Part 22

"Oletteko saaneet tuota juomaa tänne linnaankin?" sanoi hän juoden täpötäydestä maljasta.

"Olemme, armollinen herra, mutta miten, sitä en tiedä, se on kyökkimestarin asia."

Arkkipiispa seisoi ikkunan luona katsellen kaunista, kesä-auringon ihanasti valaisemaa taulua, joka siitä näkyi, ja hänen ankarat piirteensä ikäänkuin pehmenivät, ja hän joi vielä kerran maljasta. Herettyään katselemasta hymyävää maisemaa sattuivat hänen silmänsä muutamaan pieneen tauluun, joka riippui syvässä ikkunankolossa. Se oli niitä tauluja, joita tähän aikaan oli usein ylhäisten asunnoissa ja jotka kuvasivat tapahtumia jonkun pyhimyksen elämästä tai apostolein ja Kristuksen historiasta. Tämä esitti Vapahtajaa Getsemanessa sotamiesten saapuessa ja erään opetuslapsen suudellessa häntä ilmiantaakseen hänet.

"Tuo pieni taulu", selitti päällysmies, "on ollut täällä hyvin kauvan. Vanhat ihmiset sanovat, että herra Bo Juhonpoika muurautti sen tähän ikkunankoloon rakennuttaessaan linnaa uudestaan. Hänen kerrotaan itsensä asuneen juuri tässä huoneessa... Mutta taulu ei liene suuriarvoinen, koska se on saanut olla tässä siitä asti..."

Arkkipiispa tarkasteli lähemmin taulua ja lausui hiljaa itsekseen:

"Juudas, Juudas ... suun antamisellako sinä ihmisenpojan petät", sitten hän lisäsi, "ne sanat olisi kuningas Birger ja hänen veljensä voineet toisilleen lausua; sillä mitäpä muuta oli heidän veljesrakkautensa kuin juudaansuutelo, jonka herttuat ensin antoivat veljelleen kuninkaalle, ja sitten kuningas kuningattarineen herttuoille, ja petosta oli kumpikin... Varsin omituiselta ja merkilliseltä tuntuu minusta, että tämä taulu on juuri tässä linnassa..."

Iäkäs kirkonmies veti raskaan huokauksen kääntyen ikkunasta, ja vahvistaakseen vielä voimiaan virvoittavalla juomalla vei hän vieläkin kerran maljan huulilleen. Pantuaan sen kädestään kääntyi hän päällysmiehen puoleen pyytäen häntä lähettämään mestari Andreaksen, kanslerin, hänen luokseen.

Hetkisen kuluttua tuli kansleri, mutta peräytyi kauhistuen takaisin nähdessään herransa. Tämän kasvot olivat kalmankalpeat, ja silmät olivat vajonneet syvälle päähän. Arkkipiispa oli kuitenkin pystyssä katsellen milloin ikkunasta maisemaa, milloin pientä taulua.

"Tiedättekö, rakas mestari, kansleri", sanoi hän haudanomaisesti hymyillen, "tiedättekö, mitä tässä nyt ajattelen?"

"En, kunnianarvoisa herra ... mitä ajattelette?"

"Älä, älä pelkää, minä en ole kuningas Valdemar, enkä käske sinua hiiteläisen luo ajatuksiani arvaamaan ... sinä saat ne tietää... Minä ajattelen vaan, kuinkahan monta juudaansuuteloa on maailmassa annettu... Katso tätä pientä taulua, Andreas, se oli ensimmäinen juudaansuutelo ... mutta katso nyt ikkunasta ulos ... tässä oli kerran talonpoikain leiri, ja vapaussotilaat ahdistelivat Engelbrektin johdolla näitä muureja. No niin, hänkin, Engelbrektkin kaatui juudaansuutelon tähden... Ja tämä Jumalan kaunis maailmakin, Andreas... Katso paremmin tänne, katso tuota metsää, joka näyttää niin tyyneltä ja vakavalta, katso noita vesiä, noita niittyjä... Ja kuitenkin, kaikelle tälle ihanuudelle sopii sanoa, muistellen, kuinka se viettelee ihmistä unhottamaan ainoan tarpeellisen satunnaisen ja katoovaisen rinnalta -- näille metsille, vesille, niityille sopii huutaa: Juudas, Juudas, miksis petät ihmisenpojan suun antamisella... Totisesti sanon sinulle, Andreas, käärme on aina tiedon puuhun kätkettynä tarjoomassa houkuttelevia paratiisinomeniaan. Voi, minäkin onneton olen kiusauksessa langennut, minäkin olen antanut Juudaan suutelon..."

Arkkipiispa löi rintaansa huoaten, ja päänsä vaipui alas. Hän horjui ja olisi kaatunut lattialle, ellei kansleri olisi rientänyt kannattamaan häntä.

"Rakas, hyvä herra!" sanoi kansleri, "älkää ajatelko sellaisia ajatuksia, jotka teitä niin kiihottavat...!"

"Voi, Andreas ystäväni!" lausui arkkipiispa tarttuen kovasti kanslerinsa käsivarteen, "miksi en ajattelisi sellaisia ajatuksia, jotka ovat sieluni pelastukseksi... En tiedä ... en voi selittää, miksi tuo pieni taulu herätti minussa niin kummallisia ajatuksia... Kunpa vastaus saapuisi pyhältä isältä Roomasta. Sinä et tiedä, miltä tuntuu kantaa sellaista syntiä tunnollaan kuin minä..."

"Toivokaamme, armollinen herra, toivokaamme", lohdutti lempeä Andreas-mestari, hyvin levotonna herransa tilan johdosta, joka tuntui yhä pahenevan, "mitä aikaan tulee, voi pyhän isän kirje saapua minä hetkenä hyvänsä...! Mutta te olette rasittunut matkasta ja kesän lämpimästä... Ettekö mene makuulle, armollinen herra?"

"Liian aikaista, ystäväni ... anna minun istua tuohon suureen tuoliin ja avaa ikkuna, että minä tuntisin kesän lämmintä, josta puhut. -- No, nyt tuntuu hyvältä!... Voit nyt lähteä! Pankaa kaikki kuntoon huomenaamuksi, silloin olen kyllä taas voimissani, että voimme aikaisin lähteä. Anna minulle nyt vaan maitoni pöydältä ... kiitos, rakkaani!"

Kansleri kumarsi. Hän tahtoi jäädä, ja kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä kun hän huomasi rakkaan vanhuksen hyvin apua tarvitsevan. Mutta hän tiesi myöskin, kuinka ankara arkkipiispa oli ja kuinka vastenmielistä hänelle oli, ellei hänen toivomuksiaan aivan tarkoin noudatettu; sentähden hän meni, mutta jäi seisomaan ulompaan huoneeseen ollakseen saapuvilla, kun arkkipiispa tarvitsisi häntä. Matkavalmistusten tähden täytyi hänen kuitenkin tuontuostakin poistua siitä huoneesta kohdatakseen muita arkkipiispan seurueeseen kuuluvia.

Kun hän siten tuli silmänräpäyksen ajaksi jättäneeksi tien vapaaksi arkkipiispan luo, hiipi sinne eräs mustiin puettu mies, avasi oven ja meni sisään. Saatuaan taas aikaa riensi kansleri odotushuoneeseensa, mutta juuri kynnyksellä sai ulkoa kuuluva torven törähdys hänet pysähtymään. Hänelle oli tosin aivan yhdentekevää, keitä kulki drotsin linnassa, mutta hän ajatteli niin hartaasti sairaan herransa tilaa, ja toivoi sydämestään sen kirjeen saapuvan, josta vanhus oli juuri puhunut, että hän ehdottomasti sävähti torven toitotuksen ilmoittaessa, että linnaan oli joku saapunut.

Drotsin päällysmies oli huoneessa, ja kansleri kääntyi häneen päin, ikäänkuin hän olisi voinut selvitystä antaa.

Äkkiä tuli eräs drotsin miehiä juosten sisään ja sanoi, että tulija oli marskin sanansaattaja, joka kysyi, oliko hänen armonsa, arkkipiispa linnassa, ja jos hän oli, niin pyysi sanansaattaja päästä hänen puheilleen. Päällysmies ei ollut saanut tämän tapauksen varalta mitään määräyksiä Krister-herralta, jonkavuoksi hän antoi käskyn, että sanantuoja oli laskettava sisään. Kansleri astui nyt huoneeseen varttomaan marskin sanansaattajaa ja hän odotti malttamatonna kuullakseen hänen asiansa.

Odotettu astui sisään. Se oli Niilo Bonpoika, jonka pölyisestä puvusta ja hikisistä kasvoista näki, ettei hän ollut säästänyt itseään saattaakseen herransa asian perille.

"Minä tuon sanoman herraltani, marski Kaarlo Knuutinpojalta", sanoi hän, "hän on lähettänyt minulla kirjeen herra arkkipiispalle, jonka hän toivoi olevan täällä linnassa".

"Hän onkin täällä!" vastasi päällysmies, "mutta hänen kanslerinsa voi antaa paremmin tietoja kuin minä, voitteko päästä hänen puheilleen!"

"Herrani on matkasta rasittunut, eikä voi oikein hyvin", lausui kansleri, "minä en voi senvuoksi laskea teitä hänen luokseen ennenkuin huomenna. Mutta jos tahdotte antaa kirjeen minulle, niin katson, voinko viedä sen hänelle tänä iltana."

"Herra Kaarlo sai sen aamulla aikaisin, vähää ennen matkalle lähtöään... Se on epäilemättä Roomasta; hän käski minun tuoda sen tänne Nyköpingiin ennen iltaa, koska se epäilemättä sisältää tärkeitä asioita, sanoi hän, ja koska se ilahuttaisi hänen armoaan, arkkipiispaa, jos hän saisi sen niin pian kuin suinkin."

"Kirje Roomasta!" lausui kansleri juosten Niilo Bonpojan luo ojentaen käsiään, ikäänkuin ei ehtisi tarpeeksi nopeasti saada kirjettä haltuunsa.

"Anteeksi, mestari kansleri", sanoi Niilo hymyillen, "minun täytyy itse antaa se herra arkkipiispan käsiin!"

"Hyvä, hyvä!" lausui kansleri kääntyen nopeasti siihen huoneeseen päin, joka oli arkkipiispan huoneen edessä, sekä viittasi kädellään kyyneleet silmissä, "seuraa minua, seuraa minua ... se kirje täytyy herrani saada jo tänä iltana!"

Mutta niin innokas kuin tämä kelpo mies olikin herraansa palvelemaan, ei hänelle nyt kuitenkaan oltu sallittu päästä heti sisään iloitsemaan tai näkemään herransa iloitsevan tämän suuren sanoman johdosta. Linnan kappalainen tuli nopein askelin sisähuoneesta ja alkoi puhua kanslerille. Tämä viittasi kärsimättömästi kädellään lausuen:

"Ei nyt, ei nyt ... hetken päästä!"

Mutta se ei auttanut.

Kappalainen veti häntä takinhiasta mukaansa, ja hänen suustaan viitasi sanatulva, josta oli melkein mahdoton ymmärtää ainoatakaan ajatusta. Kansleri ei pannut vastaan. Onhan hyvä toimittaa tämän asian ensiksi, sitten hän voi esteettömämmin toimia herransa kanssa. Hän meni senvuoksi kappalaisen kanssa ulompaan huoneeseen.

Niilo Bonpoika luuli kuulevansa jonkun puhuvan arkkipiispan kanssa, jonkavuoksi arveli voivansa astua sisään ilmoittamatta, koska toi niin tärkeitä tietoja. Hän avasi oven ja astui sisään, mutta jäi kuin kivettyneenä seisomaan ovelle. Iäkäs arkkipiispa istui pää taaksepäin nojaten tuolillaan, ja silmänsä tuijottivat kankeasti erääseen mustapukuiseen mieheen, joka puhutteli häntä kiihkeitä liikkeitä tehden. Arkkipiispan kasvot olivat kuolonkalpeat ja elottomat, häntä olisi luullut kuolleeksi, ellei katseestaan olisi vielä vilkkunut elon kipinä. Mustapukuinen kääntyi äkkiä Niilo Bonpojan sisään astuessa, ja kasvonsa näyttivät silloin muuttuvan. Nyt ei niissä enää näkynyt suuttumusta, jota äskeiset liikkeensä olivat osoittaneet, vaan niissä oli nyt surua, syvää, raskasta surua. Hän piti kädessään maljaa ojentaen sen Niilolle, toisella kädellään osoitti hän arkkipiispaa, ikäänkuin näyttääkseen, että oli mahdotonta jättää häntä nykyiseen tilaansa. Ja Niilo riensi ottamaan maljaa. Vanhan herran viimeinen hetki oli nähtävästi tullut.

Musta kumartui kuolevan korvan juureen ja lausui hyvin hitaasti, että joka sana voisi oikein tunkeutua hänen mieleensä:

"Olette kuullut valan, jonka vannoin, arkkipiispa Olavi, ja nyt näette, että olen sen pitänyt!"

Hän kääntyi sitten Niilo Bonpojan puoleen, mutta tämä ei voinut kuulla eikä nähdä muuta kuin kuolevaa vanhusta. Kaikki hänessä vielä löytyvä elämä oli keräytynyt hänen katseeseensa, ja tämä katse oli kiintyneenä mustaan, joka puolestaan ei näyttänyt sitä kestävän vaan kääntyi äkkiä pois. Siinä katseessa oli ylenkatsetta, mutta siinä oli myöskin sääliä; siinä oli inhoa, mutta myöskin iloa. Edellinen tarkoitti epäilemättä miestä, joka oli antanut maljan Niilolle, ja jälkimmäinen oli kuin sen valoisamman maailman kajastus, joka avautuu tästä elämästä eroavalle hengelle.

Samassa astui kansleri sisään. Hän ymmärsi heti asian laidan ja heittäytyi herransa jalkain juureen. Mutta kohta hän ojensi kätensä Niiloa kohden ja nousi ylös, Kun ei tämä kyllin nopeasti ymmärtänyt häntä tai ei voinut noudattaa hänen toivomustaan.

"Kirje, kirje", sanoi hän kiirehtäin, ja sen saatuaan kääntyi hän kuolevan puoleen, "kirje apostoliselta istuimelta ... jaksatteko seurata, jos luen sen teille, herra?"

Autuaallinen toivo valaisi kuolevan yhä tummenevaa katsetta. Hänen kanslerinsa silmäsi paavin kirjeen läpi, ja hänenkin kasvonsa kirkastuivat: Hän ojensi pyhällä hartaudella kätensä herraansa kohden.

"Täydellisen synninpäästön antaa pyhä isä teille!" sanoi hän juhlallisella äänellä.

Nyt purskahtivat kyyneleet vanhuksen silmistä, eikä hän enää voinut puhua itkultaan. Niilo Bonpoikaakin, joka seisoi malja kädessään, liikutti tämä näky. Huoneessa oli täydellinen hiljaisuus. Kaikki katselivat arkkipiispaa, ja selvästi voi nähdä, miten elämä hänen silmistään haihtui, hitaasti, mutta palautumattomasti, kunnes viimeinenkin kypene sammui.

"Kuollut!" kuului mustan kumea ääni, "ja kuoleman on autuas herravainaja saanut tästä juomasta!"

Hän osoitti maljaa, joka oli Niilo Bonpojan kädessä, ja hurskas kansleri tuijotteli häntä ja maljaa, oikein käsittämättä, mitä sanottiin.

"Arkkipiispa Olavi on saanut myrkkyä", selitti musta, "tuo juoma on myrkkyä ... kuka on sitä antanut hänelle?"

"Kuka on sitä antanut hänelle?" matki kansleri. "Myrkkyä ... hän on saanut myrkkyä, sanotte?"

Kyyneleet kiiluivat vielä hurskaan kanslerin poskilla, mutta ne kuivuivat samassa, kuin hän sai malttinsa takaisin.

"Se on kolkkoa, kamalaa kuulla", sanoi hän. "Mutta kuka te olette, ja miten olette tänne tullut?"

Musta salasi säikähdyksensä mahtavalla hymyllä.

"Surunne on niin suuri, mestari Andreas, ettette tunne minua", sanoi hän. "Olette kuitenkin nähnyt minut monesti. Minä olen herra Jöns Pentinpojan kirjuri."

Kanslerin katse lauhtui paikalla. Sana myrkky oli saanut hänen mielensä kiihkeään kuohuun, mutta Jöns Pentinpojan nimi tyynnytti sen laineet, ainakin kirjuriin nähden. Mutta sitten hän käänsi saman syyttävän ja läpitunkevan katseen marskin sanansaattajaa kohden.

"Te tulette tänne rauhan ja sovinnon sanansaattajana", sanoi hän, mutta samassa seisotte täällä myrkkymalja kädessänne... Minä toistan herravainajan sanat: Juudas, Juudas, miksis petit minut suun antamisella?"

"Mitä tarkoitatte, mestari Andreas", kysyi Niilo tuntien jaloa suuttumusta, "te tiedätte itse parhaiten, mitä oikeutta teillä on puhua minulle tuolla tavalla, joka olen tuskin silmänräpäystäkään ollut teidän näkyvistänne siitä kuin linnaan tulin. Minusta te tekisitte paljoa viisaammin, jos ottaisitte selvän, miten tämä juoma on tänne tullut, ennenkuin rupeatte umpimähkään ketään syyttämään."

Kirjurin kasvot värähtivät, ikäänkuin hän olisi nyt äkännyt uskaltaneensa jotakin, jota hänen ei olisi pitänyt. Mutta nyt täytyi hänen antaa asian mennä rataansa.

"Nuorukainen on oikeassa", lausui hän, "teidän ensimmäinen tehtävänne on todellakin tutkia, kuinka tätä onnetonta juomaa on annettu herrallenne, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen. Sitä en ainoastaan neuvo, vaan sitä vaadinkin pyhän kirkon nimessä!"

Tutkimus pantiin toimeen heti. Mutta kukaan ei tiennyt mitään. Kyökkimestari vaan sanoi, että juoman oli lähettänyt eräs ylhäinen herra arkkipiispaa varten. Kun häneltä kysyttiin, kuka se ylhäinen herra oli, ei hän tiennyt. Miestä, joka sen toi, ei hän myöskään tuntenut, mutta luuli nähneensä hänet marskin väen joukossa.

V.

Lehmuksen alla.

Muutamia päiviä arkkipiispa Olavin kuoleman jälkeen saapui Kaarlo Knuutinpoika Fågelvikiin. Oli varhainen aamu, ja korkea torni kullattuine tuuliviireineen kuvastui selvästi peilikirkkaaseen merenlahteen, joka aukeni yhä avarammaksi ja yhtyi uloinna kaakossa mereen. Linnut laulelivat pilvissä ja vienot tuulet hengähtelivät metsästä, ne tuudittelivat niityn kukkasia ja kulettivat sieltä mukaansa aarteen suloisia tuoksuja. Kaunis maisema huumasi synnyttäen kaipuuta ja kaihomieltä.

Kaarlo-herra otti joutsen ja nuolia ja lähti linnan vierustaa pitkin ruusulehdon läpi metsään, josta alkoi hänen "laidunlehtonsa", joksi metsästyspuistoa kutsuttiin tähän aikaan. Puutarhan eli ruusulehdon päässä -- joksi sitä kansanlauluissa kutsutaan -- kasvoi jättiläissuuri lehmus, joka näkyi avaralle ympäristöön. Lehtikatoksen syvässä varjossa istui talon vanha hovimestari, pää kätten varassa, piirrellen pitkällä sauvalla hietaa.

"Heissaa! onnen kohtaus, vanha veikko ... miksi istutte täällä niin suruissanne?" kysyi Kaarlo-herra pysähtyen ukon eteen.

Tämä kohotti sydämen hyvyyttä osottavat silmänsä. Mutta hän ei voinut, vaikka koettikin, peittää herraansa näkemästä, kuinka suru viilteli hänen sydäntään. Hän nousi aikoen mennä matkaansa, mutta marski pakotti hänen istumaan ja sanomaan, mikä mieltään painoi.

"Kaikkein vähimmin odotin näkeväni sinun kasvosi synkkinä Fågelvikissä... Onhan sitä aikaa murehille sittenkin, kun olemme Fågelvikistä lähteneet... Ne päivät, jotka vietämme täällä, ne päivät levätkäämme ja iloitkaamme. Etkö näe vanhus, että minä olen kuin uudestasyntynyt, ja olithan itsekin niin iloinen ja tyytyväinen lähtiessäsi eilen katselemaan tiluksiani. Oletko saanut pahoja uutisia matkallasi, vai oletko nähnyt pahoja unia, jotka yhä vielä rasittavat aivojasi...? Sano suoraan vaan, vanha ystävä, niin näet, kuinka raittiisti aamutuuli puhaltaa ne pois."

Ukko katsoi herraansa hymyillen ystävällisesti.

"He matkustavat etelään päin", vastasi hän kartellen. "Minä näin vanhan Krister-herran ja hänen poikansa, herra Kaarlo Kristerinpojan ... myöskin näin, herra Ragwald Puken..."

"Se nimi ei lähtenyt helposti huuliltasi, Erland ... varmaankin puhuit hänen kanssaan...?"

Ukko ei vastannut, mutta hänen äänettömyytensä todisti herransa oikein arvanneen.

"Mitä sanomia lienee siis ollut Ragwald-herralla, kun ne noin häiritsivät rauhasi, ukkokulta?" kysyi marski.

"Parempi olisi, kun ette sitä kysyisi, herra", vastasi vanhus, "mutta koska kerran kysytte, niin on ehkä parempi, että saatte sen tietää heti. Neiti Kaarina Kaarlontytär on mennyt luostariin."

"Luostariin!" huudahti marski kalveten. "Mitä sanotte, onko hän mennyt luostariin? Kiirehtien hän läksikin maailmasta...! Sanoiko ankara Ragwald-herra muuta tästä asiasta?"

"Ei, muuta hän ei sanonut...! Hän kysyi minulta, joko te olitte lähtenyt Kalmariin, ja kun sanoin, ettette vielä ollut, vaan lähtisitte vasta parin päivän päästä Fågelvikistä, niin hän sanoi ja näytti hyvin surulliselta: tervehdä herraasi ja sano, että neiti Kaarina on mennyt luostariin."

"Ja mihin luostariin ... kysyit kai sitä, Erland?"

"Gudhemin sisarluostariin!"

Kaarlo-herra ei kysynyt enempää, eikä vanhuksella olisi ollut enempää sanottavaakaan. Raskas huokaus pääsi edellisen huulilta, ja kalpeus ikäänkuin syventyi hänen kasvoilleen; muuta merkkiä ei näkynytkään siitä surusta, joka täytti hänen sydämensä. Seisottuaan hetkisen mietiskellen, kääntyi hän äkkiä hovimestariin selin ja jatkoi matkaansa metsään päin.

Hän kävi pian syvälle sen tuuhean lehtikatoksen alle, mutta metsästämistä ei hän enää muistanut. Ei hän nyt ajatellut nuolta pakenevaa kaurista eikä hirveä. Hänen ajatuksensa ajeli nyt kuluneita aikoja, se liiteli kuin kotka niiden ympärillä, nähdessään entisyyden muiston kätkeytyvän piiloon, syöksyi se sen kimppuun iskien siihen terävillä kynsillään, että se antautui vavahdellen sen saaliiksi. Ja hän oikein nautti polkiessaan jalkainsa alle, mitä oli kerran pitänyt niin suurena, että olisi tahtonut sen vuoksi elämänsä uhrata.

Hänet valtasi synkkä epätoivo. Hän tiesi tosiksi vanhan palvelijansa sanat, että jos hän olisi kerran ratsastanut Bjurumiin, ritari Kaarlo Orminpojan luokse, eikä Kråkerumin herra Ture Steeninpojan luokse, niin olisi tämä hetki hänelle säästynyt. Toisena onnettomuutena oli niiden ihanain toiveiden raukeneminen, äkkinäinen raukeneminen, jotka olivat hänessä kyteneet melkein vasten hänen tahtoaankin siitä alkain kun hän keskusteli viheriän ritarin kanssa. Kaikki tämä, sekä oma erehdys että itsepetos teki nykyhetken hänelle tukalaksi, sietämättömäksi. Mutta kuinka hänen sydäntään kirveltikin ja kuinka kolkolta ja elottomalta tuntuikin vanhain muistojen paljastaminen, sitä armottomammin hän sitä teki, siten hän astelikin nyt ruusuja pitkin, mutta ne ruusut olivat rikkirevittyjä, jotta pelkät okaat vaan olivat jälellä, ja ne pistelivät häntä joka askeleella. Näin hän muisteli lapsuutensa ajat läpeensä, sitten nuorukaisvuotensa ja vihdoin vieryivät viimeiset vuodet muistoineen esille. Siinä olivat värit helakammat ja tuoreemmat -- häntä melkein halutti sivellä maalaus pois ja maalata uusi taulu sijaan.

Kaikkialla oli hän näkevinään kuvanihanat kasvot suurine, elokkaine silmineen, jotka sädehtivät iloisina, ja kaikkialla luuli hän lukevansa niistä ikuisen rakkauden lupauksen, joka ilmeni aina kainosti ja melkein tajuttomasti silloinkin kuin sitä sitoi toiset siteet. Silloin vasta, kun Kaarlon käsi ja sydän taasen tulivat vapaiksi, silloin vasta oikeastaan tämä kaino neito alkoi vetäymään pois ja ikäänkuin karttamaan häntä, ja silloin Eerik Pukenkin synkkä varjo ilmestyi heidän välilleen.

Niin syvästi, niin hartaasti rakasti hän siis tuota Eerik-vainajata, että jätti vapaaehtoisesti maailman, jossa häntä ei enää ollut. Kaarlolle muistui nyt selvästi mieleen, miten hän silloin astuessaan herra Eerikin pitosaliin näki neidon ottavan häneltä sormuksen ja vuoroon kalpenevan, vuoroon punastuvan, kun heidän katseensa yhtyivät. Mutta hän lähetti sormuksen takaisin...? Mutta mitä se tarkotti, että neito sittemmin kuitenkin inholla esti häntä itseään lähestymästä? Ja harmaaveljesten luostarikirkko oli heidän suhteensa loppukohtauksena. Saattoiko mitenkään toivoa siellä lausuttujen sanain peruuttamista?

Mutta viheriän ritarin sanat, hänen, joka aina näytti tietävän enemmän kuin muut, miten kummalta ja hassulta hänen käytöksensä tuntuikin kaikista, jotka eivät häntä tarkemmin tunteneet, -- olivatko ne tällä kertaa aiotut vaan ivaksi, tehdäkseen lopullisen pettymyksen oikein katkeraksi?

Näitä päässään hautoen vaelteli Kaarlo Knuutinpoika metsässä ajan kuluessa tunti tunnilta. Aurinko oli jo korkealla hänen saapuessaan muutamaan notkelmaan, jossa metsä harveni ja maa oli uhkean tasaisen ruohon peittämä. Hän kävi rinnettä alaspäin ja pysähtyi erään korkean riippakoivun alle, joka oli nyt melkein kuivuneen puron partaalla, ympärillään tiheätä pajupensastoa. Notkelma kävi etelästä pohjoiseen, että aurinko valoi lämpöään täydeltä terältään siihen, mutta pajupensaiden ja koivun alla oli varjoisaa ja vilvasta, ja siihen heittäysi väsynyt vaeltaja lepäämään.

Hän ei ollut istunut siinä kauan, ennenkuin rupesi kuulumaan hevoskavioiden kapsetta, ja pensaston toiselta puolen tuli näkyviin ratsujoukko pohjoisesta päin. Etunenässä oli kaksi herrasmiestä, jotka marski hyvin tunsi. Toinen oli tanskalainen mies, herra Olavi Akselinpoika, toinen oli herra Maunu Gren. Aivan heidän perässään ratsasti yksinäinen ritari, jonka näkeminen sai veren Kaarlon suonissa kiivaammin sykkimään. Ritari oli Kustaa Kaarlonpoika, Kaarina-neidin veli. Herrain seurue tuli melkoista jälempänä.

He ratsastivat niin läheltä pensastoa, ja ruoho oli niin pehmeää, että Kaarlo voi kuulla joka sanan heidän keskustelustaan. Vaikka keskustelu oli nähtävästi kestänyt jo kauan ja hän kuuli vaan ne sanat, jotka he ohi ratsastaessansa lausuivat, niin antoi se hänelle kuitenkin riittävästi miettimistä koko päiväksi.

"Minä kuulin, että arvoisa herra kuoli myrkystä, jota oli sekotettu mantelimaitoon", sanoi herra Olavi Akselinpoika, "ja syypää ei lienee sen suurempi eikä pienempi, kuin..."

"Se on kurjaa panetusta!" huudahti herra Kustaa Kaarlonpoika kannustaen hevostaan, että hän tuli toisten herrain rinnalle, "se on kurjaa panetusta ... siitä annan vaikka henkeni kelle tahansa, jos niin tarvitaan!"

"Arkkipiispa Olavi!" keskeytti herra Maunu Gren, "minä tulen, kuten tiedätte talostani Grensholmasta, enkä tiedä asioista mitään! ... tuo kunnianarvoisa herrako myrkytetty, sanotte ja kuka..."

"Älkää kiivastuko!" vastasi herra Olavi Akselinpoika rauhoittaen, "älkää kiivastuko, herra Kustaa Kaarlonpoika, en minäkään usko, mitä miehestä mieheen kuiskitaan, ja olen yhtä valmis kuin tekin pitämään ankaraa herran puolta..."

"Kuka siis?" kysyi Maunu Gren taas kärsimättömäsi

"Ei kukaan sen suurempi eikä pienempi kuin marski herra Kaarlo Knuutinpoika!"

Nyt saapuivat seuralaiset, joita oli ainakin sata kappaletta, ja miekkain kalske ja kavioin kopse estivät, vaikka maa olikin pehmeää, herrain puheesta enää mitään kuulumasta.