Part 33

Oli ani varhainen aamu. Rodenberg seisoi tapansa mukaan fööglarinsa vieressä, jossa hän muuten oli istunut koko yön, kuunnellen iltatuulta, joka toi hänen korviinsa riehakkaan ilon ja riemun ääniä marskin leiristä. Varmaankin oli siellä tapahtunut jotakin erinomaista, sillä tanssi ja leikit kestivät tavallista myöhempään. Mutta kun tähdet rupesivat hälvenemään ja aamu koittamaan, niin seisoi linnanpäällysmies tykkimestarin vieressä ja laski raskaasti ja päättäväisesti rautapukuisen kätensä tykkimestarin olalle.

"Tänä päivänä, Rodenberg, pitää marskin tehdä viimeinen matkansa vartiopaikoilleen rantaa pitkin! Eräs mies on päässyt hiipimään linnaan viime yönä ja tuonut herra Niilolta sen sanoman, että kuningas saapuu ennen pitkää tänne, ja marskin hengestä riippuu kuningas Eerikin valtakunta, senvuoksi pitää teidän nyt ampua laukaus, jota muistetaan niinkauan kuin miehiä on maailmassa."

Rodenberg ei vastannut mitään, mutta päällysmies näki hänen kalpenevan ja vavahtelevan.

"Oletteko kuullut sanani, Rodenberg?" kysyi hän lujemmalla äänellä.

"Olen!" nyökkäsi tykkimestari.

"Hyvä! Minä en lähde tästä ennenkuin se laukaus on ammuttu!"

Rodenberg lankesi polvilleen ja ojensi käsiään taivasta kohden ja rukoili. Päällysmies katseli kummastellen häntä, ja kun tykkimestari nousi ylös, kysyi hän, mitä hän ajatteli, kun niin juhlallisesti alkoi.

"Minä ammun!" vastasi Rodenberg kumealla, vapisevalla äänellä, "minä ammun, taivaan Herra antaa minun fööglarini langettaa tuomion marskin ja herra Niilon välillä...!"

"Hyvä on!" nauroi päällysmies, "hyvä on Rodenberg, mutta muistakaa, että hyvä miekkani löytää tiensä teidän niskasuoniinne, jos huomaan, ettette tee parastanne, paljoa ennen kuin viimeinen fööglari on ehtinyt lausua Jumalantuomionsa."

Ja aurinko nousi, ja aamutuulahdus pyyhki sumut maallepäin, ja fööglarien kiiltävät suut heijastivat alkavan päivän valoa. Rodenberg istui sen fööglarin viereen, joka oli uloinna oikealla ja jonka ohi marski tulisi ensiksi kulkemaan. Hän seisoi rauhallisena käsi tykin sankilla, ikäänkuin ei olisi kuullut päällysmiehen uhkausta, tai kuin olisi todella pitänyt itseään Jumalan välikappaleena.

"Tuolla tulee marski ratsastain!" sanoi eräs päällysmiehen lähellä seisova vanha mies osoittaen vuonolle, johon oli tehty pohjoisrannalta saareen lauttasilta.

Päällysmies ja Rodenberg katsoivat sinnepäin. Se oli selvästi marski. Hänet saattoi helposti tuntea korkeasta vartalostaan ja kalliissa kypärässä heiluvasta sulkatöyhdöstä. Hän ratsasti valkealla hevosella, joka näytti tanssivan aamuauringon säteissä. Hänen vieressään ratsasti nuori ritari, joka osoitti linnanmuureille päin, missä nuo kolme miestä seisoivat.

"Se on marskin velipuoli, nuori herra Tuure Steeninpoika", sanoi päällysmies, "miten se on selitettävä ... joko norjalaiset ovat vallanneet Elfsborgin, koska tuo rantahauki uskaltaa niin kauas pesästään uida?"

"Tai päinvastoin", sanoi asemies, "tänä yönä on marskin leirissä iloittu ja kisailtu tavallista enemmän, ja se osoittaa pikemmin voittoa kuin tappiota!"

"Olkoonpa miten tahansa", vastasi päällysmies vetäen miekkansa, joka välkähteli auringonpaisteessa. "Pitäkää varanne, Rodenberg, nyt se on tehtävä...! Sinun tai marskin henki menee tänäpäivänä!"

Rodenberg hymyili aaveenomaisesti, otti kätensä sankilta ja tähtäsi fööglarin. Samassa astui marski ratsultaan heittäen ohjakset aseenkantajalleen ja astui jalan jonkun matkaa.

"Nyt, Rodenberg, nyt!" huusi päällysmies.

Ja tykki laukesi ja sen luona olevat miehet peittyivät savupilveen. Sen hälvettyä katsoivat he kaikki rannalle päin. Mutta siellä seisoi marski, ja hänen korkea sulkatöyhtönsä liehui yhä komeasti tuulessa. Aivan hänen päänsä yläpuolella oli maassa kumollaan suuri honka. Rodenberg seisoi kädet ristissä, ja hänen suunsa mutisivat kuulumattomia sanoja. Päällysmies kääntyi kiukusta kalpeana hänen puoleensa, mutta silloin hän jo oli polvillaan toista fööglaria tähtäämässä.

"Niin totta kuin elän", sanoi hän äkkiä tarttuen sytyttimeen, "tämä laukaus sattuu marskin sydämeen, jos Jumalan tuomio on niin langennut!"

Tuli välähti ja kuului kauhea pamaus, mutta savun hälvettyä huomattiin kruutisäiliön räjähtäneen, ja asemies, joka seisoi uloinna oikealla, ja jota ei toisaalle kulkeva savu sen vuoksi estänyt näkemästä, sanoi, ettei kivi ollut mennyt kahtakaankymmentä askelta fööglarin suusta.

Oli kuin ilonväre olisi ilmestynyt Rodenbergin kalpeille kasvoille, ja hän siirtyi oitis toisen fööglarin ääreen. Päällysmies kähisi kiukusta, mutta hän ei voinut mistään syyttää tykkimestaria, sillä tämä teki moitteettomasti velvollisuutensa.

Kolmas fööglari laukesi, mutta se hyppäsi sijoiltaan, että kivi singahti korkealta marskin pään yli. Ruudinsavun läpi näkivät he marskin seisovan aivan vahingoittumatonna rannalla ja viittaavan seuruettaan pysymään jälempänä, koska laukaukset nähtävästi tarkoittivat häntä, joten hänen ympäristössään oli vaarallinen olla.

"Ammu, ammu!" huusi päällysmies. "Jumalan kalliin veren nimessä, Rodenberg, ellei neljäs tee tehtäväänsä niin olet sinä noita, kuten sinusta puhutaan, joka olet noitunut tämän kaiken, ja sinä saat siitä kovimman kuoleman!"

"Se on Jumalan tuomio!" lausui Rodenberg juhlallisesti katsellen kädet ristissä ja pää kumarassa lahden yli rannalle, jossa marski näytti seisovan kuin odotellen vielä yhtä laukausta linnasta.

"Jumalan tuomio tai mikä tahansa", ärjyi päällysmies, "niin on sinun tuomiosi valmis, ellei tämä viimeinen laukaus kaada marskia!"

Marski oli yhä paikallaan ja auringonsäteet kutoivat kultaisen harson hänen kiiltävän haarniskansa ympärille, ja sulkatöyhdön juurelle leimusivat ne niin, kuin olisivat tahtoneet luoda kruunun hänen kypärinsä ympäri. Rodenbergin kasvot loistivat ikäänkuin heijastaen ympäröivää voiton sädekehää. Hän lähestyi varmoin askelin neljättä fööglaria, laskeusi polvilleen, tähtäsi ja tarttui sytyttimeen.

Päällysmiehen silmissä paloi tuli, joka osoitti kuinka ankaran liikutuksen vallassa hän oli. Mitä kiihkein jännitys, tuska, joka melkein oli hänen rintansa halkaista, näkyi hänen otsaltaan ja vapisevilta huuliltaan. Hänen vieressään seisova harmaapäinen asemies oli ottanut kiven käteensä, ja hän katseli järkähtämättä tykkimestaria. Hänessä kiehuivat nähtävästi samat tunteet kuin hänen herrassaankin: ihanin voitto oli tämän laukauksen varassa, mutta myöskin tappio ja häpeä. Voiton ja tappion odotus poltti heidän kumpaisenkin mieltä, vaikka tässä pelattiin ihmishengestä kultakolikon asemesta ja pelinoppina oli tykkimestari fööglareineen.

* * * * *

Tanssi riehui hurjissa pyörteissä siinä avoimessa mutta kalliilla seinäverhoilla puetussa huoneessa, jonka marski oli rakennuttanut kauniille ja iloiselle Kaarinalleen. Herra Tuure Steeninpoika oli tullut leiriin illalla. Päätettyään neuvottelunsa rupesivat he mitä parhaimmalla tuulellaan johtamaan tanssia. Kaarina-rouva loisti nuoruutta ja kauneutta, ja hänen suurissa, sydämellisissä silmissään oli niin paljon viehätystä, kun hän katseli ympärillään riehuvaa iloa, että hän kuin loihti iloa ja riemua näkyviin kaikkialta, mihin vaan silmänsä loi.

Marskin leirissä vierailevien nuorten neitosten joukossa veti varsinkin eräs Kaarina-rouvan huomion puoleensa. Tämä oli nuori Iliana Äkentytär (Tott). Hän oli seurannut serkkuaan, rouva Briita Olavintytärtä (Tottia), joka oli naimisissa herra Erengisle Niilonpojan kanssa. Tämä oli marskin huomattavimpia miehiä ja hänellä oli nytkin korkea päälliköntoimi piiritysarmeijassa. Kaarina-rouva keskusteli kauan ja mielellään vieraan neidon kanssa, ja he näkyivät ymmärtävän toisiansa erinomaisen hyvin. Mutta eräs toinenkin silmäpari näytti seuraavan neitoa hellemmin silmäyksin kuin tavallista tuttavaa, ja Kaarina-rouva näkyi huomanneen sen, sillä hän osasi kerta toisensa perään saattaa neidon noiden silmien eteen niiden omistajan puheille, kummankaan näistä huomaamatta sitä muuksi kuin sattumaksi. Ja aina punastui nuorukainen silloin, ja neito näytti aina niin välinpitämättömältä, ikäänkuin ei olisi vähääkään huomannut näitä odottamattomia kohtauksia, ja Kaarina-rouva hymyili niin sydämellisesti ja taputti Ilianaa rusoposkelle.

Nuorukainen oli marskin serkku Tord Kaarlonpoika (Bonde), ja hänen katseensa oli niin kiitollisuutta täynnä sukulaisensa hyväntahtoisuuden vuoksi, että tämä tunsi työnsä jo sillä hyvin palkituksi. Ja näiden nuorten heiluessa tanssissa kääntyi hän silloin tällöin marskiin päin osoittaen hänelle niitä hurmaavasti hymyillen.

Mutta erästä kattoa kannattavaa pylvästä vasten nojasi ylimmällä rappusella seisova korkea haamu, yllään pitkä valkea mantteli, niin että etäältä katsoen olisi luullut häntä jonkin ritarikunnan jäseneksi, mutta lähempää katsoen voi huomata, että merkki, punainen risti puuttui. Hän seisoi kuin uneksien tai kuin ei olisi ensinkään nähnyt tanssia ja iloa, vaan aivan muita asioita, ja moni nuorimies veti hänet nähdessään suunsa nauruun, pistipä tilaisuuden sattuessa hänestä kompasanankin, joka nauratti muita. Mutta se ei näyttänyt vaikuttavan seisojaan mitään. Hän hymyili melkein yhtä leveästi kuin hekin, ja se lisäsi heidän nauruhaluaan. Erittäin kekseliäs hänestä sukkeluuksia sepittämään oli eräs nuori tanskalainen, herra Ove Laurinpoika, jonka kommat kuitenkin usein lähenivät hävyttömyyttä, mutta herättivät sittenkin kaikkein kuuntelijain hyväksymisnaurun.

Yleisen ilon vuoksi ei tätä vähemmän ritarillista pilaa huomattu salissa, joten nuorukainen sai rankaisematta pitää peliään. Mutta juuri kuin Ove-herra oli taas saanut muut jollakin sanallaan nauramaan, seisoi heidän keskellään muuan vasta tullut nuori mies, joka katseli hehkuvin totisin silmin pilantekijöitä ja silmäsi varsinkin Ovea tuimasti.

"Miksi te niin ankarasti katselette, Niilo Bonpoika?" sanoi Ove-herra, "te ilmestytte keskeemme kuin suoraa päätä haudasta tullut!" Sitten hän taas nauroi lisäten, "tiedättehän kuitenkin hyvin, että viheriä ritari on luotu leikintekoa varten, ja että hän on itse ruvennut marskin narriksi!"

"Mutta on pieni ero marskin ja teidän välillänne, Ove Laurinpoika."

Musiikki soi samassa ja kaikki riensivät tanssimaan. Niilo Bonpoika tunkihe salin toisen seinän vieritse marskia kohden, joka oli juuri alottamaisillaan tanssin Kaarina-rouvan kanssa. Nähdessään Niilon kävi hän vähän syrjään kohdatakseen häntä. Tämä toi sanaa lahden toiselta puolen Herman Bermanilta, joka oli torjunut erään linnasta tehdyn hyökkäyksen ja ottanut muutamia vankeja. Marski nyökkäsi tyytyväisenä Niilolle ja riensi tanssimaan annettuaan hänelle muutamia käskyjä.

Samaan aikaan kuin marski ja Niilo keskustelivat tyrkkäsi viheriätä ritaria joku selkään hänen juuri katsellessa Kaarinaa-rouvaa uneksivin silmin. Hän kääntyi hitaasti ja huomasi haarniskaan puetun asemiehen, joka oli yhtä pitkä kuin hän itsekin. Mies teki pienen liikkeen päällään ja meni hitaasti pois tanssisalista saaren vastaiselle sivulle päin. Viheriä ritari nosti pian senjälkeen hartiansa pylväästä, seisoi hetkisen, kasvoillaan tuo leveä, tylsä hymy, sitten hän astui tanssisaliin, ja jos joku olisi huolinut hänen liikkeitään seurata olisi huomannut hänen salavihkaa menevän samaa tietä kuin haarniskaan puettu mieskin. Kun äskeiset vallattomat nuorukaiset siten tanssin loputtua tulivat takaisin alkaakseen taas leikitellä marskin hovinarrin kanssa, eivät he löytäneetkään häntä. Ove-herra vilkuili silloin Niilo Bonpoikaa etsien sekä lausui muille, että häntä olisi setämäisestä käytöksestään vähän rangaistava, mutta hänkin oli lähtenyt salista.

Aivan veden rajassa saaren rannalla seisoi parin pajupensaan varjossa viheriä ritari ja haarniskaan puettu asemies.

"Rodenberg en linnassa!" sanoi viimeksi mainittu.

"Rodenberg?" kysyi ritari katsoen terävästi miestä.

"Niin", lisäsi tämä, "hän on tykkimestarina ja huomenna on marskin henki kysymyksessä!"

"Marskin henki?... Mistä sen tiedät?"

"Eräs linnalaisista jonka saimme eilen kiinni on kertonut. Minä olen vanhastaan tuttu hänen kanssaan, eivätkä salaisuudet juuri pysy hänen hammastensa takana. Rodenbergiä pidetään linnassa aika noitana. Hän ei ole tahtonut ampua häneltä vaadittua laukausta -- mistä syystä, ei tiedetä -- mutta nyt on päällysmies vannonut kalliin valan, että huomenna, kun marski tapansa mukaan ratsastaa väkeään katsastamassa, on surmakivi hänet musertava."

Ritari mietti. Sitten hän katsoi tähtiä kohden lausuen:

"Jumalan ja pyhimysten käsissä on ihmisten kohtalo!"

Sitten hän nousi rantaa ylöspäin ja lähestyi tanssisalia.

Ja ikäänkuin ritari ei olisi halunnut muuta nähdäkään, lähti hän taas väkijoukkoon, eikä kukaan nähnyt häntä enää sinä iltana. Seuraavana aamuna näkyi marski tavallista aikaisemmin lähtevän teltastaan ja kaikkein kummastukseksi oli hänen kypärinsä silmikko alas laskettuna. Hän meni itse sille paikalle, missä hevoset olivat, ja antoi kiireesti satuloida valkean oriinsa, hyppäsi sen selkään ja ajoi täyttä laukkaa lauttasillan yli pohjoisrannalle. Herra Tuure Steeninpoika, joka oli vasta eilen saapunut leiriin, halusi innokkaasti päästä kaikesta selville, jonka vuoksi hän oli jo ulkona muutamien huovien kanssa. Nähtyään marskin riensi hän hänen luokseen ja ratsasti kappaleen matkaa hänen rinnallaan, mutta ei voinut saada keskustelua aikaan. Hänen sukulaisensa oli tänä aamuna hyvin vaitelias kypäräsilmikkonsa takana.

"Kas tuolla ne ovat jo ampumista varten!" sanoi Tuure-herra osoittaen linnanmuurille, jossa kanuunain kirkkaat suut kiiltelivät auringonpaisteessa.

Marski ei vastannut mitään, vaan painoi kannuksensa kovasti oriin kupeisiin, rientäen kiireesti eteenpäin ja viitaten velipuolelleen ettei seuraisi häntä. Tämä seurasi kuitenkin, mutta pysähtyi äkkiä huomatessaan marskin astuvan hevosensa selästä. Eräs Tuurea seuraavista herroista riensi ottamaan huostaansa marskin hevosen, marskin jatkaessa jalan matkaansa rantaa pitkin.

Nyt aljettiin linnasta ampua, ja uljaan Tuure-herran sydän paisui ilosta ja ylpeydestä nähdessään, kuinka pelottomasti ja kuolemaa halveksivasti hänen velipuolensa kääntyi linnaan päin ikäänkuin tarkastaakseen kuulakivien ratoja. Kolme laukausta ammuttiin hiuskarvankaan taittumatta rohkean ritarin päässä. Silloin tuli lyhyt välihetki, jolloin tykkimestari näkyi valmistauvan neljättä laukasemaan.

"Heretkää, veli Kaarlo!" huusi Tuure-herra, "miksi panette suotta henkenne alttiiksi!"

Mutta marski viittasi vaan kädellään, tykki laukesi ja hän seisoi yhtä rauhallisena ja vahingoittumatonna kuin ennenkin. Hän katsoi hetkisen muurille, ikäänkuin odottaen vieläkin yhtä laukausta, mutta miehet poistuivat kanuunain luota, joten näytti ainakin siltä, kuin olisi ampumisen uudestaan alkamista saatu odottaa. Silloin astui marski rantatörmän päälle taas, kypäräsilmikko kuitenkin yhä laskettuna.

"Tahdotteko veljeni", sanoi hän Tuure-herralle, "tahdotteko, jos aiotte vartioiden kanssa ratsastaa, sanoa päällysmiehilleni, että saapuvat luokseni aamupäivällä, niin olen teille kiitollinen."

Tuure-herra otti tietysti mielellään tämän tehdäkseen. Tosin tuntui marskin ääni sekä hänestä että huoveista hiukan omituiselta, mutta he eivät panneet siihen erityistä huomiota, sillä tämä omituisuus voi johtua sekä äskeistä vaaraa seuranneesta mielenliikutuksesta että vaan yksinkertaisesti siitä, että silmikko oli laskettuna. Mutta hän astui itse ratsulleen ja ajoi laukaten rantaa pitkin pääkortteeriin takaisin, missä hän näkyi astuvan telttiinsä.

Kesti kauan ennenkuin marski taas tuli näkyviin, ja teltan ovella seisovat vartiomiehet kuulivat hänen vilkkaasti haastelevan jonkun kanssa, jonka ääntä he eivät tunteneet. Vasta kun eri miesosastojen päälliköt rupesivat kokoontumaan, tuli marski näkyviin. Hänet kauniit piirteensä olivat rauhalliset, melkeinpä juhlalliset, ja hänen silmissään oli kostea loiste.

Mutta hänen selkänsä takaa näkyivät viheriän ritarin hymyilevät kasvot, ja tämä hymisi:

"Ja lehmukset lehtii ja lehdet varisee, Vaan maan päällä vihertävät metsät!"

Päivä kului ilman merkillisempiä tapahtumia. Marski neuvotteli miehineen, miten linna saataisiin parhaiten valloitetuksi, ja sitä varten tahtoi marski käyttää hyväkseen itätuulta, joka paraikaa puhalsi, antamalla sen viedä suuren puista kyhätyn palavan lautan linnaa vasten. Näin päätettiinkin ja päällysmiehet läksivät taas osastojensa luo.

Herman Berman, joka oli päällikkönä linnan oikealla puolella, pani kohta osan väkeään työhön, ja niin kului päivä. Niilo Bonpoika tuli Hermanin luo tämän telttiin illalla. Heidän haastellessa Engelbrektistä ja hänen ajoistaan kuului äkkiä vankkoja askeleita, jotka lähestyivät teltin ovea. Tuntui kuin joku olisi kantanut raskasta taakkaa ja pysähtynyt ihan oven eteen. Samassa astui Erkki sisään asettaen varovasti teltin toisella sivulla olevalle vuoteelle haavoitetun miehen, jolla ei näyttänyt enää olevan monta hetkeä elettävänä, ellei hän jo ollutkin kuollut.

"Minä kävelin rannalla", kertoi Erkki, "ja silloin näin erään miehen liukuvan köyttä myöten linnanmuureja alas. Linnalaiset huomasivat hänet ennen kuin hän oli päässyt maahan asti, ja silloin he alkoivat hinata häntä ylös, mutta mies päästi silloin itsensä köydestä irti ja tuli vahingoittumatonna maahan, sitten hän syöksyi järveen ja rupesi uimaan tälle puolelle. Hänen peräänsä ponnahti muurilta kokonainen nuolisade, muutamat niistä sattuivatkin häneen, sillä huomasin hänen vajoovan. 'Marski!' huusi hän kerran toisensa perästä luihin ja ytimiin tunkevalla äänellä, niin etten voinut mitenkään vastustaa haluani kokea pelastaa hänet. Se onnistuikin, mutta vaarallisemmassa leikissä olen tuskin ollut, sillä nuolia sinkoili kuin rakeita ... maihin pääsimme sentään ja nyt olen täällä. Miesparka ei ole lausunut sanaakaan, minä olen kantanut hänet rannalta tänne."

Herman ja Niilo asettuivat kuolonkalpean pakolaisen viereen. Tämä näytti enemmän luurangolta kuin ihmiseltä. Hän eli vielä, vaikka hän hengitti raskaasti ja kurkku korisi kuin loppua tehdessä. Herman, joka oli tavattomasti harjaantunut lääketaitoon, tutki tarkasti miehen haavoja ja selitti, etteivät ne olleet itsessään kuolettavia, mutta että miehen ruumiinvoimat olivat niin lopussa, että kuolema kuitenkin olisi tuleva.

Hetkisen perästä avasi mies silmänsä ja mutisi muutamia sanoja, joita ei kuitenkaan voinut kuulla. Sen huomatessaan näytti hän käyvän levottomaksi, ja hänen silmistään näkyi, kuinka hän ponnisteli saadakseen sanotuksi, mitä tahtoi. Vihdoin se onnistui.

"Marski", kuiskasi hän, "marski, antakaa minun puhua marskin kanssa!"

Herman otaksui hänellä olevan jotakin tärkeätä ilmoitettavaa marskille ja sanoi senvuoksi, että hän voi huoletta sanoa läsnäoleville, mikä sydäntään painoi, ja että kuka tahansa heistä veisi sen marskille.

"Marski on pelastanut henkeni!" sanoi kuoleva hetkisen kuluttua, "ja minä olen palkaksi ampunut häntä ... minä tahdon kerjätä häneltä sitä anteeksi ... sallikaa minun puhua hänen kanssaan!"

"Minä lähden heti marskin luo!" sanoi Niilo Bonpoika lähtien kiireesti teltasta.

Miehen kuihtuneet kasvot kirkastuivat hieman, ja hän sulki silmänsä. Niin kului tunnin verta. Herman ja Erkki läksivät teltasta, etteivät häiritsisi onnettoman unta. Edellinen lähti toimittamaan päällysmiestehtäviään, mutta Erkki sai käskyn vartoa ja pitää pakolaisesta vaaria, kunnes Niilo Bonpoika ja marski ehtivät tulla, jolloin hänenkin tuli lähteä Hermanin mukaan. Mutta Niilo Bonpoikaa saatiinkin odottaa kauvemmin, kuin Erkki ja Herman olivat luulleetkaan.

Erkki kuunteli jännityksellä sitä suuntaa, josta heidän piti tulla, nostaen useita kertoja kätensä silmilleen nähdäkseen tarkemmin. Silloin lähestyi häntä vastaiselta taholta korkea haamu, ja kääntyessään häntä katsomaan tunsi hän sen siksi kummalliseksi mieheksi, jota marskin väki kutsui viheriäksi ritariksi.

"Rodenberg on teltassa?" sanoi ritari, ja kun Erkki myönsi niin olevan, lisäsi hän: "Ja sinä vartioit täällä ulkopuolella, mies... Hyvä, minä menen sisään istumaan miehen ääreen, kunnes marski tulee, ja se kestänee kauankin, sillä hän on tällä hetkellä Söderköpingissä."

Erkiltä vastausta odottamatta astui ritari telttaan. Erkki ei oikein tiennyt mitä tehdä. Aluksi oli hän mielissään päästessään herransa luo lähtemään, mutta tarkemmin ajateltuaan, kuka teltassa istuja oli ja että häntä sanottiin vähäjärkiseksi, päätti hän jäädä paikalleen, koska marski ja Niilo eivät kuitenkaan voisi aivan kauan viipyä. Siinä seistessään kuuli hän sisästä haavoitetun huokaavan. Hän oli rientämäisillään telttaan luullen ritarin tekevän miesparalle pahaa, mutta samassa hän kuuli sieltä niin suurta iloa ilmaisevan huudahduksen, että pysähtyi ja jäi alalleen.

"Te ette ole kuollut, ritari... Jumalan äiti olkoon ijäti ylistetty, joka lähetti teidät tielleni juuri nyt, kun raskaasti suren sitä, että kohtaloni on saattanut minut uudestaan samaan tekoon, jonka tein teitä kohtaan ... silloin kuin te pelastitte henkeni pyhällä haudalla... Voi, teidän rinnallanne olen alati nähnyt unissani sen synkän ritarin, joka siellä otteli kanssani taikakorusta... Hän voitti ja vei koristeen, ja kun minä mielettömässä raivossani nousin maasta aikoen takaapäin iskeä voittajaani, niin teidän pelastava kätenne ehkäisi minun kättäni, ja teidän kielenne puhui sovinnon sanoja kiihtyneelle ritarille, jonka kädestä olisin muuten saanut varman surmani... Älkää keskeyttäkö minua, jalo ritari, minun täytyy palauttaa muistooni kaikki nämä entiset tapahtumat, kun nyt olen viimeiselle matkalleni lähtemässä... Minä vainosin sitten kavalasti onnellisen voittajani henkeä, ilma on siellä saastuttavaa, ja minä unhotin nimeni, unhotin arvoni ja kunniani, ja tunsin voivani tehdä mitä tahansa saadakseni tuon perkeleitten takoman kaulaketjun... Suuressa keisarikaupungissa kohtasin ystävänne, ja silmiäni häikäisivät kaulaketjun välkkyvät kivet, ja minä valitsin ajan ja paikan, olin järjestänyt kaiken peräti huolellisesti. Hui, kuinka pimeä oli yö, ja kuinka silmissäni silloin säihkyi ja välkkyi ... isku sydämeen, varma, voimakas isku...!"

Niin vilkas oli hänen mielikuvituksensa, ja niin elävänä muistui tämä tapaus hänen mieleensä, että hän vavahteli kuumeisesti sitä kertoissaankin. Erkki ei päästänyt sanaakaan kuulematta. Pitkän äänettömyyden aikana kuului puistatuksen keskeyttämiä nyyhkytyksiä, jolloin ritari tuntui koettavan onnetonta lohduttaa ja rauhoittaa.

"Vapiseva käteni haparoi kaulaketjua, mutta surmatulla ei ollut kaulaketjua", jatkoi Rodenberg, "veri hyytyi suonissani ja kylmä hiki valui otsaltani, ja samassa levisi valoa majatalon edustalle, josta olin koko yön vartonut kaulaketjun omistajaa, ja hän tuli sieltä soihdunkantajan seuraamana... Hän huusi teidän nimeänne ja pari hänen seuralaistaan viittasi sinnepäin, missä minä ja te olimme, ja epätoivo antoi minulle voimia, minä nostin teidät ja kannoin veneeseni, joka oli rannalla... En milloinkaan, en milloinkaan ole unhottanut, mitä sanoitte minulle erotessani teistä ainaiseksi, kuten silloin luulin, ja ainaiseksi sen tapahtuvan sanoi taitava arapialainen lääkärikin, jonka olin kutsunut teitä hoitamaan... Varokaa, ettette saa rangaistukseksi sitä, että vielä kerran surmaatte sen, joka on henkenne pelastanut!... Minä vannoin pyhän valan, että ennen käteni hiiltyköön."

"Mutta teidän antamanne haava ei ollutkaan kuolettava, Rodenberg... Mauri oli taitava ja kätevä, haavani parani, ja minä vaeltelin ympäri maailmaa... Mutta minua ihmetyttää kuitenkin, että voititte sen tenhovoiman, jolla tieto tämän koristeen voimasta vangitsee ihmismielen..."