Part 3

"Nyt toinen ehto", sanoi hän kotvasen perästä koetettuaan koota ajatuksiaan, "äidinisälläsi oli eräs kallis kalu, kultainen kaulaketju, joka oli niin kallisarvoinen, ettei maailman kaikki aarteet vastaisi sitä. Siinä oli kaksitoista seraafinpäätä yhteen liitettynä, ja jokaisessa oli kallis pyhäinjäännös; yhdessätoista oli luusirunen yhdestätoista apostolista, ja kahdennessatoista oli Pyhän Paavalin veripisara. Sitäpaitsi on tällä kaulaketjulla se ominaisuus, ettei onni koskaan petä sen kantajaa. Äidinisäsi oli saanut sen kunniallisessa kaksintaistelussa Kristuksen haudalla. Hänellä olikin siitä pitäin pelkkää onnea ja myötäkäymistä, kunnes koriste kerran varastettiin häneltä. Se tapahtui Landskronan edustalla Gotlannissa, kun hän koetti siellä estää Konrad v. Jungingenia ja saksalaisia joukkoja maihin nousemasta. Sitten kävi hänelle kaikki tyynni huonosti. Hänen täytyi luopua Gotlannista ja vetäytyä Pohjaan, linna toisensa perään joutui kuningattarelle, ja lopuksi täytyi hänen nöyrtyä ja luopua kuningas Albrektista... Kuningatar uhkasi anastaa kruunulle äidinisäsi kaiken omaisuuden, niin avutonna hän silloin oli..."

Puhuminen näkyi kovasti rasittavan sairasta, mutta Bengta-rouvalla oli varalla malja, jonka hän toi sairaalle tukien tätä juodessa. Juoma virkisti nähtävästi; tämä teki juoman antajaan merkillisen vaikutuksen, hän seurasi yhä tarkemmin Kaarina-rouvan pienimpiäkin liikkeitä. Tämä tarttui poikansa käteen ja kertoi yhä edelleen:

"Odottamatta sai äidinisäsi koristeen takaisin, ja kaikki muuttui oitis. Hän pääsi kuningatar Margaretan suureen suosioon, sai pitää maatilansa ja kaikki kävi taas hyvin. Kun hän sitten viimeisenä elinvuotenaan tunsi voimainsa vähenevän; tuumaili hän, kenelle antaisi kalleuden, ja päätti lopuksi, että sinä tulisit sen saamaan, jos sinulla olisi rohkeutta noutaa se. Kuolinvuoteellaan hän kertoi minulle tämän sekä ilmaisi, mihin oli koristeen piilottanut. Ellet sinä tahdo koristetta, niin pysyy se kätkössään tuomiopäivään asti. Sano nyt ensiksi, haluatko omaksesi kaulaketjun vai et?"

"Olethan sinä, äiti, sanonut", sanoi Niilo hetken mietittyään, "ja niin on kunnianarvoisa Tuomas-piispa myös opettanut, että miehen onni on hänen omassa rinnassaan ja hyvässä miekassaan..."

Kaarina-rouva suuteli ihastuksella poikansa otsaa, ja taivaallinen rauha sädehti hänen lempeissä silmissään.

"Jumalan äiti olkoon kiitetty, poikani", sanoi hän, "en melkein tohtinut toivoa sinulta tällaista vastausta! Kiitos siitä, ja ole varma, että tulet onnelliseksi, vaikket koskaan näkisikään äidinisäsi koristetta."

"Äidinisäni ei siis ehdottomasti tahtonut, että ottaisin ketjun vastaan?"

"Tahtoi, tahtoi, rakas poikani ... ja senvuoksi että jaksoit kieltäytyä siitä, saat nauttia onnea kaikkein korkeimmalla mitalla. Nyt sanon, mihin äidinisäsi on tämän aarteen kätkenyt, ja kuinka sinä sen löydät."

Bengta-rouva oli koko ajan ollut aivan hiiskahtamatta paksuin uudinten takana varjossa. Mutta hänen mustat silmänsä paloivat kamalasti ja kasvonsa olivat vääntyneet kuin kuolleen, niin että jos joku olisi hänet silloin nähnyt, olisi nyt epäilemättä kammolla kääntynyt hänestä. Kun Kaarina-rouva nyt alkoi kertoa, mihin aarre oli kätketty, kumartui hän vähän eteenpäin, huulensa avautuivat ja silmänsä liekehtivät perkeleellisesti.

"Visborgin naistuvan alla", jatkoi Kaarina-rouva, "on suuri holvihuone, jonka toisessa päässä on linnankirjurin pöytä papereineen. Kymmenes kivi ulkoseinässä tästä kulmasta lukien on irtonainen, sen alla on rautalevy, johon on piirretty eräs merkki ... minä en tiedä mikä se merkki on, äidinisäsi ei tahtonut sitä ilmoittaa. Hän sanoi, että jos joku muu kuin asianomainen saisi tietää sen, niin olisi koko salaisuus mennyttä... Etkä sinäkään joutuisi kenellekään ilmaisemaan sitä etkä voisi lähettää ketään muuta sitä aarretta noutamaan, kun et tunne merkkiä, joka on koko salaisuuden avain..."

Sairas nojausi patjoihin ja peitti silmänsä laihalla kädellään ikäänkuin häntä olisi rasittanut isävainajansa kertomuksen muisteleminen, jonka hän tahtoi nyt sanasta sanaan esittää tarkasti kuuntelevalle pojalleen.

"Siihen aikaan kuin äidinisäsi oli Visbyn käskynhaltijana", jatkoi hän sitten, "sai hän sattumoisin tietoonsa erään salaisen komeron Silfverhättanissa. Sitä peittää kivi, joka myöskin on helposti irtiotettavissa, kun sen tietää. Silfverhättanin tornin kolmannessa osastossa on nelikulmainen huone, jota ympäröi kaksi käytävää päällekkäin. Ylemmässä näistä on eräässä seinässä merkki ja aivan samalla kohtaa vastaisessa seinässä on kivi, jonka alla löytyy äidinisäsi onnenketju."

"Nyt pelkään, että puhut liiaksi, Kaarina ystäväni", lausui Bengta-rouva astuen esiin sängyn takaa, "sitähän minä jo sanoin, kas nyt!..."

Lieneekö sitten ollut siitä, että sairas oli liiaksi puhunut, kuten Bengta-rouva sanoi, vai siitä että tämä käytöksellään liian selvästi huomautti sairaalle, että salaisuus oli nyt useamman kuin yhden tiedossa -- Kaarina-rouva makasi todellakin nyt kalpeana kuin ruumis sängyssään.

Tämä avulias ystävä otti kiireesti muutaman maljan, kostutti siinä olevalla nesteellä sairaan ohimoita ja piti sitä hänen nenänsä edessä. Hetkisen kuluttua näkyikin siitä jo hyviä seurauksia. Sairas avasi silmänsä. Hän katseli levottomasti ensin poikaansa sitten Bengta-rouvaa. Hän ojensi kätensä heitä kohden, katseli Bengta-rouvaa syvästi ja rukoilevasti ja sanoi hänelle:

"Vala, Bengta, vala ... älä unhota sitä, ja ole pojalleni yhtä ystävällinen, kuin olet näinä viime vuosina ollut hänen äidilleen!"

Kaarina-rouva veti taasen poikansa luokseen ja suuteli häntä vielä kerran, sitten hän viittasi kädellään haluten jäädä yksin. Niilo lähti hitain askelin ja vilkaisi useita kertoja taakseen, mutta Bengta-rouva seisoi kankeana ja suorana päänaluksen takana, ettei sairas voinut häntä nähdä. Niilo katsoi säikkymättä hänen käskeviin silmiinsä, ja huulillaan oli jo sana, mutta silmäys äitiinsä esti häntä sitä lausumasta. Hän lähti huoneesta.

Niilo oli mietteissään koko illan ja keskusteli kauan Helka-muorin kanssa. Erottuaan hänestä aikoi hän lähteä pihan yli omaan ja veljensä huoneeseen. Silloin tapasi hän nauravan ritarin.

"Ha-ha-ha", alkoi hän, "tunnetteko te sitä suurta kaupunkia, nuori Niilo-herra ... tarkoitan sitä, jossa kerran laulettiin tätä laulua Valdemar Atterdagista:

"Kiiruhda pois, ratsus jos voi, Jo guutien torvet vastahas soi...

"Parempi, ettet ois tullutkaan Sä guuteja vastaan taistelemaan...

"... oletteko käynyt Visbyssä, Niilo Bonpoika?..."

Vaikka ritari näöstä päättäen aivan sattumalta kysyi tätä, niin katseli hän kuitenkin tutkivasti nuorukaista. Tämä kalpeni vähäisen, kun ritari niin äkkinäisesti muistutti hänen tulevaa matkaansa, mutta hän koetti vastata tyyneesti:

"En ole käynyt Visbyn suuressa kaupungissa ... minä lähden huomenna isäni tahdon mukaan Vadstenaan yhtyäkseni siellä valtakunnan päämieheen, Kaarlo Knuutinpoikaan..."

"Kauaksi ette siis tänne jäänyt... ha-ha-ha", saneli ritari ja lähti hyräillen alkamaansa pilkkalaulua Valdemar Atterdagista: "Valdemar, jos luvan saa" j.n.e.

Seuraavana aamuna tuli Niilo aikaisin suureen saliin, ennenkuin palvelijatkaan olivat vielä liikkeellä. Hän kuunteli kauan äitinsä ovella, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Vihdoin ilmestyi se neitsy, joka nukkui Kaarina-rouvan huoneen vieressä. Niilo kysyi häneltä, oliko emäntänsä hereillä, ja oliko Bengta-rouva hänen luonaan.

"Kaarina-rouva on hereillä", vastasi tyttö, "Bengta-rouva ei ole siellä nyt. Hän meni huoneeseensa vähän sydänyön jälkeen!"

Vastaus teki Niiloon hyvän vaikutuksen, hän avasi hiljaa oven ja meni äitinsä huoneeseen, jossa äiti ja poika saivat nyt pitemmältä rauhassa keskustella. Niilo lohdutteli äitiään vakuuttaen hänen kyllä vielä virkistyvän sekä kehotti häntä laskemaan Jumalan kauniin päivän paistamaan huoneeseen eikä sulkemaan itseään kuin hautaan, sekä antamaan neitsyjensä tulla sisään laulamaan laulujaan, joista hän ennen niin piti. Tämä vaikutti ihmeen elvyttävästi sairaaseen. Hän ei tosin mitään luvannut, vaan puristi ystävällisesti poikansa kättä.

"Mitäpä iloa minulle olisi äidinisäni kaulaketjusta, äiti" lausui Niilo, "ellen saisi sitä sinulle näyttää, kun kerran saan sen käsiini, mikä taitaa kauankin viipyä, ellei marskille sattuisi aivan odottamatonta asiaa Visbyhyn."

"Tapahtukoon se sitten kun ehtii, poikani", vastasi Kaarina-rouva, "joko minun eläissäni tai kuoltuani! Käyköön sinulle, niinkuin vanhassa laulussa lauletaan:

"Enkelit Herran Sieluas suosikoot aina!"

Viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan askeleita ja ääniä. Niilo otti hellät jäähyväiset äidiltään ja meni sinne. Salissa oli Svante ja Märta-sisar keskustelemassa viheriän ritarin kanssa. Samassa astui Bengta-rouva sisään ja seisahtui kummastuneena nähdessään Niilon tulevan sairaan huoneesta.

Hän astui nopeasti Kaarina-rouvan huonetta kohti ja teki Niilolle käskevän liikkeen, että tämä päästäisi hänet sisään. Mutta Niilo ei ottanut viittausta ymmärtääkseen.

"Äitini tervehtää teitä", sanoi hän, "ja kiittää teitä ystävyydestänne ja kaikesta mitä olette hänelle tehneet, mutta pyytää, ettette tästälähin enää näkisi vaivaa hänen tähtensä."

Hurja tuli leimahti Bengta-rouvan silmissä, ja hän yritti tarttua oveen tiuskaisten:

"Houritko sinä, poika, vai oletko aivan järjiltäsi ... päästä minut paikalla äitisi luo, jos hänen elämänsä on sinulle rakas", samassa laski hän kätensä nuorukaisen olkapäälle.

Näytti siltä, että Niilon oli väistyminen. Hänen käsityksensä siitä, mikä oli soveliasta, ei kernaasti sallinut hänen käyttää väkivaltaa naista kohtaan, mutta olihan tässä tärkeä asia kysymyksessäkin. Hän koetti vielä sanoilla taivuttaa tuimaa rouvaa luopumaan yrityksestään, mutta huomasi kohta sen turhaksi.

Silloin tuli hänelle apu aivan odottamattomalta taholta.

Sekä Svante että Märta olivat aivan tyrmistyneinä Niilon rohkeudesta, mutta naurava ritari astui rauhallisesti ja kasvojaan värähyttämättä Bengta-rouvan luo ja tarttui hänen käteensä. Ritari muistutti tätä tehdessään suuresti suurta taalalaiskoiraa, joka erinomainen koirarotu nykyään on miltei sukupuuttoon kuollut. Samoinkuin nämäkin nähdessään herransa joutuvan pulaan tai vaaraan, astelevat äänettöminä, mutta tanakasti ja varmasti vihamiehen luo ja iskevät vankat hampaansa sen jalkaan --- samoin tarttui tämä puolihupsu ritari Bengta-rouvan käteen ja veti hänet hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen huoneen toiseen päähän vähääkään välittämättä niistä kiihkeistä kummastuksen, ylenkatseen ja vihan ilmauksista, jotka tällöin vaihtelivat arvoisan rouvan kasvoilla.

Sitten lauleskeli hän, naama ja ääni niin ystävällisenä kuin olisi hän sanonut suuria kohteliaisuuksia:

"Riennä nyt, kiirehtäin ratsullasi eteenpäin, Valdemar, jos luvan saat!

"... tunnetteko sen viisun, rouva Bengta?"

Kummallista ritaria näytti oikein huvittavan leikitä ylpeän rouvan kanssa, eikä hän ollenkaan näyttänyt aikovan laskea häntä irti.

Niilo Bonpoika sisarineen ei pitkään hetkeen päässyt hämmästyksestään tointumaan. Niilolle se lopulta muuttui iloiseksi kiitollisuudeksi, toisten mielissä heräsi arkuus ja pelko, joka yhä kiihtyi, kun rohkea nuorin veli lausui:

"Kun Ekesjö on nyt kauan ollut puolittain kotinanne, niin lienee teillä kaikenlaista puuhaa ennen lähtöänne, minä pyydän senvuoksi sinua, sisareni, auttamaan Bengta-rouvaa tavarain kokoomisessa ja sinua, veljeni Svante, katsomaan että kaikki on kunnossa lähtöä varten... Älkää pahastuko, rouva Bengta!... Te olette itse tähän syypää, kun ette uskonut sanojani!"

Viheriä ritari talutti nyt yhä hymyillen jalon rouvan ovelle päin, ja tämä seurasi melkein vastustelematta, etteivät saliin jääneet saisi liian paljon iloita hänen vahingostaan. Tultuaan ovelle, kääntyi hän Niiloon päin sanoen terävästi:

"Me emme eroa ainaiseksi, Niilo Bonpoika ... me näemme vielä toisemme!"

Mutta ritari lauleskeli, yhä kumarrellen koreasti Bengta-rouvalle:

"Kai astun sisään kohta, Valdemar, jos luvan saa, Voi pihamaalla vuottaa!"

Vähää myöhemmin samana aamuna lähti Niilo Bonpoika Ekesjöstä Vadstenaan.

III.

Kauppasaksat.

Eräänä heinäkuun päivänä seisoi Kalmarin kaupunginmuurin edessä, meren rannalla, linnasta vähän etelään päin muudan mies, joka puvustaan päättäen oli kauppasaksa. Tätä osoitti sekin, että hän lakkaamatta tirkisteli merelle päin ikäänkuin jotakin laivaa vartoen. Hän oli pitkä ja laiha, yllään oli pitkä, tummanruskea viitta jostakin ohuesta kankaasta, vyötäisille solmitusta vyöstä riippui nahkalaukku ja tappi, josta näkyi pari sulkakynää ja puukonpää. Hänen tummanharmaan hattunsa alla, joka muuten melkoisesti muistutti nykyaikaisia kesähattuja, oli samanvärinen vaate, joka peitti niskaa ja kaulaa. Etupuolelta saattoi tämän vaatteen vetää suun suojaksi tahi laskea alas leuvan alle. Nyt oli se niin ylös vedettynä, ettei ollut paljon muuta näkyvissä kuin silmät. Tämä oli nähtävästi tuulen takia, joka raivokkaasti pieksi rantoja sekä kiskoi kauppasaksan viittaa painaen sitä tiukkaan hänen ruumistaan vastaan, joten tuli selvästi näkyviin hänen ruumiinsa muoto, jota kelpasikin nähdä. Sillä hänen käsi- ja jalkavartensa pyöreys ja ruumiin lihasrakenne osoitti, ettei ollut hyvä arvostella miehen voimia hänen jäsentensä hoikkuuden mukaan.

Ulapalle oli juuri ilmaantunut eräs laiva ja laskenut ankkuriin; sitä näkyi saksa parhaastaan tarkastelevankin, vieläpä niin innokkaasti, ettei ensinkään huomannut muuatta, joka tuli häntä kohti, ennenkuin tämä oli aivan hänen vieressään. Silloin kääntyi hän, ja tulija puhutteli häntä, ennenkuin hän ennätti mitään kysyä. Hänkin oli kauppasaksa, pukukin oli hänellä samanlainen; hänen viittansa oli vaan toisenvärinen, nimittäin vaaleansininen, ja suojavaatetta ei hänellä ollut hatun alla.

"Selvänä lähtöön!" sanoi sininen huomattavan tyytyväisenä, "jaala on jo ankkurissa!"

Ruskea katsoi häneen kysyvästi, ja hänenkin silmiinsä vilahti tyytyväinen ilme.

"Pyhän Johanneskastajan luostarissa", vastasi sininen toisen kysyvään silmäykseen, "abbedissa tuli itse alas ja oli niin sukeasuinen, että kyllä kelpasi!"

"Jaha", sanoi ruskeanuttuinen, "no sitten ei tällä paikalla enää yhtä enempää tarvitakaan!"

"Enpä minä niin luule", sanoi sininen, "niinkauan kuin hän on Pyhässä Johanneksessa, ei hän pois lennä. Hänellä on jo siimat ulkona, hänen luonaan kävi heti kaksi herraa, ensiksi drotsi, vanha herra Krister Niilonpoika ja hänen jälestään Turun piispa Maunu!"

"Hm ... ne ovat viisaita ja varovaisia miehiä, ja pitävät varmaan kuninkaan puolta, jos niillä on jokukaan pelättävä kotonaan. Ja elleivät merkit petä, niin on rikas marski juuri sellainen pelätin ... minä luulen, ettei Kaarlo-herra tule tähän kokoukseen, vaan jää Eerik Pukea kurittelemaan..."

"Siinä te olette aivan oikeassa ... marski läksi Fågelvikiin, silloinkuin minä lähdin Söderköpingistä, ja matkustaa luultavasti sieltä Nyköpingiin. Fågelvikiin asti seurasi häntä setänsä, vanha herra Kaarlo Tordinpoika sekä kaksi tämän lasta, nuori Tord-herra ja neiti Briita ... ne ovat nyt täällä Kalmarissa vanhan Kaarlo-herran mukana. Marskin seurueessa oli nyt aseenkantajana nuori Niilo Bonpoikakin... Hm, teki vanhalle sydämelle oikein hyvää katsella sitä poikaa, hm..."

Toinen kauppasaksoista oli selvästi jo heittänyt sen ajatuksen, että heitä oli yksi liikaa tällä vartiopaikalla, hän katseli -- samalla kuunnellen sinipukuisen puhetta -- laivaa, joka juuri oli laskenut ankkuriin, ja näki sen purjeita reivattavan ja venettä laskettavan siitä vesille.

"Minä ratsastin vähän heidän edellään", jatkoi sininen, "olin heidän tullessaan juuri pysähtynyt muutamalle mäelle aterioimaan. Vanhan Kaarlo-herran rouva, Cecilia ajoi tyttärensä kanssa -- joka on vielä aivan lapsi, ei kymmenen vuotta vanhempi -- kattovaunuissa, jotka pala palalta kohosivat mäelle. Perässä tulivat herrat miehineen; niiden joukossa oli pari ulkomaalaistakin, jotka laskivat loruja Cecilia-rouvan kanssa ja mielistelivät pikku Briita-neitiä, joka kuitenkaan ei huomannut heitä vähääkään, vaan katseli aivan toisaalle, ja olisittepa nähnyt kuinka hän ilahtui, kun Niilo Bonpoika ratsasti vaunujen ääreen tuoden hänelle kourallisen kukkasia ... se oikein koski minuun vanhaan äijään, hän oli minusta Jumalan enkeli kerrassaan..."

"Aikamme on kallista, ja minä ymmärrän sinua täydellisesti", keskeytti ruskea, "vaikket puhuisikaan kuin olisit neljääkymmentä vuotta nuorempi, Birger!"

"Se on nyt vaan niin", jatkoi Birger hymyillen, toisen huomautuksesta välittämättä, "niin se on, että vaaka tosin on tasapainossa, mutta kallistuu sittenkin sinnepäin, että marski on tai ainakin tulee Ruotsin mahtavimmaksi mieheksi, kun Engelbrekt kerran on poissa. Hän jakoi Vadstenan kokouksessa kalliita lahjoja ulkomaalaisille herroille, jotka tietysti saivat siitä yhä paremmat käsitykset hänestä... Senvuoksi he juuri pyrkivätkin pienen Briita-neidin suosioon, sillä hän kuuluu olevan marskin silmäterä; sentähden heidän naamansa pahoin synkkenivät, kun Niilo Bonpojan kukkaset niin ilahuttivat lasta ja saivat Cecilia-rouvankin hymyilemään... Sitten pääsivät vaunut mäelle ja pysähtyivät odottamaan muita herroja, jotka ratsastivat hiljakseen ja mäelle tultuaan pysähtyivät nekin... Silloin kirkaisi Briita-neiti äkkiä ja katseli tien viereen, josta alkoi jyrkkä mäen törmä, ulottuen pieneen syvään laaksoon alhaalla. Vietos kasvoi ruohoa, siellä täällä oli puu ... näytti siltä kuin siitä olisi joskus maailmassa kulkenut tie, vaikkei ihmisten kulettava."

Vaikka kertomus oli vähän pitkäveteinen, ei toinen kuitenkaan malttanut olla sitä kuuntelematta, näyttipä hän tarkkaavaiseltakin, vaikka hän usein samalla katseli laivaa kaihtaen kädellään silmiään. Vene oli vielä kiinni laivan kyljessä, siitä syystä hän luultavasti niin kärsivällisesti kuuntelikin sinipukuisen kertomusta.

"Ja nyt ehkä voisit ruveta lähentelemään juttusi loppua, Birger", sanoi hän tuttavallisesti, melkein leikillisesti.

"Aivan paikalla", vastasi Birger. "Tyttö leikki kukilla ... minä näin sen hyvin ... ja oli pistänyt ne suureen raskaaseen kultasormukseen, joka riippui hienoista kultavitjoista hänen kaulassaan. Sitten pisti hän -- ikäänkuin salatakseen, kuinka huolellisesti hän koetti säilyttää kukkia -- sekä sormuksen että kukat pieneen hansikkaaseensa. Eräs ulkomaalaisista herroista sanoi hänelle jotakin, mutta hän ei huolinut sitä kuunnella, vaan kurottautui laidan yli katsomaan alaspäin, jossa marskin miehet istuivat ja josta Niilo Bonpoika viittaili hänelle ystävällisesti. Mutta silloin tarttuivat vitjat muutamaan nutunnappiin, ja kun hän samassa nousi seisoalleen, niin katkesivat vitjat, ja hansikas sormuksineen vieri rinnettä alas... 'Mitä nyt?' kysyi marski kiivaasti, mutta lapsi itki vaan huutaen: 'hansikkaani, hansikkaani', viittaellen sormellaan alaspäin. 'Eikö muuta', sanoi marski nauraen, mutta Briita-neiti ei tyytynyt siihen vaan huusi: 'joka antaa minulle hansikkaani, saa tulla ritarikseni!' sekä katseli ympärilleen, eikö ketään sellainen onni muka viehättänyt. Saksalaiset herrat olivat hyvin touhuissaan, ja marski ja vanha Kaarlo-herra nauroivat täyttä kurkkua tytön oikulle ... muukalaiset ratsastivat sitten laaksoon päin tullakseen hansikkaan luo sivultapäin, mutta Niilo Bonpoika -- sitäkös oli kerrassaan ilo nähdä -- syöksyi heti asian kuultuaan arvelematta jyrkännettä alas ... minä pelkäsin, että hän tärvelee sekä itsensä että hevosensa, mutta kaikki kävi hyvin, hän toi hansikkaansa takaisin oikulliselle omistajalleen!"

"Hm, hm", mutisi ruskea, "aivan kuin äidinisänsä, ilmeinen äidinisänsä...!"

"Ja pieni Briita-neiti kalpeni ensin kuin palttina, kun Niilo syöksyi alas, mutta taputti sitten riemusta käsiään ja vuoroin nauroi ja itki, kun hän tuli taas ylös. 'Hyvin tehty, hyvin, Niilo Bonpoika', huusi marski taputtaen poikaa olkapäälle, ja lausui sitten nauraen: 'mitä sinä nyt annat ritarillesi kihlauslahjaksi, Briita?' Tuo pieni enkeli tuli hehkuvan punaiseksi, mutta älysi kohta tehtävänsä sekä ojensi nuorukaiselle hansikkaansa, josta otti pois sormuksen kukkineen. 'Kiitos, arvoisa neiti!' sanoi Niilo, 'minä pidän kiinni sanastanne ja rupean teidän ritariksenne!' Vieraat herrat tulivat nyt paikalle ja olivat kateudesta haljeta."

"Hyvä, hyvä, Birger", sanoi ruskeapukuinen varsin tyytyväisen näköisenä, "mutta tämä kaikki ei nyt ole muuta kuin paljas, tyhjä pikari ... kaada nyt kerrankin siihen se viinipisara, joka sinulla on ... käydään asiaan... Tuleeko hän vai ei..."

"Hän tulee, hän on jo täällä, ja, katsoppas, senvuoksi arvelenkin, että meidän pitää molempain olla paikalla ... nyt on juuri oikea aika, sillä marski sanoi Niilolle, kun tämä oli ottanut hansikkaan, kiittäen sen antajaa: 'siihen on sinulla nyt Kalmarin matkalla kyllin tilaisuutta, Niilo, ja pidä nyt puoliasi, sillä eipä sitä tiedä mikä tuuli sillaikaa puhaltaa, kun sinä olet Visbyssä?' niin hän sanoi..."

"Sinä olet aivan oikeassa, Birger", sanoi ruskea, "pidä sinä silmällä maanpuolta, minä vartioin merta!"

Samassa saivat saksat muuta tekemistä. Ankkuroidusta laivasta laski vesille vene, jolla lähdettiin maalle päin. Laivuri itse näytti istuvan takateljolla. Kauppasaksat kaihtivat yhtaikaa silmiään, ja kumpikin huomasi kaupungin rannasta lähtevän niinikään veneen, jossa istui vanhempi mies palvelijan puvussa.

"Elleivät silmäni petä auringon valon tähden, niin on tuo soutaja eukkomme palvelija."

"Hän se on, Birger", lausui ruskea, "mennään häntä vastaan. Hän näkyy viisastuneen niistä opetuksista, joita sinä annoit hänelle Söderköpingissä. Hän ei aio päästää yhtään tilaisuutta käyttämättä, ja tämä laiva tulee hänelle kuin käskettynä. Tule, tule ... minun veneeni on täällä kivien takana ... ja onneksi on laiva niin likellä meitä, että me saavutamme laivurin veneen yhtaikaa kuin tuo toinenkin!"

He astuivat heti veneeseen ja Birger tarttui airoihin ja souti reippaasti. Olisi luullut, ettei hän ole koskaan ollut muuna kuin merimiehenä, sellaisen vauhdin antoi hän veneelle ja niin taitavasti osasi hän halkoa aaltoja. He tulivatkin niin pian perille, ettei mies ollut ennättänyt vaihtaa kuin pari sanaa laivurin kanssa.

"Te menette Visbyhyn", kuulivat he hänen sanovan, "hyvä on, laivuri, otatteko minut ja veljeni mukaanne niin saatte siitä hyvän palkan ... koska lähdette?"

"Kiire näkyy sinulla olevan, mies, päästä Visbyhyn", sanoi laivuri silmäten epäluuloisesti vanhaa palvelijaa, "muta minä en ole valmis ennenkuin olen purkanut lastini täällä Kalmarissa ja ottanut uutta Visbyhyn."

"Halloo, laivuri!" huusi nyt ruskea kauppasaksa veneestään, "aiotteko Visbyhyn?"

"Kyllä se varmana pysyy, sinne minä lähden, mutta aikooko koko Kalmarin kaupunki muuttaa Visbyhyn, vai onko teillä rutto nurkissanne ... tahdotteko tekin sinne?"

"Viisi Unkarin kultakolikkoa, laivuri, jos otatte minut ja veljeni laivaanne", huusi palvelija vähän kärsimätönnä.

"Viisi kultakolikkoa", toisti laivuri; hänellä ei tuntunut olevan mitään asian päättämistä vastaan.

"Minä aion Visbyhyn", lausui ruskeapukuinen saksa väliin, "ja minun nähdäkseni ei teidän pitäisi suotta kiirehtiä, minä tarvitsen paljon tilaa laivalla, ennätättehän te sopia kaupastanne sitten lähtiessä."

"Kymmenen kultakolikkoa, ja puolet siitä nyt!" huusi palvelija ääntään korottaen.

Laivuri katseli tyhmistyneenä veneitä omistajineen, mutta rämähti sitten leveään nauruun. Mutta silloin vetäisi sinipukuinen, joka koko ajan oli tutkien katsellut laivurin kasvoja, veneensä tämän veneen viereen ja tarttui sen laitaan. Sitten kohosi hän niin seisoalleen kuin voi, suojasi suutaan tuulelta ja sanoi puoleksi kuiskaten:

"Jumalan rauha, laivuri Bartel, tunnette kai minut, viimeksi tavattiin Hampurissa seitsemän vuotta sitten."

Laivuri astahti taaksepäin, niin että vene keikahti pahasti, töllisteli sitten silmät selällään sinipukuista kauppamiestä sysäten karkealla, känsäisellä kädellään hiuksiaan korvan taakse.

"Niinkö on asia", sanoa tokaisi hän ja kääntyi sitten palvelijaan päin ja viittasi rantaa kohti sanoen: "ei ole kiirettä, hyvä mies, tule sitten kun lasti on purettu, ja kun ollaan valmiit purjehtimaan!"