Part 27

Sen hän ehti sanoa, kun samassa kuuli melua takaansa, ja ennenkuin älysikään, tunsi hän kahden vahvan miehen tarttuvan käsivarsiinsa. Ne olivat Niilo Bonpoika ja Erkki. Ja tämän tapahtuessa ritariparvekkeen puolella käytävää, tulivat portaat ja käytävä äkkiä asestettuja miehiä täyteen. Ne, jotka pusersivat marskia välissään, hämmästyivät ainakin yhtä paljon kuin heidän päällikkönsäkin, ja tämä seikka ynnä marskilaisten reippaus käänsivät asiat kohta toiselle tolalle. Syntyi tosin kiivas painiskelu, mutta tila oli ahdas, ja marskin puolustajat olivat valioväkeä. Moniaan hetken kuluttua oli marski vapaa, ja hän pääsi tunkeumaan ritariparvekkeelle asti, johon Niilo Bonpoika ja Erkki seurasivat häntä tuoden vankinsa mukanaan.

"Sinä puhuit totta, Börje", lausui hän tälle, "valtani ja, jos sinä olisit saanut määrätä, henkenikin oli hiuskarvan varassa, mutta nyt näet, että vielä on ympärilläni uskollisia miehiä... Nyt käynee sinulle, kuten kävi veljellesi ... hän oli palveluksessani ja petti minut, kuten sinäkin nyt teit."

Vangin kasvonpiirteet olivat tuntemattomiksi vääntyneet hänessä nyt riehuvain tunteitten vaikutuksesta ja hänen silmänsä pyörivät hurjasti kuin järkensä menettäneellä. Marskin viha lientyi surun ilmaukseksi nähdessään tämän elävän todisteen petoksesta, jonka hän olisi toivonut kauaksi hovistaan ja väestään. Mies oli kuten veljensäkin osoittainut kelvolliseksi ja reippaaksi asepalvelijaksi. Senvuoksi olikin marski antanut hänen toimekseen monta tärkeätä tehtävää, olipa joskus neuvotellutkin hänen kanssaan ja osottanut yleensä luottamustaan häntä kohtaan. Ja aivan äskettäin oli hän korottanut hänet erään miesosastonsa päälliköksi. Tämä herätti vihaa ja tuskaa marskin mieleen.

Mutta niin vaikea oli hänen tänä hetkenä huomata maailman pahuutta ja ilkeyttä, ettei hän hetkeäkään pitänyt tätä tapausta muuna kuin pelkkänä Börjen yrityksenä tyydyttää omaa silmitöntä kostonhimoaan. Eikä Börje Martinpoika itsekään suinkaan aavistanut olevansa pelkkä välikappale toisen kädessä. Ne langat, jotka Erkki ja Niilo Bonpoika olivat nyt katkaisseet, olivat siksi viekkaasti punotut, ettei niitä joka mies pystynytkään selville saamaan. Mutta Erkki, joka tiesi enemmän kuin kukaan muu näiden salajuonien kulusta, vaikkei hänkään tiennyt kenen kädessä niiden oikea johto oli, ei tahtonut päästää menemään näin suotuisaa tilaisuutta avatakseen herransa silmiä. Hän nykäisi Niiloa nutunhiasta, että tämä antaisi marskille viittauksen, miten asiat oikeastaan olivat.

Niilo, joka ei voinut oikein hyväksyä sitä tapaa, millä Erkki oli saanut kavalluksen selville, eikä siis voinut ottaa lausuakseen mitään, joka olisi saattanut hänen mainitsemaan tuota nuuskintaa sanainsa tueksi. Niin tarkka ei hän kuitenkaan ollut ritaritapoihin nähden, ettei tahtoisi näin todellisen vaaran hetkenä ensinkään käyttää tietoa hyväkseen pelkästään senvuoksi, ettei sen saantitapaa hyväksynyt. Hän koetti käydä keskitietä sekä lausui vangille:

"Teidän siassanne, Börje Martinpoika" sanoi hän, "koettaisin parantaa pahaa aikomustani vapaalla tunnustuksella, sillä aivan varmaan ette ole ominpäin toiminut!"

Tämä sana teki toivotun vaikutuksen sikäli, että marski säpsähti ja näkyi kerrassaan katselevan vankia ja äskeistä vaaraa uudessa valossa; tahi paremmin, hän tuli heittäneeksi silmäyksen vähän etäämmälle, jossa näki kaukana häämöittävän salaisten vihollisten tummia varjoja, jotka hän oli näinä päivinä kokonaan unhottanut. Ja hän katseli vankia ankarasti sekä kysyi, kutka olivat juonessa osallisina.

Mutta Börjeen ei kehoitus tehnyt mitään muuta vaikutusta, kuin että hän yritti raivoissaan tempoa itsensä irti ja heittäytyä marskin kimppuun. Kiinni-pitelijät tarvitsivat kaikki, kylläkin melkoiset voimansa pitääkseen häntä alallaan ja kun marski huomasi, kuinka mahdotonta oli tänä hetkenä häneltä mitään kuulustaa, niin hän viittasi muutamille oven suussa seisoville miehille, jotka riensivät viemään petturia pois. Ritariparvekkeelle tuli hiljaisuus, jolloin sinne asti kuuluivat tanssin kaukaiset sävelet.

Marski tarttui toisella kädellään Niilon, toisella Erkin käteen ja katseli heitä vuorotellen lausuen liikutuksella, jota ei voinut pidättää:

"Te olette tehneet minulle ison palveluksen tänä yönä, palveluksen, jota en koskaan unhota!"

Hänen katseensa pysähtyi Erkkiin, jota hän ei näyttänyt tuntevan, ja hän laski kätensä hänen hartiolleen.

"Mikä on sinun nimesi?" kysyi hän, "ja kenen palveluksessa olet, sillä vaikka kannat minun miesteni pukua, ovat kasvosi kuitenkin minulle oudot!"

Erkki kertoi olevansa Herman Bermanin palveluksessa. Sitten hän mainitsi lyhyesti, kuinka oli päässyt petoksen perille, sekä miten sekä hän että herransa olivat pelänneet pilaavansa kaiken pelastamistilaisuuden, jos olisivat ennen aikaansa marskille ilmoittaneet, mitä tiesivät. Ja marski kuunteli kiihtyvällä kummastuksella miehen sanoja, jotka samalla selvittivät hänelle sen, miksi Herman näytti niin vastahakoiselta lähtemään Vesteråsiin.

"Sinä olet kymmenen miehen vertainen!" sanoi hän vihdoin, kun Erkki lopetti. "Jos tahdot tulla minun palvelukseeni, niin minä valmistan onnesi, ja ainakin löytynee talojeni joukossa joku, joka sopii sinulle palkinnoksi siitä, mitä nyt olet minulle tehnyt...!"

"Te erehdytte, armollinen herra!" vastasi Erkki, "mitä olen tehnyt, olen tehnyt enemmän Herman Bermanin vuoksi kuin teidän ... älkää pahastuko että niin sanon, mutta Hermanin edestä minä tahdon uhrata henkeni ja vereni, sillä hänkään ei omaansa säästänyt minun ja omaisteni tähden siihen aikaan, kuin Jösse Eerikinpoika oli Vesteråsin linnan voutina. Jos Herman on teostani mielissään -- ja minä tiedän hänen olevan, niin on siinä minulle palkintoa kylliksi ... enempää en tahdo!"

"Rehti mies!" huudahti marski, jota ihastutti näiden sanain koruton ylevyys, sekä lisäsi ajatellen: "onnellinen Herman!"

Kului hetkinen, sitten hän kääntyi Niilo Bonpojan puoleen, joka katseli kyynelsilmin ihastuneena Erkkiä. Hänen ansiotaan oli kuitenkin suureksi osaksi marskin pelastaminen, sillä ilman häntä ja hänen suurempaa arvoaan ei Erkki olisi koskaan saanut sitä toimitetuksi; mahdoton olisi hänen ollut saada pelastamiseen tarvittavia miehiä käytettäväkseen ja viedä niitä niihin salaisiin piilopaikkoihin, jossa he olivat vaaran hetkellä. Marski älysi tämän paremmin kuin Niilo itsekään. Hän tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lämpimästi.

"Sinua, Niilo, tahdon tästälähin pitää rakkaana sukulaisenani...! Ehkäpä koittaa sekin aika, että voin sinulle tehdä yhtä suuren palveluksen!"

Ja ikäänkuin nämä nopeat tapahtumat olisivat olleet kansantaru, jossa hyvä on taistellut pahaa vastaan ja voittanut, kuului suuren salin toisesta päästä yksitoikkoinen laulu:

Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee, Vaan maan päällä vihertävät metsät.

Marski ja miehet kääntyivät ja näkivät eräässä ikkunakomerossa viheriän ritarin. Hän hymyili tapansa mukaan, mutta hymy oli surullista, ja hänen katseensa osoitti hänen näkevän aivan toisen maailman kuin sen, missä hän eli. Hän seisoi etukumarassa kädet ojolla ikäänkuin siinä olisi ollut harppu, jota hän soitteli. Selvää oli, että jos hän oli nähnyt tai kuullut, mitä juuri oli tapahtunut, niin se oli tunkeunut vaan heikkoina valonvärähdyksinä hänen pilvimaailmaansa. Hänestä se lienee ollut kuin maalaus tai laulu, johon hän tavallisuuden mukaan pani nuotin:

Ja lehmukset lehtii, ja lehdet varisee, Vaan maan päällä vihertävät metsät.

Hänen takaansa kuuluivat tanssin vilkkaat sävelet ja kun ritari huomasi muut salissa olijat, viittasi hän sinnepäin nyökäten.

He lähtivät kaikki yhdessä, paitsi Erkki, joka oli liian halpa ylhäisten seuraan. Marskin astuessa tanssisaliin tuli Kaarina häntä vastaan. Ei olisi huomannut kasvoista mitään erinomaista tapahtuneen, mutta Kaarina huomasi sen kuitenkin.

"Minun on käynyt, kuten pojan sadussa", sanoi marski suudellen sydämellisesti hänen lumivalkeata kättään, "kun hän lähteissään häätalosta, kohtasi vuoripeikon ja sai taistella henkensä edestä..."

Kaarinan poski kalpeni, mutta hän ei lausunut sanaakaan, puristi vaan kiihkeästi herransa kättä katsellen tutkivasti häntä silmiin. Kaarlo vastasi hellästi hänen katseeseensa ja lisäsi:

"Muistatko sitä satua ... tuli pieni kyyhkynen ja nokki peikolta silmän... Ja sinun rukouksesi, Kaarina, sinun lämpimät rukouksesi Jumalan äidille ovat minun valkea kyyhkyseni..."

"Vaara on siis jo ohi?" kuiskasi Kaarina.

* * * * *

Ja päivä nousi, ja voitoniloiset herrat rupesivat keräytymään Pyhän Gertrudin kokoussaliin. Ensimmäisten joukossa oli herra Jöns Pentinpoika. Hänen mukanaan tuli herra Kaarlo Kristerinpoika (Wasa), drotsin vanhin poika, uljas mies, jonka kasvonpiirteet olivat jalot ja ryhti arvokas.

"Niinkö todellakin, rakas sukulaiseni", sanoi Jöns-herra mitä viattomamman näköisenä, kun he olivat päässeet suureen kokoussaliin, "niinkö todellakin... Jumala varjelkoon, ettei mitään odottamatonta olisi tapahtunut ... se voisi tuottaa pahoja, arvaamattomia seurauksia. Linnanportit ovat kiinni, sanotte, eikä kukaan pääse ulos eikä sisään...?"

"Niin sanoi eräs isäni miehistä, joka kävi siellä aamulla aikaisin isäni asialla, ja jos puolikin on totta, mitä kerrottiin, niin pelkään sellaista tapahtuneen, joka ei ole enää autettavissa."

"Vaan rahvaanmiehen puheeseen ei ole aina luottamista ... ne tekevät niin helposti kärpäsestä härkäsen... Milloin linnanportit sulettiin?"

"Se lienee tapahtunut vähää ennen puoliyötä! Silloin oli vaan harvoja kaupungissa majailevista häävieraista jälellä, ja minä olin niiden joukossa... Kun me läksimme sieltä oli tanssi vielä täydessä vauhdissa, ja sukulaisemme, marski oli pelkkää iloisuutta. Vähän sen jälkeen lienee onnettomuus tapahtunut..."

"Onnettomuus!" huudahti Jöns-herra, "puhukaa nyt vihdoinkin selvin sanoin, mikä onnettomuus, rakas serkku?"

"Isäsi asemiehen kertomuksen mukaan lienee petos ollut tekeillä marskin miesten kesken. Hänet kutsuttiin kesken tanssia ritariparvelle, jossa hänen kimppuunsa hyökättiin. Silloin hänet vangittiin tahi, mikä on enemmän luultavaa, murhattiin siihen paikkaan..."

"Viiden haavan nimessä, serkku, mitä puhutte... Jumala tietää, kuinka syvästi se mieltäni liikuttaa; mutta jos on totta, mitä kerrotte, niin voimme iloita, että isällänne, jalolla Krister-herralla on vielä voimaa astua valtakuntaa johtamaan... Saatte nähdä, että kun asioita puolelta ja toiselta harkitaan, niin ei ole niin pahaa, ettei jotakin hyvääkin. Nyt, vasta nyt voimme toivoa rauhaa valtakuntaan, joko Eerik-kuningas tulee takaisin, tahi että..."

"Valitsemme toisen kuninkaan... Niin, olette oikeassa; rakas sukulaisemme, -- Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ellemme enää häntä joukossamme näe -- rakas sukulaisemme vastusti jyrkästi uutta kuninkaanvaalia. Mutta kuninkaan tarvitsemme kuitenkin!"

"Hm!" hymähti Jöns-herra, joka näkyi vaipuvan ajatuksiinsa, vaikea hänen oli kuitenkin kokonaan salata tyytyväisyyttään.

Kauempaa eivät he enää voineet keskustella, sillä herroja alkoi saapua, toinen toisensa perään. Pian oli sali täynnä loistavaa joukkoa. Kaikki läsnä olevat kuuluivat valtakunnan neuvostoon sekä olivat rikkaita ja mahtavia miehiä. Monien piispain joukossa oli postulatus Niilo Ragwaldinpoika sekä iäkäs vakava Turun piispa, Maunu Tavast. Maallikkoherrain joukosta puuttui vielä marski, herra Kaarlo Knuutinpoika, hänen appensa, herra Kaarlo Orminpoika, ja ne marskin vieraat, jotka olivat olleet yötä linnassa.

Kokouksen alkoi drotsi pitkällä puheella, jossa huomautti, mikä levottomuus oli valtakunnassa vallinnut viime vuosina, ja miten jokaisen velvollisuus oli työskennellä rauhan eteen ja vanhain hyväin tapain säilyttämiseksi. Hän valitti, ettei marski, hänelle vielä tuntemattomista syistä, ollut saapunut tähän tärkeään kokoukseen, mutta hän luuli kuitenkin, että kokous voi sangen paljon päättää ennen marskin tuloa ja antaa päätökset sitten hänen allekirjoitettavakseen, jos kokous niin haluaisi.

"Siihen suureen hätään", niin hän lopetti, "ja kurjuuteen katsoen, mikä valtakunnan miesten kestettävänä on ollut näinä viimeksi kuluneina vuosina, aina siitä asti kuin Engelbrekt tuli talonpoikajoukkoineen, ovat muutamat kunnon miehet, joihin voimme kaikki luottaa" -- hän luetteli niiden nimet, niitä oli kaksitoista -- "suurella huolella valmistaneet ehdotuksen, joka, jos läsnäolevat arvoisat herrat sen hyväksyvät, on saattava valtakuntaan uudelleen rauhan ja sovun voimaan. Juuri näiden kahdentoista kutsumana, kuten hyvin tiedätte, olemme nyt tänne kokoontuneet, ja esittäkööt he nyt itse, mitä ovat valtakunnan hyväksi laatineet!"

Eräs niistä kahdestatoista nousi esittämään tulokset siitä tärkeästä työstä, jonka hän oli muiden valittujen kanssa toimittanut, sekä mainitsi ne vaikeudet, jotka olivat työtä haitanneet.

"Meillä on ollut paljon vastusta", sanoi hän, "ja pahin on kuitenkin vielä jälellä, jota emme näe mahdolliseksi voittaa muuten kuin eräällä ehdolla, jonka aiomme nyt teille esittää ja jonka vuoksi olemme teidät tänne kokoon kutsuneet." Pitkän sanatulvan perästä esitti tämä jalo neuvosherra tarkoittamansa tärkeän ehdon, jonka täyttämisestä heidän työnsä menestys muka riippui. "Mitä nyt vaadimme saadaksemme työmme suotuisaan loppuun, on jo joskus ennen ollut käytännössä maassamme, esimerkiksi armollisen herramme, kuningas Maunu Eerikinpojan aikoina, Jumala armahtakoon hänen sieluansa, nimittäin että te kaikki sineteillänne vahvistatte meille kirjan, että mitä me teemme, se pitää paikkansa, ja ettei kunniansa nimessä kukaan siitä poikkea."

Neuvosherran lopetettua tuli saliin hetkiseksi täysi hiljaisuus, mutta kellään ei näyttänyt olevan mitään sanomista lausuntoa vastaan. Luultavasti ei kukaan arvannut mistä tässä oikeastaan oli kysymys, ja jos joku aavistikin siinä juonia piilevän, niin ei hänellä ollut rohkeutta puhua, kun ei ollut varma siitä, että muitakin oli samoin ajattelevia. Niitä kahtatoista lukuun ottamatta ei kukaan tuntenut vähääkään tämän pelin juonta -- eivät kaikki drotsin lähimmät tuttavatkaan, eivät edes hänen poikansa. Muut olivat kaikki -- hyvin harvoja oli poikkeuksia -- marskin puoluelaisia, jotka olisivat yhtenä miehenä nousseet seisomaan, jos marski olisi ollut itse saapuvilla. Nyt ei toinen oikein tiennyt mitä toinen ajatteli; heihin vaikutti sitäpaitsi epävarmuus tulevaisuuden suhteen, joka oli syntynyt eräiden huhujen johdosta, että suuri onnettomuus oli jollakin tavoin tapahtunut linnassa; ja se sai heidät pysymään ääneti.

Silloin nousi drotsi ylös.

"Kaiken luottamukseni", sanoi hän, "panen niihin arvoisiin miehiin, joille olemme uskoneet vallan puolestamme päättää valtakunnan menestyksestä, ja senvuoksi on minun sinettini altis. Mitä ikänä te päätättekin, en milloinkaan siitä poikkea. Antakaa tänne kirja, niin minä panen nimeni ja sinettini sen alle sekä olen varma, ettei joukossamme ole ketään, joka epäröi tehdä kuten minäkin."

Drotsi astui punaisella vaatteella peitetyn pöydän ääreen, jolle eräs kahdestatoista laski kirjan, mihin drotsi piirsi nopeasti nimensä. Eräs kirjuri painoi sitten siihen hänen sinettinsä. Hänen jälkeensä tulivat muutamat muut, jotka niinikään, kukin vuorostaan kirjoittivat siihen nimensä ja antoivat panna sinettinsä sen alle.

Sillaikaa vetäytyi drotsi erään ikkunan luoksi salin tyhjäksi jääneeseen osaan, jossa Jöns Pentinpoika seisoi yksinään ajatuksiinsa vaipuneena. Muut neuvosherrat olivat pöydän ympärillä tai keskustelivat siellä täällä kaksin ja kolmin yhdessä ryhmässä, niin että Krister-herra voi huomiota herättämättä vaihettaa muutamia sanoja tyttärenpoikansa kanssa.

"Eikö ole vielä tullut mitään varmoja tietoja käsiisi, tyttärenpoikani?" kysyi drotsi.

Jöns-herra pudisti päätään, ja drotsi lisäsi hetkisen kuluttua:

"Minusta saapi sukulaisemme laita olla miten tahansa ... kun saamme olla puolenkaan tuntia häneltä rauhassa, niin tulkoon hän kernaasti elävänä ja tervennä joukkoomme!"

Mutta Jöns herralla ei näyttänyt enää olevan samaa voitonvarmuutta kuin joitakuita tuntia vielä kokouksen alkaessa. Hän oli tympeänä ja sanatonna.

"Vai mikä on sinun tarkoituksesi?" kysyi drotsi hiukan levotonna.

"Varmat tiedot viipyvät liian kauan!" sanoi Jöns-herra hiljaa. "Jos asiat olisivat niinkuin pitäisi, niin olisi minusta täytynyt jo aikaa sitten tapahtua jotakin... Saadaan nähdä, eikö paula ollut lopultakin liian heikoista langoista punottu!"

Drotsi kääntyi ajatuksissaan toisaalle, eikä Jöns-herralla näyttänyt olevan halua enempiin puhelemisiin.

Silloin temmattiin ovi voimakkaasti auki, ja sisään astui marski Kaarlo Knuutinpoika appineen, ja perässä tuli muutamia muita hänen lähimpiä sukulaisiaan. Olisi mahdotonta kuvailla muutamain tyhmistyneitä naamoja. Drotsiin ja Jöns-herraan voi sovittaa vanhan aurinkolaulun sanat: "Kieleni oli kuin puusta nyt ja hiiltynynnä vielä." Samaan suuntaan oli niiden kahdentoista neuvosherrankin mieli, jotka olivat tehneet tuon salaperäisen ehdotuksen valtakunnan pelastamiseksi, mutta muiden silmistä loisti marskin tulon johdosta uskollisuus häntä kohtaan ja iloinen hämmästys.

Pöydän luona, jolla nimet allekirjoitettiin oli siksi melua, etteivät useimmat läsnäolevista huomanneet marskin tuloa, ennenkuin salin läpi kävi kuiskina "marski", "marski on täällä". Silloin he älysivät hänen seisovan heidän keskellään korkeana, mahtavana ja käskevänä kaikessa syntyperäisessä arvokkuudessaan.

Pöydän ääressä lakkasi työ heti, kaikki odottivat. Nyt saataisiin kuulla marskin omasta suusta, mitä linnassa oli yöllä tapahtunut, joka oli antanut aiheen niin omituisiin huhuihin. Mutta siinä petyttiin. Marski kosketti sitä vaan sivumennen kuten pelkästään yksityistä asiaansa sekä pyysi, etteivät kokoontuneet panisi pahakseen hänen pitkää viipymistään.

"Iloitsen kuitenkin siitä, etten ole tullut liian myöhään ottaakseni neuvotteluunne osaa."

Nyt astui drotsi esille. Hän näytti pahoin surulliselta, ikäänkuin haluten ulkomuodollaan ilmaista miten häntä pahoitti, ettei "rakas poikansa" ollut ennen voinut tulla neuvostoon. Sitten hän mainitsi mikä päätös oli tehty ja mitä nyt sen johdosta puuhattiin.

"Ja toivon, ettei sinulla, rakas poikani, ole mitään sitä vastaan, koska päätös oli tehty parhaassa tarkoituksessa valtakunnan ja sen asujanten hyväksi."

"Siinä te suuresti erehdytte, rakas isä", huudahti marski innolla. "Olkoon suurta tai pientä, minä en vahvista sinetilläni mitään tietämättäni, mitä minun tulee vahvistaa. Ja minua ihmetyttää kovasti, hyvät herrat ja miehet, miten te olette ylimalkaan sellaisen päätöksen ensinkään tehneet... Sitenhän te voitte yks kaks lahjoittaa koko valtakunnan ja oman menestyksenne pahimman vihollisenne käsiin, vaikka se muka tapahtuu valtakunnan hyväksi. Sitäpaitsi kummastelen, miten olette sellaisen päätöksen tehneet minua kuulustelematta... Sillä se on vastoin lupauksianne ja valojanne!"

Marskin katse oli ylpeä ja taisteluhaluinen. Lopuksi hän kääntyi drotsiin, mutta tämä ei vitkastellut vastatessaan:

"Unhotatte, poikani, että kaikki on tehty parhaassa tarkoituksessa ja, mikä on ylen tärkeää koska asia on kunnianasia, täydellä luottamuksella ehdotuksen tekijöihin! Vai haluatteko te, rakas poikani, tulla sanomaan näille rehellisille ritareille ja kirkonmiehille: teillä ei ole kunniata!"

Vanha herra haasteli niin leppyisesti ja hänen katseensa oli nyt niin rauhallinen, että hän nähtävästi katsoi näillä sanoilla ehkäisseensä pitemmän vastustuksen marskin puolelta ja siten piti asiaansa hyväksyttynä. Vieläpä Jöns Pentinpoikakin, joka oli koko ajan seisonut ikkunakomerossa, käsivarret ristissä rinnallaan, huolimatta astua esille ja ruveta innokkaammin puolustamaan asiaa, jota piti jo menetettynä, kohotti hänkin päätään ja katsoi salin keskelle, jossa marski ja drotsi seisoivat. Marskin kasvot hehkuivat. Oli selvää, että drotsin sanat olivat häntä kiihdyttäneet.

"Kunniaa!" huudahti hän kättään ojentaen. "Ne sanat kuuluvat vähän omituisilta teidän suustanne, sukulaiseni. Tahdon muistuttaa teille, mitä tapahtui kun erosimme moniaita päiviä sitten Teljessä ja kun annoin teidän käsiinne kunniaanne ja rehellisyyteenne luottaen sinettini... Missä oli silloin kunnia ja rehellisyys? Ettekö luovuttaneet nimessäni Helsinglantia minun tietämättäni?... Sanon sen teille, niin sukulaiseni kuin olettekin, sen teitte pahassa tarkoituksessa!... Ja onko siis", lisäsi hän vähän pysähtyen, "onko siis mitään syytä uskoa, että kunnia ja rehellisyys merkitsevät enempää, kun on koko valtakuntaa koskeva asia kysymyksessä? Jos on sellainen syy olemassa, niin lienee syy se, että se salainen päätös, joka meidän tulisi tässä nyt vahvistaa ja sinetöittää, on eräälle henkilölle eduksi ... ei kuningas Eerikille, vaan..."

Hän ei puhunut lausetta loppuun, mutta jokainen näki hänen katseestaan, että hän tarkoitti drotsia. Tämä otti loukkaantuneen muodon ja katseli ympärilleen, eikö muut olleet samaa mieltä kuin hänkin, toivoen heiltä kannatusta marskia vastaan, jonka liiallinen kiihtyminen näytti antavan kylmäveriselle drotsille mahdollisuutta päästä vasten luuloa vielä voittajaksi.

"Te menette liikoihin, marski Kaarlo!" lausui hän arvokkuudella, joka teki sangen hyvän vaikutuksen. "Teidän tulee kuitenkin muistaa, että mitä valtakunnan neuvosto kerran on päättänyt pitää paikkansa, eikä teillä ole valtaa tehdä siihen mitään muutoksia!"

"Toinen kysymys, jonka te näytte unhottavan, herra drotsi", vastasi Kaarlo, "on se, voiko valtakunnan neuvosto tehdä laittomiakin päätöksiä, ja lienee vaikea päättää, sopiiko minun tietämättäni ja vasten minun tahtoani tehtyä päätöstä kutsua lailliseksi... Mutta minä kiitän teitä viimeisistä sanoistanne, herra drotsi! Te annoitte sillä minulle tilaisuuden puhua eräästä asiasta, jonka olisin muuten jättänyt koskettamatta."

Marski puhui lämpimästi. Kuuli, että hän oli vakuutettu puolustamansa asian totuudesta ja oikeudesta, ja se veti hänen puolelleen kaikki ne, joita eivät syvemmät syyt kiinnittäneet drotsiin ja hänen puolueeseensa. Mihin katsoikin, niin kaikkiaalta näkyi ihmetteleviä ja ihastuneita silmäyksiä marskia kohti.

Krister-herra ei oikein tiennyt mitä tehdä. Hän pysyi kuitenkin tyvenenä, antaen marskin jatkaa.

"Siihen valtaan nojaten, joka on minun käsiini annettu", sanoi hän, "julistan täällä tehdyn päätöksen kokonaan kumotuksi. Tahdon nähdä", jatkoi hän, "olenko minä päätösten nojalla Ruotsinmaan johtaja, vai elänkö drotsin armoilla. Se joka kannattaa minua, tulkoon mukaani, muut jääkööt tänne."

Marski lähti, ja häntä seurasi suurin osa läsnäolijoita. Kun ovi vihdoin sulettiin ja saliin tuli hiljaisuus, istui siellä pöydän ääressä drotsi, hänen poikansa ja tyttärenpoikansa, piispat ja muutamia niistä kahdestatoista neuvoksesta. Näihinkin, joiden ainakin olisi luullut kuuluvan drotsin luotettavimpiin kannattajiin, oli marskin miehekäs ja voimakas esiintyminen tehnyt sellaisen vaikutuksen, että moni heistä oli siirtynyt hänen puolelleen ja seurannut häntä muiden mukana linnaan, jossa heitä oli odottamassa yhtä uhkeat pidot kuin edellisenäkin päivänä.

Noloilta ja neuvottomilta näyttivät drotsin ja hänen kannattajainsa kasvot; he istuivat suuressa kokoussalissa katsellen toisiansa, heistä tuntui kuin olisivat haihtuneet peräti tyhjiin verratessaan nykyistä vähälukuisuuttaan äskeiseen joukkoon. Kaikki heidän tuumansa ja mestarillisesti harkitut aikeensa olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen. Läsnäolevat piispat, jotka halusivat ennen kaikkia rauhaa säilytettävän, alkoivat lopulta puhua, että oli välttämättä koetettava lepyttää marskia. Krister-herra kuunteli ja katseli tuontuostakin tyttärenpoikaansa, mutta tämä ei lausunut mitään. Hän piti epäilemättä sovintoa nyttemmin mahdottomana, vaikka hän antoi piispain vapaasti puhua, ettei näyttäisi panevan esteitä sovinnollisen ratkaisun eteen.