Part 34

"Kun siitä puhutte, niin kummastuttaa se minua itseänikin... Mutta joka kerta kuin ajatukseni kääntyivät sinnepäin, kohosi teidän kuolonkalpea kuvanne kultakorun eteen, ja silloin kavahdin sitä kammoten ja ajattelin hyvää ja jaloa ja päätin sen puolesta taistella... Ehkäpä saattoivat ne pitkät vuodet, jotka orjana palvelin turkkilaista herraa Adrianopelissa, minua teitä paremmin muistamaan ja unhottamaan kaulaketjun... Ellei minun olisi täytynyt niin äkkiä lähteä kiinniottamisen pelosta luotanne ... minä nimittäin tiesin murhan tulleen ilmi ja murhan tekijää etsittävän ... ellei minun olisi täytynyt niin äkkiä paeta, vaan olisin saanut mukaani tiedon teidän pelastuksestanne, niin olisi vanha halu varmaankin yhäti kalvanut minua. Päästyäni karkaamaan orjuudestani ja tultuani takaisin Westfaliin kuulin sukulaisteni paenneen Tukholmaan, ja silloin heräsi minussa ihmeellinen ikävä lähteä teidän kotimaahanne, ja minä tulin..."

"Se taito, jonka opin puolikuun valtakunnassa, tähtäämisen ja tykillä ampumisen taito ... se on saattanut minut paareille... Saman minkä te teitte minulle, on marskikin minulle tehnyt, ja koko ajan ovat korvissani soineet sananne: varo, ettes surmaa henkesi pelastajaa... Jumala itse on minua auttanut... Palavasti olen rukoillut ja hän on minua kuullut, ei yksikään ampumistani laukauksista ole sattunut... Mutta linnassa pidettiin minua noitana ja aiottiin polttaa roviolla ... minulla oli vaan yksi toivo, päästä marskin puheille ja kerjätä häneltä anteeksi... Hän ei ole tullut, mutta te, ritari, joka olette pelastanut henkeni ja sieluni, te olette tullut!... Oi Jumala, minä kiitän sinua! Nyt lähden kevein mielin sille matkalle, jolta en enää palaa...!"

Ritari teki moniaita kysymyksiä, ja Rodenbergin vastauksista sai Erkki täyden selvän siitä, miten marski oli Tukholmassa pelastanut tämän hengen, ja miten herra Niilo Steeninpoika oli käyttänyt taitavan ampujan kykyä valheen palkintona.

Samassa tuli Niilo Bonpoika. Hän oli tavannut marskin tämän palatessa Söderköpingistä. Marski ei voinut itse tulla kuolevan tykkimestarin luo, mutta hän antoi Niilon tuoda puolestaan kuolevalle tervehdyksensä sekä anteeksiantonsa.

Niilo astui telttaan ja Erkki tuli mukaan. Rodenberg oli tarttunut viheriän ritarin käteen ja painoi sitä silmiään vasten. Ritari, jonka kasvoja ei teltan hämärässä voinut eroittaa, viittasi toisella kädellään tulijoille. Kului pitkä aika kenenkään mitään lausumatta. Haavoitettu nyyhkytti kiihkeästi ja rintansa korisi pahasti. Pitkä keskustelu ritarin kanssa ja mielenliikutus olivat varmaankin uuvuttaneet hänen voimansa. Kun hän oli vähän tyyntynyt, kumartui ritari häneen päin ja lausui hyvin hiljaa:

"Täällä on marskilta sanomia!"

Silloin siirsi kuoleva ritarin käden kasvoiltaan ja katsoi teltassa olijoihin. Niilo Bonpoika toi marskin terveiset.

"Jumala antakoon hänen syntinsä anteeksi", niin kuuluivat marskin sanat, "mutta eläköön hän tai kuolkoon, niin minä annan hänelle mielelläni anteeksi."

"Jumala sen hänelle palkitkoon!" sanoi kuoleva tuskin kuuluvalla äänellä, "nyt loppuvat minun tuskani, antakaa minulle kynttilä!"

Erkki toi nopeasti soihdun ja sytytti sen asettaen sen kuolevan käteen, kuten ajan tapa oli.

Moniaan silmänräpäyksen kuluttua oli henki lähtenyt.

* * * * *

Stegeborgin piirittäminen venyi pitkälle. Vasta parin kuukauden kuluttua sai marski sen puolustajat suostumaan pakkosopimukseen. He lupasivat heittää linnan syyskuussa, ellei Niilo-herra sitä ennen toisi apua. Marski lähti sitten Tukholmaan, jossa neuvostolla oli ollut toukokuussa kokous, missä tehtiin päätöksiä eräästä henkilöstä, joka oli vallan uusi Ruotsissa, nimittäin Kristofer Baijerilaisesta. Hänelle oli jo tarjottu Tanskan kruunu, ja heti oli hän valmis kosimaan Ruotsinkin kruunua.

Kuningas Eerik oli ilmestynyt äkkiä Niilo-herran kanssa Stegeborgin edustalle, mutta oli yhtä äkkiä taas kadonnut. Häneltä oli nyt kaikki jo mennyttä. Teljessäkin oli pidetty suuri neuvostokokous, ja sinne oli Niilo Steeninpoikakin veljineen saapunut, ja he olivat tehneet sovinnon marskin kanssa. Mutta heidän sydäntänsä kirveli siksi pahoin se, että olivat häätyneet myöntymään, ettei ollut toivoa tämän sovinnon kauvan kestävän, ja Maunu Gren oli yhä vielä Borgholmissa marskin äkeänä vihamiehenä.

Pian ruvettiinkin kertomaan, että Niilo Steeninpojan huovit samoilivat Itägöötanmaalla kauheasti hävittäen ja polttaen. Oli jo myöhäinen syksy, marraskuussa. Marskilla oli yllin kyllin tekemistä monien kokousten johdosta, joissa keskusteltiin Kristofer-herttuasta ja hänen ottamisestaan kuninkaaksi; sitä puuhasi varsinkin arkkipiispa Niilo. Hänkin oli kärsinyt suuren vahingon, kun kuolema tempasi nuoren, urhokkaan ja kaikkien rakastaman Tuure Steeninpojan (Bjelken). Tällä aikaa ja niinkauan kuin hänen levottoman lankonsa huovit eivät aivan hurjasti riehuneet, olivat ne saaneet olla rauhassa.

Mutta silloin tuli Herman Berman äkkiä, osasto marskin valioväkeä mukanaan, Kolmordenista Norrköpingiin. Siellä hän sai kuulla Niilo-herran samoihin aikoihin saapuneen Söderköpingiin ja lähteneen ympäristöön, mutta sitä ei tietty, missä hän sillä hetkellä oleksi. Herman saapui muuanna myöhäisenä keskiviikko-iltana Norrköpingiin, ja torstaina matkusti hän Niilo-herraa etsimään. Hänen rinnallaan ratsasti Niilo Bonpoika.

Auringon ollessa korkeimmillaan näkivät he vihollisen, joka oli eräällä niityllä jotenkin Norrköpingin ja Söderköpingin keskivälillä. Herman järjesti heti miehensä ja puhallutti hyökkäykseen, ja silloin sitä mentiin pitkässä rivissä mäenrinnettä myöten alas niitylle. Täällä syntyi ankara tappelu, josta seudun kansa sittemmin kertoi monta tarinaa. Niilo Steeninpojan miehet olivat taisteluun pystyvää väkeä, ja nyt he näyttivät kylläkin voivansa kolmea vastata, kuten he sanoivat, vaikkei se tällä kertaa onnistunut. Niilo-herra itse heilutti kalpaansa jättiläisvoimin, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Herman miehineen oli häntä voimakkaampi. Illan hämärtyessä oli kenttä kaatuneita täynnä; Niilo Steeninpojan ympärillä ei ollut muuta kuin yhdeksän, ja joka suunnalla oli pelkkiä vihamiehiä.

Silloin hän kannusti ratsuaan koettaen pakenemalla pelastua, ja miehensä seurasivat häntä. Niilo-herra itse pääsi lähimpään kylään, mutta siellä ehätettiin hänet kiinni, ja hänen täytyi antautua vangiksi.

Päivä oli ollut kirkas ja päiväpaisteinen. Oli hiukan kylmännyt, ja nyt valoi kuu heleintä valoaan niityn yli, jolla kaatuneet, miehet ja hevoset, ystävät ja viholliset makailivat sikin sokin. Eräs kaatuneista kohosi ylös ja katseli ympärilleen.

Joka taholla oli kuolleita. Siinä missä hän oli, lienee taistelu siis raivonnut tulisimmin. Hänen hartiolevättinsä oli verinen ja revelty, ja hänen ihokkaastaan ammotti kauhean iskun jälki. Miekanterä oli luultavasti sattunut johonkin kovaan, joka oli sen pysähyttänyt ja siten pelastanut nuorukaisen hengen, vaikka hän olikin taintunut ja maannut kuin kuollut kuolleitten joukossa, kunnes yötuuli taasen herätti hänet elämään. Hän koetteli kädellään veristä päätään ja kaulaansa. Käsi pysähtyi äkkiä ja sormet koettelivat erästä nahkanutun sisässä olevaa esinettä, joka tuntui ketjuntapaiselta. Nopeasti riipasi hän nutun yltään, otti lyhyen veitsen ja leikkasi isommaksi vihollisen tekemän reijän.

Kohta kimalsi sieltä hänen silmiinsä kullan ja jalokivien hohdetta. Siellä oli mitä kallisarvoisin kaulaketju, jonka kivet välkkyivät kuunvalossa, kuin olisi taivaalta valahtanut tähtiä ja asettunut siihen kehään.

Vapisevin käsin otti hän ketjun ja piti sitä silmiensä edessä.

"Se on äidinisäni taikaketju!" huudahti hän laskien sitä pitelevän käden vaipumaan alaspäin.

KOLMAS OSA.

Kristofer-kuningas.

I.

Kukkarokivi.

"Tässä on nyt Raision kirkko, mutta ketään ei ole minua varttomassa!" lausui eräs nuori, uljas mies, jonka tummassa samettilakissa heilui valkea sulkatöyhtö, kun hän ratsasti mainitulle kirkolle vievää tietä myöten.

Hänen rinnallaan ratsasti vähäpätöinen mies, jonka kasvoille tuli aivan omituinen ilme kuullessaan kirkkoa mainittavan ja nähdessään sen tornin kohoavan niin miettiväisesti taivaalle lauhkeana kevätiltana. Hän oli pienenläntä mies. Kasvot olivat punakat ja ne olisivat olleet kauniitkin, ellei katse olisi ollut niin harhaileva, ikäänkuin alati turvaa etsivä. Ja pelkoa ei tässä katseessa kuitenkaan ilmennyt. Se oli päinvastoin tyly kiintyessään johonkin, ja tylymmäksi se kävi, kuta leppeämmäksi ja sulavammaksi hymy tuli hänen huulillaan. Miehen yllä oli vaaleanruskea, pehmeästä nahasta tehty ihokas, jota koristi leveät viheriät raidat, ja päässä oli hänellä musta lakki, jonka reunat olivat yrnpärinsä ylöspäin käännetyt. Sen alla oleva pääverho, jota kaikensäätyiset sotilaat käyttivät tähän aikaan, peitti niskan ja leuvan sekä kaulan ja hartiot. Tämä pääverho, joka tavallisesti solmittiin toiselle puolen, oli joko jostakin kalliista kankaasta, tai teräslangasta rautapaidan tavoin tehty, tai, kuten tällä miehellä, paksua ruskeata nahkaa, niin että se hyvinkin varjeli iskun tai pari. Olkapäillä, rinnalla ja selässä päättyi se leveihin, kolmen tai neljän tuuman pituisiin hesuihin.

"Eikös hän tänne halunnut minun tulevan itseään kohtaamaan?" kysyi nuori mies katsoen ystävällisesti hymyillen nahkaröijyyn.

"Kyllä, nuori herra!" vastasi tämä, "tänne juuri; ratsastakaamme vaan vähän lähemmäksi, niin saanemme hänet nähdä..."

Ja he ratsastivat vähän lähemmäksi, tulivatpa kirkkomaan muurille asti, mutta sitä, jota odottivat, eivät he nähneet. Eräs ukko vaan istui kivellä kirkkomaalla katsellen hentoa keväistä ruohonurmea, auringon kullatessa hänen kaunista päätään, jonka valkeat hapset valuivat hartioille. Näky oli kaunis, tyven, ja rauhaisa kirkkomaa kutsui lepoon.

"Tässäpä viivyn hetken", sanoi nuori herrasmies seuralaiselleen, "hän tulee kenties pian, ja minä tahdon häntä ainakin odottaa, koska hän on sitä pyytänyt."

Puhuessaan hyppäsi hän ratsultaan, sitoi sen erääseen puuhun ja meni kirkkomaalle. Nahkaröijy hymyili tyytyväisesti ja kaihti kädellään silmiänsä katsoen eteläänpäin tasangolle ikäänkuin sieltä odottaen tulijaa, vaikka hän oli ilmoittanut sen aivan toisaalta saapuvan. Syvä ryppy silmäin välissä osoitti, ettei hän ollut oikein tyytyväinen, mutta ryppy katosi vähitellen, kun hän katsoi kirkkomaan muurin yli ja huomasi valkean sulkatöyhdön heiluvan siellä puiden välissä.

Tämä nuori mies oli soreavartaloinen, kasvot olivat hyvin muodostuneet, ja niitä valaisi kaksi suurta tummansinistä silmää. Hän lähestyi vanhusta, joka lähempää katsoen näytti papilta ja oli epäilemättä seurakunnan kirkkoherra.

"Terve, arvoisa isä", sanoi ritarillinen nuorukainen tervehtien kunnioittavasti harmaapäätä, "miksi istutte täällä niin suruisena? Ehkä minä voin teitä auttaa, jos jokin mieltänne painaa?"

"Kuka te sitten olette, nuori mies?" kysyi pappi.

"Minä olen Tord Kaarlonpoika ja oleskelen sukulaiseni, marskin luona Turun linnassa."

Viipyi kotvanen, ennenkuin vanhus vastasi, hänen silmänsä siirtyivät ensiksi tummaan metsään päin, jonka latvat hehkuivat ilta-auringon paisteessa, ja siitä kirkkoon ja tornin kullattuun ristiin.

"Mahtava on marski", sanoi hän sitten, "mutta minusta näyttää siltä, että hänen pitäisi osata laulaa ensiksi sama laulu, jonka entinen edeltäjäni täällä Raisiossa lauloi kirkkoa rakennettaessa: 'Pois, Killi, kirkosta! Pois, Nalli, harjalta!' Ennen ei hän voi sitä hätää parantaa, joka Ruotsissa nyt on... Sisarenpoikani piti lähteä Rostockiin matkustaakseen sieltä Pragin yliopistoon; hänen armonsa, Turun piispa Maunu, kustantaisi hänen kulunsa, mutta hän on joutunut kuningas Eerikin käsiin Visborgiin, ja nyt vaaditaan hänen lunnaikseen enemmän rahaa, kuin minä voin hankkia... Minä aion huomenna lähteä Kuusistoon valittamaan hätääni armolliselle herralleni, piispalle, mutta kuinka voin pyytää häneltä niin suurta rahasummaa... Ja jos hän sen tekee, niin kuka takaa, ettei hän joudu uudestaan rosvojen käsiin... Jumala parantakoon kaiken sen viheliäisyyden, joka meitä nyt painaa!"

"Teidän suruunne, kirkkoherra-isä, voitanee kyllä löytää apu", sanoi Tord asettuen ukon viereen kivelle, "kaikkia Itämerellä kulkevia laivoja eivät Eerikin vaanijat sentään saavuta, ja mitä lunnaisiin tulee, niin siihen aina neuvo keksittänee... Sukulaiseni, Kaarlo-herra, aikoo käydä huomenna hänen armonsa, Maunu-piispan luona Kuusistossa, ja jos te silloin tulette sinne, niin tapaatte ne molemmat, ja minä luulen, että he yhdessä keksivät keinon pulanne auttamiseksi. Maunu-piispa oli tietääkseni yhteen aikaan kuningas Eerikin suuressa suosiossa ... ehkä hänen sanansa vieläkin tepsivät jonkunverran ja vaikuttavat saman kuin täysinäinen rahakukkarokin."

"Pois, Killi, kirkosta!" mutisi pappi pudistaen hiljaa päätään, vaikka vieraan sanat olivatkin nähtävästi häntä tyynnyttäneet. "Sanon. mitä olen sanonut. Pois, Nalli, harjalta! Ei se siinä ole, että yksi autetaan, meitä täytyy kaikkia auttaa..."

"Ja nyt se kai onnistunee, kun Kristofer on kuninkaana kaikissa kolmessa valtakunnassa", lausui Tord, äänessään hieman katkeruutta, "oma piispanne on tuskin vähemmän hänen ystävänsä kuin Upsalan arkkipiispa ja muut piispat ja kirkon herrat!"

"Jumalan kädessä, nuori Tord-herra!" vastasi pappi syvällä totisuudella. "Korkeat kirkon miehet ja maalliset herrat mahtavat paremmin osata paikata repeämät valtakunnan verhossa kuin me, jotka olemme täällä alhaalla hämäryydessä... Mutta minusta näyttää asia vallan toiselta, ja varmaa on, ettei jättiläisen taiassa ollut tehoa, kun hän yritti Raision kirkon kumoon syöstä, vaan sitä oli papin sanoissa, joilla hän vapautti Jumalan seurakunnan ja uuden temppelin peikon vallasta."

"Jos oikein teitä ymmärrän, arvoisa isä, niin tahdotte verrata Kristofer-kuningasta jättiläiseen, mutta mitä siinä asiassa on Raision kirkolla tehtävää?"

"Te ette tunne vanhaa tarinaa Raision kirkon rakentamisesta?"

Pappi kertoi jättiläisen rakentaneen kirkon, mutta että Raision pappi oli eräänä yönä, murehtiessaan mistä saisi rahaa hänen palkakseen, nukahtanut kauvas metsään ja silloin kuullut jättiläisnaisen laulavan lapsilleen: "Killi kirkkoja tekee, Nalli nauloja takoo rahaisessa Raisiossa", ja saatuaan siten tietää rakentajain oikeat nimet, sai hän samalla vallan heidän ylitseen. Kun he sitte olivat juuri kiinnittämäisillään ristiä kirkonpäätyihin, huusi hän heille:

Pois, Killi, kirkosta! Pois, Nalli, harjalta! --,

ja siitä muuttuivat jättiläiset kahdeksi ilkeän suureksi korpiksi, jotka lentivät tiehensä. Vähän senjälkeen tuli jättiläinen takaisin kantaen suunnatonta kivilohkaretta suuressa kukkarossa selässään; sillä hän aikoi musertaa kirkon. Mutta hän ei löytänyt mitenkään tietä sinne enää, ja kun hän lopuksi tapasi vaimonsa, jolta pappi oli avun saanut, niin tämä näytti suuren joukon kuluneita kenkärajoja ja murtuneita airoja, joita hän oli käyttänyt Raisioon päästäkseen. Silloin heitti Killikin kaiken toivon ja laski kiven siihen missä oli, ja siinä se on vieläkin Killin kivi eli Kukkarokivi Ruissalon saarella, puolen penikulmaa Turusta, muistona Raision kirkon rakentamisesta ja merkkinä merenkulkijoille.

"Niin olen ajatellut", jatkoi pappi, "katseltuani joka puolelta tätä Margareta-kuningattaren rakentamaa viheliäisyyden laitosta, Jumala hänen sieluaan armahtakoon. Hänessä oli jättiläisvoima, ja hänen seuraajansa kuuluvat samaan jättiläisruumiiseen, mutta he kuvaavat jättiläisiä juuri ristiä pystyttämässä. Jumala paratkoon, jos he saavat ristin sinne, kuten näyttävät saavankin, niin on vapaus ja onni mennyttä maasta ja valtakunnasta. Mutta kuka osaa sen taian, joka ajaa peikon pois...? Kukkarokivi on heidän käsissään ... kuka osaa loihtia pahan voiman ja upottaa kiven meren pohjaan?"

"Yksi on ainakin ollut", lausui Tord hetken kuluttua, "yksi on ainakin ollut, joka sen osasi..."

"Te puhutte Engelbrektistä, herra Tord", sanoi pappi vilkkaasti, "niin, niin, minä tunsin hänet hyvin, sen jalon miehen, ja minä näinkin hänet kerran ollessani hänen armonsa, piispan asialla Ruotsissa Strengnäsin piispan, Tuomaan luona seitsemän vuotta sitten ... niin, hän osasi sen, hän voi huutaa yli valtakunnan kaikuvalla äänellä: 'Pois, Killi, kirkosta!' -- Mutta kuka sitä nyt huutaa, ja hyvän voiman täytyy olla yhtä kärsivällinen kuin pahankin voiman, siitä se riippuu."

"Kukapa tiesi sentään", vastasi Tord, "ehkäpä loihtulaulua vielä kerran lauletaan ... ehkä Kukkaro-kivikin heitetään jättiläisiä itsiään vasten... Sukulaisellani, Kaarlo-herralla on myöskin sana sanottavana, kun aika tulee!"

He istuivat keskustellessaan selät porttiin päin viistossa kirkkoon eivätkä huomanneet, että kirkkomaalle hiipi hiljaa joukko aseellisia miehiä astuen suoraan heitä kohden. Muuan korppi, joka lensi vasemmalla puolen, sai Tordin vilkaisemaan sivullepäin, ja silloin vilahti hänen silmiinsä jotakin, mikä sai hänen kavahtamaan pystyyn. Hän huomasi heti, mitä oli tekeillä ja vetäisi miekkansa esiin käyden miehiä kohden, joiden keskellä hän huomasi saattajansa, hymy yhä naamassa. Pappivanhuskin nousi ylös ja kääntyi, mutta pani vapisten kätensä ristiin nähdessään asemiehet ja nuoren ritarin niin rohkeasti syöksyvän heitä vastaan.

"Mitä tahdotte", huusi Tord, "koska paljain miekoin tunkeutte pyhälle kirkkomaalle?"

"Rauhoittukaa, herra Tord!" vastasi hymyilevä mies, joka näytti olevan muiden johtaja; hän ei myöskään ollut paljastanut miekkaansa kuten kaikki muut, "rauhoittukaa, me emme tee teille mitään pahaa, emme mitään pahaa."

Mutta Tord tarttui hänen rinnuksiinsa, ja muut asettuivat sill'aikaa kehään heidän ympärilleen.

"Jos tämä oli se puhumasi kohtaus, niin on viimeinen hetkesi tullut, kirottu punaparta", huusi Tord.

"Antakaa anteeksi, nuori herra", sanoi mies tyyneydellä, joka melkein ällistytti Tordia, "antakaa anteeksi, me olemme Eerik-kuninkaan väkeä, ja meidän täytyy hankkia tulomme mistä saamme, muuten jää Kurki pian ilman miehiä... Nyt ovat höyhenenne kullasta, ja ne voivat pian saada peitteen kalliista kivistä, kun otetaan sukulaisenne huomioon, rikas marski etupäässä... Olkaa siis aivan rauhassa, emme tee teille mitään pahaa... Te saatte vaan nukkua pari yötä Kurjella, kunnes olemme saaneet lunnaat teistä, sitten saatte ilomielin ratsastaa Turun linnaan jälleen... Kas niin, ottakaa nyt vaan järkenne vangiksi ja pistäkää miekka koreasti tuppeen... Näettehän että käytän ritarillista kieltä, ja etten aio väkivaltaa käyttää, kun kerran olen melkein turvatonna tässä..."

Näiden sanain iva ja vielä sitäkin ilkeämpi katseen häijyys -- se kun himoitsi tiikerin tavoin lävistää saaliinsa -- saivat kuumaverisen Tordin aivan raivoihinsa. Kenenkään arvaamatta, ja nähtävästi aivan vasten punaparran luuloa, välähti hänen miekkansa ja sattui rosvon kaulaan, niin että hän kaatui silmänräpäyksessä maahan.

"Ja nyt te!" huusi hän muille, joita ihan tyrmistytti hänen rohkea tekonsa ja uljuutensa, joka ei vastustajia lukenut.

Tord hyökkäsi mieskehään voimalla, joka tuntui vastustamattomalta, ja jo kaatui eräs miehistä, ja siitä hän koetti tunkea kehän läpi, ennenkuin muut ehtisivät käydä hänen kimppuunsa. Hän puolustautui kauan menestyksellä, ja taito korvasi, mitä voimasta puuttui. Jos selkä olisi ollut turvattuna, niin olisi ollut niin ja näin, kumpi olisi voittajaksi tullut. Mutta nyt oli ylivoima liian suuri. Kehä supistui sikäli kuin hänen käsivartensa uupui.

Samassa kuului kirkkomaan toiselta puolen huuto, joka saattoi rosvot odottamattomaan pulaan. Mutta he olivat jo riistäneet miekan Tordin hervahtuneesta kädestä, ja samassa kuin pappi tuli talonpoikajoukon kanssa avuksi, riensivät he portista ulos vieden kallisarvoisen vankinsa mukanaan. Portille pysähtyi kaksi sissiä ehkäisemään talonpoikia, kunnes muut ehtivät päästä vankeineen hevosten selkään; silloin heittäysivät hekin ihmeteltävällä notkeudella ihan portin vieressä olevain hevostensa selkään ja kiidättivät tiehensä talonpoikain turhaan takaa ajaessa.

He palasivat sitte hiljakseen kirkkomaalle, jossa vanha kirkkoherra hommaili miehen ääressä, jonka Tord Kaarlonpojan miekka oli kaatanut. Tämä näytti saaneen surmaniskunsa, veri virtasi hänen ihokastaan pitkin.

"Mitä teemme?" kysyi kirkkoherra talonpojalta, joka ensiksi saapui.

"Saakoon työnsä mukaan", sanoi talonpoika rauhallisesti kirvestään kohottaen... "Minä lähetän hänet pian sinne, jossa hän ei kaipaa kultaa eikä suolaa."

Talonpoika aikoi tehdä sanansa mukaan, mutta kirkkoherra esti häntä.

"Ei, ei", sanoi hän, "ajattelematon teko tuo katumuksen perässään, ajatelkaamme paremmin. Minun mielestäni tulee tästä miehestä paras lunnasraha reippaan Tord-herran edestä... Viekäämme hänet minun luokseni, minä sidon hänet."

Tällä välin tuli paikalle yhä useampia talonpoikia, ja kun asiata vielä kerran harkittiin, niin voitti kirkkoherran mielipide, ja merirosvo kannettiin kirkkoherran tupaan. Kirkkoherra itse asteli hiljakseen kirkkoportille ikäänkuin silmätäkseen seutua, näkyisikö vielä joitakin jälkiä hurjista vitaliveljeksistä. Tällä välin oli aurinko laskenut ja tullut pimeä, ja idästäpäin alkoi puhaltaa raikas tuuli. Vanhus piti toisella kädellään portin rautaisia puolapuita ja suojusti toisella kädellään korvaansa kuullakseen tarkemmin joka äänen, vaan ei kuullut mitään, josta olisi saanut osviittaa siitä, mihin suuntaan rosvot olivat menneet. Hän otti kätensä vitkaan portista aikoen kääntyä ja lähteä talonpoikain perään kotiinsa, vaan pysähtyikin äkkiä ja katsahti sivullepäin. Hän kuuli laukkaavan hevosen kavioin kopsetta. Hän vei taas kätensä korvan taakse ja kuuli todellakin ratsumiehen lähestyvän pohjoisesta päin. Vähän senjälkeen näki hän taivasta vasten kuvastuvan miehen haamun eräältä kohdalta, missä tie kulki mäen yli, jolta puut olivat hakatut pois. Kirkkoherra oli juuri huutamaisillaan hänelle, peläten hänen ratsastavan Turkuun kulkematta kirkon sivutse, mutta silloin huomasikin hän ratsumiehen hiljentävän vauhtiaan ja lähestyvän kirkon porttia.

"Nuori mies, kuka olette", sanoi vanhus ratsumiehelle, "jos aiotte Turkuun, kuten näyttää, niin voitte viedä sinne erinomaisen tärkeitä uutisia ja tuoda pian tänne apua..."

"Mikä on sitten hätänä?" kysyi nuorekas, sointuva ääni.

"Voi, täällä on huonosti asiat ja voivat tulla vielä huonommiksi, sillä kukaan ei ole enää turvassa, vitaliveljekset ovat tässä edustalla saaristossa, ja ne eivät enää tyydy rannoilta iskemään, vaan sieppailevat miehiä täältä Raision kirkolta asti."

Ja pappi kertoi mitä oli tapahtunut. Ratsumies kuunteli tarkoin joka sanaa, ja kun pappi oli lopettanut, kyseli hän lähemmin kaikkia asianhaaroja, tiedustaen mihin päin rosvot olivat vieneet vankinsa. Samassa tuli Naantalista päin pari nuorta talonpoikaa, jotka lähestyivät kirkkoveräjää kuullessaan kirkkoherran äänen. Tervehdittyään kunnioittavasti kirkkoherraa, olivat he hetken vaiti kuunnellen ritarin kysymyksiä ja papin vastauksia, ja sitten lausui toinen:

"Vitaliveljesten jaala on Kukkarokiven luona ... me kuulimme sen Naantalissa, josta olemme tulossa, ja jos on aikomus ajaa niitä takaa, niin olen minä valmis lähtemään mukaan ja varmaan moni muu myös. Mutta onnettomuus tulee harvoin yksinään, sanotaan, ja varmaa on, että tässä on käytettävä enemmän älyä kuin väkivaltaa, sillä, ellen pety, voi vaara tulla muuten kolminkertaiseksi..."

"Kolminkertaiseksi, Pietari-veli ... mitä tarkoitat?" kysyi kirkkoherra.

"Niin, mustalla Priitalla on ollut korkeita vieraita tänään!"

Pappi teki ristinmerkin mutisten lyhyen rukouksen, mutta Pietari jatkoi:

"Käydessämme sen mäen ohi, jolla hänen tupansa on, kuulimme hevosten hirnuntaa metsästä, ja mieleemme juolahti kohta, että siellä oli vitaliveljeksiä. Me hiivimme mäenrinnettä ylös pensaiden välitse ja näimme arvelumme todeksi ja sielläpä oli vielä nuori Tord-herra vankina heidän keskellään... Silloin riensimme täältä apua noutamaan..."

"Hyvä, hyvä, poikaseni", vastasi pappi, "rientäkää hakemaan pari rotevaa miestä lisäksi, niin voimme auttaa..."

"Ei, ei", vastasi ratsumies, "aika on kallista, tämä tuuli on vitaliveljesten paras ystävä ... hankkikaa itsellenne vaan hevosia ja seuratkaa minua, minä lähden jo edeltä!"