Part 23

Marski istui hetkisen kuin kivettyneenä. Hänen täytyi monta kertaa toistaa itsekseen äskeisiä sanoja saadakseen selväksi tajuunsa. Arkkipiispa Olavi kuollut -- myrkystä kuollut -- salamurhan kautta -- ja häntä, marskia, pidettiin kansan kesken salamurhaajana! Tämä syytös oli niin kamala, niin musertava, että hän sai jännittää kaiken voimansa sitä kestääkseen. Hänen piirteensä osoittivat, mikä myrsky hänessä raivosi, ja kului pitkältä aikaa, ennenkuin hän sai selvästi ajatelleeksi ja täysin harkituksi asian eri puolet, ja sen mitä tästä tapauksesta voisi seurata. Viimein hän kumminkin pääsi itsekseen selville sen olevan hänen asiansa kulmakivi, ettei, mitä tapahtuneekin, koskaan voitaisi todistaa häntä tuon työn tekijäksi. Siitä johtui itsestään seuraava uusi ajatus: kenelle voi olla arkkipiispan kuolemasta hyötyä? ja silloin hänelle muistui mieleen ne sanat, jotka arkkipiispa lausui Jöns Pentinpojalle sekä tämän vastaus ja omituinen ulkomuoto, kun he viimeksi tapasivat toisensa Mustaveljesluostarissa Tukholmassa.

Ja siitä levisi hänen kasvoilleen taas jonkunverran tyyneyttä, ainakin niin, ettei enää voinut nähdä mitä hänen sielunsa syvyydessä tapahtui, samoin kuin laivan upotessa tyyneeseen mereen, veden ensi kuohujen ja kurimuksen tyynnyttyä sen pinta taasen rupeaa tasaantumaan, vaikka alus vielä syvyydessä ratisee ja moni väänteleikse kuolonkamppailussaan.

Marski oli joutunut melkeän kauas Fågelvikistä, ja puolenpäivän seuduilla hän saapui eräälle, siihen kuuluvalle, ulkotilalle. Siellä hän söi päivällistä ja talon hyväntahtoinen isäntäväki ei tiennyt, miten kohtelisi herraansa oikein osoittaakseen hänelle rakkauttaan. Eräs vaan näytti olevan omaa mieltään, nimittäin talon pieni pellavatukkainen poika, jolla oli varmat, vaaleansiniset silmät ja jonka käytös oli sangen mahtavaa. Hän asteli hihasillaan lattialla ja puheli, mitä päähän pälkähti.

"Syksyllä, niin syksyllä", sanoi hän, ilmotettuaan ensin, että kissa oli poikinut, "syksyllä taittoi kimo jalkansa, ja isää se harmitti hyvin; mutta eihän se siitä parannut, sillä kullakin on aikansa, sanoo isoisä ... ja niin se onkin... Oletteko nähnyt vetehisen, herra ... vai ette?... Tahdotteko sitten nähdä?"

Hän seisahtui aivan marskin eteen kädet puuskassa

"Minkä vetehisen, poika, oletko sinä sitte nähnyt sen?"

"Olen, minä olen nähnyt ... tahdotteko tekin nähdä... Sen näkee tyveninä öinä ... ja silloin se soutelee veneellä, joka loistaa niinkuin paljas hopea, ja se soutelee hitaasti, hyvin hitaasti", ääni alentui niin, että kyyneleet tulivat silmiin, ja poika teki kädellään liikkeen, sillä oikein näyttääkseen vetehisen soutua, mutta sitten hän lisäsi äkkiä kielevästi, "se tulee Hvittvikistä ja soutaa Fågelvikiin, ja sitten, niin ovat vanhat ihmiset sanoneet, sitten se soutaa Hvittvikiin takaisin... Tahdotteko nähdä sen?"

"Ka, miksikä ei, poikaseni!" sanoi marski hymyillen ja pannen kätensä pojan pään päälle.

"No, sitten te saatte nähdä sen... Istukaa sen suuren lehmuksen alle, joka on linnanpolun vieressä, niinkuin tiedätte, josta näkee koko lahden yli, istukaa sinne ensi yöksi, silloin tulee kyllä kuutamo ... niin äiti sanoi juuri, että tulee kuutamo ... istukaa sinne sydänyöllä, ja sanokaa, ettekö ole nähneet!"

"Voipa käydä, että teenkin niin", sanoi marski nyökäten ehkäisevästi pojan äidille, joka tuli sisään ja kauhistui pojan suorapuheisuutta, "mitä muuta tiedät tästä vetehisestä?"

"En muuta kuin että jos ette nyt sitä näe, niin ette saa enää ikänä sitä nähdä ... sillä isoisä sanoo, ettei sitä ole nähty miesmuistiin, sillä katsokaa, se on pakanallisuutta, ja kaikki, mikä on pakanallisuutta, pelkää pyhää messua, niin että nyt taitaa viipyä sata vuotta ja vieläkin sata vuotta, ennenkuin se taas tulee näkyviin ... mutta minä olen sunnuntailapsi, ja sentähden minä näen ja tiedän monta asiaa, jota ei kukaan muu näe eikä tiedä, niin ovat äiti ja iso-isä sanoneet."

"Siltähän se näyttää!" hymyili marski taputtaen pojan päätä.

Oli jo ilta marskin palatessa Fågelvikiin, ja hän hymähti nähdessään suuren lehmuksen ja muistaessaan pojan sanoja. Ruusulehto oli linnasta pohjoiseen, ja lehmuksen luota oli ihana näköala järven yli. Marski istuutui siihen, ja tuntui kuin viehättävä luonto täyttäisi, mitä pojan loruileminen oli alkanut, se tyynnytti hänen rauhattoman mielensä. Meren pinta oli yhtä kirkas kuin aamullakin, ja kuu purjehti juhlallisena ja neitsyeellisenä pilvettömällä taivaalla.

Herrain keskustelun herättämät synkät mietteet hälvenivät hälvenemistään; sekin katkeruus, jonka tieto hänen rakkautensa toivottomuudesta oli synnyttänyt, haihtui vähitellen ja mielikuvituksensa loi hereille erään haamun, hoikan luostarineidon haamun, joka kasvoi hänen aatoksissaan yhä selvemmäksi kyyneleisenä ja suruisena, että hän lopulta oli näkevinään sen astuvan hänen luokseen ja seisahtuvan hänen eteensä kuun paisteeseen, ikäänkuin hartautta herättävä pyhimysilmestys korkeammasta ja valoisammasta maailmasta.

Koko luonnossa vallitsi hiljaisuus ja äänettömyys ja ilma oli niin kirkas ja puhdas, että pieninkin ääni kuului etäämpääkin. Hän tunsi olevansa kuin suunnattomassa temppelissä, jonka kupua kannatti jättiläislehmus, ja lienee ollut se ihmeellinen voima, jonka vanhat ihmiset kertoivat tällä puulla olleen tahi vaikutti sen hänen sydämensä oma halu, joka veti häntä tästä maailmasta toiseen maailmaan, jossa tämä halu sai tyydytyksen, -- oli miten oli, hän luuli näkevänsä luostarineidon tumman harson valahtavan alas, ja sen alta ilmestyvän hänen Kaarinansa hienot, iloiset ja ihastuttavat piirteet samanlaisina kuin heidän entisinä päivinään. Samassa muisto hänen mieleensä heidän kohtauksensa Skällnoran lehmukset juurella, ja lähellä helähtävä rastaan liverrys siirsi hänet kokonaan siihen päivään, jona tuo lapsi viattomuudessaan ja rakkaudessaan antoi hänelle lehmuksen lehden muistoksi.

Mutta rastaan laulu näytti loihdulta, sillä etäältä rupesi kuulumaan airojen loisketta, ja marski näki vedenpintaa myöten erään veneen liikkuvan, jossa näytti istuvan naishaamu. Hän istui perässä, airoissa oli iso mies, josta vaan selkä näkyi. Otavan sakara ilmoitti sydänyötä, ja paikalla muisti Kaarlo pojan tarinan vetehisestä, joka tuli Hvittvikistä ja meni Fågelvikiin. Hän koetti tarkastella tulijain kasvonpiirteitä, mutta niitä oli mahdoton erottaa. Veneen näkeminen ei kuitenkaan tehnyt marskiin samaa vaikutusta kuin seudun rahvaaseen. Niinkauan kuin se oli näkyvissä, seurasi hänen katseensa tosin sitä, mutta kun se katosi rannalla olevain saarten taa, herkesi mielen jännitys, ja samassa selkeni hänen tajuntansa kokonaan. Hän arveli heti, että asia, joka niin kiihdytti rahvaan mielikuvitusta, voi olla itsessään vallan luonnollinen. Se oli itsepetosta, niinkuin moni muukin tässä maailmassa, ja niin astui marski askel askeleelta alaspäin jaakopinportaitaan, jotka olivat saattaneet hänet taivaaseen. Hän oli taas yksinään hyljättynä, ympärillään vihamiehiä ja kadehtijoita, joita vastaan hänen täytyi lopulta taistella elämästä ja kuolemasta.

Nämä mietteet tempasivat hänet niin kokonaan mukaansa, ettei hän sen enempää huomannut venettä, joka ei muuta ollutkaan kuin kalastajavene, jolla sen omistaja kulki tyttärineen työhönsä palatakseen takaisin taas. Hän istui nojaten päätään käsiinsä, kuten Erland-vanhus oli tehnyt aamulla, kun Kaarlo oli metsästämään lähdössä. Ja kuten hän äsken liiteli todellisuudesta pois unelmain maihin, niin palasi hän nyt entiseen mielentilaansa takaisin, ja levottomuus ja huolet tuntuivat sillävälin kasvaneen ja käyneen raskaammiksi. Ne painoivat nyt häntä vastustamattomalla voimalla maahan päin, ja vanha Krister-herra puoluelaisineen näytti nyt kävelevän niillä poluilla, joilla hän oli äsken nähnyt keveitä hengettäriä häämöttävän.

Silloin liiteli keveitä askeleita linnanpolulla, ja valkeapukuinen naisolento liikkui hiljaa kukkien välitse suurta lehmusta kohden. Hän ei luultavasti huomannut puun juurella lehväin varjossa istujata. Hän ojensi kätensä linnaan päin, huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut, vaikkei sanaakaan kuulunut. Hänen povensa kohosi ja laski kiivaasti. Siten saapui hän lopuksi aivan Kaarlon eteen.

Tämä kohotti päätään katsoen tuota valoisaa haamua. Hän kumartui eteenpäin, jäntereensä jännittyivät, hän ojensi kätensä. Hän istui niin hetkisen hiljaa, ikäänkuin olisi todella nähnyt henki-ilmestyksen; se valtasi hänet sillä pyhällä vavistuksella, joka saa veren jähmettymään sielun ollessa lähtemäisillään lentoon ylempiä maailmoita kohden.

Valoisa nainen pysähtyi taas. Hän oli nyt lehmuksen lehväin luoman varjon äärimmällä reunalla; Kaarlo voi nähdä hänen hienojen ihmeen ihanain kasvojensa piirteet, ja hänen suurten silmiensä loisteen. Nainen puhui.

"Minä tulen", sanoi hän, "minun täytyy tulla sovittamaan sinulle tehtyä loukkausta, Kaarlo... Voi, tule pian, tule pian takaisin!... Täällä olisi minusta niin helppoa lausua sinulle sydämeni ajatuksen, vaan ei tuolla elämän turhassa, pauhaavassa komeudessa ... tule pian takaisin!"

Marski hyppäsi ylös, hänen huulensa avautuivat, mutta sydämensä löi niin kiivaasti ja näky huumasi häntä niin, ettei nimi, jonka aikoi lausua, päässyt hänen huuliltaan. Mutta hän meni hiljaa eteenpäin, ja kun askeleensa näkyivät säikäyttävän tuota suloista olentoa, joka havahtui unelmistaan ja yritti lähteä pois, -- niin silloin huudahti marski liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Kaarina!"

Neito pysähtyi ja kääntyi; marski tuli lehmuksen varjosta esiin.

"Kaarina, Kaarina!" jatkoi hän, "miksi tulet tänne ... sano, rakastatko minua?"

"En minä tullut oman rakkauteni tähden, minä tulin sinun tähtesi, Kaarlo!" vastasi tyttö ujosti punastuen, sekä antoi marskin pitää hänen kättään omassaan.

"Nyt tunnen taas entisen Kaarinani", vahtasi Kaarlo. "Se varjo, joka on ollut välillämme on siis nyt hävinnyt, ja nyt sinä varmaan annat minulle toisen vastauksen kysymykseen, jonka silloin tein?"

"Niin, niin, Kaarlo Knuutinpoika", vastasi Kaarina vapisevalla äänellä, "varjo on poissa, minä tiedän nyt, kuinka asiat ovat, ja nyt voin ajatella sinua ja uneksia sinusta kuin ennenkin, sillä nyt tiedän ettei viaton veri kättäsi tahraa... Ja senvuoksi tulin nyt tänne sinulle sitä sanomaan ja pyytämään sinulta anteeksi, että olen saattanut sinusta niin pahaa uskoa."

"Ja sinä tahdot tulla omakseni, tulethan, Kaarina ... sano, sano, että rakastat minua?"

"Minä rakastan sinua! Milloin olen lakannut sinua rakastamasta!"

Ja riemuiten sulki Kaarlo hänet syliinsä, ja suutelo vahvisti liiton, joka tässä solmittiin kuun ja tähtien välkkyessä. Sitten he käyskelivät kauan edestakaisin ruusulehdossa puhellen kaikesta, mistä rakastavaiset keskenään puhelevat, kunnes oli aika Kaarinan astua taasen veneeseen ja soutaa salmen yli Hvittvikiin.

"Mutta kuinka tänne tulit", kysyi marski, kun he kävelivät rannalle päin, "minulle kerrottiin, että sinä olit mennyt Gudhemin luostariin?"

"Niinpian kuin sain tietää tehneeni teille vääryyttä", vastasi Kaarina, "en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Se on aivan totta, että olen aikonut vetäytyä maailmasta pois Gudhemin hurskasten sisarten luo, ja se ajatus oli vähitellen varmistunut, kunnes sain tietää totuuden, ja silloin tahdoin puhutella teitä ennenkuin täytin päätökseni."

"Kaarina, Kaarina!" keskeytti marski, "olit päättänyt mennä luostariin, ennenkuin kohtasimme toisemme?"

"Olin! ... kuinka voin enää arvata saavuttavani koskaan rakkauttasi, jonka olin niin kylmästi hyljännyt? Nyt, nyt on sinun maailmasi minunkin maailmani ... ja leppeät voimat johdattakoot meitä, ja suru älköön tulko liian aikaisin ja liian raskaana!"

Kaarlo puristi suloista tyttöä rintaansa vasten ja suuteli hellästi hänen kättänsä. Sitten jatkoi Kaarina kertomustaan siitä, miten oli tullut Fågelvikin seuduille.

"Kuten sanoin, en saanut rauhaa, ennenkuin olin puhutellut teitä. Minä seurasin veljeäni Bjurumista Tukholmaan, mutta te olitte jo lähtenyt sieltä, ja minä olin hyvin tuskissani, kun en tiennyt, odottaisinko, kunnes palaisitte Kalmarista, vai matkustaisinko veljeni kanssa sinne. Minä jäin Tukholmaan, mutta tuskin oli veljeni lähtenyt, niin levottomuuteni ja tuskani kiihtyivät suuremmiksi kuin koskaan ennen. Silloin kutsui herra Niilo Erengislenpojan rouva, jalo Kaarina Knuutintytär, minua mukaansa Vinäsiin, johon suostuin. Sieltä olen sitten käynyt täällä Fågelvikissä, ja olen asunut Hvittvikin hyvän isäntäväen luona... Voi, kuinka sydämeni tykytti, kun ensikerran astuin Fågelvikin rannalle ja liikuin täällä lehdossa ja linnantiellä, ja kun kulin sen lehmuksen alla, sen pilvenkorkuisen, jonka muistin siitä asti, kun kerran lapsena näin sen sinun kanssasi... Ja kuinka olen pelännyt kohtaavani sinut niillä retkilläni!"

"Haaveilija", sanoi marski hymyillen, "ja minua kuitenkin toivoit tapaavasi!"

"Niin, katso, sydämeni ikävöi Kaarloa, mutta mahtava marski pelotti järkeäni, ja tuskin olisin koskaan uskaltanut lähteä näille kesäyömatkoilleni ilman viheriää ritaria, ja yhtä varmaa on, ettemme koskaan olisi toisiamme löytäneet, ellei hän olisi puhunut minulle ja selittänyt, kuinka asiat oikeastaan olivat."

"Viheriä ritari", kysyi Kaarlo, "hänkö siis on mielesi taivuttanut. Tunnetko hänet...?"

"Tunnen, minä tunnen nyt hänet ja pidän hänestä suuresti, sillä hän rakastaa sinua ja on ehkä uskollisin miehesi!"

"Paljon hän sitten kyenneekin aikaan saamaan, koska hän voi temmata hunnun päästäsi ihan luostarin kynnyksellä."

"Jalosta Eerik-herrasta kertoi minulle ensiksi Vesteråsin linnanvoutisi, reipas Pentti Gunnarinpoika, Jumala armahtakoon hänen sieluansa! Kun minä menin isäni kanssa Bjurumiin pian herra Eerikin onnettoman kuoleman ja hautauksen jälkeen, niin tuli Pentti Gunnarinpoika Vesteråsiin, ja minä kuulin hänen sanovan, että pian saataisiin kuulla talonpoikain tulevan uudelleen Vesteråsia kohden, mutta että samalla saataisiin myöskin kuulla, että hän puolestaan osasi ottaa ne oikealla tavalla vastaan..."

"Sen se kunnon mies tekikin, vaikka onni petti hänet sillä kertaa! Jumala ilahuttakoon hänen ja kaikkein urhokkaiden miesten sieluja taivaan valtakunnassa!" lausui Kaarlo hartaasti.

"Talonpojista puhuessaan", jatkoi Kaarina sitten, "johtuivat he puhumaan Eerik-herrasta, ja minä kuulin voudin sanovan, että siinä oli tapahtunut aivan toisen miehen tahto, sekä, että, jos se olisi teistä riippunut, olisi herra Eerik varmaan päässyt vapaaksi. Mitä hän lausui pysyi mielessäni yöt ja päivät ... ja kuinka mielelläni olisin todella sydämessäni ajatellut teitä yhtä jaloksi ja yleväksi, kuin lapsena kanssanne leikkiessäni aina ajattelin. Mutta järki tuli taas kylmine päätelmineen, ja minä rupesin ajattelemaan, että Pentti Gunnarinpoika oli sanonut niin vaan vierittääkseen teidän niskoiltanne epäluulot, koska hän oli teidän miehiänne ja oli teihin kiintynyt ... ja siten kypsyi vähitellen päätökseni mennä luostariin..."

"Mutta silloin tuli viheriä ritarini?"

"Niin, ja hän ei ainoastaan vahvistanut Pentti Gunnarinpojan sanoja, vaan tiesi vielä muutakin, mikä sai kuin suomukset putoamaan silmistäni, ja minä en voinut käsittää, miten olin voinut niin kauan olla sokeudessani... Mutta Jumalan äiti ja kaikki pyhät olkoot kiitetyt! Nyt on aamu taas ja nyt voimme uudestaan katsella toisiamme kasvoista kasvoihin!"

He saapuivat nyt rannalle, jossa viheriä ritari odotti veneessä istuen.

"Hei, uljas ritari te!" huusi marski hänelle, "rehellinen kiitos sekä soudusta että ratsastuksesta!"

Mutta ritari katseli merelle eikä näyttänyt ottavan marskin puhuttelua korviinsa. Hän lauloi äänellä, joka kuulosti melkein surulliselta:

Nyt oon kuin eksynyt lintunen, Joka oksalla visertää; Mä kodistani kaukana harhailen, Eikä yhtään oo' ystävää.

Laulaessaan kuivalla ja jyrkällä tavallaan näitä säkeitä oli hänen äänessään niin raskasta suruisuutta, että se saattoi uskomaan hänen tällä hetkellä ajattelevan jotakin, joka koski häntä itseään, vaikka muisto voi olla hyvin kaukainen. Vaikea on sanoa, kuuliko hän todella marskin puhuttelua, ainakin sai tämä vielä kerran lausua kysymyksensä, ennenkuin hän vastasi.

Hän nousi silloin veneessä seisoalleen ja tervehti marskia. Hymynsä oli vähemmän jäykkää kuin tavallisesti.

"Olette tehnyt minulle suuren ilon, Viheriä", sanoi marski, "ja kiitos siitä ... minä en sitä koskaan unhota."

Marski sopi vielä lemmittynsä kanssa, että he kohtaisivat toisensa Vinäsissä Kaarlon palatessa Kalmarista; sitten tuli Kaarlon matkustaa Bjurumiin pyytämään hänen kättään. Sitten he erosivat, Kaarina hyppäsi veneeseen, ritari työnsi sen rannasta ja tarttui laulaen airoihin.

Marski kuuli hänen laulunsa vielä etäältä ulapalta. Hän kävi vitkaan ruusulehdon läpi suuren lehmuksen luo ja katseli sieltä vedenselän yli venettä, joka liukui yhä ulommaksi.

Kalastajat, jotka olivat sinä yönä vesillä, sanoivat nähneensä vetehisen, ja kauan senjälkeen kulki isältä pojalle tarina Fågelvikin lahden vetehisestä. Mutta niin kävi kuin poikanen oli sinä päivänä sanonut marskille: kauan kesti, ennenkuin vetehistä taas nähtiin; sillä senjälkeen ei sitä liene enää koskaan nähty, mutta niin hyvää kalaonnea kuin sinä yönä ei kalastajilla ollut miesmuistiin ollut.

VI.

Marskin sinetti.

Strengnäsin piispankaupungissa seisoi muutamana iltapäivänä elokuun lopulla sillan luona kaksi miestä. Ne olivat Herman Berman ja Niilo Bonpoika, jotka odottelivat hiukan kärsimättömästi, että pari miestä, jotka puuhasivat erään veneen kuntoon panossa, saisivat työnsä valmiiksi. Kesti kuitenkin melkoisen kauan ennenkuin toinen venemiehistä kohosi varsin tyyneesti pystyyn ja viittasi kädellään merkiksi, että nyt oli vene valmis.

Juuri kun he olivat aikeissa astua siihen, lähestyi rantaa toinen isompi vene, jossa oli Vestmanlannin laamanni, herra Kaarlo Tordinpoika sekä hänen vaimonsa, Cecilia-rouva ja pieni Briita-neiti, joka rupesi heti heiluttamaan valkeata liinaa huomattuaan Niilo Bonpojan. Tämä vastasi innokkaasti tyttösen tervehdykseen, ja astuttuaan Hermanin kanssa veneeseen ohjasivat he sen laamannin veneen viereen.

"Missä herrasi on, Niilo Bonpoika?" kysyi herra Kaarlo Tordinpoika vastaten ystävällisesti tämän kunnioittavaan tervehdykseen.

"Hän jäi Örebrohon!" vastasi Niilo, "me kiiruhdamme nyt hänen käskystään valmistamaan Tukholmassa yhtä ja toista häitä varten."

"Häitä!" huudahtivat laamanni ja Cecilia-rouva yhtaikaa, "häitäkö? astuuko marski toisen kerran morsiustuoliin, ja vielä näin pian?"

"Herrani on ollut Bjurumissa kosimassa neiti Kaarlontytärtä Gumsehufvudin suvusta; hän ratsasti sinne suoraan Kalmarin kokouksesta, ja meidän tietääksemme tulevat häät nyt Tukholmassa, kohta kun Teljen kokous on päättynyt."

"Hyvä, hyvä, mies! Oletteko jo nähneet montakin menevän tätä tietä Teljeen?"

"Ei vielä!" vastasi Niilo, "useimmat länsigöötalaiset menevät yhdessä herrani, marskin, kanssa ja tullevat kaiketi parin päivän päästä."

"Nyt ei sinulla olekaan kukkia Briitalle, Niilo", sanoi Kaarlo-herran pieni tytär raittiisti hymyillen ja kohottaen veitikkamaisesti etusormeaan. Mutta huomattuaan että se pahoitti Niiloa, vaikka hänkin hymyili, niin tyttö nyökkäsi ystävällisesti ja lisäsi: "Tukholmassa, Tukholmassa!"

Muutamain kysymysten ja vastausten perästä erosivat venheet sitten. Kaarlo-herra kävi maihin ja Herman ja Niilo ohjasivat venheensä Tynnelsötä kohden.

Tuomas-piispa istui kirjoituspöytänsä ääressä siinä huoneessa, josta oli niin kaunis näköala viheriäsaarisen Mälarin yli ja jossa hän oli kerran ottanut vastaan Engelbrektin. Hän oli juuri laskenut kynän kädestään, kun palvelija tuli ilmoittamaan Herman Bermanin ja Niilo Bonpojan tuloa. Leppeä, eloisa hymy kuvastui piispan kasvoille. Hän nyökkäsi palvelijalle merkiksi, että vieraat olivat tervetulleet, ja sitten heidät nähdessään kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä. Hän ojensi kätensä ja puristi lämpimästi tulijain käsiä.

"Nyt ei ole enää niinkuin ennen", sanoi hän, "Tuomas-piispa on nyt kurja, onneton miesparka ... mikä on asiananne?"

"Kysyä teiltä," vastasi Herman, "kysyä teiltä, -- hurskas isä, neuvoa eräässä omantunnon asiassa, jos sallitte, ja pyytää teiltä neuvoja, joita tarvitsemme."

Piispa istui vaiti heitä katsellen, ja kuta enemmän hän katseli, sitä liikutetummaksi hän näytti käyvän. Hän pyyhki useita kertoja kädellään silmiään.

"Kuten tiedätte", jatkoi Herman, "on näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet sitten Engelbrektin kuoleman, monta merkillistä asiaa tapahtunut. Minusta tuntuu kuin en enää oikein tuntisi itseäni kulkeissani maita ja pitäen mielessäni entisen palavan halun tehdä jotakin hyvää ja miehekästä kansan hyväksi... Minä olen vähäpätöinen mies ja voin ainoastaan pientä aikaan saada, mutta sama olin silloinkin, kun Engelbrekt eli, ja kuitenkin tunsin silloin kaikessa mitä tein, iloa ja riemua, joka minulta nyt puuttuu... Sanokaa nyt senvuoksi minulle ja sanokaa meille kummallekin, sillä Niilo Bonpojalla on sama tuska kuin minullakin, mitä meidän tulee tehdä?"

Piispa vei kätensä silmiinsä, se vapisi kovasti, ja kauan kesti ennenkuin hän siirsi sen pois.

"Odottaa, kunnes aika tulee!" sanoi hän sitten.

"Mutta hurskas isä", vastasi Herman, "sillä välin ennättää paljon tapahtua, mikä väkisin pakottaa miehen vastaamaan kysymykseen: toimitko, niinkuin rehellisen miehen tulee, vai etkö! Toinen toisensa perään menevät Engelbrektin ystävät pois, poissa ovat Broder Sveninpoika, Eerik Puke, vanha arkkipiispa Olavi ... onko oikein palvella..."

"Kaarlo Knuutinpoikaa", keskeytti piispa viitaten kädellään, ettei Herman lausuisi nimeä. "Kaarlo Knuutinpoika on kuitenkin nykyään elävistä parhain, ja Herran neuvoon älköön ihminen sekaantuko. Katsokaa, kun silmäämme taaksepäin ja koetamme tarkastaa kuluneita aikoja pääkohdittain, niin näemme että Herra kaikkiviisaassa neuvossaan väliin sallii lemmenkukan, väliin ohdakkeen kasvaa ja varttua. Kun lemmenkukka vallitsee, näyttää maan ja kansan yli leviävän pyhä rauha, on kuin pyhä messu soisi kaikkein mielissä. Niin oli Engelbrektin eläessä, Jumala antakoon hänen sielulleen ijankaikkisen ilon!" Vanhus vaikeni, ikäänkuin Engelbrektin nimi olisi vienyt hänet kauvas pyhästöön, johon ei voitu äkkiä päästä, eikä myöskään äkkiä lähteä sieltä pois. Mutta sitte hän jatkoi: "Silloin oli lemmenkukan aika, nyt rehottaa ohdake, ja te tuntenette, että jokainen saa sen pistoksia tuta! Mutta senkin aika on menevä ohi, ja sen kuihtuneista kukista voi nousta taasen lemmenkukan taimi... Te saatte ehkä sen päivän nähdä, jotka olette nuoria, ja muistakaa silloin piispavanhuksen sanoja ... minulle ei ole sitä suotu nähdä, ja minun silmäni ovatkin jo nähneet kylliksi, nähtyään Engelbrektin."

Taaskin vaikeni piispa, ja nuoret miehet, jotka kuuntelivat hänen sanojaan kunnioituksella, miettivät niitä. Mutta piispa ei voinut jättää Engelbrektiäkään, joka oli hänestä kaiken miehuuden perikuva.

"Katsokaa, sellaista miestä kuin Engelbrekt", sanoi hän, "sellaista miestä on tuskin yksi vuosisadassa. Tässä saatte kuulla, olen saanut hiljakkoin kirjeen rakkaalta Laurentiukseltani, te muistatte hänet, Niilo Bonpoika, sen valkoverisen nuorukaisen, joka tavallisesti luki minulle ... olen saanut häneltä kirjeen, jossa hän kertoo, kuinka suuressa arvossa Engelbrektiä pidetään ulkomailla. Lyybekkiläinen Herman Corner, sanoo hän, vertaa häntä suureen Sauliin, jonka Herra on valinnut ja varustanut voimalla suojella kansaansa ja kukistaa oikeuden vihamiehet. Hän oli, lausuu Herman-mestari vielä, yleväsydäminen mies, viisas ja toimelias, joka hoiti oikeamielisyydellä ja menestyksellä valtakunnan asioita. Häntä ei johtanut toimessaan ylpeys eikä vallanhimo vaan sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset voudit rääkkäsivät ja joiden valitukset kohtasivat kuuroja korvia, jos kuninkaalle valittivat!... Tämä kaikki", jatkoi piispa ilosta loistavin silmin, "tämä kaikki tulee otettavaksi siihen kronikkaan, jota Corner-mestari kirjoittaa. Sanokaa, eikö tämä ilahuta ruotsalaisen miehen sydäntä, ja enemmän vielä se, että on saanut elää sen miehen aikana, jonka elämä ja urotyöt saavat muukalaisenkin häntä ihailemaan ja kunnioittamaan!"