Part 28

Lopuksi tultiinkin siihen, että piispat lähettäisivät linnaan sanan ja pyytäisivät marskia taasen tulemaan kokoussaliin, jossa kaikki nyt käännettäisiin parhain päin. Ja sananviejä tulikin hetkisen kuluttua tuoden sen vastauksen, että marski tulisi seuraavana aamuna kokoussaliin sekä kutsuttaisi itse siihen kokoukseen kaikki Tukholmassa saapuvilla olevat neuvosherrat.

Drotsia voi päivän kuluessa tuskin entisekseen tuntea. Herra Jöns Pentinpoika oli, keskusteltuaan esimiehensä, herra postulatuksen kanssa, saanut määräyksen viipymättä lähteä Upsalaan, niin että herravanhus oli jäänyt omiin hoteisiinsa. Hän kulutti päivän pitkät tunnit muistelemalla kaikkea, mitä oli tapahtunut sitten Engelbrektin kuoleman, kokien tutkia tapahtumain sisempiä, salaisia syitä. Että hän tällöin aina havaitsi marskin kaiken pahuuden alkusyyksi, oli varsin luonnollista, ja hänen katkeruutensa nousi sikäli, kuin hän älysi turhiksi ja hyödyttömiksi kaikki ne keinot, millä oli yrittänyt sysätä häntä vallasta ja nousta itse sijaan. Viimeisten tapahtumain jälkeen ei ollut enää muuta keinoa kuin se, mitä hän kaikista enimmin inhosi, nimittäin ryhtyä ase kädessä pakottamaan vihattua vastustajaansa myönnytyksiin.

Etteivät piispain yritykset saada sovintoa aikaan -- sellaista sovintoa kuin hän halusi -- mitään auttaisi, ymmärsi hän varsin hyvin, ja ettei huomispäivän kokouksesta lähtisi muuta hyötyä kuin että hän saisi oikein perinpohjin nöyrtyä, ja marski kohoisi ainaiseksi häntä ylemmäksi. Ainaiseksi...?

Tähän hänen aatoksensa seisahtuivat, ja hän katseli ympärilleen, ikäänkuin etsien miehiä, joihin voisi tässä asiassa vedota. Ainaiseksi...? Ei, nyt mitellään miekkoja, nyt päästetään irralleen kaikki tähän asti hillityt voimat ja ne usutetaan petoa vastaan, joka samosi maita tavotellen kynsillään kolmen kruunun loistoa. Mutta ne kynnet katkotaan, ja Krister Niilonpoika nousee maan valtijaaksi vaikkapa se maksaisi kokonaisia verivirtoja.

Muutamat piispat kävivät hänen luonaan iltapäivällä, ja samoin herra Niilo Steeninpoika. Edelliset koettivat puhua sovinnon sanoja ja lepyttää vanhaa herraa. Nuorella miehellä voisi ollakin voimaa johtaa laiva satamaan, haastelivat he, ja vanhusten kokemuksen tulisi tukea nuoruuden voimaa neuvoillaan ja iloita siitä, että on saavutettu päämäärä, rauha ja sovinto valtakuntaan. Drotsi kuunteli tarkkaavasti näitä sanoja, mutta hän kuunteli yhtä tarkkaavasti herra Niilo Steeninpoikaa, joka ajoi päinvastaisen äärimmäisyyden asiaa. Mutta miten he puhuivatkin, niin tunsi vanhus kuitenkin syvästi loukkaantuneensa, ja tieto niiden keinojen vaillinaisuudesta, joita hän oli tähän saakka käyttänyt, kalvoi häntä katkerasti. Tämä tieto kaikessa alastomuudessaan jäyti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu. Hän oli kuin siihen kallioon kytkettynä, jolta hän oli koettanut vihamiehensä syöstä, ja hänen omat ajatuksensa valoivat kuin kyyn myrkkyä hänen kasvoilleen, eikä ollutkaan Sigyniä pitämässä maljaa myrkyn alla.

Engelbrektin kuolemaa seuraava aika olikin yleensä sangen surkea aika. Se oli lyhyttä auringon paisteista päivää seuraava pimeä, kylmä yö. Turhaan saa etsiä ylevämpiä pyrintöjä, jotka mieltä ihastuttavat ja viehättävät. Se ei tosin ole hiekka-aro, joka kolkkona ja alastonna leviää nähtäviimme, siinä on eloa, on kasvillisuutta, siitä helottaa iloisia kasvoja ja kuuluu riemuhuutoja, mutta silloin rehottaa pikkumaisuus, silloin hymyilee ja iloitsee itsekkyys. Turhaan saa etsiä tosi isänmaallista henkeä, tahtoa ja voimaa. Silloisilla mahtimiehillä oli tuskin mitään isänmaata, paitsi mistä he saivat poimia itsekkäitä etuja. Turhaan saa kuunnella tosi ruotsalaista sotahuutoa, joka Engelbrektin aikoina kajahteli yli vuorten ja laaksoin ja pani käsivarsia liikkeelle sadoin ja tuhansin. Sotahuutoja tosin kuuluu, mutta ne ovat huuhkajan öisiä hekkuma-huutoja.

Tämä kurjan voiton ja viheliäisen itsekkyyden aika todella kammottaisi, ellei sen öisestä pimeydestä pilkkisi pieni päivänsäde, joka on juuri se työ, mikä ikäänkuin itsestään kehittyy olojen johdosta, ja sillä on omat asianajajansa, joille vähitellen selviää samaisten olojen pakotuksesta tarkoitusperänsä. Näitä oli Kaarlo Knuutinpoikakin, ja tämä seikka yksin viehättääkin katsojata. Senvuoksi me seuraamme hänen myötä- ja vastoinkäymisiään, iloitsemme edellisten ja suremme jälkimmäisten vuoksi.

Aamu tuli ja uudelleen kokoontui neuvosto, ja kaikki läsnäolevat julistivat marskin valtionhoitajaksi johtamaan valtakuntaa ja jakamaan linnoja lääneineen.

"Nyt tulee miekka ratkaisemaan riidan", sanoi Erkki sen päivän iltana Niilo Bonpojalle, kun he seisoivat yhdessä Eteläportilla ja näkivät drotsin ratsastavan Nyköpingiin päin.

IX.

Folkungatorni.

Itäisemmällä niitä kahta pitkää ja samalla leveää lahtea, jotka pistivät Byvuonosta Nyköpingin kohdalla maahan, oli eräänä iltana lokakuussa vuonna 1438 pienempi alus. Oli kolkko ja synkkä päivä. Taivasta peitti raskaat, tummat pilvet, joista maata lähinnä riippuvat olivat mustimmat. Kylmä tuuli puhalsi idästä päin voimatta vähääkään rikkoa pilvipeittoa, joka ympäröi pantsarina maata ja liikkui kuin huokaillen ja valittaen meren ja kaupungin yli.

Laivan kohdalla rannalla seisoi eräs asepalvelija pidellen kahta satuloitua ratsua, jotka kaapivat kärsimättömästi maata kavioillaan ja säikähtelivät tuon tuostakin miehen sitä ja sen syytä huomaamatta. Hän silmäili laivaa, josta nyt lähti soutuvene liikkeelle saapuen nopeasti maihin. Sen perässä oli kaksi miestä. Toisen yllä oli pitkä tumma viitta, ja hänen päässään oli musta päähine, jonka reunukset olivat tiiviisti ylöspäin käännetyt. Sen alla oli hänellä ihomyötäinen tummanruskeasta pehmeästä nahasta tehty verho, joka jätti ainoastaan posket, otsan ja silmät paljaiksi sekä ulottui rinnalle ja hartioille asti leikeltynä jonkunlaiseksi hesukehäksi. Veneen lähestyessä rantaa kääntyi keskiveneessä oleva mies; hän päästi viittansa tuulen leuhuteltavaksi, ja silloin näkyi sen alta punainen ihokas ja vyötäisten ympärillä oleva nahkavyö, jonka toiselta puolen vilahti leveän lyömämiekan kahva, toiselta puukon tai tikarin pää kiiltävästä hopeatupesta. Jaloissa oli hänellä vaaleankeltaisesta, paksusta vaan pehmeästä nahasta tehdyt saappaat, joiden varret ulottuivat yli pohkeiden.

"Yhden neuvon annan sinulle, Maunu, kun nyt lasket maata kohden ... muista kauppajaaloja, jotka tässä edustalla liikkuvat; ne maksavat vaivat puolestaan!" sanoi veneen perässä istuva mies. Hän puhui puolittain leikkisällä, puolittain vakavalla äänellä. Olisi ollut vaikea päättää kumpaa siinä oli enemmän, varsinkin kuin mies naurahtaen lisäsi: "älköötkä vaan silmäsi nähkö hirviötä, jonka talonpojan kertomuksen mukaan pitäisi liikuskella näillä mailla tänä päivänä!"

"Katso sinä, että laivalla on kaikki niinkuin pitääkin, Maunu Gädda", vastasi puhuteltu, "niin saadaan pian nähdä, onko maa-ilma saanut mieleni muuttumaan."

"Sen se ilma saattaa pian tehdä ... sinä et ollut aivan vankka silloin, kun keväällä viime vuonna olimme ensi kertaa matkalla, ja ellen väärin muista, niin sinun mielesi valtasivat silloin juuri ne muistot..."

"Vaiti!" keskeytti viittaan puettu mies kiivaasti, ikäänkuin olisi jo nähnyt hirviön, "älä lausu, mitä kielelläsi pyörii, Maunu, Jumalan kalliin veren nimessä, älä sitä... Niin on kuin sanot, täällä on toinen ilma kuin merellä! Siellä puhaltaa myrsky rauhaa sieluuni, täällä ... täällä nousevat muistot kuin häijyt jättiläiset latomaan pilvenkorkuisia kallioita henkipattoisen miehen ympärille uhaten musertaa ja tukehuttaa hänet... Tyven on täällä myrskyä, ja verta, viatonta verta tiukkuu joka askel."

"Niinpä tulkootkin siis lyhyiksi ne hetket, joina sinä hengittelet maankamaraista ilmaa, Maunu ... vie minulta terveisiä vanhalle Krister-herralle, äläkä unhota kauppiaita, jotka liikkuvat tässä ulompana eivätkä rohkene antautua Jumalan ystävän ja kaikkien vihamiesten huomaan. Saat nähdä että vihuri hellittää puoliyön seutuina, ja jos tuuli kääntyy, niin uskallan panna veikkaan hyvän miekkani ja maljan viiniä kuningas Eerikin luona, ettei niiden enää tarvitse vartoa Nyköpingiin menoaan... Niin, niin, mikä on ollut, se on ollut, rohkeasti nyt vaan matkaan!"

Vene tuli rantaan ja viittaan puettu mies hyppäsi maalle.

"Mikäli minusta riippuu", huusi hän silloin Maunu Gäddalle, joka jäi veneeseen, "niin ei pitkiä kulu siitä, kuin Krister-herra on sanottavansa sanonut, ennenkuin taas saat nähdä minut!"

Hän astui nopein askelin rantatörmälle miehen luo, joka toi hevoset häntä vastaan. Hän heittäysi satulaan ja antoi mennä huolimatta katsoa, pysyikö mies mukana. Tämä jäikin melkoisesti jälkeen, mutta odottamatta nousi merestä eräs este kiirehtivää ratsastajaa vastaan. Hänen hevosensa pysähtyi kuin naulattu, eikä hän saanut sitä liikahtamaankaan. Se vapisi kuin haavanlehti vaahdon valuessa sen lanteilta. Ratsastaja iski kannuksensa syvälle sen kupeisiin, mutta mieluummin olisi se kiivennyt jyrkintä vuorenseinää ylös kuin ottanut tässä askeltakaan.

"Mikä elukan on, mies?" kysyi ratsastaja vihaisesti mieheltä kun tämä saavutti hänet.

Mutta mies ei saanut sanaakaan suustaan. Hän istui satulassaan kalmankalpeana ja tuijotti puiden väliin sivullepäin. Kun ratsastaja oli toistanut kysymyksensä pari kertaa, niin sai hän vihdoinkin senverran malttiaan takaisin, että sai tehneeksi ristinmerkin ja viitanneeksi puiden väliin.

Ratsastaja katsoi sinne ja luuli näkevänsä korkean tumman varjon häämöttävän puiden välistä etäältä metsästä; samassa se katosi eikä mitään enää näkynyt.

"Nyt hevosenne taas menee, herra!" sanoi mies tehden taas ristinmerkin, "nyt se menee torniin taasen, nyt ei ole enää mitään pelkäämistä!"

"Se? ... torniin? ... mitä tarkoitat, mies?" kysyi ratsastaja.

"Se, jonka näimme", vastasi mies, "asuu vanhassa tornissa, vaikkei kukaan ole nähnyt sen sinne menevän, eikä sieltä tulevan, mutta sellaisethan voivat kulkea lukittujen ovien läpi. Tornin on vartija nuuskinut läpiläpeensä katosta vankikomeroihin asti, muttei ole mitään nähnyt. Mutta minä olen monena yönä kuullut sen siellä huokaavan ja huutavan, ikäänkuin jotakin vietäisiin kuolemaan."

Nyt he kulkivat reippaasti eteenpäin hevosten osoittamatta mitään pelon merkkiä. Mutta muukalaiseen ratsastajaan näytti näkemänsä ja kuulemansa tekevän huomattavan vaikutuksen. Hän milloin tempoi kiivaasti ohjaksista ja iski kannuksensa ratsuunsa, niin että se lensi kuin siivillä kankaan yli; milloin hän taasen äkkiä pysähtyi, milloin antoi ratsun astella hyvin vitkaan. Asemies pysyi jokseenkin hänen tasoillaan. Jos hän jäi tämän kiivaasti ajaessa jälkeen, niin ehätti hän sen takaisin, kun tämä hiljensi vauhtiaan.

"Mihin torniin?" sanoi muukalainen äkkiä, kun mies kerran tuli hänen rinnalleen, "mihin torniin se kuollut menee?"

"Vanhaan torniin", vastasi mies, "vanhat ihmiset kertovat, että siinä tornissa saivat herttua Eerik ja herttua Valdemar, Jumala armahtakoon heidän sielujansa, nääntyä nälkään, kun kuningas Birger, heidän veljensä, oli heittänyt vankilan avaimet mereen."

"Sinä siis tarkoitat sitä tornia, jonka drotsi Bo Juhonpoika jätti paikoilleen rakentaessaan linnan uudelleen!" lausui muukalainen selvästi tyyntyneenä. Hän päästi syvän huokauksen lisäten: "ja kuka kulkija sitte on?"

"Hm ... Valdemar-herttua ei saa rauhaa, sanovat vanhat, koska hän söi veljensä, Eerik-herttuan ruumista. Jumala tietää parhaiten sen asian ja sen, kuinka paljon mies voi kestää, ennenkuin tuska ja kärsimykset saattavat hänet epätoivoon, mutta niin vanhat sanovat, ja ne ovat kuulleet sen niiltä, jotka elivät siihen aikaan ja omin silmin näkivät tornin muurissa sen kolon, josta Valdemar-herttua koetti kaivaa itselleen tietä karjunhampaalla. Valdemar-herttua, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, siellä nyt kulkee linnassa itkien ja rukoillen... Hän teidän hevosennekin edessä seisoi äsken, kun se ei tahtonut paikaltaan liikahtaa, ja hänpä se puitten väliin katosi."

"Valdemar-herttua!" mutisi muukalainen, jonka pää vaipui alaspäin.

"Valdemar-herttua", toisti mies, "Jumala suokoon herttuaparalle rauhan, mutta väärinhän oli syödä veljensä lihaa, saattaahan se sielua painaa ja ajaa sitä rauhatonna haudastaan... Mutta paljoa pahempaa on minusta vasten valaa ja lupausta..."

Tähän asti ennätti mies puhua, kun muukalainen tarttui suonenvedonomaisesti hänen käsivarteensa. Hänen tummain, rypistyneitten kulmainsa alta välähti hurja, epätoivoinen katse, melkein mielipuolinen katse, ja hänen puristuneilta huuliltaan tuli huokaus, ikäänkuin sanat, joita aikoi lausua, olisivat musertuneet rikki. Sitten hän laski miehen käden, kannusti hevostaan ja katosi kuin myrskytuulen ajama pilventönkä, kuin varjo, joka folkungiherttuan tavoin harhailee rauhatonna entisillä poluillaan huokaillen ja surren.

Linnaan vievä lyhyt tie oli pian kulunut, ja vasta linnan portilla saavutti palvelija muukalaisen. Päästyään linnanpihaan ja noustuaan ratsailta vei mies vieraan linnanportaita ylös siihen huoneeseen, jossa Krister-herra oleskeli. Huone oli sama, jossa arkkipiispa Olavi kuoli ja pyhäinkuva oli yhä vielä ikkunankolossa heijastaen takassa palavan tulen valoa. Krister-herra istui vielä samassa nojatuolissakin, jossa arkkipiispa-vainaja veti viime henkäyksensä. Hän näytti melkoisesti vanhentuneen muutamassa päivässä. Vaot olivat syvemmät hänen otsallaan ja poskillaan, ja hänen valkeat hapsensa riippuivat järjestämättä hänen ihokkaansa kauluksen ympärillä. Vieraan sisään astuessa katsahti hän ylös, ja hänen kasvoilleen vilahti tyytyväinen väre. Hän ojensi kätensä lausuen hymyillen:

"Olkaa tervetullut, Maunu Pentinpoika ... olkoon tulohetkenne onneksi! Sanansaattajanne, joka toi minulle tiedon tulostanne, tapasi minut vähän senjälkeen, kuin olin tullut kotiin marskin ... armol ... lisen ... herrani häistä Tukholmasta."

Hän lausui omituisella painolla sanat: "armollisen herrani", oli vaikea kuulla, oliko se harmia vai pilaa. Edellinen näkyi palavan hänen silmissään, jälkimmäinen näkyi jäisenä hymynä hänen teräviltä huuliltaan.

"Armollisen herranne?" matki Maunu-herra katsoen drotsiin, mutta ei kummastuksella eikä hymyillen, vaan synkästi, melkein kamalasti, ikäänkuin joku muu asia olisi vallannut hänen mielensä ja tämä kysymys olisi vaan tullut kunnioituksesta drotsi-vanhusta kohtaan.

"Susi istuu nyt kirkontornissa, ja kyyhkynen raatelee lampaita ja karitsoita!" lausui drotsi, johdattaakseen toista käsittämään uutta takaperoista maailmaa, sekä lisäsi, "saatte nähdä, Maunu Pentinpoika, että kun jokin rupeaa menemään väärinpäin, niin se meneekin oikein kelpolailla... Nyt minä sanon: nyt on herra Kaarlo Knuutinpoika Ruotsinmaan herra, ja vaikka hän voisi olla minun pojanpoikani yhtähyvin kuin hän on sisareni tyttärenpoika, niin saan minä kumartaa harmaat hivukseni hänen edessään, niinkuin olisin halvin asepalvelija... Eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika", lisäsi drotsi hetken perästä, "että minä, Krister Niilonpoika, joka sain ritarikannukseni, ennenkuin Kaarlo herra oli vielä syntynytkään, minä joka olen ollut valtakunnan tärkeimmissä toimissa aina Margareta-kuningattaren ajoilta asti, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja istunut valtakunnan neuvostossa, ennenkuin marski oli täyttänyt ensimmäisen vuosikymmenensä, sekä olen nyt ollut kolme vuotta drotsina, joten minun pitäisi olla kuninkaan jälkeen valtakunnan korkein mies, että minä saan nöyrtyä vastaan ottamaan linnoja ja lääniä tältä nuorukaiselta, rakkaalta pojaltani ... eikö se ole teistä kummallista, Maunu Pentinpoika, eikö maailma ole ylösalaisin käännetty ... eikö lohi nyt kiipeä tammenlatvaan ja eikö orava sukella meren pohjalle, vai miten!"

Äänetönnä ja synkkänä seisoi Maunu Pentinpoika drotsin puhuessa. Hänen silmänsä kiiluivat hurjasti kohoisten kulmain alta, ikäänkuin hän olisi itse ollut metsänpeto, joka oli vangittu ja viety ihmisten joukkoon. Kun vanha herra lakkasi puhumasta, oli hän hiljaa katsellen lekuttavia liekkiä takassa. Drotsi näkyi odottavan, että hän ilmaisisi suostumuksensa hänen pitkän valitusvirtensä johdosta, mutta sitä ei kuulunut.

"Vai mitä te arvelette?" kysyi drotsi vihdoin.

"Marski on minulle rakas", sanoi Maunu Pentinpoika silloin, "hän teki minulle hyvää, kun ei kukaan muu sitä tehnyt, minä kuljeskelin kuin metsänpeto, surmattuani jalon miehen, ja valittelin suruani ja tuskaani, mutta kukaan ei minun valitustani kuullut, ei kukaan muu kuin marski; hän ymmärsi minua, ja hän antoi minulle taasen rohkeutta ja voimaa ... ja senvuoksi on hänellä minun uskollisuuteni elämäni loppuun asti!"

"Hyvä, hyvä, herra Maunu", vastasi drotsi tämän vaiettua ja taasen iskettyä katseensa hiilistoon, vetäen samalla syvään melkein huokaten henkeään, "mutta minusta näyttää, että te kulette teitä, jotka eivät vie kylään ... ei siihen kylään, missä se asuu, jolla on teidän uskollisuutenne!"

"Eräs tarkoitus on minulle lähempi kuin mikään muu, herra drotsi", sanoi Maunu kiivaasti, "ja sitä minä etsin ennen muita, se on ... se on..."

"Se on...?" toisti drotsi, kun ei Maunu-herra saanut lopettaneeksi lausettaan.

"Se on unhottaminen!" huudahti tämä lopuksi lyöden rintaansa, "minä tahdon unhottaa, drotsi Krister, unhottaa kaiken: maan, jossa kehtoni heilui, linnan, jossa äitini asui, puun, niityn, turpeen, jolla rikokseni tein, ne tähdet, jotka sen näkivät ... kaiken, kaiken tahdon unhottaa ... ja meren ulapoilla, myrskyjen ja kuohujen keskellä, siellä voin unhottaa, siellä on minulla rauha!"

Hetkisen vaitiolon jälkeen, joka syntyi Maunu-herran lopetettua, lausui drotsi heräten mietteistään ikäänkuin päättääkseen lauseen, jonka alun oli lausunut ainoastaan ajatuksissaan:

"Ja teillä on kuningas Eerikiltä sanomia minulle, Maunu Pentinpoika?"

"Niin!" oli lyhyt vastaus.

Drotsi viivytteli odottaen selitystä siihen, mitä piti niin ihmeellisenä, että marskin ystävä, joka haki levottomalta mereltä entisyyden unhotusta, että hän voi kulettaa sanomia toiselta marskin vastustajalta toiselle. Mutta ritari ei ryhtynyt sitä selittämään ja vaitioloa jatkui.

"Onko teillä kirjeitä, Maunu Pentinpoika?" kysyi drotsi vihdoin.

Maunu selitti kuninkaan antaneen hänelle suusanallisia tietoja drotsille ja hänen ystävilleen vietäväksi, mutta ennenkuin hän ehti niitä esittää, viittasi drotsi kädellään Maunua olemaan vaiti sekä nousi ylös. Hän sytytti sitten sarvilyhdyn kehoittaen Maunua seuraamaan itseään. Tultuaan ulompaan huoneeseen kääräisi drotsi viittansa lyhdyn ympäri. Sitten he kulkivat linnanhuoneitten läpi, joita valaisi ainoastaan pienistä akkunoista tunkeva niukka tähtivalo. Ulkona oli tuuli kääntynyt ja raivosi nyt voitokkaana yli maiden ja mannerten ajaen hurjalla vauhdilla repaleisia pilvijättiläisiä eteenpäin.

Käytyään lähimpäin huoneiden läpi, kuulivat he useiden naisäänten laulavan erään pitkän käytävän päässä olevassa huoneessa. Huone oli linnan naistupa, jossa drotsin puoliso, rouva Margareta Krummedik, istui neitojensa keskellä. Mutta nyt alkoi drotsi astumaan eräitä jyrkkiä portaita myöten alas, joille he tulivat muutamasta hyvin matalasta ovesta, joka oli piilossa erään pylvään takana. Astuttuaan pari rappusta alaspäin, sulki drotsi oven ja paljasti lyhdyn, joka levitti epäselvää valoa kiertoportaiden seinille ja katolle. Syvyydestä tuli kylmää ummehtunutta ja kosteaa ilmaa, jossa lyhdyn oli vaikea palaa, mutta drotsi meni hiljaa edellä välittämättä muusta kuin perille pääsystä.

Vihdoin he saapuivat eräälle ovelle, jonka drotsi avasi. Siitä he tulivat muutamaan isohkoon holvihuoneeseen, jonka kattoa kannatti keskihuoneessa oleva suunnaton pylväs.

"Tietäkää, Maunu Pentinpoika", lausui drotsi asettaen lyhdyn pylväästä pistävälle kivipöydälle, "tietäkää, että näinä aikoina on tarpeen suuri varovaisuus. Ne sanomat, joita kuningas Eerik nyttemmin lähettelee Ruotsin miehille, eivät sovi kenen tahansa kuultaviksi."

Drotsi katsahti äkisti Maunu-herraan. Oli kuin tämän takana olevasta nurkasta, josta miesten vartalot estivät kaiken valon, olisi kuulunut raskasta ihmisen hengitystä. Silmänräpäyksen ajaksi tuli drotsin kasvoille tarkasti kuunteleva ilme, mutta pian levisi niille, kun ei mitään enempää kuulunut, turvallinen hymy. Hän tarttui aivan tyvenesti lyhtyyn sekä teki kierroksen pylvään ympäri tarkastaen huolellisesti huoneen joka nurkan. Pantuaan sitten lyhdyn taasen pois, kääntyi hän Maunun puoleen.

"Ihmiskorva ei saa meitä kuulla", sanoi hän, "ja mitä kuolleisiin tulee, niin ne eivät meitä vahingoita? Olen valmis kuulemaan sanomaa, jonka tuotte armolliselta herraltamme, kuningas Eerikiltä!"

"Kuningas Eerik tervehtää teitä, drotsi Krister, ja teidän kauttanne kaikkia, jotka ovat ja tahtovat olla hänelle uskollisia", lausui Maunu-herra äänellä, josta tuntui melkein kuin häntä suututtaisi se, mitä lausui, "ja julistaa vielä tiedoksi minun kauttani aikovansa ensi kevännä, niin pian kuin vedet ovat luoneet jääpeitteensä, saapua tänne valtakuntaan kootakseen uskollisensa ympärilleen ja vetääkseen vihamiehensä tilille, josta he saavat kalveta! Etupäässä hän luottaa teihin, drotsi Krister, ja kun rauha kerran on hänen valtakuntiinsa palannut, niin on hän teitä palkitseva kaikesta, mitä olette hänen tähtensä vaivoja kärsinyt! Nämä ovat kuninkaan omat sanat."

Drotsi seisoi kauan Maunu-herran lopetettua sanaakaan sanomatta. Hän katseli alas eteensä ja näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiinsa. Katsoessaan vihdoin Maunuun tarkasteli hän tätä terävin läpitunkevin silmin.

"Te, Maunu Pentinpoika", sanoi hän sitten aivan hitaasti, "te, joka olette ollut tilaisuudessa viime vuosina ottaa lähempää selkoa herramme, kuninkaan ajatuksista ja tuumista, mitä te sanotte tästä kuninkaan tiedonannosta?"

"En mitään!" vastasi Maunu Pentinpoika, ja taas tuli hetkiseksi äänettömyys.

"Te ymmärrätte kuitenkin hyvin", alkoi drotsi taas, "mitenkä tärkeätä tässä on tuntea, mikä kuninkaan oikea mielipide on sekä siitä, mitä valtakunnassa on nyt tapahtunut, että siitä, mitä hän haluaisi puolustajainsa tekevän hänen tännetulonsa johdosta, vai tuleeko niiden vaan ilman muuta häntä odottaa, ja siitä, miten hän tulee, ja miten hän haluaa linnoja häntä varten säilytettäväksi. Sillä sen sanan voitte Eerik-kuninkaalle viedä, että sinä aikana, joka tästä on keväälliseen jäänlähtöön, voi sellaista tapahtua, ettei hänellä ole ainoatakaan linnaa Ruotsinmaassa, mihin hän voisi turvallisesti jalallaan astua."

"Tästä, mitä kysytte, en tiedä mitään!" lausui Maunu-herra.

"Turhaan olette tullut näin tärkeälle asialle luokseni kuninkaamme sanansaattajana, suokaa se minulle anteeksi, herra Maunu Pentinpoika", lausui drotsi, jota nähtävästi loukkasi kuninkaallisen sanansaattajan jäykkä käytös ja sanattomuus. "Ja sen te tietänette, että sekä isäänne että setiinne voi Eerik-kuningas täydellisesti luottaa ... mikä ei näytä, lyhyestä vastauksestanne päättäen olevan teidän laitanne, sillä jos te olette kuningas Eerikin ystävä, niin lienette myöskin hänen ystäväinsä ystävä. Minun tietääkseni ei teidän suvussanne ole kuin yksi ainoa kuninkaan vastustaja: veljenpoikanne, marskin aseenkantaja Niilo Bonpoika."

"Niilo Bonpoika!" toisti Maunu, mutta koneenomaisesti, ikäänkuin se nimi olisi aivan itsestään kuulunut siihen ajatusjuoksuun, minkä drotsin sanat olivat hänessä synnyttäneet.

"Niinpä niin!" jatkoi drotsi, "ja jos te aiotte asettua hänen puolelleen, niin sanokaa suoraan. Minusta näyttää muuten kuin haluaisitte palvella kahta herraa, ja silloin on palveluksenne vaan puolinainen palvelus..."

"Tuollaiset sanat sopivat, drotsi Krister, kehnosti teidän suuhunne!" huudahti Maunu kohottain uljaasti päätänsä, "Maunu Pentinpoika on rikollinen ja maaheitto, mutta jota hän palvelee, sitä hän palvelee rehellisesti, ja sen saatte painaa sydämeenne, ja muistaa kuin aika tulee, herra Krister Niilonpoika, että jos kerran saan valita isäni tai veljenpoikani, teidät tai marskin, niin varmaan saatte nähdä minut Niilo Bonpojan tai marskin puolella!... Kuninkaan sanoman olen tuonut teille; sen enempää en ole tehdäkseni ottanutkaan, ja mitä näette hyväksi ja tarpeelliseksi tehdä ja tekemättä jättää kuninkaan tulon johdosta, niin siitä päättäkää omin neuvoinne ja ystävienne kera, älkää minun!"