Part 32

Aika kului, oli jo mennyt kappale yötä, ohjakset olivat jo päässeet irti, niin ettei enää suuresti välitetty mitä puhuttiin, vaan monta mehukasta sanaa lausuttiin etenkin marskista ja hänen miehistään.

"Kukas tietää", sanoi vihdoin eräs, "kukas tietää, etköhän vaan sinäkin, Klaus Lang, ole tullut tänne pahoissa juonissa ... olin jo sanomaisillani", lisäsi hän äänekkäästi nauraen itsekseen, "olin sanomaisillani, että jo kuulin lähestyväin vihollisten kalsketta, mutta päässäni se kopisee, ja se on herrani, drotsin ansio, minä juon liian hyvää jouluolutta, ja minä juon herrani, Krister-herran maljan, ja se, joka ei sitä maljaa juo pohjaan asti, on konna, ja minä halkaisen hänen koirankallonsa."

Mutta Klaus Langin tarkka korva oli jo erottanut kavioiden kapsetta ja sitten hän kuuli porttia avattavan, jolloin hän nousi äkkiä penkiltä ja iski nyrkillään tammipöytään, niin että joka mies kimmahti pystyyn ja rupesi haparoimaan miekkansa kahvaa.

"Sitä maljaa minä en juo!" huudahti hän, "ja nyt on tainnut tulla se hetki, jolloin Krister-herra saa maistaa vähäisen sitä seosta, jota hän on niin kauvan muille juottanut. Olkaat hiljaa ... vastustus on turhaa!"

Nyt välähtivät miekat soihtujen valossa, ja joka mies hyökkäsi Klausta kohden. Mutta ovi avattiin ja Klaun ympärillä oli samassa hänen omia miehiään, jotka ryntäsivät raittiin voimin ja selvin päin drotsin miehiä vastaan. Syntyi kiivas ottelu ja verta alkoi sekaantua simaan, jota oli penkillä ja lattialla.

"Heiluttakaa uljaasti kalpojanne, drotsin miehet!" huusi samassa soinnukas ääni ovelta, jossa näkyi reipas herra Torsten Juhananpoika, "eteenpäin, eteenpäin, herranne henki on vaarassa, raivatkaa itsellenne tietä ja seuratkaa minua!"

Hän tarttui paria marskin miestä kurkkuun ja viskasi ne syrjään, mutta Klaus Langin miekka kaatoi hänet itsensä maahan, ja tämän urhon ruumiin yli riensi Klaus porstuaan huutaen miehilleen, etteivät laskisi ketään ulos eikä sisään, ennenkuin drotsin luona on kaikki valmista.

Tämä makasi sängyssään koettaen turhaan karkoittaa levottomuutta, joka vasten hänen tahtoaan oli hänessä syntynyt, ja joka suunnattoman mustasiipisen haikaran tavoin varjosti sitä hymyilevää niittyä, jolla hän kuvitteli käyskentelevänsä valtakunnan mahtavampana miehenä, perässään kumartelevia joukkoja, -- silloin tuli hänen korviinsa rivakasti laukkaavain hevosten kavioin kopse. Hän piti sitä aluksi kiihtyneen mielikuvituksensa tuotteena, mutta pian hän älysi, että se mahtoi todellakin olla taloa lähestyvä ratsujoukko; hän nousi seisomaan varmasti kuullakseen, että niin oli laita.

Silloin huomasi hän tähtien valossa ikkunan ääressä kohoavan tumman varjon, ja hän muistutteli mieleensä kaiken, mihin perusti toiveittensa varmuuden, ikäänkuin rohkeutta saadakseen ja uskottaakseen itseään, että kaikki mitä kuuli ja näki, oli vaan ilkeää unta. Hän hiipasi kädellään silmiään. Mutta hevosten astunta kuului yhä lähempää ja tumma varjo ei lähtenyt ikkunalta.

Nyt lakkasi kavioiden kopse, mutta sen sijaan kuuli hän, miten asestettuja miehiä hyppäsi maahan ja miten raudoitetut tammiportit narisivat saranoillaan. Samassa huomasi hän haamun lähestyvän ojennetuin käsin hänen sänkyään.

"Rukoile nyt Jumalaa ja hänen pyhiään, jos voit, Krister Niilonpoika!" sanoi kolkko ääni, "nyt on sinun hetkesi tullut!"

"Kuka olet, ja mitä tahdot?" huudahti Krister-herra yrittäen nousta sängystään.

"Pysy alallasi!" sanoi ääni, "turhaan sinä koetat muuttaa, mitä nyt tulee sinulle tapahtumaan, mutta muista mitä sanoin sinulle, kun viimeksi tapasimme toisemme ... muista herra Eerik Pukea, jonka annoit niin säälimättä kuolla... Nyt on koston hetki tullut ... minä olen Bengta Pietarintytär."

Nyt kuului aseellisten miesten askeleita, jotka lähestyivät drotsin makuuhuonetta, ja ennenkuin hän oli ehtinyt tyrmistyksestään tointua, temmattiin ovi auki, ja useita rautaanpuetuita miehiä näkyi kynnyksellä. Soihdun valossa, jota eräs heistä piti korkealla, näki hän nyt selvästi Bengta-rouvan nuutuneet, tylyt piirteet. Hänen palava katseensa vallitsi ihmeellisellä tavalla koko drotsin personaa, se hyydytti veren hänen suonissaan ja kangisti hänen kielensä.

"Ylös, ylös, herra Krister", huusi eräs ääni, jonka drotsi tunsi marskin sanansaattajan ääneksi, "ylös, nyt ratsastetaan suoraa päätä marskin luo... Hän on nyt teidän herranne yhtä varmasti kuin Ruotsinkin herra!"

Sanat humisivat kuulumattomina vanhan herran korvain ohi. Hän oli sanan oikeassa merkityksessä tahdotonna. Hänelle voitiin nyt tehdä mitä hyvänsä. Moniaassa silmänräpäyksessä oli hän vangittu. Sitten hänet vietiin pihalle ja pantiin rekeen. Viipyi kotvasen, ennenkuin vankila oli avattu ja Niilo Bonpoika vapautettu, mutta sitten lähdettiinkin Räfvelstasta. Drotsi näki huoaten vangittuja miehiään tuotavan linnantuvasta reen juuri kääntyessä linnankujalta Altunan kirkolle päin vievälle tielle.

Mutta Margareta-rouva seisoi parvisillalla ojentaen epätoivoissaan käsiään tyhjään ilmaan, ja hänen tyttönsä seisoivat kalpein kasvoin kädet ristissä hänen vieressään. Iliana-neitikin itki niin saineesti, kuin olisi onnettomuuden musertama vanhus ollut hänen oma isänsä. Margareta-rouva kyseli Jost-ritaria. Mutta hän oli kadonnut.

XII.

Löytö.

Stegeborgin linnassa istui herra Niilo Steeninpoika reippaiden miesten keskellä -- parempia ei hän olisi voinut itselleen toivoa -- ja hänen sydämensä paisui taistelunhimosta, uljuudesta ja hyvistä toiveista katsellessaan niitä ja linnansa vankkoja muuria, jotka olivat hänen turvanaan sekä samalla tulevan suuruutensa ja valtansa kulmakivenä. Tosin saapui hämäriä tietoja marskin menestyksestä. Hänen veljilleen tuotti suurta vaivaa Arvid Svan piiritysjoukkoineen, ja Elfsborgin otti marski Henrik Snahenborgilta ja antoi sen velipuolelleen, herra Tuure Steeninpojalle (Bjelkelle). Mutta Stegeborgin edustalla ei ollut vielä näkynyt yhtäkään vihollista, ja odottaa sopi vielä paljon hyötyä drotsin oleskelusta muissa osissa Ruotsia.

Silloin ilmestyi muuanna päivänä ratsastaen portin eteen eräs yksinäinen ritari parin asemiehen seuraamana ja pyysi päästä linnaan. Tulija oli ritari Jost von Bardenvleth, joka toi tiedon Räfvelstan tapahtumista. Hän tiesi myöskin kertoa drotsin rouvan matkustaneen Nyköpingiin, johon hänen poikapuolensakin, Kaarlo Kristerinpoika oli lähtenyt Ringstaholmasta. Marski oli lähtenyt Elfsborgista Axevallaan ja sieltä Örebrohon, johon vanha Krister-herra oli tuotu häntä vastaan.

"Vanha herra on aivan musertunut", sanoi Jost-ritari, "minä näin hänet nyt Nyköpingissä, johon marski tuli Örebrosta suuren väen kanssa; hänen seurueessaan oli monta piispaa ja raatiherraa, ja Margareta-rouva ja herra Kaarlo, drotsin poika, antoivat linnan marskin käsiin, ja Krister-herra luopui kaikista läänityksistään yhtä ainoata linnaa vaille. 'Kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi drotsi, kun kysyin häneltä, oliko hän todellakin jo heittänyt kaiken menestyksen toivon, 'kaiken hänen tahtonsa minä täytän', sanoi hän... Voi se oli surullinen näky silloin tämä masentunut vanhus, kun on kuten minä ja moni muu nähnyt hänet mahtavana ja toivoa täynnä voidakseen johtaa tämän valtakunnan myrskyjen läpi rauhaan ja lepoon!"

"Vanha, liiaksi vanha on herra Krister Niilonpoika!" huudahti Niilo-herra lyöden miekkaansa. "Minä tässä laulan toisen laulun mahtavalle sukulaiselleni, Kaarlo-herralle!"

"Mutta hän on tulossa suurella sotajoukolla, herra Niilo, ja menestys synnyttää menestystä... Montako miestä teillä on täällä Stegeborgissa?"

"Ei minulla tosin ole aivan yhtä monta kuin marskilla, mutta minun miehistäni vastaa jokainen kolmea marskin miestä, siihen saatte luottaa, ritari Jost, ja sitä paitsi odotan kuningastakin pian kuuluvaksi sekä täältä meren puolelta että Norjasta. Nuori sukulaiseni, herra Tuure Steeninpoika katsokoon, ettei kattonsa säry, kun hänen naapurinsa, Bohusin herra Kolbjörn Gerst käy kimppuun."

"Hyvä!" vastasi ritari, "te saatte kohta nähdä mahtavan sukulaisenne tämän linnan edustalla."

"Hän tulkoon, ritari Jost, hän tulkoon", vastasi Niilo hymyillen, "jos hän rohkenee Bråvikin yli käydä, niin täällä on miehiä, jotka puolestaan rohkenevat häntä varttoa!"

Jost-ritari jäi herra Niilo Steeninpojan vieraaksi linnaan, jossa aikoi odottaa kevään tuloa ja Lybeckiin menevää laivaa. Eikä monta päivää kulunutkaan, niin marski tuli ratsastain, seurassaan itse arkkipiispa ja piispa Tuomas sekä maallisten neuvosherrain mukana herra Krister ja hänen poikansa Kaarlo. Ja valtakunnan neuvostolta tuli herra Niilolle kirje, jossa häntä vaadittiin lähtemään marskin luo, sillä heidän riitansa oli hyvällä sovittava.

"Minä pysyn, missä olen, jollei marski halua tulla tänne, on se minulle yhdentekevää!" vastasi ylpeä Niilo-ritari.

Arkkipiispakin tuli linnan edustalle, ja herra Niilo meni häntä vastaan, mutta ei kauvemmaksi kuin vipusillalle, ja hänen takanaan oli kolmekymmentä välkkyviin haarniskoihin puettua miestä, ja korkea kirkonmies sai saman vastauksen kuin marskin sananviejä. Seuraukseksi tuli tietysti Stegeborgin piiritys.

"Sukulaiseni on näkevä ja havaitseva", sanoi Niilo-herra vieraalleen tullessaan takaisin linnaan, "ylväs sukulaiseni on näkevä, että tässä onkin jäykkä poika vastassa."

Pari päivää siitä kuin linnaa oli alettu sotaväellä saartaa, kerrotaan marskin pitäneen herrain kanssa kokouksen Skällvikin lukkarintuvassa. Siellä hän oli neuvotellut heidän kanssaan, mitä Stegeborgille oli nyt tehtävä, mutta kun he antoivat karttelevia vastauksia, niin oli hän kiivaasti antanut Herman Bermanille käskyn asettua miehineen linnan eteläpuolelle, ja herra Kaarlo Kristerinpojan oli hän käskenyt viedä erästä toista väenosastoa pohjoispuolta vastaan. Mutta Kaarlo-herra oli vastannut enempää miettimättä: "Ennenkuin sen teen, jätän Ringstaholman teidän käsiinne!" Marski oli suuttunut, mutta oli ottanut linnan vastaan ja antanut sen herra Erengisle Niilonpojalle, ja tämä oli nyt hyökkäämässä pohjoispuolelta. Mutta drotsi oli poikineen lähtenyt Nyköpingiin matkustaakseen sieltä Suomeen, Viipuriin, joka oli nyt hänen ainoana läänityksenään.

Ja Stegeborgia saartava piiri tuli yhä tiukemmaksi. Herra Niilo tunsi täydellisesti marskin väen johtajain voiman, valppauden ja sotakelpoisuuden. Sekä Herman Bermanin että Erengisle Niilonpojan tunsi hän niiltä ajoilta asti, jolloin hän itse johti heidän kanssaan Engelbrektin talonpoikaisjoukkoa, tämän kulkiessa viimeistä voittokulkuaan ympäri valtakunnan, ja yhä synkemmäksi kävi hänen katseensa, yhä harvasanaisemmaksi hänen puheensa. Hän rupesi huomaamaan, ettei mitään mahtanut marskin koko voimaa vastaan. Ne olivat liiaksi hajallaan, jotka olivat yhtä mieltä hänen kanssaan. Liian kaukana olivat toisistaan Stegeborg ja Kalmar sekä Borgholm, jossa viimeksi mainitussa linnassa herra Maunu Gren oli linnanherrana. Niilo Juhonpoika (Oxenstjerna) oli tosin Stäkeholmassa, kova ja hurjaluontoinen mies, jota ei epäilyttäisi, jos niikseen tulisi, ruveta yksiin tuumiin merirosvojen kanssa, joita alkoi taasen ilmestyä Itämerelle. Mutta tämä herra eleli enemmän erillään, eikä hän ollut yhtynyt niihin herroihin, jotka nyt taistelivat marskin kanssa vallasta maassa. Upsalan viekkaan tuomioherran, Jöns Pentinpojan syrjäytyminen vaikutti ehkä jonkunverran sekä häneen, että hänen veljeensä, herra Pentti Juhonpoikaan. Miten olikin, Niilo Steeninpoika ymmärsi selvästi, ettei hän enää mitään mahtaisi niillä hajanaisilla voimilla, joita nyt oli enää jälellä.

Hänen täytyi itse luoda itselleen suurempi voima, ja sitä miettiessään ja harkitessaan välähti hänen mieleensä viimein pulan ratkaisu. Hän rupesi sovinnon hierontaan Herman Bermanin ja Erengisle Niilonpojan kanssa ja saikin heidät suostumaan aselepoon palmusunnuntaihin asti, joka sattui sinä päivänä maaliskuun 29 päivälle. Sen aikana oli Hermanin ja Erengislen hankittava marskilta Niilo-herralle lupa päästä vapaana ja vahingoittumattomana käymään Kaarlon luona. Mutta tuskin oli piiritys tästä syystä keskeytetty, niin Niilo valmistautui jättämään Stegeborgin ja lähtemään Gotlantiin kuninkaan luokse.

Jonkun ajan kuluttua hän saapuikin kuninkaan luo livahdettuaan hädin tuskin marskin miesten ohi Edin kirkolla ja päästyään Stäkeholmin eteläpuolella erääseen laivaan, joka vei hänet Ölantiin, mistä hän sittemmin tuli Gotlantiin. Tänne tuli myöskin Maunu Pentinpoika ja Maunu Gren Borgholmista. Sitten harkittiin, mitä nyt olisi tehtävä, ja lopuksi kuningas nimitti Niilo-herran marskikseen. Kaksisataa miestä sekä laivoja ja rahaa mukanaan palasi Niilo sitten Ruotsiin vapauttamaan valtakuntaa Kaarlo Knuutinpojan hirmuvallasta, ja saattamaan sitä Kuningas Eerikin käsiin.

Komulla ja metelillä saapui uusi marski Itägöötanmaalle. ja hänen joukkojensa edellä kuljetettiin Dannebrogia [Dannebrog on Tanskan lippu], mikä oli pahana silmätikkuna ruotsalaisille. Herman Bermanin, joka oli pienen joukon kanssa Söderköpingissä, täytyi vetäytyä sieltä Ringstaholmiin päin, ja Niilo-herra lähetti Itägöötanmaan seurakuntiin kuninkaan avoimen kirjeen marski Kaarlon viralta panosta ja omasta nimityksestään marskiksi ja liitti niihin vielä valituskirjoituksia vanhasta marskista, mitkä sitten luettiin kansalle kirkkojen saarnastuoleista. Itse pysähtyi hän Söderköpingiin miestensä samotessa mailla murhaten ja polttaen aina Vadstenan seuduille asti. Ketään ei säästetty, naisia häväistiin, kirkkoja ja luostaria ryöstettiin, ja veripunainen Dannebrog liehui kuin kirous joukkojen edellä, joiden piti valloittaa Ruotsin valtakunta takaisin kuningas Eerikille.

Mutta nyt tuli Herman Berman joukkoineen takaisin Söderköpingiin, ja Kaarlo-herran kerrottiin itsensä olevan meritietä matkalla Nyköpingiin muassaan mahtava sotajoukko, jolla hän aikoi perinpohjin masentaa vihollisensa, mutta kuninkaita ja muita herroja ei vaan kuulunut. Niilo-herra joutui peräti vaikeaan asemaan. Itsellään oli hänellä vaan muutamia miehiä saatavilla, ja varsin mahdotonta oli odottaa sitä väkeä, joka oleskeli maakunnan länsiosassa Vadstenan seuduilla. Hän päätti silloin äkkiä lähteä Stegeborgiin. Tämä ei kuitenkaan ollut muuta kuin toisesta vaarasta toiseen antautumista. Herman Bermanin joukot alkoivat taasen ympäröidä linnaa, ja eräänä kauniina päivänä kerrottiin, että tornin huipulta näkyi marskin laivasto, joka purjehti lahteen.

Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen, mutta Niilo Steeninpoika teki pian päätöksensä. Hän päätti lähteä vielä kerran Gotlantiin taivuttamaan kuningasta todenteolla varustautumaan, jos kerran halusi päästä Ruotsin herraksi, ja samana yönä päätti hän lähteä linnasta. Se oli hyvin varustettu kaikilla tarpeilla, ja puolustajat olivat valioväkeä, muiden muassa Rodenberg kanuunain päällysmiehenä, joita kutsuttiin "fööglareiksi" ranskalaisen nimen "veuglier" mukaan. Oli siis kaikin puolin luultavaa, että se kestäisi, kunnes Niilo itse palaisi tarpeeksi suuren väen kanssa.

Niilo-herra oli kuitenkin sangen pahalla päällä päivän kuluella. Häntä suututti, että kuningas, jonka käsistä voi minä hetkenä hyvänsä luiskahtaa kaikki valtakuntansa, osoitti sellaista välinpitämättömyyttä. Myöskin tuntui se, että hänen täytyi paeta linnastaan niin tukalalta, että hän menetti kaiken malttinsa.

Eräänä synkkänä iltana odotteli kaksikymmentä huovia hevosineen Stegeborgin linnanpihalla, ja kaksi aseenkantajaa piteli niitä hevosia, joilla Niilo-herran itsensä ja hänen vieraansa, saksalaisen ritarin piti ratsastaa. Niilo-ritari oli linnan suuressa salissa antamassa viimeisiä käskyjä päällysmiehelleen siitä, miten tämän tuli menetellä, kunnes hän itse palaisi. Silloin astui hänen tykkimestarinsa, totinen ja synkkä Rodenberg saliin. Niilo-herrasta tuntui hänen tulonsa selvästi hyvin vastenmieliseltä. Hänen kulmansa rypistyivät, ja hän lausui kiireesti käskynsä rientäen sitten ovelle, ikäänkuin ei olisi huomannutkaan tykkimestaria.

"Herra Niilo!" huudahti tämä ja hänen silmissään liekehti kiihkoinen into.

"Mitä tahdotte, Rodenberg?" kysyi Niilo-herra kärsimättömästi. "Näettehän, ettette olisi voinut juuri sopimattomampaan aikaan tulla, kun minä olen jo melkein jalka jalustimessa."

"Minäpä tiedän, mikä voisi sattua vieläkin sopimattomammin", vastasi Rodenberg juhlallisen vakavasti, "jos fööglari esimerkiksi ei ottaisi lauetakseen silloinkuin tähtään sitä teidän verivihollistanne kohden."

"Mitä tämä on, Rodenberg...! Niin ei voi tapahtua, ellei teidän oman nuttunne alla piilee petturi!"

"Niin, herra Niilo! ... tai jos te itse olette pettänyt minut!"

"Minä pettänyt teidät ... nyt te olette taas saanut nuo houreet päähänne!"

"Siitä saatte arvella, mitä tahdotte, mutta minä tahdon tietää totuuden, ja nyt teidän pitää sanoa minulle se, herra Niilo, vähemmällä ette pääse. Te tiedätte itse kuinka vaikea minun on ollut päästä teidän puheillenne koko tämän ajan, on näyttänyt, kuin te haluaisitte karttaa minua siitä päivästä asti, jolloin ammuin koelaukauksen teitä varten, ja jolloin fööglaristani lentävä kivi murensi mujuksi kotkan, joka istui tämän lahden toisella puolen... Nyt teidän pitää vastata minulle elävän Jumalan nimessä, tekö olitte henkeni pelastaja vai oliko se joku muu...?"

"Rakas ystävä, eikö teistä ole yhdentekevää, kuka henkenne pelasti, kunhan se vaan pelastettiin!"

"Ei, herra Niilo, te tiedätte mikä siinä asiassa mieltäni painaa... Tullessani teidän palvelukseenne tunnustin ritarisanaanne luottaen, miten kerran sokeassa raivossani murhasin henkeni pelastajan, ja miten kuoleva ystäväni, maaten leppeänä kuin taivaan enkeli -- kyyneleet puhkesivat miehen silmiin ja hän painoi tuskallisesti käsiään rintaansa vasten -- kuinka hän sanoi antavansa anteeksi minulle ja pyysi minua varomaan, etten siitä rangaistukseksi joutuisi vielä kerran tekemään samaa rikosta... Sentähden vannotan teitä, ankara ritari, kaiken nimessä, joka on teille pyhää ja kallista maan päällä, sanokaa minulle, tekö minut kannoitte pyövelijoukon keskeltä pois sinä iltana Tukholmassa...? Kuollut ei anna minulle rauhaa ... joka yö on hän luonani rauhallisine, kalpeine kasvoineen osoittaen haavaansa ja toistaen varoituksensa."

Rodenbergin sanat koskivat nähtävästi Niilo-ritariin. Hän vetäisi leveätä nahkavyötään, jolle Natt och Dagien vaakuna oli kirjaeltu hopealla mustalle sametille pitkin sen pituutta tyhjillä välipaikoilla, ja hänen poskensa kävivät hehkuvan punaisiksi tiukasti kasvojen ympäri vedetyn pääverhon sisässä, joka päättyi leuvan alla rautarenkaiseen kauluriin, joka kuului rautapaitaan. Sen alapää riippui taasen lanteille viheriän ihokkaan alta. Heleänsininen levätti oli valahtanut olkapäiden yli hartioille, joten ritarin leveä rinta näkyi koko sotaisessa uhkeudessaan. Hän seisoi niin kotvasen ja hänen silmänsä paloivat hurjasti tumman soihdun valossa loistavan teräksisen pääverhon alta. Mutta yht'äkkiä hän vetäisi levätin ympärilleen ja aikoi rientää ulos.

Silloin juoksi Rodenberg hänen eteensä. Hän oli kalmankalpea, ja koko hänen ruumiinsa vapisi mielen kiihkeän jännityksen vuoksi.

"Jumalan kalliin veren nimessä, ritari!" huusi hän, "te ette pääse ulos muuten kuin ruumiini yli, ellette sano suoraan, tekö se olitte vai ette?"

"Niin!" ärjäisi ritari, että sali ja holvikäytävä kajahti, ja viskasi voimakkaalla sysäyksellä tykkimestarin syrjään sekä riensi linnanpihalle.

Rodenberg vierähti kiivaasta sysäyksestä kivilattialle, ja toinnuttuaan ja noustuaan taas pystyyn hän kuuli hevoskavioiden kumean kapseen kun linnanherra miehineen ratsasti pitkän sillan yli etelään päin. Hän meni hitain askelin rappuja alas sille vallille, jossa fööglarit olivat. Uloinna idässä huomasi hän valkean viirun kuin vaahtoisen laineen, joka liikkuu pitkin merenselkää, mutta yö oli niin pimeä, ettei hän voinut tarkemmin eroittaa, mitä se oli. Hän arvasi sen kuitenkin olevan marskin laivaston, joka ehkä itätuulta käyttäen oli purjehtinut lahteen ja laskenut siellä ankkurin ja vetänyt purjeet kokoon. Hän seisoi kauan suurimpaan fööglariin nojaten vallilla, ja hänen päänsä vaipui vähitellen rintaa vasten raskaiden huokausten tunkiessa hänen rinnastaan.

Vihdoin hän lankesi polvilleen ja rukoili Herraa, joka katsoo läpi pimeyden ja ihmisten sydänten, lähettämään enkelinsä ottamaan hänen henkensä, jos niin kävisi nyt, että hän joutuisi uudistamaan vanhat tuskansa ja sinkahuttaisi kuolettavan kiven pelastajaansa kohden.

Yön hetket kuluivat, ja aamulla kun vartija puhalsi torveensa ja linnan miehet kiiruhtivat tehtäviinsä, niin he näkivät synkän tykkimestarin polvillaan erään fööglarin vieressä painaen päätään kylmää metallia vasten. Se herätti kummastusta, mutta sama näky uudistui useina seuraavina öinä, ja kun mies oli muutenkin hiljainen ja umpinainen, niin se synnytti mitä merkillisimpiä tarinoita hänestä linnassa. Olihan selvää, että hän oli taikuri, muuten ei voitu selittää hänen uskomatonta taitavuuttaan ja varmuuttaan ampumisessa. Kaikki väistyivät arasti syrjään, kun hän tuli näkyviin. Hän liikkui linnassa kuin kuollut eläväin joukossa.

Linnan ympärillä kävi elämä vilkkaammaksi. Marskin laivasto oli tullut samana yönä, jona Niilo-herra lähti linnasta. Hän asetti pääleirinsä eräälle saarelle, jota kutsuttiin Laivasaareksi, mutta joka siitä alkain sai nimen Kaarlonsaari, ja selvästi voi nähdä linnasta, miten isompia ja pienempiä sotilasryhmiä sekä hevos- että jalkaväkeä lähti rantaan ja miten vartioita asetettiin toinen toisensa perään. Tapahtui otteluita, linnan urhea miehistö hyökkäili rivakan päällysmiehensä johdolla tiheään piirittäjäin kimppuun, ja onnistuikin väliin, kuten eräänäkin yönä, jolloin he auttoivat muuatta joukkoa tunkeumaan piirittäjäin lävitse linnaan tuoden Dannebrogin mukanaan. Fööglarit olivat silloin suureksi hyödyksi, ja mihin kuula vaan sattui, siellä makasi aina yksi tai useampia vihollisia kuolleena vuoren pohjoisrinteellä, johon ne olivat suunnatut.

Mutta Rodenberg, tuo kummallinen mies, ei suostunut laukaisemaan ainoatakaan laukausta öiseen aikaan. Päällysmies oli monta kertaa vakavasti keskustellut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta siitä ei ollut apua, ja ettei linna kokonaan menettäisi tykkimestarin verratonta apua, täytyi hänen lopulta antaa asian olla sillään. Huomattiinpa vielä, ettei Rodenberg ampunut päivilläkään, ellei ilma ollut oikein kirkas, että selvästi voi erottaa rannalla olevat ihmiset, ja aamu aamun perästä nähtiin hänet polvillaan jonkun fööglarin vieressä, ikäänkuin hän yöllä olisi tehnyt joitakin taikoja. Hänen sisäinen jännitystilansa ja ankarat parannustyöt, joita hän aika-ajoin teki, riuduttivat hänet lopulta niin, että häntä olisi luullut varjoksi. Hän näytti melkein läpikuultavalta, verta ei hänessä olisi uskonut löytyvän, silmät yksin paloivat, ikäänkuin kaikki elinvoima olisi kokoontunut sinne.

Saarelta, jossa oli marskin pääkortteeri, kuului illoin tai muutenkin itätuulella vilkasta tanssimusiikkia. Siellä kisailtiin ja leikittiin eikä muistettu ympäristön surmalauluja eikä ajateltu sitäkään, että fööglari, jonka vieressä onneton tykkimestari seisoi, voi minä hetkenä hyvänsä heittää kuolemaa ja tuhoa heidän keskelleen ja muuttaa heidän ilonsa suruksi ja riemunsa epätoivoksi. Marskin mukana oli leirissä hänen nuori, kaunis vaimonsa, sanottiin, ja hänen mukanaan useita ylhäisiä rouvia ja neitoja, ja kaikkein heidän kohtaloita tiesi Rodenberg pitävänsä käsissään eikä hän koskaan päässyt selville, kumman edestä hänen tuli uhrata oma henkensä, marskin vai hänen sukulaisensa edestä.

Marski ratsasti tavallisesti aamuisin pohjoista rantaa pitkin katselemaan piiritystöitä ja väkeään. Rodenberg oli monta kertaa nähnyt hänen siten ratsastelevan, usein aivan yksinäänkin, ja aina oli hän silloin kohottanut silmänsä taivaaseen päin ikäänkuin valonsädettä kerjäten. Hän karttoi ampumista niin kauvan kuin voi, mutta hän tiesi liiankin hyvin, että sekin hetki tulisi, jolloin hänen täytyisi ampua, jos tahtoi välttää sitä, että häntä pidettiin kavaltajana, ja se hetki tulikin varsin pian.