Part 26

Marski viittasi nyt soittokuntaa lakkaamaan, ja kaikki katselivat merelle päin uljasta laivaa, joka tuli juhlallisesti keinuen "kultamastoin ja silkkisin purjein". Laivastakin kuului soittoa, ja sen lähemmäksi tultua erottivat kuulijat Engelbrektinlaulun sävelet, josta kansa puhkesi myrskyisiin riemuhuutoihin. Nämä sävelet tulivat aivan odottamatta, mutta eipä todellakaan mikään olisikaan voinut tehdä marskin morsianta kansalle rakkaammaksi kuin se, että hän tuli juuri tämän laulun soidessa. Marskiin itseensä ei tämä laulu ollut koskaan tehnyt niin syvää vaikutusta kuin nyt; se loihti hänen mieleensä salaman tavoin Engelbrektin kuvan ja samassa entistään paljon selvemmän kuvan siitä, mikä oli tämän sankarin niin saavuttamattoman korkealle kohottanut: se nimittäin, että hän oli tuntenut tämän kansan korkeimman ja jaloimman, ja samalla välttämättömimmän tarpeen. Vapaata, itsenäistä Ruotsia, -- sitä kansa tahtoi, ja nyt hänestä tuntui sydämensä laajentuvan, kun hän itsekseen lupasi uhrata henkensä ja verensä tämän korkean ja pyhän tarkoituksen eteen.

Morsiamen laivan purjeet laskettiin alas, soitto lakkasi, ja kullattu alus laski rantaan. Kannella seisoi morsian, ympärillään morsiusneidot. Isänsä, vanha ritari Kaarlo Orminpoika talutti häntä kädestä ja takana seisoivat morsiusritarit kuin korkeat hongat liljaryhmän ympärillä. Kaikki oli pelkkää iloa ja auringonpaistetta, ja kansan ihastus, jonka Engelbrektinlaulu oli sytyttänyt, kohosi nyt korkeimmilleen kaiken sen komeuden ja loiston johdosta, mikä tässä saapui. Oli kuin rusopilvi olisi auennut ja laskenut helmastaan enkelin enkelien ympäröimänä liitelemään alas ja viettämään jonkun ajan maan päällä levittääkseen rauhaa ja siunausta kansalle.

Tuskin oli alus päässyt maihin, niin marski, joka oli jo vähää ennen astunut ratsultaan, juoksi laivalle, ja samassa puhalsivat soittajat taas torviinsa, ja kansan riemuhuudot kajahtivat ilmoille. Syntyi, kuten sellaisissa tiloissa on tavallista, hetkiseksi näennäinen sekamelska. Ritaria ja asemiehiä tungeskeli ristin rastiin. Mutta epäjärjestys selveni kohta mitä kauneimmaksi säännöllisyydeksi. Marski talutti morsiantaan kädestä, ja neidot ja ritarit tulivat perästä. Sitten nousi morsian ratsun selkään isänsä viereen, ja niin lähti koko saatto musiikin soidessa By-kirkkoon. Järjestys oli taas sama kuin linnasta tultaessa, se oli vaan erona, että morsian seurueineen ratsasti marskin edellä. Ja viimeisten saattolaisten jälkeen sulkeutui kansanjoukko seuraten perässä kirkolle asti, joka tuli ääriään myöten väkeä täyteen. Kaikki halusivat nähdä kauniin morsiamen ja uljaan sulhasen polvistuvan alttarin eteen. Mutta pieni oli niiden onnellisten luku, jotka sen nautinnon saivat, niihin verraten, joiden täytyi tyytyä vaan pelkkiin kertomuksiin siitä.

Kirkolta linnaan mentiin jalan, mikä teki morsiusparin näkemisen vielä vaikeammaksi. Mutta lähellä seisoneet kertoivat, kuinka rakkaasti morsian ja sulhanen katselivat toisiaan ja kuinka ihmeen ihana morsian oli. "Vaikka eläisi sata vuotta", niin kerrottiin -- "ja vaikka etsisi kolmesta kuninkaanvaltakunnasta ja vieläkin kolmesta, niin ei löytäisi kauniimpaa naista. Ei ollut yhtäkään niin surullista, ettei olisi suruaan unhottanut hänet nähdessään." Ja koko päivän seisoskeli kansa katsellen linnan ikkunoihin nähdäkseen vilaukseltakaan morsianta tai sulhasta.

Linnassa oli laitettu mitä komeimmat pidot, ja pöydät notkuivat hopean, kullan ja herkkujen alla. Jaloimpia viinejä oli virtaamalla. Marskin tuskin tarvitsi uudistaa kehoitustaan, minkä oli lausunut kutsumakirjeissään, että nimittäin tultaisiin hänen luokseen Tukholmaan "iloitsemaan ja riemuitsemaan". Ilo ja leikki nousi yhä ylemmäksi, kuta kauvemmin atria kesti, näkyipä ilomielisyys tarttuvan sellaisiinkin kasvoihin, jotka eivät milloinkaan tai hyvin harvoin hymyilivät, niiltäkin unhottui tavallinen totisuus ja kankeus.

Jo atrian aikana sytytettiin soihdut ja vahatuohukset. Edelliset olivat taidokkaasti valmistettuja ja kullalla silattuja, että ne näyttivät erinomaisen kauniilta, varsinkin kun seinillä oli tummat verhot. Koko atrian ajan puhalsivat marskin huilun- ja pasuunansoittajat ja rumpalit paukuttelivat rumpujaan oikein hartiovoimalla. Aterian jälkeen tanssittiin, ja marski tanssi kauniin Kaarinansa kanssa, eikä ketään ollut salissa, joka ei olisi heitä ihaillut. Muut tanssijat miltei vaan lisäsivät heidän viehättäväisyyttään, eikä se estänyt kaikkia täysin mielin keikkumasta lattialla, ja joka silmästä loisti ilo, ja joka suulla väikkyi hymy.

Tanssin loputtua sattuivat Niilo Bonpoika ja Tord Kaarlonpoika (Bonde) joutumaan vierekkäin. He eivät vielä oikein olleet tutustuneet toisiinsa, mutta Tord oli kuullut Niilosta puhuttavan, ja päättäen siitä, että hänen raittiit kasvonsa hohtivat niin sydämmellistä hyväntahtoisuutta, oli tämä puhe ollut hyvin eduksi Niilolle. Ja etäällä salin perällä seisoi eräässä ikkunakomerossa, jonka ohikulkijat peittivät usein näkyvistä, muuan tyttönen, kaunis ja suloinen kuin hengetär, katsellen suurilla silmillään nuorukaisia ja hänen kasvoilleen ilmestyi niin harras hymy, että silmänsä melkein kyyneltyivät.

"Me tulemme nyt kaiketi paljon olemaan yhdessä", sanoi Tord, "sillä minäkin tulen nyt marskin aseenkantajaksi, kuten sinäkin, Niilo!"

"Minä olen siitä iloissani", vastasi Niilo, jonka jaloilla piirteillä oli synkänlainen varjo, "olen siitä todella iloinen, sillä sukulaisesi tarvitsee, ainakin mikäli minun vähäinen järkeni käsittää, ympärilleen luotettavia ystäviä."

"Ja saat olla varma, että hän on huomaava minut sellaiseksi!" sanoi Tord hartaasti ja vakaasti, mikä sopi hänelle hyvin, "minä tahdon pysyä uskollisena, vaikka minulle kävisi niin, kuin olen kuullut sinulle olleen vähältä käydä."

Niilo hymyili surumielisesti katsellen saliin päin. Siellä näki hän herransa ylen onnellisena haastelevan morsiamensa kanssa, ja näyttipä hänen katseensa silloin hiukan synkkenevän. Hän katseli toisaalle, ja äkkiä vetäytyivät hänen kasvonsa leppeään hymyyn. Tord seurasi hänen katsettaan ja huomasi pikku sisarensa, joka niinikään hymyili ystävällisesti.

"Hän ei taida saada unen hituakaan silmiinsä tänä yönä niiden kukkain tähden, jotka sinä hänelle annoit, Niilo!" sanoi hän lyöden häntä olalle. "Mutta hän tahtoo niistä kiittää ... tule, menkäämme hänen luokseen."

Niilo lähti heti, mutta oli tuskin ehtinyt ottaa pari askelta, kun tunsi jonkun tarttuvan hänen lyhyeen levättiinsä. Hän kääntyi ja huomasi viheriän ritarin, joka oli tänään vielä tavallistaankin kummallisempi. Hän naureskeli osoittaen peukalollaan taakseen ja lausui:

"Eräs tuolla ulkona haluaa puhutella teitä, Niilo Bonpoika."

"Mutta se eräs joutaa odottaa!" vastasi Niilo samaan leikkisään tapaan aikoen jatkaa matkaansa.

"Kuolema odottaa aina, ha-ha-ha", nauroi ritari vetäytyen takaisin.

Niilo katsoi ovelle, ja luuli näkevänsä siellä Herman Bermanin palvelijan tutut piirteet. Se muutti hänen päätöksensä kerrassaan; sillä mikäli hän sitä miestä tunsi, ei hän turhan tautta uskaltanut tunkeutua niin kauas linnanhuoneisiin päästäkseen jotakin puhuttelemaan. Hän pyysi sen vuoksi Tordia menemään edeltäpäin sisarensa luoksi, ja lupasi itse tulla perässä. Samassa alkoi soitto taas, ja parit valmistuivat uudelleen tanssimaan.

Niilo riensi odottavan asemiehen luoksi ja lähti hänen kanssaan. Jotenkin samaan aikaan jätti Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sen herrapiirin, jonka keskusteluun hän oli siihen saakka ottanut jotenkin välinpitämättömästi osaa. Senvuoksi tuskin kukaan huomasikaan hänen lähtöään ja hän liikkui niin hiljaa huoneiden läpi, että jokainen olisi häntä pitänyt mieluummin ajatuksiinsa vajonneena miehenä, joka kulki huoneesta toiseen ilman tarkempaa päämäärää, kuin miehenä, joka toimii määrätyn suunnitelman mukaan. Viimeisessä huoneessa, jonka läpi Jöns-herra tuli siten kulkemaan, oli marski keskustelemassa appensa, ritari Kaarlo Orminpojan, ja muutamain muiden kanssa. Hän äkkäsi ensinnä yksinäisen kirkonmiehen.

"Miksi te kulette niin yksinänne keskellä iloa, sukulaiseni?" sanoi hän pysähyttäen hänet siten.

"Ilo on sellaista, sukulaiseni", vastasi tämä, "että siitä nauttii väliin enimmän yksinään... Vaan nyt on asianlaita sellainen, että minulla on ajatuksissani eräs seikka, jonka olisin halunnut jättää teille sanomatta, ellette itse olisi minua puhutellut!"

"Puhutte niin vakavasti, herra Jöns, kuin ette olisi yhtään viinisarkkaa tyhjentänyt sukulaisenne pöydältä hänen häissään..."

"Runsaasti olette vieraitanne kestinnyt, marski, kuten Ruotsin valtakunnan rikkaimman ja mahtavimman miehen tuleekin, mutta vieraanvaraisuuden tulisi tällaisena päivänä ulottua miehiinnekin..."

Marski ja muut miehet katselivat kummastuneina synkkää tuomioherraa, jonka tarkoitusta he eivät ymmärtäneet. Tämä jatkoi:

"Kuten sanoin, en olisi tahtonut häiritä teitä tällä, varsinkin kuin se koskee teidän palvelijoitanne, ellette itse olisi minua siihen kehottanut ... mutta olkoon sitte sanottuna, että sukulaistamme, drotsia, ovat teidän palvelijanne loukanneet, ja hän on sen vuoksi lähtenyt linnasta."

"Krister-herraa!" huudahti Kaarlo astuen tuomioherraa kohden, "mitä sanotte, herra Jöns ... onko niin voinut tapahtua?"

"Miehet, jotka vartioivat naistuvan ja ritariparvekkeen välillä, ovat kieltäneet vanhaa drotsia kulkemasta siitä..."

Marski syttyi vihaan ja kiukkuun.

"Missä on vartijain päällysmies?" huusi hän, ja käski erään kamaripalvelijan heti paikalla kutsua päällikön esiin.

Tämä tuli hetkisen kuluttua ja vakuutti Jöns-herran sanat kaikin puolin todeksi. Marski sävähti punaiseksi ja valkeaksi ja hän tarttui miekkansa kahvaan.

"Tulkaa mukaan, serkku", huusi hän vihdoin rukoilevalla äänellä, "tulkaa mukaan näkemään miten sen työn tekijöitä rangaistaan ansionsa mukaan."

Sitten hän riensi ulos perässään Jöns-herra ja päällysmies. He saapuivat ritariparvekkeelle ja käytävän ovelle, jossa miehet seisoivat äänettöminä ja totisina kuin tummat puukuvat. Kiukuissaan ihan suunniltaan puhutteli marski heitä, mutta kun vanhin heistä astui esiin yrittäen vastata, kääntyi marski päällysmiehen puoleen lausuen:

"Pankaa tänne uusia miehiä ... nämä saavat tornissa miettiä rikostaan ja kärsiä rangaistuksensa."

Päällikkö lähti, mutta marski jäi Jöns-herran kanssa kahden, jota hän pyysi menemään drotsin luo puhumaan hyvääkaunista ja lepyttämään häntä sekä pyytämään, ettei hän vihalla lähtisi sukulaisensa pöydästä ja niin katkeroittaisi hänen onneaan tänä päivänä. Hänen vielä puhuissaan tuli päällikkö takaisin ja vartioiden vaihdos tapahtui herrain läsnä ollessa. Koko kohtaus päättyi siihen, että Jöns-herra sai miltei tyynnyttää kiihtynyttä sukulaistaan, ja hän erosi hänestä sillä lupauksella, että seuraavana päivänä olisi koko asia unhotettu, ja että Krister-herra kyllä saapuisi uudelleen jatkamaan hääiloa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sitten meni marski taas vieraittensa pariin, ja herra Jöns Pentinpoika pujahti linnanpihalle vieviin kiertoportaisiin, joita valaisi joukko soihtuja. Äänettömänä, miettivin askelin käveli synkkä tuomioherra sitten linnanmuurin viertä tullakseen linnanportille. Linnantuvan edustalla hän pysähtyi. Siellä oli muutamia miehiä, mutta he olivat hiljaa seisoen kehässä erään ympärillä, joka puhui heille. Jöns-herra katsahti pikaisesti sisään ovesta, mutta ei ehtinyt kuulla mitä siellä puhuttiin, eikä myöskään nähnyt kuka puhui. Hän oletti, että kertoja oli ollut vartijoita muuttamassa ja viemässä edellisiä miehiä torniin sekä kertoi nyt täällä, mitä oli tapahtunut. Ja hän puhui kuiskaten, ettei mitään äkkinäistä pahaa koituisi sen johdosta hänelle itselleen ja kuulijoilleen. Jöns-herrakaan ei tahtonut tarpeetonta melua herättää, vaan vetäytyi hiljaa ja kenenkään huomaamatta takaisin sekä jatkoi matkaansa pitkän porttiholvin läpi ulommalle linnanpihalle ja sieltä ulos kadulle. Sinne tultuaan riensi hän nopeasti drotsin asuntoa kohden.

"Te istutte täällä niin tyynnä ja tyytyväisnä, äidinisä", sanoi hän astuessaan huoneeseen, jossa vanhus istui tulen edessä, "nyt saamme pitää peliänne voitettuna, ja huomenna tervehditään teitä valtakunnan mahtavimmaksi mieheksi, joko sitten haluatte hallita sitä valtakunnanhoitajana tai antaa sen kuninkaan haltuun."

Vanhus katseli vilkkaasti hymyillen tyttärenpoikaansa.

"Jos joku muu tätä sanoisi, niin epäilisin", sanoi hän, "mutta sinun neuvoillasi on ollut tähän saakka ihmeellinen menestys, ja senvuoksi sinua uskon."

"Te voitte niin todellakin tehdä, äidinisä ... minä en huomaa pöyhkeälle sukulaisellemme mitään mahdollisuutta pelastaa päätään siitä paulasta, jonka olen hänen kaulaansa heittänyt... Voimme todella nyt katsella oloja herroina ja määrääjinä. Teidän ei tarvitse huolehtia hiukkaakaan sen pienen muutoksen johdosta, jonka teimme läänityskirjaanne ja jolla teille tuli koko Helsinglanti Gestriklannin asemesta... Huomenna te itse annatte ja otatte läänitykset, ja ylväs sukulaisenne saa rukoilla teiltä henkeään, ja antaa senvuoksi teille kaiken anteeksi. Ritari Kaarlo Orminpojan kaunis tytär on ollut parhain liittolainen mitä voimme toivoa, hän on kerrassaan vääntänyt Kaarlo-herran tajun nurin... Kaikki on valmiina huomispäivän neuvottelua varten."

Drotsi nyökäytti ja näytti ylen tyytyväiseltä.

"Minun mielestäni on mitä suurin varovaisuus sentään tarpeen", jatkoi Jöns-herra, "marskilla on monta ystävää ja vielä useampia on hän näinä päivinä hankkinut... Olenpa valmis epäilemään joitakuita niistäkin kahdestatoista, jotka ovat mietinnön laatineet. Voi käydä, että viime hetkenä tulee esteitä teidän ja päämiehyyden väliin... Varovaisuutta siis, mutta voimakkaasti ja joutuisaan! Kuta aikaisemmin huomenaamuna neuvosto kokoontuu, sitä parempi..."

"Kello 8 Pyhän Gertrudin kokoussalissa!" vastasi drotsi.

VIII.

Neuvostossa.

Linnassa jatkui tanssi keskeytymättä myöhään yöhön ja iloa ja riemua raikui häätalo. Morsian oli niin sanomattoman tyytyväinen nähdessään ympärillään vieraiden iloiset ja tyytyväiset kasvot, ja hän nyökkäili ystävällisesti sulhaselle. Tämä oli puolestaan niin kaikkineen kiintynyt kisaan ja karkeloon, ettei hän näyttänyt voivan vähääkään muistaa vakavampia asioita. Hän olikin vielä varsin nuori, ainoastaan kolmikymmenvuotias -- riimikronikan mukaan pitäisi hänen syntyneen juuri neljäntenä päivänä lokakuuta -- niin että joskin hän oli noussut aikaisin korkeaan ja painavaan asemaansa, elämä voi vielä tarjota hänelle runsaasti riemuja.

Selvää on että morsian ja sulhanen tanssivat monta tanssia yhdessä, ja aina herättivät he ihmettelyä sekä kauneutensa että liikkeittensä sulon vuoksi, jota ei kukaan kyennyt matkimaan, oli se sitten piiritanssia tai rivitanssia. Ja kun sulhanen oli kerrankin piirin keskellä, ja tanssijat lauloivat tuota laulua, jota nykyään tunnetaan ainoastaan syrjäisemmillä maaseuduilla, mutta josta siihen aikaan paljon pidettiin ja jota tanssittiin etupäässä mahtavien hoveissa: "Ja ritari tuli ratsastain ... hän kihlasi neidon kaunoisen", niin tuntui monesta, kuin olisi tämä tanssi sepitetty vartavasten Kaarlo-herraa ja Kaarina-neitoa varten.

Tanssijain piiri liikkui aluksi vaan hyvin hiljaa, kun laulettiin:

Ja neitonen, kaunis kuin kukkaset nuo, maljoja hopeisia kädessään tuo.

Ja viiniä on toisess', Ja simaa täynn' on toinen; --

Kaarlo seisoi tällöin paikallaan piirin kääntyessä ympärinsä, kunnes morsian tuli hänen kohdalleen. Silloin hän meni hänen luokseen kumartaen kuten tanssi vaati, ja silloin lauloivat muut:

hän joi, ja hän joi sulholleen.

Sitten hän veti morsiamensa piiriin alkaen tanssin, joka herätti neitojen ihailun ja nuorukaisten kateuden. Suureen piiriin syntyi kuin pyörre, joka sai kultaisissa tuohuksissa palavat liekit heilahtelemaan edestakaisin, laulun ja tanssin yltyessä yhä vilkkaammaksi:

Ja posket on punaiset kuin syysahon puolat; Ja sormiss' on sormukset sulhosen tuomat. Ja hiukset on hällä kuin kullasta kuotut, ei kauniimpaa neitoa oo maan päälle luotu.

Kun kesä puoleen entää, niin häämme pidetään, kun lintuset lentää ja laulaa säveltään.

Lopetettuaan tanssin asettui marski piiriin muitten kanssa, ja eräs toinen ritari astui piirin sisään. Siten jatkui leikki, kunnes kaikki olivat vuoronsa tanssineet, jolloin leikki lopetettiin. Heti perään soitti soittokunta, ja laulu oli Engelbrektinlaulu. Se tehtiin morsiamen mieliksi, ja kun aamulla oli nähty, kuinka mahtavan, milt'eipä lumoavan vaikutuksen sen säveleet tekivät kansaan, niin oli sen arvo äkkiä ylennyt marskin hovissa, jossa sillä olisi muuten pitänyt ollakin koti, koska marski kerran tahtoi Engelbrektin tavoin elää ja kuolla ruotsinkansan miehenä. Kaarinasta oli tällä laululla aivan erikoista viehätysvoimaa, ja vaikka hän oli kuullut sitä monta kertaa laulettavan, ja vaikka sitä kerran oli laulettu jonkinlaisena hautausmessuna hänelle, silloin kuin hurjat talonpojat taluttivat häntä itseään kuolemaan, niin hän ei voinut olla rakastamatta sen surumielisiä vakavia säveliä, jotka uhkuivat voimaa ja surmaa yhtaikaa. Se ikäänkuin muistutti jostakin ylevästä ja pyhästä, se oli kuin juhlatunne keskellä elämän pauhua. Se sai Kaarinan sielun ikäänkuin kohoomaan valkein siivin maan tomusta, niin että hän näki maailman toisessa valossa ja voi eroittaa totuuden valheesta, voi ikävöidä ja toivoa, että totuus ja uskollisuus kuitenkin saavuttavat katoomattoman kruununsa.

"Sinä ajattelet menneitä aikoja, Kaarina!" sanoi marski huomatessaan neidon miettivän katseen sekä tarttui hänen käteensä.

Kaarina katsoi häneen lämpimästi ja sielukkaasti, sekä nyökäytti myöntävästi päätään.

"Ja missä entispäivissä aatoksesi nyt harhailee?" kysyi Kaarlo taas.

"Sinussa!" vastasi hän hymyillen, "sillä sitä, mitä ajattelin, löytyy sinussa yhtä varmasti kuin sitä ennenkin löytyi... Sitä täytyy löytyä kaikkina aikoina, vaikka me näemmekin entisajat selvemmin kuin nykyiset, ja senvuoksi oli ajatukseni siellä!"

"Sanoppa siis, ketä ajattelit, koska ajattelit yht'aikaa minuakin."

"Engelbrektiä", kuiskasi Kaarina tarttuen molemmilla käsillään marskin käsiin, "ja minä ajattelin, että niinkuin hän eli ja kuoli, niin tulet sinäkin elämään ja kuolemaan ... lain ja oikeuden puolesta, Ruotsin kansan puolesta."

Kaarlo puristi lämpimästi morsiamensa kättä ja hänen silmissään hehkui innostuksen tuli. Herra Jöns Pentinpoika oli ollut oikeassa, tämä neito oli kauneudellaan lumonnut marskin. Mutta tämä lumous ei ollut mitään muuta kuin sitä, mitä jokainen yleväluontoinen nainen vaikuttaa rakastetussaan, -- hän viritti vaan täyteen voimaansa sen hyvän, mikä Kaarlossa uinaili; se heräsi eloon Kaarinan hänelle puhuessa.

"Minä tahdon antaa sinulle muiston tästä hetkestä ja tästä sanasta, Kaarina!" sanoi hän lähtien samassa huoneesta.

Kaarina katseli hänen jälkeensä, silmät onnekasta autuutta loistaen. Hänen Kaarlonsa oli juuri sellainen, miksi hän oli häntä ajatellut, voimakas, uljas, altis jaloa ja ylevää tuntemaan. Hän oikein vajosi tähän ajatukseen ja heräsi kuin unesta, kun eräs neidoistaan tuli häntä puhuttelemaan. Hän luuli silloin juuri katsettaan kohottaessaan näkevänsä vilahdukselta Niilo Bonpojan menevän ovesta, ikäänkuin herransa perään rientääkseen.

Marski kävi salakamariaan kohden, jossa oli lipas, missä hänen kalleutensa olivat. Niistä hän aikoi ottaa yhden morsiamelleen muistoksi. Käydessään silloin ritariparvekkeen läpi, tuli vartijain päällikkö häntä vastaan.

"Anteeksi, armollinen herra", sanoi päällikkö koettaen pidättää marskia, mutta tämä viittasi kädellään.

"Huomenna, huomenna, Börje...!" sanoi hän kiirehtäen sekä kääntyi erästä toista ovea kohden eikä sitä, joka vei käytävään, missä vartijat seisoivat.

"Asia on hyvin tärkeätä laatua, herra", jatkoi päällikkö, "olin juuri aikeissa tulla teitä hakemaan; asia ei siedä vähääkään viivytystä!"

Marski seisahtui nähtävästi hyvin vastenmielisesti kuuntelemaan, mitä päälliköllä oli sanomista, mutta hän ei edes katsonut häneen, vaan seisoi ja katsoi sinnepäin, mihin oli ollut menossa, selvästi aikoen heti jatkaa matkaansa kuultuaan, mistä oli kysymys ja annettuaan siihen niin lyhyen ja pikaisen vastauksen kuin suinkin.

Mutta päällikkö tarttui marskin käsivarteen ja sanoi:

"Kysymyksessä on teidän valtanne, herra, ja ehkä henkennekin!"

Nyt iski Kaarlo katseensa mieheen, hänen silmistään välähti vihan salama, ja samalla hän tempaisi käsivartensa irti.

"Mitä tarkoitat, Börje?" kysyi hän, "valtani ja henkeni! Jos sinä niistä jotakin tiedät, niin lienee sinulla merkillisiä tiedustelijoita, tahi on hääolut noussut päähäsi..."

"Sellaisia tiedustelijoita minulla on, herra ... ja sitä minä nyt pyydän, että tietojani kuuntelisitte. Minä sanon, että ne koskevat teidän valtaanne Ruotsinmaassa ja kentiesi henkeänne... Se, jolta olen kuullut tietoni, on tuolla ulkona, tahdotteko, että kutsun hänet tänne?"

Marski laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja katseli yhäti miestä. Yhä synkemmin paloivat hänen silmänsä, ja yhä uhkaavammin puristuivat hänen huulensa. Oli kuin hänen olisi tarvinnut tottua kuulemaan sen pahuuden kaikuakin, minkä päällikön sanat sisälsivät. Pää ja sydän täynnä riemua ja onnea oli hän tänne tullut, senvuoksi tuntui hänestä nyt kuin olisi hän astunut taivaan kirkkaudesta synkeään korpeen okain ja ohdakkeiden sekaan, missä hänen ympärillään mateli kähiseviä käärmeitä.

"Pian sitten!" sanoi hän vihdoin katsoen ovesta käytävään, jota valaisivat häälyvät soihdut ja josta hän erotti lähimmät vartiomiehet.

Päällikkö riensi ovelle, luultavasti kutsuakseen miestä, joka toi niitä tietoja, mutta marski arveli kaiketi siitä turhaa viivytystä syntyvän sekä riensi hänen peräänsä astuen päällikön ohi hämärään käytävään vartiomiesten keskelle.

"Kuules, mies", huusi hän, "mitä pahoja sanomia sinulla on juuri minun ilopäivänäni?"

Vastausta ei tullut, mutta hänen takanaan paukautti päällikkö kolmesti käsiään yhteen, ja samana hetkenä oli marski puristuksissa vartiomiesten välissä. He painoivat häntä niin tiukasti ja kovasti kuin olisi hänen ympärilleen valettu sulaa rautaa, joka oli samassa jähmettynyt. Hän koetti liikuttaa käsiään, hän koetti äkkiä pyörähtämällä päästä irti, mutta turhaan. Avun huutamisesta ei olisi ollut mitään hyötyä, sillä näin syrjäisessä osassa linnaa, johon juuri senvuoksi oli pantu niin vankka vartio, ei ollut ketään, joka olisi voinut auttaa tai kutsua avuksi tarpeeksi miehiä etulinnasta.

"Muistatko Vesteråsia, Kaarlo-marski", kuului päällikkö sanovan miesten takana, ja äänestä päättäen oli hän hyvin kiihtyneessä tilassa, "muistatko Vesteråsia ja mitä minä siellä sinulta polvillani rukoilin?... Sinä halveksit pyyntöäni, ja onneton veljeni, Hannu Martinpoika, sai kärsiä kauhean kuoleman siitä, että piti herra Eerik Puken ja rahvaan puolta. Se leikki ei ole koskaan mennyt mielestäni, ja minä vannoin kalliin valan lähteäkseni teidän palveluksestanne ja ensi tilassa kostaakseni teille veljeni kuoleman."

Börje Martinpoika pysähtyi, osaksi koska itse tarvitsi levätä, osaksi antaakseen marskille aikaa vastata. Vastaus olisi tietysti suuresti lisännyt hänen kostonsa nautintoa, koska se olisi epäilemättä antanut hänelle runsaasti aihetta oikein perinpohjin tallatakseen vankiansa jalkainsa alle. Mutta marski ei lausunut sanaakaan.

"Tämä tilaisuus tuli, ennenkuin luulinkaan", jatkoi Börje sitten, jonka sappi rupesi kiukusta kuohumaan, "ja tulipa kosto vielä parempi ja täydellisempikin... Saapa nähdä, oletteko te marski Kaarlo, täst'edes sen suurempi, kuin että minä, Hannu Martinpojan veli, voin katsella teihin olkani yli, ja olkaa varma, että jos minä jotakin mahdan, niin saatte ehkä maistaa samaa katkeraa kuolemaa, jonka silloin määräsitte veliraukkani osaksi..."

Hän näkyi taas odottavan marskilta vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, niin hän huudahti:

"Sitokaa se, ja palvelijanviitta hänen ylitseen ja pois täältä..."