Part 29

"Te haastelette ylväästi, Maunu Pentinpoika", vastasi drotsi, "varokaa ettette lupaa enempää, kuin voitte täyttää! Voi käydä, että saadessanne vastedes kotoapäin tietoja, saatte kuulla Niilo Bonpojan siirtyneen marskin puolelta kuninkaan puolelle ... hän on hyvin nuori; hän ei vielä määrää itseään, hänen mielensä on helposti muutettavissa."

"Sitä päivää te ette koskaan näe, mikäli sukulaistani tunnen!" keskeytti Maunu kiivaasti, ja ikäänkuin haluten tätä kohtausta pian loppumaan lisäsi hän: "mutta se asia olkoon nyt miten tahansa, minä lähden tieheni ... ja nyt, mitä terveisiä lähetätte, herra drotsi, kuninkaalle takaisin?"

Krister-herra mietti hetken ja lausui sitten:

"Tervehdä kuningas Eerikkiä, armollista herraani ja lausu, että minuun ja minun miehiini hän saa luottaa, ja varmaan hän voi odottaa, että vihamiehiään vielä kohtaa kosto!"

"Kosto!" kumahti kuin kaiku huoneen pimeimmästä kolkasta.

Miehet säpsähtivät. Drotsi tarttui äkisti lyhtyyn, piti sitä korkealla päänsä päällä ja astui suoraan siihen kolkkaan, josta ääni kuului. Mutta siellä ei ollut mitään. Hän seisoi siellä kauan katsellen joka rakoakin; mutta mitään ei näkynyt. Vihdoin hän laski lyhdyn ja astui pylvään luokse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja käsi, jossa lyhty oli, vapisi.

"Olette kuullut vastaukseni kuninkaalle, Maunu Pentinpoika", sanoi hän hyvin hätäisesti, "kuten minäkin olen kuullut hänen sanansa minulle ... onko teillä mitään lisättävää?"

"Ei, paitsi ehkä varoitus teille itsellenne, vanha Krister-herra!"

"Varoitus minulle ... kuka, mitä?"

"Sattuu, että me tuolla merellä saamme välistä tietää enemmän, kuin te täällä maankamaralla saatte ajatelleeksi... Voisin mainita teille nimen, josta teille ehkä olisi ajattelemista, herra Krister!"

"Antakaa kuulua."

"Eerik Puke!"

Drotsi ei sanonut mitään, mutta selvästi näkyi, että tämä nimi teki häneen syvän vaikutuksen. Kulmat vetäytyivät kokoon ja alahuuli pisti esiin, niin että viikset painuivat tiukasti nenää vasten. Katse oli yhä lyhtyyn kiintyneenä. Hän piti vielä sitä kädessään, vaikka hän asettikin sen pöytää vasten. Katsoessaan hetken kuluttua ylös oli hänen katseensa synkkä ja sumuinen.

"Vanhalla herttualla ja Eerik Pukella ei ole mitään yhteistä asiaa!" mutisi hän itsekseen, tarttui lyhtyyn lähteäkseen pois.

"Kosto!" kajahti kolkko ääni taas.

He lähtivät ja rämähtäen löi drotsi oven kiinni jälkeensä rientäen, minkä ikänsä ja mielenliikutuksensa salli, portaita ylös.

* * * * *

Syyskuukaudet kuluivat, maa kävi valkeaksi, ja aurinko piirsi yhä pienempiä ratoja taivaalle. Jouluksi tulivat Nyköpingiin drotsin luoksi hänen poikansa Kaarlo, Juhana ja Niilo, sekä ensiksi mainitun pojat Kettil ja Eerik. Hänen tyttärensä miehineen sekä herra Maunu Gren tulivat myöskin, niin ettei Nyköpingin linnasta silloin asukkaita puuttunut. Lisäksi sinne tuli ja meni joka päivä ritaria ja herroja. Linnantupa oli aina miehiä täynnä, ja pihalla hirnuivat hevoset, ja porttitornissa oleva vartija törähytti tuontuostakin torveensa.

Eräänä päivänä vähää ennen joulua saapui herra Niilo Steeninpoika, marskin lanko, Stegeborgista sekä hänen veljensä Bo ja Pentti. Päivällispöydässä kertoi drotsi heille, mitä oli kuullut nykyisin marskin toimista. Hän oli lähtenyt heti häidensä jälkeen Vesteråsiin ja kulkenut sieltä heti Martinmessun jälkeen suuren sotajoukon kanssa Taalainmaahan. Miten hänen toimensa olivat siellä menestyneet, ei drotsilla ollut tietoa, "mutta rehelliset taalainmiehet", lisäsi hän, "antavat hänelle paljon työtä!"

Krister-herra nyökkäsi salaperäisesti ympärilleen lähinnä istuville herroille ikäänkuin sanoakseen: "toivoisin, että muutkin antaisivat hänelle vähän työtä!" ja herrat nyökkäsivät yhtä salaperäisesti takaisin.

"Oletteko puhunut poikanne kanssa, ritari Bo?" kysyi drotsi samassa henkäyksessä.

"Odotan häntä tänne Nyköpingiin", vastasi Bo-ritari. "Hän tuo varmaan tietoja marskin taalainmatkasta!"

"Olkoon se asia miten tahansa", lausui herra Maunu Gren, "niin on meidän käsissämme ainakin vahvoja linnoja ja reippaita miehiä. Tahdonpa nähdä, eikö vaan Borgholmin muurien edustalla masennu herra Kaarlo Knuutinpojan pöyhkeä miehuus, niin valtakunnanhoitaja kuin hän onkin!"

Borgholmin linna ja Ölanti olivat Maunu Grenin hallussa, samoinkuin Kalmarin linna oli veljesten Pentti ja Bo Steeninpoikain hallussa Kalmarin kokouksesta asti kesästä vuonna 1436, jolloin kuningas ne heille antoi. Herra Niilo Steeninpojalla oli Stegeborg. Kun drotsin pojalla, Kaarlo Kristerinpojalla oli Ringstaholm ja drotsilla itsellään Nyköping, niin näytti tämä rannikko olevan hyvässä säilyssä, joko sitten kuningasta tai jotakin muuta varten, aina kuitenkin marskia vastaan. Valta antaa rohkeutta, niinpä nämäkin herrat haastelivat ylpeästi, että olisi luullut heidän pystyvän valloittamaan koko maailman. Vähäväliä kuului vihan sana Engelbrektistä, joka herrain mielestä oli koko tämän pahuuden juuri. Hänen kuoltuaan se oli tosin pysähtynyt kasvussaan, mutta he tunsivat kuitenkin hiljaisuudessa seisovansa yksiöisellä jäällä. Se voi minä hetkenä hyvänsä murtua heidän allaan, ja heidän mahtinsa upota sen virran valtaviin laineisiin, jota he eivät ymmärtäneet eivätkä voineet torjua. Ja tämä tieto voimattomuudestaan kansaa vastaan huimasi heidän päätään. Heidän ajatuksensa lentelivät kuin syksytuulen ajamat kellastuneet lehdet sinne tänne pääsemättä mihinkään pysähtymään. Kuningas, drotsi -- kumpikaan ei ollut kyllin mahtava kootakseen muut ympärilleen, eikä kukaan ajatellut, että johonkin erityiseen liittyminen voimaa antaisikaan. Päinvastoin ajatteli jokainen näistä miehistä itsensä keskukseksi, ilmeinen vaara heidät vaan sai toisiinsa yhtymään.

Mutta tätä drotsin puolueen heikkoa puolta ei ollut Kaarlo Knuutinpojan puolella. Hänen voimansa oli juuri se, että hän oli yksinään, ympäristössä ei ollut yhtäkään, joka olisi voinut häneltä riidellä ylintä sijaa. Lisäksi tiedettiin, ettei Kaarlo millään ehdolla sallisi kuningas Eerikin tulevan Ruotsin valtaistuimelle, ja tästä johtui pian sekin arvelu, että hänen persoonansa kelpasi esteeksi mille muukalaiskuninkaalle tahansa, joten kansan mielessä yhtyi hänen nimeensä vähitellen eloisana ja vilkkaana se toivo, että hän oli Ruotsin paras puolustaja. Hän olikin jo niin mahtava, ettei drotsi enää voinut ajatella jaksavansa sysätä häntä syrjään yksinään, ja sen verran älysivät muutkin herrat armottomasta itsekkyydestään huolimatta, että ainoastaan sopu ja yksimielisyys voivat tuottaa heille voiton.

Istuessaan nyt koolla ja ajatellessaan monia asemiehiään ja linnojensa korkeita muuria, -- ylpeät voitonunelmat paisuttivat heidän rintojansa, ja he katselivat maailmaa kuin se olisi kiikkunut heidän keihäänkärkiensä varassa. Kukapa rohkeni ruveta heidän kanssaan miekkoja mittelemään? Tällä hetkellä kutistui marskikin mitättömäksi raukaksi, jonka sopii potkaista syrjään kuin kenkärajan.

Juhlatuuli oli korkeimmillaan, kun torventoitotus ilmoitti vielä yhden vieraan saapuneeksi drotsin linnaan. Se ei kuitenkaan herättänyt erikoisempaa huomiota; keskustelu jatkui ja herra Niilo Steeninpoika tarttui simalla täytettyyn hopeamaljaan ja huusi kohottaen maljaa ylös:

"Sen lupauksen annan tässä, että ennenkuin aurinko on ennättänyt tulla takaisin, tuoden kesän tullessaan, ja mennä pois taas, niin on marski tahi olen minä päätä lyhyempi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas minua auttakoon!"

Yleinen hiljaisuus syntyi saliin Niilo-herran tyhjentäissä maljaansa. Kun hän sitten, pantuaan sen kilahtaen tammipöydälle, kääntyi katsomaan läsnäolijain kasvoja, ikäänkuin lukeakseen heidän silmistään suostumuksen rohkeisiin sanoihinsa, jäi hän pitkään katsomaan erääseen oven suussa seisovaan nuorukaiseen, joka oli saapunut juuri paraiksi kuullakseen hänen sanansa. Ylpeän ritarin kasvoille levisi hetkiseksi puna.

Mutta nuorukainen astui aivan tyyneesti Krister-herran luokse antaen hänelle herransa, Kaarlo Knuutinpojan, lähettämän kirjeen.

"Tervetullut sukulaisten ja ystäväin seuraan, nuori Niilo Bonpoika!" sanoi drotsi mitä ystävällisimmästi hymyillen sekä murtaen kirjeen auki. "Mihin jätitte herranne viimeksi?"

"Vesteråsiin! ... hän oli vasta palannut Taalainmaalta ja aikoi lähteä Enköpingiin hänen armonsa arkkipiispa Niilon kutsumuksesta."

"Arkkipiispa Niilo!" huudahti teeskentelemättömällä kummastuksella pari läsnäolijaa, ikäänkuin heidän olisi ollut vaikeata käsittää, että arkkipiispa voi pyytää keskustelua marskilta, tahi kuin tämä kohtaus olisi ollut heistä ylen tärkeä.

Tähän huudahdukseen ei tullut kuitenkaan vastausta; Niilo tervehti pojan kunnioituksella isäänsä, Bo-ritaria, joka katseli anteeksiannettavalla ylpeydellä jalokasvuista nuorukaista. Sillaikaa luki drotsi saamaansa kirjettä.

"Rakkaalla pojallani, marskilla on ollut suuri menestys Taalainmaassa", lausui hän sitten, tuskin voimatta salata katkeria tunteitaan. "Hän antaa samalla tiedoksi haluavansa valtakunnan herrat ja miehet keskustelemaan Söderköpingiin uunnavuonna. Siellä päätetään muun muassa linnalääneistä!" Vanha herra yskäisi ja pani kirjeen kädestään lisäten: "Meillä on siis yhtä ja toista ajateltavaa joulun ajaksi, hyvät sukulaiset ja ystävät. Ensiksi on Kalmarin linna kysymyksessä, mutta sitten tulee meidän muiden vuoro!"

"Mutta sitä ennen tulee muuta tapahtumaan...!" huudahti herra Maunu Gren, ja herra Niilo Steeninpoika seisoi silmät salamoiden ja posket hehkuen katsellen eteensä.

"Joulurauhaa ei saa häiritä", ehkäisi drotsi kuumaveristä Maunu-herraa. "Vielä kerran tervetullut, Niilo Bonpoika, älkäättekä enää erotko ystävistänne ja sukulaisistanne Beliaalin palvelusta pitääksenne ... se on vanhan Krister Niilonpojan joulutoivotus teille, nuori ystäväni!"

"Niin totta kuin elän, veljenpoikani", huudahti Niilo Steeninpoika astuen tämän luokse ja lyöden häntä olkapäälle, "sinun täytyy jäädä isäsi ja sukulaistesi luokse ja jättää hirmuvaltias, tahi meistä tulee veriviholliset, vaikka samaa verta virtaileekin suonissamme!"

Nuorukaisen kasvot synkistyivät. Hän älysi liiankin hyvin, ettei tämä hänen sukulaispiirinsä keskustelu sopinut hänen kuultavakseen; hänen harrastuksensa olivat niin erilaiset. Tuskallinen oli silmäys, jolla hän katsoi isäänsä, ritari Bohon, joka seisoi äänetönnä ja umpimielisenä, käsivarret ristissä rinnallaan. Monta silmänräpäystä ei hän kuitenkaan miettinyt, ennenkuin vastasi:

"Minä kiitän teitä, ankara herra Krister, tervehdyksestänne! Mitä taasen siihen toivomukseen tulee, että minä jäisin sukulaisteni luokse, niin sanon sen teille suoraan, että olen marskin, herra Kaarlo Knuutinpojan mies ja sinä pysyn, tapahtukoon mitä hyvänsä. Sanon sen vitkailematta, -- lisäsi hän -- että se olisi teille kaikille selvänä ja että kavahtaisitte herraani kohtaan vihamielisiä puheita."

Syntyi yleinen meteli salissa näiden sanojen johdosta. Herra Maunu Gren vaahtosi vihasta, ja herra Niilo Steeninpoika syöksyi veljensä, herra Bon, luo, huutaen palavin silmin:

"Ja tätä sinä sallit poikasi puhua, veli, itsesi, minun ja veljemme Pentin läsnäollessa, valtakunnan drotsin läsnäollessa, joka on saanut häpeällä väistyä pöyhkeän nuorukaisen edestä ja jättää virkansa hänen tähtensä, joka tuskin kykenee hillitsemään itseänsä vielä vähemmin muita! Jumalan kalliin veren kautta, käske hänen ottamaan sanansa takaisin, tahi en vastaa, mitä tapahtuu!"

"Rauhoittukaa, ritari Niilo", kuului silloin vakava ääni lausuvan, ja herra Kaarlo Kristerinpojan jalot kasvonpiirteet näkyivät Niilo Bonpojan vierestä, "jokainen lähteköön vapaasti isäni linnasta kuten on sinne tullutkin, siitä minä vastaan hengelläni! Ja teitä, Niilo Bonpoika", hän tarttui nuorukaisen käteen, "teitä minä kiitän äsken lausumistanne sanoista, te olette minun mieleeni, ja suokoon Jumala, että omista pojistani tulisi teidän kaltaisianne!"

Tämän jalon miehen sanat vaikuttivat hetkiseksi tyynnyttävästi, mutta niin tulisena kuohui viha miesten kiihtyneissä mielissä, että miekat olisi varmaan paljastettu, ja sukulais- ja ystäväkokous olisi sukulaisverellä vihitty, ellei uusi torventörähdys ja ritari Pentti Juhonpoika (Oxenstjerna), joka kohta senjälkeen astui saliin, olisi täydentänyt Kaarlo Kristerinpojan alottamaa työtä. Herra Pentti Juhonpoika oli drotsin vävy ja kavalan ja kylmästi punnitsevan kaniikin, herra Jöns Pentinpojan isä. Hän oli vankkarakenteinen mies, mutta kasvonsa olivat, kuten kaikkien tämän ajan Oxenstjernain kasvot, tylyt, hurjat ja viekkaat. Hänen katseensa osoitti kuitenkin lempeämpiäkin tunteita mahtuvan hänen rintaansa ja hän olikin aikalaistensa arvion mukaan sukunsa paras, "ainoa" -- sanottiin -- "joka kantoi kunnialla ritarinimeään!" Tavallisten tervehdysten jälkeen otti herra Penttikin esiin kirjeen, antaen sen drotsille.

"Minä ratsastin eilen Enköpingistä", sanoi hän, "jossa erosin marskista ja piispoista. Ja he antoivat minulle tämän kirjeen teille tuotavaksi, appi!"

"Sen hän käskee sanoa teille, ja sen hän sanoi eilen arkkipiispan ja muiden herrain läsnä ollessa, että jos uskollisesti tahdotte häntä auttaa, ettekä ryhdy taistelemaan valtakuntaa vastaan, niin hän antaa teille parhaimmat osat, aivan kuin olisitte hänen oma isänsä. Mutta jos hän huomaa teidän vastustavan valtakunnan parasta ja haluavan tuoda takaisin kuninkaan vasten hänen tahtoaan ja hänen vahingokseen, niin sanoo hän teille samoin aikovansa ahdistaa teitä kaikkein ankarimmin, kuten olisitte hänen oman isänsä surmannut!"

"Soo-o, hän puhuu kuin pappi, tuo marskimme", lausui Krister-herra. "Mutta nyt on rakkaan poikani aika riehua, ehkäpä tulee meidänkin aikamme vielä, jalot sukulaiset ja ystävät! Kuulustaapa melkein siltä kuin ankara marski syyttäisi meitä suoraan kavalluksesta!"

"Tosiaankin", lausui Pentti Juhonpoika, "sellaisia tietoja on marski saanut, että te ystävinenne juonittelette häntä vastaan. Itse te olette pahin hänen vihamiehistään, ja teidän jälkeenne te, herra Niilo Steeninpoika, ja te tahdotte tuoda kuningas Eerikin takaisin valtakuntaan!"

Hiljaisuuden aikana, joka nyt syntyi, avasi drotsi piispain kirjeet, joissa oli täysi selonteko Enköpingin kokouksen menosta. Näki, miten katse vanhuksen silmissä kävi yhä terävämmiksi ja hänen ryppyisille poskilleen kohosi heikko puna. Lopetettuaan lukemisensa vaipui hänen kätensä, jossa kirje yhä oli, alaspäin, ja hän lausui, tarttuen toisella kädellään miekkansa kahvaan:

"Nyt ovat asiat sillä kannalla, että me saamme sekoittaa suolaa jouluolueen, sukulaiset ja ystävät, ja minusta näyttää parhaalta ryhtyä ensiksi edelliseen. Nyt tarvitaan hyviä ja nopeita neuvoja, ettei tuuliaispää yllätä meitä aivan valmistaumattomina. Kokoontukaamme siis tunnin kuluttua päättääksemme kenenkään häiritsemättä, mitä parhaaksemme tulee."

Drotsi lähti huoneesta, ja muut herrat seurasivat perässä, joten Bo-ritari jäi pian kahdenkesken poikansa kanssa. Silloin tämä tarttui isänsä käteen ja pyysi liikutetulla äänellä:

"Isä, isä, seuratkaa minua marskin luo!"

Isä työnsi synkästi katsoen poikansa luotaan, mutta laski sitten kätensä hänen olkapäälleen ja katseli häntä kauan ja tutkivasti.

"Poikani", sanoi hän vihdoin, "rakas poikani, kule sinä sitä tietä, jota omatuntosi käskee, ja seuratkoon sinua äitisi henki! Mutta kavahda, tarkoin kavahda, ettet kompastu ja lankea, sillä minulla eikä veljelläsi eikä kellään sukulaisellasi ole voimaa kohottaa sinua silloin. Jumala olkoon kanssasi!"

Sitten hän syleili häntä ja lähti kiireesti huoneesta.

Vähän sen jälkeen ratsasti Niilo Bonpoika Nyköpingin linnasta Strengnäsiin päin, missä hänen piti tavata Tuomas-piispaa saadakseen häneltä vastauksen marskille, jota hän ei ollut voinut saada viipyessään päivän vanhan opettajansa luona tulomatkallaan.

Mutta tunnin kuluttua kokoontuivat Krister-herran vieraat hänen johdollaan Folkungatornin pohjakerroksessa olevaan salahuoneeseen. Kaikki olivat siinä mielentilassa, jolloin ollaan hartaita tekemään uhkarohkeimpiakin päätöksiä. Heidän mielentilaansa voi kutsua epätoivoiseksi. He olivat vainonneet marskia askel askeleelta koettaen sysätä häntä syrjään, mutta hän oli heidän ponnistuksistaan huolimatta noussut yhä ylemmäksi, ja nyt oli hän heidän päätään korkeammalla. Sen sijaan, että he nyt olivat toivoneet pääsevänsä tekemään viimeisen siirron shakkilaudalla saadakseen vihatun vastustajansa lopullisesti matiksi, olivat he nyt saaneet sen tiedon, että tämä itse oli aikeissa tehdä siirron, joka kerrassaan hervahduttaisi heidän voimansa.

Muuten ei tämä tieto ja kutsumus Söderköpingin kokoukseen olisi voinut tulla sopivampaan aikaan drotsille. Sillä mikään ei voinut saada niinkuin siitä johtuva pelko hajaantuneita voimia yhtymään ja liittymään yhteisesti toimimaan.

Erääseen keskipylväässä olevaan renkaaseen pistetty soihtu valaisi miesten tummia haamuja, jotka seisoivat tai istuivat siellä täällä seinäin vierellä. He vaihtelivat joko lyhyviä, mutta tärkeitä sanoja tai olivat mietteisiinsä vaipuneina. Drotsi odotutti kauemmin itseään ja tullessaan oli hänen kasvoillaan sama uhmainen ilme, sama synkkyys kuin muidenkin. Hän asettui erääseen huoneen nurkkaan, ja muut herrat seisoivat vastapäätä soihtua, jonka valossa heidän kultaketjunsa ja nuttujensa ja levättiensä hopea- ja kultakirjailut välkkyivät.

"Monta sanaa ei tarvita", lausui drotsi katsahdettuaan ympärilleen ja ikäänkuin saatuaan voimaa siitä synkästä päättäväisyydestä, joka näkyi jokaisen kasvoilla, "montaa sanaa ei tarvita nykyisten suhteiden selvittämiseksi. Minusta näyttää kuin olisimme nyt päässeet itse sen yrttitarhan portille, joka on meidän omamme yhtähyvin kuin hänenkin, joka on nyt korottanut itsensä yrttitarhuriksi, meidän herraksemme. Nyt on tultu siihen asti, että meidän täytyy ajaa tämä herramme yrttitarhasta pois tahi uhrata henkemme."

"Pois hän, pois...!" kuului synkkäin herrain huulilta mutina.

"Jos olette siinä asiassa samaa mieltä kuin minäkin, jalot ystävät ja sukulaiset", jatkoi drotsi, "niin olemme myöskin selvillä, mitä on tehtävä. Tässä ei ole, mikäli minä, mies vähäpätöinen voin huomata, muuta tietä päästäksemme pois tästä pälkähästä kuin tulen ja miekan tie. Jumala on todistajani, kuinka vastahakoisesti ja pakosta ryhdyn verta vuodattamaan, ja kuinka halusti käyttäisin muita pelastuskeinoja ... mutta niitä ei ole, turhaan niitä etsin, kuten olisi turhaa etsiä auringonsädettä yöllä ... siis taisteluun! Miekka ratkaiskoon nyt meidän ja Kaarlo Knuutinpojan välin."

"Niin, niin!" huusivat muut, "miekka ratkaiskoon asian, miekka ratkaiskoon asian!"

"Vannokaamme siis", alkoi drotsi juhlallisella äänellä, kun taas oli tullut hiljaisuus, "vannokaamme auttavamme ilman petosta ja viekkautta toisiamme kuin veljet myötä- ja vastoinkäymisessä, ilossa ja surussa. Mikä paha yhtä kohdannee, se kohtaa kaikkia, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"

Drotsi veti miekkansa ja ojensi sen eteensä, kaikki muut tekivät samoin ojentaen miekkojaan, niin että niiden kärjet koskivat drotsin miekankärkeen. Ne välkkyivät kamalasti soihtujen valossa, ikäänkuin gygiar-aurinko, jonka tummat säteet valaisevat vuorissa asuvia jättiläisiä.

Joka ritari lausui valan, vahvistaen sen noilla tavallisilla sanoilla:

"Niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik-kuningas meitä auttakoon!"

Sitten syntyi holviin syvä hiljaisuus; kuului ainoastaan miekkain helinä niitä tuppiin pistettäissä. Senjälkeen ruvettiin keskustelemaan siitä, miten oli meneteltävä, että onnistuminen olisi kaikin puolin taattu. Silloin päätettiin, että drotsin tuli lähteä ylimaihin ryhtyäkseen täydellä todella yhteistoimiin taalalaisten kanssa. Sitten olisi laadittava ja marskille lähetettävä kirjoitus, jossa suoraan sanottaisiin, mitä tahdottiin, että hän tietäisi sen mukaan ojentua. Tietysti ei tullut kysymykseen ottaa osaa Söderköpingin kokoukseen, ja linnat oli pantava viipymättä puolustuskuntoon.

Kun asiat nyt oli näin parhaan mukaan järjestetty, läksivät herrat toinen toisensa perään pois tornihuoneesta. Drotsi ja herra Pentti Juhonpoika jäivät kahden jälelle.

"Päätöksenne on, appi", kysyi viimeksi mainittu, "lähteä Nyköpingistä ja matkata pohjoiseen päin?"

"Niin on, rakas poikani, niin on!" vastasi drotsi. "Räfvelstan otan talvikortteerikseni. Siellä olen hyvin saapuvilla, mitä tapahtuneekin. Jos nämä muut vaan saavat täällä olevat linnat säilytetyiksi, niin saatte nähdä minun alottavan leikin, jota muistetaan kauan Ruotsinmaassa!"

"Te tiedätte kuitenkin minun sanomattanikin, että marski tuntee perinpohjin sen leikin, jonka nyt aiomme alottaa..."

"Mutta me olemme sen jo kerran ennen leikkineet, ja silloinpa sai vastustajamme siitä kalveta!... Katsokoon rakas sukulaisemme Kaarlo-marski, ettei hän joudu käymään samoja teitä!"

"Tarkoitatte Eerik Pukea...?"

"Tarkoitan Eerik Pukea, vävyseni", vastasi drotsi lyöden kiihkolla rintaansa nyrkillään. "Tunkee läpi maksan ja munuaisten sellaisia sanoja kuullessa, joita te toitte minulle nuorelta sukulaiseltamme... Juonitella valtakuntaa vastaan ... kuka juonittelee, vävypoikani? Eivätkö he ole kaikki yhtäläisiä nuo miehet, jotka esiintyvät suurin sanoin ja ylpein tuumin huutaen ruotsalaisista, rahvaasta ja valtakunnasta, vapaudesta, laista ja vanhoista tavoista ... eivätkö he ole kaikki ihan yhtäläisiä, ja eivätkö he koeta hajalle repiä ja maahan tallata kaikkea, mikä on ennen kuulunut asiain järjestykseen. Minä toistan ne sanat, jotka arvoisa Linköpingin piispa, Knut vainaja, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, lausui Engelbrektille, tuolle rauhanhäiritsijälle, kun hän oli herrainkokouksessa Vadstenassa, ja minä tahdon, niin totta kuin elän, paiskata marskille hänen omat sanansa vasten naamaa... Jos kukaan on juonitellut valtakuntaa vastaan, niin Engelbrekt ja ne, jotka ovat hänen jälkiään kulkeneet, sekä Eerik Puke että armollinen herramme, valtakunnanhoitaja."

Drotsi astui ovelle, ja Pentti-herra seurasi häntä. Mutta ovella drotsi äkkiä kääntyi takaisin.

"Missä on tyttärenpoikani, Jöns Pentinpoika?" kysyi hän, "onko totta, mitä hän sanoi minulle Tukholmassa, että hän sai marskin häissä niin tarpeensa tästä maailmasta, että haluaa tästälähin tehdä työtä yksinomaan pyhän kirkon hyväksi?"

"Kyllä asia on niin", vastasi herra Pentti, "hän ei ole enää entisellään, hän kaihoo ihmisiä, ja minäkin pääsin vaivoin hänen puheilleen, käydessäni Upsalassa pari päivää sitten Enköpingin-matkallani."

"Hm", mutisi drotsi, "juuri nyt kuitenkin tarvitsisimme hänen päänsä... Tervehtikää häntä minulta, vävyni, ja sanokaa hänelle, että hän tulee tapaamaan minua Räfvelstahan, ja että minä tarvitsen häneltä hyvän neuvon."

Tätä lausuessaan tarttui hän lukkoon ja astui holvista vieviä portaita myöten yläovelle.

Herrat lähtivät. Mutta soihdun valossa, joka oli melkein loppuun palanut, näkyi aivan pylvään vieressä eräs varjo, ja ontto ääni kuiskasi:

"Sinä aiot otella elämän ja kuoleman uhalla ... hyvä on, Räfvelstassa tavataan taas."

Ja varjo liikkui hitaasti huoneen äärimpään nurkkaan ja haihtui siellä pimeyteen. Samassa kuului eräs ääni, aivan kuin hyvin hakattu kiviliuska olisi pudonnut paikalleen.

Eräs drotsin palvelijoista, joka oli tullut soihtua sytyttämään, nojasi kalpeana ja vapisten ovea vasten. Hän oli nähnyt varjon lähtevän pylvään luota ja haihtuvan.

X.

Tupa Altunan kirkon luona.

Loppiaisaattona eli tammikuun 5:nä päivänä 1439 ratsasti marski, seurassaan ritaria ja asemiehiä, Söderköpingin kaupunkiin, kansan osoittaessa mitä selvimmällä tavalla luottamustaan ja mieltymystään häntä kohtaan. Mutta hän oli tuskin päässyt taloonsa kuin huolia taasen tuli joka suunnalta. Hän sai nimittäin sanomia, ettei drotsi eikä kukaan hänen puoluelaisistaan saavu kokoukseen. Hän oli jo ratsastaessaan Ringstaholmasta saanut sen tiedon, että sekä herra Kaarlo Kristerinpoika että hänen lankonsa, Stegeborgin herra Niilo Steeninpoika varusteleivat kuin vihollista odottaen. Mutta hän oli toivonut, että taistelun puhkeaminen vielä viipyisi ja että sitä ennen ehdittäisiin keskustella ja ratkaista asia sovinnolla.