Part 25

"Tervetuloa Niilo", sanoi hän, "kaikki hyvin Tukholmassa, ja kamarimestarini on saanut tavarat?... Hyvä!" lisäsi hän, kun Niilo sanoi niin olevan. "Nyt lähdemme itse Tukholmaan, onpa jo aikakin... Sinä jäät tänne Niilo, odottamaan neiti Kaarinaa sekä liittymään hänen morsiussaattoonsa... Missä on kirjurini?"

Pietari-mestari riensi kutsumaan häntä marskin huoneesta. Sillaikaa määräili marski Niiloa pitämään huolta matkavalmistuksista. Kirjurin tultua sanoi hän sille:

"Minä ratsastan Tukholmaan, Asger", se oli kirjurin nimi, "mutta sinä jäät tänne ja saat sinettini, joka sinun tulee painaa päiväin kuluessa tehtäväin päätösten alle. Siinä asiassa voit kääntyä drotsin, herra Krister Niilonpojan puoleen!"

Kirjuri kumarsi ja marski meni muiden herrain kanssa taloon.

Mutta Pietari-mestari katsahti ymmärtäväisesti Niilo Bonpoikaan lausuen:

"Siinä on nyt silitysrauta, herra Niilo!"

Salamana lennähti Niilo Bonpojan mieleen ajatus, että nyt oli oikea hetki käsissä; senvuoksi hän riensi herransa perään, varmasti päättäen, maksoi mitä maksoi, ilmaista hänelle, mitä luuli tietävänsä. Mutta marski oli niin innokkaassa keskustelussa herrain kanssa, ettei häntä voinut keskeyttää, Ja siten alkoi hänen luokseen tulla ja mennä lukuisasti kokouksen jäseniä, että Niilon oli aivan mahdotonta päästä häntä puhuttelemaan.

Hän meni senvuoksi pihalle, johon marskin hevosta juuri tuotiin ja jossa hänen miehensä odottivat istuen. Täällä hän ainakin luuli saavansa sanoa niin paljon, että marski rupeisi jotakin aavistamaan ja sallisi hänen ratsastaa mukana sanomaan sanottavansa loppuun asti. Mutta marskin tullessa ulos tulivat herrat mukana, eikä Niilo voinut päästä väliin.

Ulkomuodoltaan mitä iloisimmalla tuulellaan astui marski hevosensa selkään ja ratsasti mestari Pietari Räätälin pihalta. Niilo kävi yhä levottomammaksi, ja hän arveli astua hevosensa selkään ja ratsastaa herransa perään, mutta silloin puhutteli häntä herra Kaarlo Tordinpoika sanoen:

"Ettepä te juuri näytä morsiusritarilta, Niilo Bonpoika! Tulkaa mukanani, niin saatte vähän muuta ajattelemista."

Niilo koki heittää huolet luotaan, mutta se ei tapahtunut helposti. Hän seurasi kuitenkin ritarivanhusta. Mennessään portista heitti hän silmäyksen taakseen. Siellä näki hän Pietari-mestarin synkkänä ja karmeana kohottavan kättänsä ja panevan sormensa huulilleen. Se oli tietysti merkki, että hän oli itse ajatuksiinsa syventyneenä. Mutta se voi myöskin olla kehoitus Niilo Bonpojalle olemaan vaiti ja menettelemään varovaisesti, ja siksi tämä sen ymmärsi.

VII.

Häät.

Lokakuun 4 päivän aamuna oli suunnaton ihmisjoukko koolla Munkkisillan seuduilla olevilla avoimilla kentillä sekä Harmaamunkkien luostarin muurien sisäpuolella. Marskin piti viettää häitään neiti Kaarina Kaarlontyttären kanssa. Edellisinä viikkoina oli ollut yleisenä puheenaineena ja ihmettelyn esineenä niiden suurenmoiset varustukset, joita oli pitkät ajat valmisteltu: linnan huoneiden uhkeat verhot -- marski oli tuonut sitä varten kalleimmat tapetit kaikilta tiloiltaan, olipa niitä tuotettu ulkomailtakin -- avara turnauskenttä, jossa piti pidettämän keihästurnaus ja kilpajuoksu. Koko tämän ajan olivat ne käsityöläiset ja työmiehet, jotka olivat näitä puuhaamassa, ylen tärkeitä ja halutuita henkilöitä kaupungin porvariseuroissa. Leijonatornin ja kirkon edessä olevalta kentältä alkain vilisivät kadut ihmisiä aina rantaan asti, johon oli rakennettu korea laivasilta. Jokainen koetti tungeskella päästäkseen niin hyvältä paikalta kuin suinkin näkemään hääjoukon komeutta. Ikkunat olivat tietenkin kaikki katsojia täynnä, ja tätä liikettä oli ollut aamusta alkain. Ennenkuin päivä oli täysin valennut, oli todenteolla koko Tukholma jo liikkeellä.

Mutta ensimmäiset munkkisillalle tulijat näkivät luostarin portista tulevan joukon asemiehiä, jotka menivät kaupunkia ja Ketjusaarta yhdistävän sillan yli. Tämä ei kuitenkaan erikoisesti ihmetyttänyt ketään, sillä miehet kantoivat marskin värejä, joten näkijät hyvin käsittivät heidän puuhaavan joitakin herransa asioita. Ne eivät tulleet yhdessä joukossa vaan yksitellen, tahi kaksi tai enintään kolme erällään. Muuan nuori seppä, joka oli ollut ensimmäisiä katselijoita ja niinmuodoin nähnyt kaikki luostarista tulijat ja sinne menijät, oli laskenut, että kaikkiaan kymmenen marskin miestä oli tullut luostarista ja mennyt kaupunkiin päin. Hän huomautti tätä eräälle vieressään olevalle mestarikisällille. Mutta tämäpä katsoikin sen johdosta tarpeelliseksi oikaista nuorempaa toveriaan lausuen, että jos hän aikoi lukea kaikki marskin palvelijat, jotka sinä päivänä ovat liikkeellä, niin hän sen tehköön, mutta ilmoittakoon niin merkillisiä huomioitaan jollekin muulle. Hän oli puolestaan tullut aivan muuta katsomaan.

Kuta enemmän väkeä sitten alkoi virrata rannalle päin, sitä enemmän kiintyikin huomio muihin seikkoihin. Seppä huomasi kuitenkin, että vielä yksi mies tuli luostarista, ja hänen vierellään käveli synkkä kellankalpea mies, joka oli sotilaitten tapaan puettu, mutta ei nähtävästikään kuulunut marskin väkeen. Edelliselle oli annettu peräti rumat kasvot, mutta hän oli vilkas sekä näytti koettavan huvittaa äänetöntä kumppaniaan joillakin tarinoilla, joita tämä kuitenkin tuskin lienee kuunnellut. Päästyään sepän ja mestarikisällin kohdalle, pysähtyivät he ja synkkä mies lausui:

"Tästä voivat tiemme erota, minun täytyy nyt jo lähteä Stegeborgiin!"

"Se on teille ikävää, Rodenberg", vastasi marskin mies, "mutta jos vielä tapaamme toisemme, niin tahdon hankkia teille yhtä hyvän asunnon kuin Teljessäkin!"

"Ellei vaan minun vuoroni tule silloin!" vastasi Rodenbergiksi kutsuttu.

Sitten he erosivat ja marskin asemies jatkoi kulkuaan ihmistungoksen läpi linnaa kohden. Jos joku olisi sattunut tarkastamaan hänen kasvojaan hänen juuri lähestyessään Leijonatornia, niin olisi hän epäilemättä havainnut niissä merkkejä, jotka osoittivat, ettei hän ihan ilman syyttä ollutkaan lähtenyt aamukävelylleen. Hän yritti selvästi näyttää iloiselta, ja huolettomalta, mutta synkkä totisuus tuikki sen läpi, kuten veri tihkuu sotilaan rinnasta ilmaisten sinne syntyneen haavan, vaikka sitä peittäisikin hienoin verho.

Tultuaan linnanportista sisään, näki hän koko alemman linnanpihan hevosia ja miehiä täynnä. Miehet satuloivat parhaallaan hevosiaan seuratakseen herraansa tämän juhlallisesti kulkiessa Harmaamunkkien saarelle ottamaan morsiantaan vastaan. Hänen tulonsa ja kulkunsa miesjoukon läpi ei herättänyt vähääkään huomiota. Sillä kaikkien marskin miesten ei pitänyt tulla hääsaaton mukaan, vaan osan tuli jäädä linnaan, ja näiden joukkoon kuului tietysti tämä mies. He olivat sitäpaitsi siksi hommassaan kiinni, etteivät tulleet erityisesti huomanneeksi, mitä hänen kasvoissaan ehkä oli tavallista omituisempaa. Kaduilla lienee kyllä joku porvari, kuten äskeinen nuori seppäkin, tarkemmin silmännyt häntä, mutta linnassa ei siihen ollut kellään aikaa.

Hän saapui sisemmälle linnanpihalle. Täällä oli näin aikaiseen verraten vähän melua ja ihmisiä. Täällä näkyi kyökkimestari palvelijoineen, samaten kamaripalvelija ja hovimestari sekä koko joukko nuorempia palvelijoita innokkaasti puuhaavan, joko jaellen käskyjä tai niitä täyttäen, tahi kiireesti rientäen pihan yli. Ulkopihaan verraten oli täällä kuitenkin paljoa hiljaisempaa.

Mies astui suoraan linnanpihan yli ritariparvekkeen portaita kohden. Hän kiirehti askeleitaan kuten se tekee, joka, tärkeällä asialla ollen, lähestyy päämääräänsä. Pian saapui hän marskin miesten päällikön, Herman Bermanin luokse, rämä oli yksinään huoneessaan hinkaten parastaikaa nuttunsa hihalla muuatta pilkkua haarniskaltaan, joka kiilteli tammipöydällä aamuauringon säteissä, jotka lankesivat sille vinosti pienten ikkunaruutujen läpi. Miehen astuessa sisään katsahti hän ylös ja lähti nopeasti pöydän luota. Hän asettui aivan miehen eteen katsoen häneen kysyvin silmin sekä lausui, kun tämä vilkuili epäluuloisesti ympärilleen:

"Täällä ei ole ketään häiritsemässä, puhu suoraan vaan, Erkki!... Näen sen heti, että yönviettosi luostarissa on antanut sinulle ajattelemisen aihetta."

"Enemmän, Herman, kuin ehkä olemme miehiä kestämään..."

"Sepä jo pahalta kuulustaa, totta vieköön ... ei kait sentään aiottane Tukholman linnaa vallata?"

"Hiukan sinnepäin ainakin ... liittoutuneilla on aikomus ottaa marski vangiksi ... täällä Tukholman linnassa!"

"Marskin vangiksi?" huudahti Herman voimatta olla hymyilemättä, hänestä tuntui niin hassulta ajatus, että marski otettaisiin vangiksi linnassa, joka oli täynnä hänen uskollisia miehiään ja parhaita ystäviään.

"Niin on sittenkin laita ... he ottavat hänet vangiksi täällä linnassa ystäväin ja asemiesten keskeltä... Linnassa on kavaltajia, ja nyt on vaan heiltä kintut katkottava!"

"Kavaltajia! ... niistähän helposti päästään, kun sinä ne nyt kerran tunnet."

"Mutta minä en tunnekaan niitä ... siinä maanalaisessa komerossa oli pilkkopimeä, jossa he siitä neuvottelivat. Kun minä olin pimeyden ja usvan turvissa, jota nousi vähää ennen puoltayötä, kiivennyt luostarinmuurin yli, niin arvelin aluksi tehneeni taaskin turhan matkan. Kuitenkin painauduin salakujaan pylvään ja sen pienen rakennuskielekkeen väliin, mihin näin sen miehen katoovan sinä yönä, jona olin päättänyt ottaa hänestä selvän ja jona sitä varten viivytin niin kauan hurskasta Ragwald-isää, Jumala antakoon sen juonen minulle anteeksi, kunnes näin hänen lukukammarinsa ikkunasta mitä tahdoin... Siinä kujassa oli aukko, josta minä ryömin hyvin hiljaa sisään kaikessa pituudessani. Ja koska pimeys oli täällä vieläkin paksumpi, niin kukaan ei voinut aavistaa, että sitä oli kukaan lisäämässä tukkimalla yhden aukoista, joista sinne voi hitusen verran valoa tulla..."

"Pitääkö minun välttämättä tietää nämä sivuseikat?" huomautti Herman, kun kertoja vähän pysähtyi.

"Kyllä, saatte siten nähdä, kuinka varovasti ja viekkaasti he ovat menetelleet... Piilopaikastani voin nyt kuulla koko keskustelun, vaan en voinut mitään nähdä... Kymmenen miehen pitää tänä yönä vartioida naistuvan ja ritariparvekkeen välistä pitkää käytävää, eikö niin?"

Herman myönsi, ja Erkki jatkoi:

"Tunnetko sinä ne miehet, Herman?"

"Ne ovat kaikkein parhaat marskin miehistä!"

"Ja sittenkin otetaan marski kiinni juuri siinä käytävässä ja niiden kymmenen miehen käsistä, jotka sitä vartioivat..."

"Jumalan äidin nimessä, mitä sanot, Erkki ... nekö miehet ottaisivat marskin kiinni...! Sinä olet kuullut väärin, Erkki, olet varmasti kuullut väärin!"

"En, vaan sinä tässä väärässä olet, enhän minä sano että ne miehet, jotka sinä sinne asetat, sen konnantyön tekevät, vaan ne miehet, jotka ovat siellä sinä hetkenä, jona marski siitä menee läpi, ne sen tekevät."

"Ne, jotka ovat silloin siellä, sanot ... siellä olisi siis silloin muita miehiä kuin minun asettamiani!... Sepä olisi kumma vaihdos, ja kuinka se kävisi päinsä kenenkään tulematta sitä estämään ... haluaisinpa sitä nähdä! Enhän minä mahtane näköäni ja kuuloani menettää!"

"Silloin ei niistä kuitenkaan ole sinulle suurta apua, marski antaa sinulle muuta tehtävää ... ja ne miehet, jotka sinä olet vartijoiksi pannut, lähettää hän itse pois, ja sitten tulevat oikeat miehet heidän sijalleen, ja sitten ... paukauttaa miesten päällikkö kolmesti käsiään yhteen, ja peli on pelattu kädenkäänteessä... Nyt tiedät, kuinka se käy päinsä."

"Ja ne miehet, joista puhut..."

"Ne käyskentelevät jo marskin puvussa, ja kun linnassa on ilo korkealla katossa, niin hiipivät ne kenenkään huomaamatta linnaan ja ovat tarvittaessa saapuvilla. Onhan tässä nyt ajattelemisen aihetta koko päiväksi."

Niinpä olikin. Asia olisi ollut helposti autettu, jos jompikumpi heistä olisi voinut mennä marskin luo sanomaan, miten asiat olivat ja mitä konnanjuonia oli tekeillä. Mutta he tiesivät Kaarlo Knuutinpojan luonteen sellaiseksi, varsinkin hänen nykyisessä mielentilassaan, jolloin hän oli pelkkää tuttavallisuutta ja iloa, ettei hän olisi heitä ensinkään uskonut. Erkki, mies vähäpätöinen, antautuisi siinä mitä suurimpaan vaaraan, saattaisipa joutua maksamaan sen työn hengelläänkin. Herman Bermanin ei tosin tarvinnut sitä kohtaloa odottaa, mutta varmaan olisi marski karkoittava hänetkin kasvojensa edestä. Olisi siis mietittävä joku keino, jolla marski voitaisiin pelastaa hänen tietämättään.

Heidän tätä juuri harkitessaan, törähtivät torvet ja pasuunat linnanpihalla, ja marskin miehet ratsastivat linnaan kiiltävissä haarniskoissaan valmiina seuraamaan herraansa Mälarin rannalle, jossa hänen tuli kohdata morsiantaan. Herman tarttui kiivaasti haarniskaansa ja veti sen Erkin avulla ylleen sekä riensi suureen saliin, jossa marski seisoi, ympärillään joukko ritareita, joista useimmat olivat hänen omiaan tai morsiamen sukulaisia.

Salissa oli leikki ja ilo vallalla Hermanin sinne astuessa, ja marski, jolla oli yleensä tavaton kyky elähyttää mieliä ja voittaa sydämiä, näytti olevan tänään kerrassaan vastustamaton. Hänen uhkea pukunsa säihkyi kultaa ja kalliita kiviä, ja hänen voimakas ja samalla miellyttävä ryhtinsä ja arvokas käytöksensä, joka ei koskaan yltynyt röyhkeäksi eikä koskaan alennut mielisteleväksi, kohottivat hänet ehdottomasti sarjan ensimmäiseksi, ei ainoastaan tämän seurueen vaan kaikkien sen ajan mahtimiesten joukossa. Kaikki muutkin ritarit olivat puetut kalliisiin vaatteisiin, mutta yksikään ei vetänyt hänelle vertoja ruumiillisen kauneuden ja käytöstavan puolesta. Siellä oli useita Bonde-sukuun kuuluvia ritareita, kuten marskin setä, herra Kaarlo Tordinpoika, Penningebyn herra ja Vestmanlannin ja Taalain laamanni, sekä tämän kuusitoistavuotias poika, solakka vaaleakiharainen nuorukainen, jonka soreita kasvoja valaisi kaksi suurta, eloisaa, uljasta mieltä osoittavaa silmää. Hän oli vasta aseenkantaja ja hänen piti ajan tavan mukaan palvella viimeiset aseenkantajavuotensa serkkunsa, mahtavan marskin seurueessa. Siellä oli myöskin marskin lanko, herra Kustaa Kaarlonpoika, ja hänen velipuolensa, nuori Steen Turenpoika (Bjelke). Niilo Steeninpoikakin (Natt och Dag), joka oli naimisissa marskin sisaren kanssa, oli linnansalissa yhtyäkseen sukulaisensa hääsaattoon, mutta hänen kasvoillaan oli ilme, joka osoitti hänen toivovan olevansa kaukana koko hommasta.

Vartaloltaan ei Niilo-herra ollut lankoaan marskia huonompi; hän ei ehkä ollut aivan yhtä pitkä, mutta jäsentensä ja kasvunsa sopusuhtaisuuden puolesta oli hän lankonsa vertainen. Hänen kasvonpiirteensäkin muistuttivat Kaarlo Knuutinpoikaa, että etäältä katsoen tai äkkiä vilkaisten saattoi helposti sekoittaa heitä toisiinsa. Niilo-herralla oli avoimet, hyvinmuodostuneet kasvot, mutta niiden ilmeessä oli hiukan vivahdusta raakuuteen, hurjuuteen ja uhkamielisyyteen. Häntä voi innostaa niin paha kuin hyväkin. Oli kuin hänen kasvoistaan olisi voinut lukea selvityksen, miten hän oli kerran voinut olla Engelbrektin mies, sekä samalla ymmärtää hänen voivan olla Engelbrektin murhaajakin.

"Iloa ja riemua tahdon nähdä ympärilläni tänä päivänä", oli marski lausunut hänelle tarttuen hänen käteensä, jonka hän vastahakoisesti ojensi, "mutta teillä ei ole oikeaa häämieltä, Niilo-lankoseni... Jos teiltä jotakin puuttuu, niin sanokaa suoraan, ja jos se on minun vallassani, niin on tahtonne tapahtuva!" Ja marski oli tätä sanoessaan herttaisen ystävällisen näköinen. Mutta Niilo-herra vastasi kylmästi ja jäykästi:

"Sitä, mitä minulta puuttuu, et sinä voi auttaa, Kaarlo ... ja toisekseen autan mieluimmin itse itseäni."

Marski oli silloin kääntynyt äkkiä pois hänestä ja kepeä pilvi oli ilmestynyt hänen kirkkaalle otsalleen. Tämä tapahtui vähää ennen kuin Herman astui sisään, niin että marski kääntyessään ja kulkiessaan salin alapäähän kohtasi hänet. Mutta Hermaninkin kasvoilla havaitsi hän varjon, joka ei häntä miellyttänyt. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä mitään, vaan tervehti ystävällisesti häntä, jota hän muuten piti hyvin suuressa arvossa. Mutta sitten hän tarttui hänen käteensä ja vei hänet vähän syrjään muista herroista.

"Ei minua kannata suuresti onnitella, Herman", sanoi hän, "kun en saa nähdä teitä miesteni seurassa tänään..."

Herman kalpeni eikä voinut estää säikähtymistään näkymästä kasvoillaan. Marski huomasi sen ja katseli häntä kysyvästi, mutta piti sitä luonnollisena tyytymättömyyden ilmeenä siitä, ettei hän saanutkaan ottaa osaa hääiloon, sekä jatkoi:

"Olen saanut Vesteråsista huolestuttavia sanomia, ja sitä varten tarvitsen miehen, jolla on sekä älyä että voimaa... Minulle kerrotaan, etteivät taalalaiset aiokaan tehdä, mitä lupasivat Enköpingissä, ja koska se voi olla alkuna suurempaan meteliin, joka kuitenkin on älyllä ja maltilla tyynnytettävissä, niin kauan kuin se on vasta tekeillä, niin tahtoisin aivan tällä hetkellä sinne linnaan miehen, johon rahvas luottaa ja jolla on samalla voimaa pitää minun asioistani huolta asianhaarain mukaan... Nykyisin ei minulla ole ketään muuta, jolla on sellaiset ominaisuudet kuin te, ja te teette kyllä, sen tiedän, tämän ystäväntyön minulle!"

"Milloin tahdotte minun siis lähtemään Vesteråsiin?" kysyi Herman.

"Teidän tulisi nousta nyt oitis ratsullenne, Herman Berman."

"Oletteko siis varma, että saamanne sanomat ovat luotettavia, herra marski?"

Marski katsoi kummastellen häntä. Tosin piti hän suuressa arvossa häntä sekä hänen rikkautensa että sukusuhteidensa vuoksi, vaan ei niin suuressa, ettei häntä olisi kummastuttanut, kun Herman rupesi tutkimaan syitä pyyntöön, jonka marski olisi voinut yhtä hyvin antaa käskyn muodossa. Herman huomasikin sen heti, samoinkuin senkin, ettei voisi antaa tyydyttävää selitystä kysymykselleen, jonka vuoksi hän kiiruhti lisäämään:

"Älkää kummastelko kysymystäni ... minä vaan vähän mietin, että voisin ehkä olla toisaalla teille suuremmaksi hyödyksi, mutta..."

"Hyvä", keskeytti marski puristaen ystävällisesti hänen kättään, "luulen ymmärtäväni teitä, mutta te saatte myöskin luottaa siihen, että minulla on eräitä syitä lähettää juuri teidät Vesteråsin linnaan... Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan, että teidän tulee jäädä sinne... Jos huomaatte kaiken olevan oikeassa kunnossa, niin kääntykää heti takaisin!... Kenties, niin toivon, saamme kuitenkin juoda yhdessä maljan viiniä Kaarinani onneksi, ennenkuin hääpäivät ovat menneet. Hyvästi, Herman ja tulkaa pian takaisin!"

Herman tervehti ja lähti, ja jos marski olisi nähnyt kuinka synkästi hänen lankonsa, Niilo Steeninpojan silmät liekehtivät, niin olisi hän varmaan käsittänyt Hermanin vastauksen toisin. Tämä riensi heti ritariparvekkeelle, jossa Erkki vielä odotti.

"Jumala antakoon hyvän lopun tälle päivälle", lausui hän Erkille, "minun pitää ratsastaa Vesteråsiin... Mutta sinun tulee jäädä tänne, ja minä en puolestani tiedä muuta keinoa, kuin että sinä koetat päästä Niilo Bonpojan puheille, hän on ainoa, joka voi nyt auttaa... Hänen ja sinun täytyy se tehdä, ja kaikki pyhät teitä auttakoon!"

He läksivät linnanpihalle. Täällä oli heidän enää mahdoton puhua tärkeästä asiastaan. Herman tunsikin miehensä niin hyvin, että hän katsoi voivansa aivan tyvenesti luottaa siihen, ettei pelastamishommassa jäisi vaariinottamatta mitään, joka oli ihmisvoimin tehtävissä, ja hänen omaa tehtäväänsä hoitaisi Niilo Bonpoika. Mutta sittenkin ahdisti häntä tuskallinen levottomuus lähtiessään parin miehen seuraamana linnanportista matkalleen. Tultuaan molempain siltain yli Norrmalmille, kääntyi hän ja heitti pitkän sisällökkään katseen kaupungin muurien takaa kohoaviin linnanrakennuksiin.

Samassa kuin hän kannusti hevostaan Klaaran luostarin kohdalla, lähti Kaarlo Knuutinpoika linnasta, ympärillään kaikki ritarit, hovilaiset ja asemiehet. Saatto näytti kuin tulenleimulta astuessaan esiin linnan varjosta, että aurinko pääsi paistaa helottamaan haarniskoille ja välkkyville keihään kärjille. Ensinnä kulki musiikki, huilun-, pasuunan- ja räikänsoittajat, sitten tuli muutamia marskin aseenkantajia loistavissa, kalliissa puvuissa. Näiden joukossa oli nuori Tord Kaarlonpoika (Bonde). Sitten tuli marski itse, vierellään vanha sukulaisensa, drotsi Krister. Näiden perässä tulivat muut herrat, ja viimeiseksi haarniskaan puetut asemiehet.

Kansanjoukko hurrasi ja kirkui ihastuksesta nähdessään kaiken tämän komeuden, ja suurella vaivalla pääsi ritarisaatto tunkeutumaan eteenpäin tungoksessa. Se kävi kuitenkin mitenkuten niinkauvan kuin oltiin linnan seutuvilla, mutta kuta lähemmäksi päästiin harmaamunkkien luostaria, sitä tiheämmäksi kävi joukko, ja marskin täytyi antaa muutamain miehistään ratsastaa soittokunnan edessä ja sivuilla, ettei tungos aivan paljon häiritsisi. Saatto kulki perin hitaasti, askel askeleelta, että kansa sai aikaa väistyä, joten päästiin hyvässä järjestyksessä rannalle.

Täällä asettuivat marskin asemiehet avaraan kehään maallenousupaikan ympärille, ja sen sisään astuivat ritarit ja soittokunta, joka soitti kappaleen toisensa perään pitäen vaan lyhyviä väliaikoja. Kaikki ihailivat varsinkin sitä hevosta, jota kaksi hovipalvelijaa talutti odottavaa morsianta varten. Komeampaa eläintä ei liene juuri nähty, ja sen suitsia, satulaa ja peitettä valmistettaessa, joiden purppuranpunainen väri pisti jyrkästi silmään ratsun maidonvalkeata karvaa vasten, oli käytetty säästämättä kalleuksia, sekä kullalla ommeltuja kukkasia ja köynnöksiä että jalokiviä ja helmiä.

Marski katseli kärsimättömästi Mälar-järvelle, joka välkkyi rauhallisena aamuauringon loisteessa, mutta näytti samalla hyvin eloisalta, sillä sadottain souteli sillä veneitä edestakaisin, kaikki täynnä katsomisen haluista väkeä. Marskiin teki selvästi hyvän vaikutuksen, kun hän huomasi kansan ottavan niin vilkkaasti hänen iloonsa osaa, ja tämä tunne säteili takaisin hänen kasvoiltaan antaen niille sellaisen heijastuksen, mikä suuressa määrin lisäsi kansan ihastusta. Komeampaa hääsaattoa ja kauniimpaa sulhasta ei ollut maassa missään, -- niin haastelivat kaikki.

"Te olette kaiketi hyvin tyytyväinen, rakas poikani", lausui Krister-herra hymyillen, "kun tämän kaupungin kansa osoittaa teitä kohtaan näin suurta rakkautta ... tuskin olisi Engelbrektikään saanut suurempaa liikettä aikaan, jos hän olisi täällä viettänyt häitään."

Drotsi oli, kuten useimmat muutkin herrat edellisenä päivänä saapunut Teljestä Tukholmaan, ja hän oli tullut ratsun selässä linnaan kotvasen Hermanin lähdettyä yhtyäkseen lupauksensa mukaan "rakkaan" sukulaisensa hääsaattoon. Iva, jolla hän vertasi Kaarloa Engelbrektiin ja jolla oli epäilemättä syvä tarkoituksensa, kadotti vaikutuksensa Kaarlon iloisen mielentilan vuoksi. Ei hänen kasvoillaan ainakaan näkynyt mitään haluakaan vastata samalla mitalla, kun hän lausui:

"Niin, nyt sen näette, rakas isä, kuinka perusteltua oli se, mitä kerroitte minulle Arbogassa, kun keskustelimme siellä kokouksen jälkeen viime syksynä kahdenkesken, että kaikki muka valittivat minun tauttani, piispat, ritarit, kauppamiehet ja talonpojat, ja ettei kukaan minusta pitänyt... Nyt sen näette... Parempaa vastausta silloiseen puheeseenne en voisi teille antaa, kuin mitä nyt tässä näette!"

Drotsi hymyili ja nyökkäsi valkopartaista päätään, mutta marskin sanalle ei hän pannut sitä yksinkertaista merkitystä, mikä sille olisi pitänyt panna, vaan hän piti sitä vastauksena omaan viittaukseensa Engelbrektiin. Jos se olisi todella ollut marskin tarkoitus, niin olisi hänen vastauksensa ollut silloinkin murhaava, sillä drotsi-vanhus ei virkannut enää mitään, vaikka hän pitikin kasvoillaan yhä leppeän sävyn. Hänen vaitiolonsa olisi kuitenkin herättänyt huomiota, ellei Långholmin takaa olisi samassa pistänyt näkyviin sen laivan kullattu kokka, joka toi morsianta seurueineen.