Tämän sanottuaan käänsi Klaus Lang kummastuneille ritareille selkänsä ja lähti linnantuvasta, perässään vanha asemies, joka tirkisteli toisella silmällään ritareja, ikäänkuin nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä ylpeät sanat olivat heihin tehneet tai kuin sanoakseen: niin puhuu vapaa ruotsalainen saksalaiselle onnenonkijalle!

"Hävytöntä väkeä nuo ruotsalaiset!" sanoi julmistunut Bardenvlethin ritari toiselle ritarille, "ne tarvitsevat paljon hiomista ja kuritusta, varsinkin nämä marskin tai kuten nyt sanotaan, drotsin miehet, joksi armollinen herramme, kuningas on tehnyt Kaarlo-herran..."

"Niin, ritari Jost!" sanoi toinen ritari -- hyväntahtoisen näköinen mies, jolla oli vilkkaat eloisat silmät, "sekin aika tulee vielä toivoakseni, jolloin me saksalaiset levitämme näistä linnoista ihmistapoja raakaan kansaan. Mitä sanoisitte itse Turun linnasta?" lisäsi ritari kuiskaten.

"Minä olen aina tyytyväinen osaani, minkä armollinen herrani minulle suopi", vastasi Jost-ritari lauhealla ja pehmeällä äänellä. "Mutta vanha drotsi, Krister-herra!"

"Hän on vanha ja, kuten itse sanotte, kivulloinen ja heikko ... hän ei ole enää meidän tiellämme, mutta hän on ollut oiva ase Kaarlo-herraa vastaan... Saatte nähdä, ritari Jost, että kun suuri kallio kerran on vyörynyt, niin pyörivät muut perässä, ja täällä tulee kourakaupalla linnoja, niin ettei muuta kuin valita."

"Ja se suuri kallio räjähytetään nyt?"

"Sentähdenpä olen täällä, kun se ylpeä mies kieltäysi tulemasta Tukholmaan lunnahitta. Te olette toimittanut oivallisesti asianne, ritari Jost, minä olen muistava teitä armollisen herramme, kuninkaan luona. Jos hän vaan saapuu Tukholmaan, ja elleivät kuninkaan kädet ole sidotut, niin haihtuu hänen valtansa kuin sumu... Kuningas ei voi unhottaa tyhmän kansan lorua, että marski muka ansaitsisi kruunun paremmin kuin hän, jota ne, kuten muistatte, huusivat juuri Tukholmaan tultaessakin, eikä hän kuuntele mitään niin mielellään kuin valituksia tätä vaarallista miestä vastaan, joiden nojalla häntä voidaan syyttää ja tuomita oikeudessa... Ratsastakaa te nyt huoletta Viipuriin takaisin ja kehoittakaa vanhaa Krister-herraa tekemään todenperään valituksensa, samoin kuin olette nyt täällä yllyttänyt Kaarloa pysymään taipumatonna ja houkutellut luottamaan kuninkaaseen, niin minä sanon, että saatte pian, minä hetkenä tahdotte, valita Viipurin tai Turun!"

Herrat olivat tahallaan käyneet linnantupaan luullen sen jääneen linnassa vallitsevan hölyn ja liikkeen aikana tyhjäksi, joten he voisivat siellä paremmin kuin omissa vierashuoneissaan asiaan kuulumattomain häiritsemättä keskustella. Nyt tuli Kaarlo-herran vanha hovimestari kumarrellen huoneeseen ja keskeytti siten heidät.