Part 21

He tulivat siten erään poikkikujan kautta Itäispitkällekadulle. Tännekin oli keräytynyt paljon väkeä, ja he näkivät äskeisen pitkän miehen seisovan viitassaan parin miehen takana, joista toinen puvustaan päättäen kuului kaupungin raatiin. Keskelle katua oli jätetty tyhjä kujanne, jota myöten liikkui juhlallisesti laulaen munkkisaatto, jonka edellä kulki soihdunkantajia.

Päivä alkoi jo pimetä, joten vitkaan liikkuva saattokulkue näytti kaamealta haamujoukolta. Kun he tulivat lähemmäksi, näkyi heidän keskellään ruumiskirstu; katselijat kumarsivat ja rukoilivat vainajan sielunrauhan puolesta.

Kun saatto oli mennyt ohi, yhtyivät katselijat ja seurasivat sitä vähän jälempänä, muutamat lyhemmän, muutamat pitemmän matkan. Kun munkit tulivat Harmaamunkkien kujalta Munkkisillan satamaan ja lähestyivät Harmaamunkkien saareen vievää siltaa, niin olivat saattajat melkeästi harventuneet. Mutta äskeinen pelastaja oli yhä mukana, ja kumartuneen päänsä vuoksi luulivat kaikki muut hänen kuuluvan surijoihin, paitsi ne, jotka olivat nähneet hänen syrjästä yhtyvän saattoon.

Sillalla tuli hän käymään erään soihdunkantajan vieressä. Helmich riensi heti sinne ja näki hänet sivulta päin.

"Annanpa melkein vaikka mitä, ellei se ole marski itse", kuiskasi hän, kun herransa saapui hänen kohdalleen.

"Marski!" sanoi tuomioherra katsellen ympärilleen, kunnes näki erään harmaaveljen, joka lähestyi heitä.

"Kuka tämä vainaja on, jota näin komeasti saatetaan hautaan?" kysyi hän.

"Eerik Puke!" vastasi munkki.

Tuomioherra mietti vähän; sitten hän kuiskasi jotakin harmaaveljen korvaan; tämä astui syrjään jättäen sijaa mustaveljeksille, jotka menivät sillan yli ja astuivat portista Harmaaveljesluostariin. He kulkivat hiljaisina pihan yli luostarikirkkoon, johon seisahtuivat varjoon oven suuhun katsellen ruumissaaton menoa kuoriin, johon munkit laskivat ruumiin siunattavaksi.

Kun se oli päättynyt, lähtivät munkit laulaen kirkosta. Kuorissa paloi suuria vahakynttilöitä, joiden keskellä nyt oli sen miehen tomu, joka oli tuottanut niin paljon huolta valtakunnan mahtaville.

Suurivartaloinen mies, jota tuomioherra kirjureineen oli silmällä pitänyt, seisoi kädet ristissä rinnallaan mietteissään kirstun edessä kynttiläin liehuvassa valossa. Viitta oli auennut, ja kullalla kirjailtu punainen ihokas näkyi sen alta. Pää oli peittämättä, joten oven suussa seisovat äänettömät katselijat voivat selvään erottaa Kaarlo Knuutinpojan jalot ja kauniit piirteet.

Silloin vilahti heidän ohitsensa korkea, tumma naishaamu, jonka puku muistutti sitä munkkikuntaa, jonka kaapuissa he itsekin tällä kertaa liikkuivat. Tultuaan keskikirkkoon ja huomattuaan kuorissa olevan ritarin vetäytyi hän syrjään. Pian hänen jälkeensä tuli kaksi muuta naista, joista toinen oli varsin nuori, toinen jo elähtäneempi. Heidän kasvonsa olivat hunnun peitossa, mutta käynnistä ja ryhdistä voi heidät erottaa. Käytyään vähän matkaa kuoriin päin, tuntui vanhempi haluavan pidättää nuorempaa menemästä etemmäksi. Ritarin näkeminen lienee vaikuttanut häneen samoin kuin äskeiseen nunnaankin. Mutta nuorempi ei pysähtynyt. Hän astui pää kumartuneena kuoriin asti, jossa kirstu oli. Sen viereen hän polvistui rukoilemaan.

Marski astui silloin vähän syrjään, mutta hän katseli hievahtamatta terävästi rukoilevaa, ja selvästi näki, että hänet valtasi omituinen liikutus, ellei vahakynttiläin häilyvä liekki vaan liene saanut aikaan sitä valon ja varjon vaihtelua, joka näkyi hänen kasvoillaan.

Kun rukoileva viimein nousi, kävi marski hänen luokseen, ojensi hänelle kätensä lausuen jotakin, mikä ei etäisyyden takia kuitenkaan voinut kuulua oven suuhun. Nainen teki hämmästyneen liikkeen ja astui askeleen sivullepäin.

Marskin kasvoille levisi silloin alakuloinen, surumielinen hymy, ja hän veti kätensä takaisin. Hänen huulensa liikkuivat ja hän puhui kauan, mutta siihen osaan kirkkoa, jossa kuuntelijat seisoivat, ei kuulunut yhtäkään sanaa. Lopetettuaan puheensa ojensi marski uudestaan kätensä, ja hänen koko kasvonsa puhuivat miltei selvemmin kuin sanansa. Kylmä tuomioherrakaan, jonka sydämmessä ei hellemmillä tunteilla ollut suurta sijaa, ei voinut tätä kasvojen ilmettä väärin käsittää.

"Minun mielestäni olisi tuo kelpo marski saanut valita sopivamman paikan kosintaansa varten!" lausui hän hyvin hiljaa kumppanilleen ja molemmat hymyilivät myrkyllisesti yhä tarkasti silmäellen kirstun luona olijoita.

Nainen oli äänetönnä ja liikkumatonna marskin hellän puheen aikana. Ainoastaan siitä, että hän kiihkeästi puristi käsiään ristiin, voi huomata sanain tunkeneen hänen sydämeensä, mutta sitä vaikutusta eivät ne näyttäneet tehneen, jota marski oli odottanut ja toivonut. Sen näki selvästi, kun hän hetkisen kuluttua pudisti päätään tehden toisella kädellään epäävän liikkeen ja osoittaen toisella mustaa ruumiskirstua.

Marskin kasvot kävivät silloin kalmankalpeiksi, ja hän risti nyt vuoroonsa kätensä. Mutta hunnutettu nainen lähti samassa kuorista astuen horjuvin askelin kirkkoon, jossa vanhempi nainen tuli häntä vastaan. Marski seisoi hiljaa katsellen häntä. Hänen silmistään näkyi syvä, raskas suru. Hän oli nähtävästi saanut vastauksen, joka kerrassaan ja ehkä ainaiseksi katkaisi hänen toiveensa.

Herra Jöns Pentinpoika olisi antanut paljon saadakseen nähdä sen naisen kasvonpiirteet, joka oli tehnyt niin syvän vaikutuksen marskiin. Hän toivoi kuitenkin saavansa tietää sen muullakin tavoin, jota varten hän lähti kirjurinsa kanssa naisia seuraamaan.

Marskikin lähti, joten harmaaveljesten luostarikirkkoon ei jäänyt kuin korkeavartaloinen nunna, joka polvistui Eerik Puken tomun viereen.

IV.

Mantelimaito.

Asiat eivät luonnistuneetkaan aivan niinkuin herrat olivat luulleet. Kalmarin kokouksesta, jossa herrat olivat toivoneet saavansa kuninkaan lähtemään Ruotsiin, ei tullutkaan mitään, siitä syystä ettei kuningas saapunut. Neljä Ruotsin herraa, nimittäin Krister Niilonpoika itse, Hannu Kröpelin, arkkipiispa Olavi ja Turun piispa Maunu Tavast lähtivät Tanskaan kuningasta tapaamaan. Drotsi ja arkkipiispa jäivät Lundiin, mutta muut jatkoivat matkaansa ja kohtasivat kuninkaan Vordingborgissa. Heidän matkastaan ei kuitenkaan lähtenyt muuta tulosta kuin se, että kuningas lupasi tulla seuraavana kesänä kokoukseen Kalmariin. Herrain vaatimuksiin, että hän mukautuisi Kalmarin kokouksessa vuonna 1436 tehtyihin päätöksiin, ei kuningas antanut mitään varmaa vastausta.

Näkyi yhä selvemmin, ettei kuninkaaseen ollut luottamista. Jos Krister-herra kannattajineen halusi saada vallan Ruotsissa, niin oli muita keinoja käytettävä, ja senvuoksi alkoi hän nyt hyvin varovasti jännittää sen verkon lankoja, jonka hän oli vähitellen kutonut ja johon hän toivoi saavansa kiedotuksi vihatun marskin. Siihen vyyhtiin kuuluivat Taalain ja Vermlannin kapinat, vaikka vanha, viekas Krister-herra esiintyi silloin pelkkänä ystävyytenä ja avuliaisuutena. Asia oli marskille ylen pulmallinen, sillä talonpoikia kurittamalla hän tietysti vieroitti ne puoleltaan, ja se olikin epäilemättä vastapuolueen tarkoitus.

Kaarlolla ei ollut muuta neuvoa, kuin kohdella pontevuudella kapinoitsijoita ja samalla koettaa lähettilästen kautta osoittaa heille asian oikea laita, ja hän käytti kumpaakin keinoa. Eräs seikka kiukutti drotsia kelpolailla, se nimittäin, että hänen täytyi jättää Tukholman linna marskille yksinään. Hän sai tosin Nyköpingin linnan korvaukseksi, mutta valtakunnan etevin linna ja sitä seuraava arvo olivat marskilla. Mutta kukaan ei ymmärtänyt paremmin kuin Krister-herra pitää hyvää naamaa ja odottaa oikeata aikaa. Vähän senjälkeen kuin hän oli palannut Tanskasta, tuli tieto, että taalalaiset olivat taas lähteneet Vesteråsia vastaan ja tappaneet siellä marskin urhean voudin, Pentti Gunnarinpojan. Silloin pidettiin kokous Arbogassa, jossa Kaarlo vaatii rahvasta kohtaan mitä ankarimpia toimeenpiteitä. Mutta nyt drotsi joko meni viekkaudessaan liian pitkälle, tahi oli marski häntä viekkaampi -- summa oli vaan, että vanha Krister-herra ehdotti lievempiä keinoja; hän halusi itse korjata asian ja marski suostui siihen.

Tuli joulu ja vuosi 1437 päättyi. Silloin sai marski Tukholmaan sanan, että Krister oli päättänyt keskustelunsa taalalaisten kanssa, ja että heidän puoleltaan tulisi edusmiehiä Enköpingiin. Drotsi toivoi saavansa siellä sysätyksi marskin syrjään, mutta erehtyi perinpohjin toiveissaan. Drotsi otti nuoren sukulaisensa vastaan mitä ystävällisimmin ja laittoi pidotkin hänen kunniakseen. Mutta heti aterian päätyttyä läksivät kaikki kokoontuneet herrat luostaritupaan, missä drotsi kuvaili synkin värein taalalaisten tyytymättömyyttä marskia kohtaan. Lopuksi hän -- ikäänkuin näyttääkseen, miten hän puolestaan rakasti kaunista rauhaa ja sopua -- lausui:

"Jumalan avulla kait se paranee, mutta niin he sanovat, etteivät milloinkaan enää rupea teille vastaamaan eivätkä veroa maksamaan!"

Marski vastasi kaikkiin syytöksiin selkeästi ja vakaasti ominaisella ulkonaisella arvokkuudellaan, jonka hän joka tilassa säilytti, mutta lisäsi lopuksi äänenpainolla:

"Ellei minua vastaan tuoda oikeita syitä, niin he tulevat sekä tottelemaan että veroa maksamaan minulle ... minä en anna itseäni niin helposti tieltä työntää!"

Seuraavana päivänä oli herroilla yhteinen kokous talonpoikain edusmiesten kanssa. Drotsi oli pannut kaikkensa liikkeelle estääkseen vastustajaansa pääsemästä yhteen talonpoikain kanssa. Kaarlon esiintyminen neuvottelukokouksessa oli epäilemättä kääntänyt mielet hänen edukseen, ja Krister-herra pelkäsi, että se vaikuttaisi vielä tehoisammin talonpoikiin, sillä mikään ei tee kansaan niin suurta vaikutusta kuin miehekkyys ja ulkonainen kauneus. Mutta vanhan herran ponnistukset olivat aivan turhat, ja vielä pahemmin hän tyrmistyi kuullessaan talonpoikain itsensä vastaavan marskille, "ettei heillä ollut mitään häntä vastaan valittamista!" Monin ystävällisin sanoin pyysi drotsi heidän tarkoin miettimään asiaa ja astumaan ulos sitä tarkemmin harkitsemaan ja sitten vastaamaan. Talonpojat tekivät niin, mutta vastaus oli sama.

Tämä oli drotsille tappio, mutta hän osasi niellä harminsa ja näyttää iloiselta, että asia muka oli niin onnellisesti päättynyt: Mutta samalla hän nykäisi erästä toista lankaa verkkokudoksessaan.

Kaarlo oli tuskin ehtinyt Tukholmaan, kun tuli sanoma, että vermlantilaiset ovat nousseet kapinaan. Hän kirjoitti siitä oitis drotsille pyytäen hyviä neuvoja, ja sai häneltä kuten ennenkin kehoituksen olla myöntyväinen. "Hänen (drotsin) virkansa -- kirjoitti hän -- ei ollut sodan teko, ja senvuoksi olisi parasta neuvotella talonpoikain kanssa". Mutta Kaarlo lähetti miehensä heitä vastaan, johtajana Arvid Svan, joka oli uljas ja peloton mies, ja pian oli kapina kukistettu osittain hyvillä sanoilla, osittain pakolla, jonka jälkeen kokoonnuttiin Arbogaan neuvottelemaan.

Helmikuussa vuonna 1438 saavuttiin tähän kokoukseen, ja siellä päätti Kaarlo ottaa päättävän askeleen asettaakseen kaikki oikealle tolalle. Hän esiintyi siellä luopuen kokouksen edessä päämiehyydestään. Krister-herra säpsähti ilahtuen ja hämmästyen, mutta havaitsi kohta erehtyneensä. Kokous pyysi marskia pysymään päämiehenä sekä lupasi hänelle uskollisuutta ja kuuliaisuutta. Tämä oli uusi isku Krister-herralle ja hänen puolueelleen!

Suuttuneena ja katkerana lähti hän Arbogasta tällä kertaa ja harkitsi puoluelaistensa kanssa, mitä nyt oli tehtävä, kun marskin arvo ja valta päivä päivältä selvästi kasvoi ja vahvistui. Kuta vähemmän heillä oli toivoa kuninkaan tulemisesta maahan sitä selvemmäksi kävi heille, että heidän tuli kukistaa marski, vaikka julki taistelussa, ellei muu auttaisi. Mutta ensiksi oli tarpeen hänestä luovuttaa ne miehet, jotka enensivät ja vahvistivat hänen valtaansa. Jotkut niistä olivat ehkä hyvillä puheilla taivutettavissa, mihin viipymättä ryhdyttiinkin. Huomattavin niistä oli arkkipiispa, jonka suru Eerik Puken kuolemasta teki hänet perin rakkaaksi kansalle, ja samalla oli suuttumus tämän samaisen kuoleman tähden siirtynyt kokonaan marskista drotsiin; nyt laulettiin ja tuosta surullisesta tapauksesta lauluja, jossa drotsi esitettiin ilmeisesti ritarin kuolemantuomariksi. Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna) sai toimekseen vähitellen vieroittaa arkkipiispan heidän puolelleen -- ja kieltämättä ei tätä asiaa olisi voitu parempiin käsiin uskoa.

Kului pari kuukautta, ja se aika lähestyi, jolloin Kalmarin kokouksen piti alkaman.

Vasten kaikkein luuloja, päätti arkkipiispa Olavi mennä tähän kokoukseen. Kun hän oli sitten Eerik Puken kuoleman ollut muista aivan erillään, niin herätti huomiota sekä drotsin että marskin puolueessa, kun muutamana kauniina kesäpäivänä vene laski Ketjusaaren rantaan, ja siitä astui maihin arkkipiispa seurueineen. Hän oli tuskin ehtinyt Harmaaveljesten sillalta Mustaveljesluostariin, kun huhu hänen tulostaan oli jo levinnyt kumpaankiin leiriin.

Tukholman linnassa istui Kaarlo Knuutinpoika kuulustellen muutamia talonvoutejaan, kun ovi avattiin, ja Herman Berman astui sisään seurassaan viheriä ritari. He toivat marskille sen tärkeän uutisen, ja hän laski viipymättä voudit menemään. Sitten hän kääntyi Herman Bermanin puoleen kysyäkseen asiasta tarkemmin ja vaipui sitten mietteisiinsä.

"Kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", lausui hän sitten, "ei minun tietääkseni ole juuri ollut vihamiehiäni. Mutta ehkä hän on nyttemmin muuttanut mieltään, ja lienee tarkoituksensa nyt vaikuttaa kuningas Eerikin takaisin tulon hyväksi..."

"Sitä tuskin uskon, herra marski", lausui Herman, kun marski pysähtyi ja vaikeni, "sitä tuskin uskon, hän ei ainakaan ole, kuten itsekin sanotte, mikään vihamiestenne ystävä."

"Hän ei ole...?"

"Ei ... minä kuulin hänen tallimestarinsa sanovan, tullessani viimeksi Taalainmaasta Upsalan kautta, että herra Jöns Pentinpojalta oli kielletty pääsy hänen armonsa puheille, kun hän vähää ennen oli käynyt Arnössä."

"Herra Jöns Pentinpojaltako?" kysyi marski kummastuneena. "Olisiko sukulaiseni, tuo hurskas kaniikki, muka sitten niin merkillinen mies, että kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi panisi häneen mitään huomiota?"

"Minun nähdäkseni on herra Jöns Pentinpoika aivan toinen mies, kuin miltä hän näyttää ja minä häntä pidetään ... ja teidän ystäviänne ei hän ole."

Marski nyökkäsi miettiväisenä päätään, ikäänkuin sanattomasti ilmaisten olevansa samaa mieltä. Sitten laski hän kätensä raskaasti pöydälle sanoen:

"Kävi miten kävi, kutokoot verkkojaan selkäni takana, mutta minä isken sen kudoksen poikki, ja niinkauan kuin minä elän, ei kuningas Eerikin jalka enää koskaan polje Ruotsin maata! Minua haluttaa kuitenkin puhua sanan pari arkkipiispa Olavin kanssa, ennenkuin lähdemme kokoukseen."

Hän antoi sitten Herman Bermanille muutamia käskyjä, jotka koskivat hänen miehiään ja sitä väkeä, minkä hän aikoi ottaa mukaansa Kalmariin. Herman lähti sitten pois, ja marski jäi kahdenkesken viheriän ritarin kanssa.

Tämä riiputti miekkaansa kädessään, niin että kahva oli korvan tasalla. Kahvan ympärillä oli seppele linnunruohoja, joiden pienet siniset kukkaset tirkistelivät lehtien viheriästä kuin sadat pienet silmät. Ritari näytti kuuntelevan hurskaalla uteliaisuudella, ikäänkuin kukkaset olisivat hänelle jotakin kertoneet. Marski hymyili ritarin touhulle.

"Mitäs hommaa teillä nyt on?" kysyi hän kääntyen pois ritarista, ikäänkuin olisi jo kylliksi nähnyt, mutta sitten hän käänsi päänsä takaisin, ja viheriä kuunteli yhä näyttäen niin nokkelalta, että marskin täytyi vasten tahtoaankin katsella häntä ja uudistaa kysymyksensä.

Viipyi kuitenkin kotvasen, ennenkuin ritari vastasi, ja yhä enemmän kiihtyi marskin uteliaisuus.

"Vaiti, vaiti!" sanoi tuo kummallinen mies vihdoin, "ne puhuvat keskenään...! Vaiti ... minä sanon kohta ... miekka on ritari, uljas, kukkaseppele on neito, kaunis..."

"Tuo loru on vanha kuin taivas, Viheriä!"

"Te olette hyvin viisas, herra", vastasi ritari kuivasti naurahtaen, "mutta ihmiset ovat aina ihmisiä ja siihen ei ritarini eikä kaunis neitoni mahda mitään."

"Sydänsuru ja sydänlohtu", sanoi marski ajatuksissaan, "niin kyllä ... olette oikeassa todella, niitä on ollut niin kauvan kuin ihmisiäkin!"

"Vaiti!" keskeytti ritari kohottaen kättään, mutta nauroi samassa lisäten, "se vanha juttu. Neitoa on petetty, ja senvuoksi hän ei suostu, ritari murehtii itsensä kuoliaaksi, vaikka hän näyttääkin maailmalle iloista ulkopuolta, ja vaikka hänen teräksinen sopansa helskähteleekin komeasti... Nyt hän kosii kaunotarta ... ei, ei onnistu, heidän välissään on ollut muuan seikka ... he eivät voi toisiaan omistaa!"

"Mikä seikka on ollut heidän välillään?" kysyi Kaarlo innokkaasti, katsoen tarkasti viheriän tutkimattomiin silmiin. "Ja eikö sitä voida selvittää?"

"Aika onkin sen jo selvitä ... on jo aika, sillä neito on menemäisillään luostariin!" jatkoi ritari puoleksi laulavalla äänellä.

Mutta marski hypähti kiihkeästi ylös tarttuen voimakkaasti ritarin käsivarteen.

"Te puhutte minusta ja neiti Kaarinasta ... sanokaa, ritari, sanokaa suoraan, jos rinnassanne sydän sykkii!"

Silmänräpäykseksi näytti viheriä ritari tulleen täyteen tajuntaan. Silmistään loisti sydämellisen rakkauden säde ja suunsa vetäysi puoleksi surumieliseen hymyyn. Mutta valonsäde haihtui kohta, ja hymy muuttui tuskanirvistykseksi. Marski katseli suruisesti muutosta hänen arpisilla kasvoillaan. Varmaankin olivat ne myrskyt olleet aivan tavatonta laatua, jotka näin olivat jättäneet miehen mieleen jälkiä koko elämän iäksi. Näytti mahdottomalta saada häneltä mitään tietää, ellei hän saanut sitä ilmaista tavallisella tavallaan. Ainoastaan se, mikä oli hämärää ja epäselvää, oli tälle onnettomalle ritarille selvää, mutta silloinpa hän lausuikin väliin sellaisia selvyyksiä, että harvat kykenivät häntä käsittämään.

Nyt nauroi ritari taas ja katsoi kummallisella katseellaan hämillään olevaa marskia.

"Se on selvitettävä", sanoi hän, "se on selvitettävä ... sillä neito kuolee luostarissa, hän suree itsensä kuoliaaksi."

"Ja kuka on sen selvittävä?" kysyi Kaarlo, kuitenkin enemmän itsekseen, kuin että viheriä sen kuulisi.

Mutta silloin kohosi tämä seisomaan asettuen kaikessa pituudessaan marskin eteen. Hän osoitti itseään ja tempasi sitten seppeleen miekan kahvasta, repi sen rikki ja sirotteli kukat marskin päälle, ikäänkuin siten ratkaisten pulman, josta oli puhunut. Marski katseli häntä kysyvästi ja hymyili, sillä ritarin mykille kasvoille oli ilmestynyt vakava ja ankara ilme.

"Te selvitätte sen asian?" kysyi hän.

Viheriä nyökkäsi päätään, ja ennenkuin marski ennätti muuta kysyä, kääntyi hän ja läksi. Ovessa kuului hänen kuiva naurunsa ja sitten hänen tanakat askeleensa.

Hetkisen kuluttua lähti Kaarlo Knuutinpoikakin linnasta ja meni Mustaveljesluostariin, missä pyysi saada puhutella arkkipiispaa. Siellä istui jo Kaarlon sukulainen, kaniikki Jöns Pentinpoika, ja Kaarlo oli näkevinään tämän umpinaisen miehen muuten terävillä kasvoilla jonkinlaista vastenmielisyyttä, mikä lienee johtunut joko keskustelusta, joka hänellä oli ollut arkkipiispan kanssa, tai siitä että marskin tulo sen keskeytti.

Arkkipiispa puolestaan näytti olevan hyvillään marskin tulosta. Vanhuksen kasvot olivat kalpeat ja vaivaantuneet. Niitä varjosti syvä suru, ja katseen terävyys teki ne suorastaan ankaran näköisiksi, mikä esti, milteipä peljätti ketään yrittämästä tunkeutua liialliseen tuttavuuteen.

"Tervehdän ilolla teidät tervetulleeksi Tukholmaan, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa", sanoi marski. "Tulen varmuuden vuoksi itse näkemään, että terveytenne on todella niin elpynyt, että voitte tulla meidän muitten kanssa Kalmarin kokoukseen kuningasta tapaamaan."

"Keskustelemme juuri siitä, herra Jöns Pentinpoika ja minä", vastasi arkkipiispa, "ja olen juuri mielihyvällä saanut hänen äidinisänsä, herra Kristerin lähettämän kutsumuksen pistäytyä Nyköpingissä matkallani. Mutta muuten", hän kääntyi erityisesti tuomioherran puoleen, "toivon, että olette ymmärtänyt tarkoitukseni?"

Jöns-herra taivutti hymyillen päätään ja lausui marskiin vilkaisten:

"Olen ymmärtänyt tarkoituksenne, kunnianarvoisa isä, mutta suonette anteeksi epäilykseni siitä, ettei kuningas Eerik enää tulisi takaisin Ruotsin valtakuntaan."

Oltiin vaiti hetkinen. Sitten lausui arkkipiispa:

"Käyköön kuinka tahansa, niin löytänemme kai toisaalta kuninkaan noudattamalla Ruotsin lakia ja vanhoja hyviä tapoja."

"Ja mistä me sen löytäisimme?" kysyi Jöns-herra säpsähtäen.

"Olkaa huoleti vaan", vastasi arkkipiispa vakavuudella, mikä antoi hänen sanoilleen tavallista syvemmän merkityksen, "Ruotsin valtakunnassa löytyy kyllä mies, joka voi kantaa kuninkaan kruunua ja manttelia!"

Kovat ja jäykät olivat Jöns Pentinpojan kasvot aina, mutta ankaran arkkipiispan sanain johdosta tulivat ne niin kylmiksi ja teräviksi, että ne ikäänkuin huokuivat jäätävää kylmyyttä. Arkkipiispan sanoja ei voinut väärin ymmärtää, ja mies, jota hän tarkoitti, oli tietysti sama -- nyt jo liiaksi mahtava -- mies, joka seisoi hänen edessään. "Aiotte siis kerrassaan erottaa kuningas Eerikin?" kysyi tuomioherra.

"Ei minulla, eikä luullakseni kellään muullakaan ole sellaisia aikomuksia", lausui arkkipiispa taas, mutta entistä terävämmin, ja kasvot niin ankarina, että se teki keskustelun jatkamisen kerrassaan mahdottomaksi. "Kuningas Eerik erottaa itse itsensä, sillä hänen omat tekonsa tekevät hänet mahdottomaksi Ruotsinmaata hallitsemaan. Jumalan nimessä toivon kuitenkin, ettei niin tarvitse käydä, vaan että hän kerrankin ryhtyy lakia ja oikeutta noudattamaan ja hoitamaan hallitusta, niinkuin kuninkaan tulee. Sillä kuninkaan Ruotsinmaa tarvitsee, se on ainoa pelastuksemme."

Marski ei lausunut mitään. Itse asiassa olivat arkkipiispan lausumat ajatukset hänenkin ajatuksiaan, vaikkei hän ollut siinä yhtä mieltä, että kuningas Eerik oli takaisin kutsuttava. Mutta Jöns Pentinpojan silmissä paloi tuli, joka melkein kauhistutti häntä. Se ei ilmaissut ainoastaan pettyneitä toiveita, hukkaan mennyttä vaivannäköä, vaan vihaa, joka tahtoi ruhjoa ja musertaa saaliinsa. Suu kuitenkin hymyili ja ylpeä pää kumartui esimiehelle.

"Minulla ei siis ole enempää keskusteltavaa kanssanne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi", sanoi hän, "toivotan teille pyhän kolminaisuuden nimessä onnellista matkaa sekä mennessä että tullessa!"

Tuomioherra kumarsi hyvästiksi ja lähti. Marski viipyi vähän kauvemmin, ja he jatkoivat kahden keskustelua, mistä marski yhä selvemmin huomasi, että arkkipiispan ajatukset yleisten asiain suhteen erosivat sangen vähän hänen käsityksestään. Ehto, jolla arkkipiispa tahtoi kuninkaan palaavan, oli itsessään sellainen, ettei kuningas ikänä sitä täyttäisi, ja jos arkkipiispa oli tosissaan puhunut kotimaisesta ruotsalaisesta kuninkaasta, niin ei marski voinut sen parempaa ja vaikuttavampaa liittolaista saada. Hän läksi senvuoksi korkean kirkonmiehen luota mitä parhaimmalla tuulella, ja herttaisella lämmöllä toivotti hän onnellista matkaa arkkipiispalle.

"Jos tarvitsette matkallanne myrskyn ja pahan ilman suojaa, niin älkää unhottako, kunnianarvoisa isä, että Fågelvikissä on teille tarjona hyvä pöytä ja lämmin vuode, milloin vaan haluatte. Itse ratsastan ylihuomenna Tukholmasta ja toivon saavani nukkua kolmannen yön Fågelvikissä."

Arkkipiispan tavallisen ankaruuden takaa pilkisti heikko ystävällisyyden väre, kun hän kiitti marskia.

Aikaisin seuraavana aamuna lähti hän matkalle, mutta saapui vasta seuraavana päivänä iltapuoleen Nyköpingiin. Krister-herran päällysmies saattoi hänet suurella kunnioituksella satamasta linnaan. Kristerin oli nimittäin täytynyt jo aamupäivällä lähteä Nynäsiin herra Niilo Erengislenpojan luo, joka oli Södermanlannin laamanni ja jonka kanssa hänen sitten piti matkustaa maantietä myöten Kalmariin.

Linnassa ei puuttunut mitään, mikä kuului tähän aikaan ylhäisen miehen hyvinvointiin. Kalliita verhoja riippui niiden huoneiden seinillä, jotka annettiin arkkipiispalle asunnoksi, yhtä kalliita tyynyjä oli penkeillä ja linnan päällysmies teki kaikkensa palvellakseen arvokasta vierasta. Eräällä pöydällä oli malja täynnä mantelimaitoa, josta arkkipiispa niin paljon piti. Hän keksi heti tämän kohteliaisuuden, ja hymyili kumartavalle päällysmiehelle.