Part 20

"Kun minä sitten tulin Arnöhön", jatkoi kirjuri, "niin ei ollut ensiksi suinkaan helppoa päästä hänen armonsa, arkkipiispan puheille. Hän on yhtä surumielinen vieläkin kun Vesteråsista tullessaan, jossa hän Strengnäsin piispan, Tuomaan, kanssa kirjoitti Eerik Puken rauhakirjan alle. Hän voihkii, hän rukoilee ja tekee ankarimpia parannustöitä... Hän on arvoton, niin hän sanoo, enää astumaan Herran alttarille sakramenttia jakamaan. Ainoana lohdutuksena ja toivona on hänellä ollut tähän asti, että marski ryhtyisi pelastamaan Eerikiä..."

"Marskiko?" huudahti Jöns Pentinpoika, äänessään huomattava terävyys.

"Niin, armollinen herra, marski", vastasi kirjuri. "Tietäkää, ettei kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Olavi, ole yhtä mieltä kuin muut siitä, mitä Vesteråsissa tapahtui. Hän tosin lausuili ajatuksiaan hyvin varovasti, mutta minä voin selvästi huomata hänen harvoista sanoistaan, että hän pitää teitä ja äidinisäänne, Krister-herraa, Eerik-herran todellisina vihamiehinä ja vainoojina ja että te tulette aina olemaan hänen silmissään ritarin oikeat surmaajat!"

Tuomioherran silmät välähtivät, mutta sitä olisi tuskin kukaan muu huomannut kuin Helmichin terävä silmä.

"Jatka, Helmich!" sanoi hän, "sinä kerrot merkillisiä juttuja."

"Hänen suustaan pääsi vielä sellaisiakin sanoja marskista", lausui kirjuri kehotusta noudattaen, "että olen varma hänen nyt täydellisesti liittyvän häneen, ellei..."

"Ellei?" toisti Jöns-herra.

"Ellei hän rupea puuhaamaan kuninkaan palaamista."

Tuli pitkä äänettömyys; tuomioherra tarttui tuolinsa vieressä olevaan rautapuikkoon, jota oli käyttänyt tulen kohennuspuuna. Hän kohensi tulta nytkin, ja silloin vierähti sattumalta kaksi hiiltä takan reunalle. Toinen niistä oli jo kokonaan häältynyt ja tuhkanöyhtän peitossa, toinen oli vielä hehkuva. Tuomioherra silmäeli terävästi näitä kahta hiiltä, ja hymy väreili hänen kasvoillaan; hän siirteli kohennuskepillään tuhkaa niiden ympäriltä, ikäänkuin eroittaakseen ne muista hiilistä. Viimein hän pisti raudan kärjen mustuneen hiilen alle.

"Kuningas Eerik!" huudahti hän sitten viskaten hiilen korkealle tottoon.

"Marski!" huudahti hän sitten, ja hiilistön hehku heijastui hänen säihkyviin silmiinsä. Mutta sitten hän äkkiä kohotti puikkoa hiukkasen ja iski sitten voimakkaasti hiiltä, että se murentui, ja säkenet sinkosivat ympäri takan. Sitten seurasi taaskin syvä hiljaisuus.

"Jos ymmärrän oikein, herra", lausui Helmich vihdoin, "niin on laita nyt sellainen, ettei näistä miehistä kumpikaan oikein kelpaa, ja silloin lienee vaaranalaista, jos Ruotsin kirkon ylin mies..."

"Et ole sanonut minulle, Helmich", keskeytti tuomioherra, "minkä vastauksen arvoisa isä, arkkipiispa Olavi, antoi esitykseni johdosta, että Ruotsin valtakunnan arkkipiispaa varten rakennettaisiin varustettu linna, jota olen useasti kehottanut häntä puuhaamaan ... sinä puhuit hänelle siitä?"

"Puhuin kyllä, mutta hän vastasi vaan: 'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta! Tervehdä kaniikkia, Jöns-mestaria, ja sano, että jokainen, joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu!'... Niin hän vastasi, ei sen enempää eikä vähempää, sekä viittasi kädellään lähtien sisähuoneisiin. En saanut enää nähdä häntä. Mutta kaikesta päättäen näyttää minusta, että arvoisalle isälle, arkkipiispalle itselleenkin olisi parhainta, samoin kuin valtakunnallekin, että hän pääsisi rauhaan ja lepoon. Hän on maailmaan kyllästynyt, mutta hänen ja marskin valtaa yhdessä ei liene helppo murtaa."

Kirjuri vaikeni ja Jöns Pentinpoika piti rautapuikkoa yhä hiilustalla.

"Ritarin ikkunan alla kasvoi puu, joka esti kuninkaan linnaa näkymästä", sanoi hän hiljaa ja puoleksi laulavalla äänellä siten ikäänkuin osoittaakseen, kuinka vähän hän välitti kirjurin viime lausunnosta, joko hän sen oikein ymmärsi tai ei. -- "Puu piti hakattaman pois, mutta joka oksan sijaan, joka hakattiin, kasvoi kaksi uutta. Ritari tuli epätoivoon, mutta lopuksi pääsi hän huolestaan kaikkein yksinkertaisimmalla tavalla maailmassa" -- ja tuomioherra toisti viimeiset sanansa vielä pari kertaa, mutta yhä hiljemmin, kunnes ne viimein kuuluivat pelkältä kuiskaukselta.

"Ihmeen kautta kuitenkin!" uskalsi kirjuri lisätä.

Tuomioherra katsoi ylös kummastuneen näköisenä. Hän ei näkynyt käsittävän kirjurin sanoja.

"Kuuleppas, Helmich!" sanoi hän, "oletko nyt hyljännyt yrttitaitosi?"

"Enpä suinkaan, armollinen herra, Henrikki Harpunsoittajan lääke- ja yrttikirja on yhä vieläkin rakkainta luettavaani!"

"Niinpä, niin", lausui taas tuomioherra, "monilla yrteillä on sellainen voima, että sillä voi tehdä ihmeitä sekä hyvää että pahaa varten, josta jälkimmäisestä armollinen Jumala meitä varjelkoon."

"Saattaa sentään olla väliin vaikeata erottaa hyvää pahasta ... paha voi olla väliin hyväksi ... unum caput dabitur plebi!" [Yksi henki menköön monen edestä.]

"Asian voi auttaa mitä yksinkertaisimmalla tavalla", lausui tuomioherra taas, ikäänkuin äskeiseen ajatusjuoksuunsa vaipuen.

"Yksinkertaisimmalla tavalla!" toisti kirjuri.

Nyt kuului portailta askeleita, kirjuri lähti pois, kohdaten ovessa drotsin, herra Krister Niilonpojan. Tämän perässä tuli Niilo Steeninpoika (Natt och Dag), marskin lanko, ja pian heidän jälkeensä saapui useita herroja, muiden muassa Maunu Pentinpoika, Engelbrektin surullisen kuuluisa murhaaja, sekä Maunu Gren, suurikasvuinen, voimakas mies, jolla oli terävät, vilkkaat silmät ja huomattavan reipas ja päättäväinen ryhti. Herra Jöns Pentinpoika otti ne toisen toisensa perästä vastaan erinomaisella ystävällisyydellä, mutta vetäytyi sitten hyvin osatulla vaatimattomuudella syrjään, jättäen, kuten kohtuullista olikin, ylimmän sijan ja keskustelun johdon äidinisälleen, vanhalle Krister-herralle. Tämä ei säästänytkään sanojaan.

Hän esitti juurta jaksain suhteensa mestattuun Eerik-herraan sekä lausui syvän huolensa maassa vallitsevan levottomuuden johdosta, jota eivät Jumala paratkoon, tähänastiset tapahtumat näyttäneet saavan loppumaan.

"Ja mistä tulee tähän parannus?" kysyi hän lopuksi. "Pohjoisesta saapuu huolestuttavia sanomia. Nuo taalalaiset ovat yhäti liikkeellä lihtoineen ja keihäineen, ja helsingit sekä värmlantilaiset taitavat noudattaa heidän esimerkkiään. Kauan kestänee, Jumala paratkoon, ennenkuin rauha tulee valtakuntaan kaiken sen perästä, mitä Engelbrekt täällä teki... Mistä tulee parannus?"

Krister-herra katseli ympärilleen odottaen, että joku läsnäolijoista ottaisi jotakin sanoakseen hänen lausuntonsa johdosta. Mutta kaikki olivat ääneti. Ainoastaan Niilo Steeninpojan katse synkkeni, kun drotsi mainitsi Engelbrektin nimen, ja hän näytti aluksi haluavan jotakin puhua, mutta pidättyi. Drotsi havaitsi sen kuitenkin ja kysyi:

"Mitä tuumitte, herra Niilo Steeninpoika ... jos keksitte jonkun tien päästäksemme tästä ahdingosta, niin puhukaa!"

"Minun on vaikea nähdä kauemmaksi kuin te, herra drotsi", vastasi Niilo-ritari. "Mutta sen tahdon sanoa, etten kärsi kuulla Engelbrektiä, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, pantavan rauhattomuuden alkusyyksi ... olen päinvastoin sitä mieltä, ja siitä vastaan, että jos hän olisi vielä elossa, niin tulisi meteleille äkkinäinen loppu... Asia on sellainen, että rahvas tarvitsee miestä, johon se voi liittyä, ja kun sellainen mies löytyy, on hän valtakunnan herra, ja hänellä on voima sysätä syrjään jokaisen, joka häiritsee häntä itseään ja valtakuntaa."

"Niin luulen osittain minäkin", lausui herra Jöns Pentinpoika, kasvoillaan tavallinen hymy, "kaksi ei voi rinnakkain vallita. Valtakunta tahtoo vaan _yhden_ kuninkaan, ja kun ei kuningasta ole, ei se totisesti tahdo kahta tai useampaa hänen sijaansa. Monien mahtajain aika lienee nyt loppunut, mutta kaksi korkeinta on jälellä... Niiden tulee olla yksimielisiä, niiden täytyy, ja ne ovatkin sen parempi; mutta mennyt hetki on usein aivan erilainen kuin tuleva hetki; tietämätöntä on, miten asiat kääntyvät, ja edeltäpäin arvaaminen on hyve..."

"Tarkoitatte. tyttärenpoikani", keskeytti drotsi, "että kahdessa herrassa on valtakunnalle tasan yksi liikaa..."

"Niin, äidinisä, te lausutte ajatukseni ... toisen tulee väistyä!"

"Ja kummanko?" kysyi drotsi hiukan kiivaasti.

"Kummanko, kysytte, herra drotsi", lausui nyt Maunu Gren, "kummanko? Siitä ei tarvinne pitkältä keskustella, kun te kerran olette drotsi, valtakunnan ensimmäinen mies. Viiden haavan kautta, sitä tahdon katsella silmästä silmään, joka rohkenee kieltää teiltä ensi sijan, vaikka se olisi herra Kaarlo Knuutinpoika itse?"

"Olette nyt purjehtinut vähän liiaksi ulapalle, herra Maunu", sanoi drotsi hymyillen, "sen kuulee puheestanne. Niinkuin te haluatte asiain olevan, ovat ne _olleet_; nyt eivät ne enää ole niin, nyt on valtakunnalla niin kutsuttu päämies, ja häntä pitäisi drotsinkin kumartaa, sillä päämies on kuninkaan sijainen!"

"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema?" kysyi Maunu-herra kummastuneena.

"Vaikka hän olisi vaan talonpoikain valitsema!" vastasi drotsi.

"Silloin olkoon autuuteni mennyttä, ellen seivästä sellaista päämiestä hyvällä miekallani", huudahti Maunu-herra kiivaasti, lyöden miekkaansa että huone kajahti.

"Hyvin puhuttu, ankara herra", sanoi Jöns Pentinpoika ivallisesti, "mutta niin monella hevosella ette te ratsasta, eivätkä kaikki ne yhteensäkään, jotka ajattelevat kuten te, että nimittäin saisitte rahvaan valitseman valtakunnan päämiehen masennetuksi. Nähkääs, hän on kuin kuu ... voimme yhtä kernaasti suututella, ettei aurinko paista yötä päivää, mutta vihotelkaamme minkä haluttaa, aurinko menee sittenkin mailleen, ja kuu tulee tilalle ... niin on asian laita, sitä emme voi tyhjäksi tehdä emmekä muuksi muuttaa ... meidän täytyy ottaa asia sinä, mikä se on."

"Tyttärenpoikani on oikeassa", lausui Krister-herra, "asia on, niinkuin hän sanoo. Marski on todellakin valittu valtakunnan päämieheksi, mutta hän ei taida, Jumala paratkoon, kyetä pahaa korjaamaan, sillä mikäli pohjoisesta tulevat sanomat kertovat, nousee rahvas kapinaan juuri häntä vastaan. Minun mielestäni on se suuri onnettomuus, että ruotsalainen herra ja Kaarlo Olavinpojan tyttärenpoika on voinut alentua ottamaan armolliselta herraltamme kuninkaalta, ensin marskinviran ja antamaan sitte rahvaan vielä valita itsensä valtakunnan päämieheksi. Luuloni on, että hänen käy lopulta tukalaksi palvella kahta herraa. Sen vuoksi hän ei myöskään voi välttää senkaltaisia vaikeuksia, kuin esimerkiksi että hän häätyy laskemaan rinnalleen Tukholman linnaan sen, joka Ruotsin lain ja vanhan hyvän tavan mukaan on valtakunnan ensimmäinen mies armollisen herramme, kuninkaan jälkeen."

"Se ei sovi", huusi kiivasluontoinen Maunu Gren, "se ei sovi, yhden hallussa olkoon Tukholman linna ja yksi olkoon valtakunnan päänä, ja, hyvän miekkani kautta, Kaarlo Knuutinpoika ei ole se mies!"

"Te katsotte siis parannuksen tulevan siitä, että näistä kahdesta mahtavasta marski väistyy?" kysyi Jöns Pentinpoika.

"Niin on ajatukseni!" vakuutti Maunu-herra innokkaasti.

"Se lieneekin oikea ajatus!" lausui taas Jöns-herra, "vaikkei kaikkein parahin. Sillä kuningastakaan ei saatettane sentään aivan unhottaa, kun nyt kerran varmaan tiedämme hänen olevan elossa!"

"Siitä ei ole vähääkään epäilemistä", lausui Maunu-herra, "minä olen itse puhutellut hänen armoaan, kuningas Eerikiä, ja hän sanoi minulle, kun viikko sitten olin Gotlannissa, aikovansa lähteä ritariston suurmestarin luo Preussiin."

"Minäkin tiedän sen", lisäsi Jöns-herra, "minä tiedän sen kirjeen kautta, jonka olen saanut Tanskasta. Mutta epävarmaa on kuitenkin, mitä armolliseen herraamme, kuninkaaseen, tulee ... tyytymättömyys häntä kohtaan on suuri Tanskassa ... tietämätöntä on siis, kuinka asiat häneen nähden saattavat käydä, ja jos kävisi niinkuin on pelättävä, nimittäin että..."

"Että hän menettää valtakuntansa", täytti kärsimätön Maunu-herra.

"Aivan niin", lausui Jöns Pentinpoika, "jos niin kävisi, niin on hyvä olla varuillaan, ja minä lisään siihen, mitä tässä esitettiin rauhan saannin ehdoksi valtakuntaan, minä lisään: tässä tarvitaan yksimielisyyttä, ennen kaikkea yksimielisyyttä. Marski on mahtava ja mahtavammaksi hän voi tulla, kävi miten kävi."

"Lankoni, herra Kaarlo, luulee aikaisin voittaneensa pelin", lausui suurella katkeruudella Niilo Steeninpoika, "mutta voipa tulla sekin aika, että hän saa nähdä leikkiä vielä jatkettavankin."

Keskustelua kesti kauan, ja herrat tulivat yhä kiihkeämmiksi ja katkerammiksi Kaarlo Knuutinpoikaa kohtaan. Hän tuli jo lopulta kapinannostajaksi, aivan yhtä vaaralliseksi kuin Engelbrektkin, ja hän tavotteli kuten tämäkin rahvaan suosiota. Kaikille tuli siis päivän selväksi, että marskin tuli väistyä Krister-herran tieltä, ellei onnistuttaisi saamaan kuningasta takaisin valtakuntaan. Jöns Pentinpoika ei virkannut enää juuri mitään, hän näytti tuskin ajattelevankaan, mitä puhuttiin, saatuaan asian kerran alkuun. Ainoastaan kun jotakin sellaista lausuttiin, joka oli viemäisillään keskustelun oikealta tolalta pois, tarttui hän siihen saattaen sen taas oikeaan. Kuninkaaseen nähden päätettiin odottaa, mitä siinä kokouksessa tapahtuisi, joka aiottiin pitää seuraavana kesänä Kalmarissa. Jos saataisiin hänet siellä taivutetuksi tulemaan takaisin valtakuntaan, niin keksittäisiin kai sitten aina joitakin keinoja marskia vastaan, muuten täydyttäisi ryhtyä tehokkaampiin toimiin.

Mutta ensimmäistäkin tarkoitusta, kuninkaan takaisin tuloa varten oli poistettavana ne esteet, joita marski on sitä vastaan paneva ja jotka arkkipiispa Olavi epäilemättä hyväksyy. Tästä saivat herrat paljon tuumittavaa. Upsalan arkkipiispalla oli suuri vaikutus kansaan, eikä mikään voinut niin varmentaa marskin asiaa kuin se, että arkkipiispa Olavi oli hänen puolellaan. Se oli kuitenkin lohdutuksena, että arkkipiispa oli niin kivulloinen, etenkin nyt Vesteråsista palattuaan, että hän senvuoksi tuskin ottaisi antautuakseen matkustamisen rasituksiin, vaan jäisi hiljaisuuteen hiippakuntaansa. Marskin muita kannattajia, kuten Tuomas-piispaa ja muita, ei niin paljo pelätty.

Herrat läksivät vasta puolipäivän aikoina Mustaveljesluostarista, mutta yksitellen, etteivät huomiota herättäisi. Krister-herra viipyi viimeiseksi, ja jäätyään kahden kesken tyttärenpoikansa kanssa, sanoi hän, katseltuaan kauvan syvän hiljaisuuden vallitessa kivilattian ruutuja:

"Käyköön kuninkaan miten tahansa, mutta ennemmin tai myöhemmin täytyy marskin ja minun puhua suumme puhtaiksi!"

"Minusta näyttää, että se puhe on jo alettu, äidinisä", lausui Jöns-herra, "vaikka annatte sen käydä toisen miehen kautta."

"Olet tehnyt hyvin tehtäväsi, tyttärenpoikani... Hurja ja hillimätön Eerik-herra ei olisi sen sievemmin voinut tulla vaivoistamme pois. Neuvosi oli hyvä; jos he, marski ja hän olisivat tulleet hyviksi ystäviksi, mikä olisi hyvinkin voinut tapahtua, niin olisimme saaneet varoa nahkaamme."

"Sitä juttua ei ollut vaikea johtaa... Eerik-herra johti sitä itse! Olisinpa vaan helposti voinut saada tuomionkin Vesteråsissa..."

"Tuomion, tyttärenpoikani? ... se ei paljoa merkitse. Vesteråsissa rauha rikottiin ... tuomiota ei kansa niinkään paljo ajattele, se on vaan sen sanan viimeinen tavu, joka jo lausuttiin Vesteråsissa. Siksi sitä katsotaan täällä Tukholmassa, samaten kuin Taalainmaassa ja Vermlannissa, ja siellä luulen meillä olevan hyviä liittolaisia..."

Jöns Pentinpoika pudisti epäilevästi päätään.

"Saatte nähdä", lausui silloin drotsi, ikäänkuin kumotakseen tyttärenpoikansa epäilykset, "saatte nähdä, ettei kauan kestä, ennenkuin ne taas tulevat Vesteråsia kohden."

"Teillä on sitten hyvät tiedot, äidinisä!" sanoi Jöns Pentinpoika. "Katsokaa sentään, että ne, jotka teidän asiaanne ajavat, tekevät sen teidän hyödyksenne. Sukulaisemme, marski, ymmärtää sen pelin perinpohjin, ja ellemme pidä varaamme, niin saattaa käydä niin, että me kaadumme ja hän seisoo... Jousta on jo kireälle jännitetty, jos se katkee, niin on voitto hänen!"

Vanha Krister-herra vaipui ajatuksiinsa. Noustessaan hetken päästä seisomaan silitti hän kädellään partaansa lausuen painolla:

"Luulen kuitenkin, tyttärenpoikani, että käteni ovat liian vanhat jännittämään jousta, niin että se minun käsissäni katkee... Ennen kuin se tapahtuu, annan sen sinun käsiisi. Hyvästi!"

Sitten hän läksi jättäen Jöns Pentinpojan yksikseen.

Hetkisen kuluttua astui Helmich-kirjuri taas sisään kumartaen nöyrästi herralleen. Hänen kädessään oli malja, täynnä maidonnäköistä juomaa. Vietyään sen huulilleen ja juotuaan antoi hän sen herralleen sanoen:

"Näyttääkseni, etten ole yrttitaitoani unhottanut, pyydän tarjota teille tämän!"

"Sehän on maitoa!"

"Niinpä kyllä, mutta nimeltään lac amygdalorum! [manttelimaitoa] Maistakaa sitä, herra, juoma on sekä terveellistä että hyvänmakuista."

Tuomioherra otti maljan ja joi, piti sitä kädessään katsellen suoraan eteensä, joi taas ja pani sen sitten pöydälle.

"Jumalan äiti!" huudahti hän, "sehän on suloista hunaja-juomaa!"

"Niin, hunaja-juomaa!" vastasi kirjuri, "opin tekemään sitä sukulaiseni luona, joka on hänen armonsa Kölnin arkkipiispan kokki!"

"Se ei siis ole mestari Henrikki Harpunsoittajan keksintöjä!"

"Ei, ei ... tämä maito on tullut paljoa enemmän maksamaan minulle, sukulaiseni ei tahtonut millään ehdolla opettaa taitoaan; sain pinnistää kaiken kekseliäisyyteni päästäkseni hänen salaisuutensa perille. Mutta juoma tulee kalliiksi. Voitte ymmärtää sen siitä, että sitä valmistetaan pelkistä manteleista..."

"Se on tiettyä, minä maksan kulut, Helmich", lisäsi tuomioherra hyvin tyytyväisenä.

"Kiitos, armollinen herra", jatkoi kirjuri, "juoma onki hintansa arvoinen, sillä on mitä arvokkaimmat ominaisuudet. Se on mieluista maultaan, ja sitäpaitsi se virvoittaa ja ravitsee, sillä, kuten näette näistä rasvakukkasista tässä pinnalla", kirjuri tarttui maljaan ja näytti sormellaan juomassa olevia pieniä rasvarakkoja, "tulee tämä maidonväri hedelmän öljystä. Senvuoksi arvelin, että voisitte lähettää pullollisen tätä kallista maitoa kunnianarvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville... Hän tuntee hyvin sen, sillä hän joi sitä ollessaan Baselin kokouksessa, ja minä tiedän, että hän haluaisi sitä suuresti..."

"Kuten sanot, Helmich", sanoi tuomioherra vilkkaasti, vaihtaen katsetta kirjurinsa kanssa, "kuten sanot, se tulee ilahuttamaan tuota hyvää vanhusta, ja minä tahdon antaa hänelle ystävälahjan hänen suuren hyväntahtoisuutensa edestä! Pane pullo kuntoon, Helmich, sinä saat itse viedä sen hänen armolleen, arkkipiispalle; samalla viet kirjeen, minulta."

Herra Jöns Pentinpoika pysähtyi äkkiä kuuntelemaan. Ikkunain pienistä ruuduista tunkeusi huoneeseen räyhääviä ääniä. Ei ollut tosin tähän aikaan mitään tavatonta, että Tukholman kaduilla oli meteliä ja vallattomuutta, mutta tällä kertaa tuntui se tavallista pahemmalta, sillä rähinää oli jo kotvasen kestänyt ja se näytti pikemmin yltyvän kuin lauhtuvan. Miehet katsahtivat toisiinsa kuunnellen jännityksellä.

Huudot kuuluivat Sielutarhankadulta päin, ja tasaisen pauhinan välistä kuului selvemmin muutamia läpitunkevia huutoja, ikäänkuin joku olisi juossut luostarin ohi melupaikalle päin tai sieltä pois. Kirjuri lausui arvelun, että melu ehkä johtui siitä, että marski yritti ajaa drotsia Tukholman linnasta. Tuomioherra pudisti päätään, muttei voinut päästä siitä aavistuksesta, että metelin syyt olivat tavallista vakavampaa laatua.

"Tahdotteko, että hankin teille tiedon, mikä on melun syynä?" lausui nuori kirjuri puoleksi kuiskaten.

Tuomioherra nyökkäsi, mutta sanoi samalla itse haluavansa käydä kuulemaan ja näkemään asian laitaa, sekä pyysi kirjurinsa tuomaan pari munkkikaapua. Tämä riensi ulos ja toi kohta kaaput, jotka miehet heittivät ylleen lähtien kadulle. He menivät Sielutarhankadulle päin ja tulivat pian metelipaikalle.

Katu oli täynnä kaikenlaista kansaa. Porvareita, kisällejä, oppipoikia ja kaupungissa oleskelevain herrain palvelijoita liikehti sekaisin tiheämmän joukkion ympärillä, joka oli rähinän keskuksena. Kaikki puhuivat kovasti, elleivät ottaneet osaa keskijoukosta lähtevään raakaan kirkunaan. Uusia voimia tuli alinomaa muilta kaduilta.

"Reväiskää kieli sen suusta!" huusi eräs, joka sai hurjaa suostumus-kirkunaa palkakseen.

"Lyökää ensin polvet pois", huusi toinen, "hän ei tarvinne kumpiakaan!" Ja rähisevää suostumusta sai tämäkin puhuja.

Melua jatkui. Kun se joskus vähän kuin taltui, oli jollakin aina uusia neuvoja valmiina, eikä muuta tarvittukaan yllyttämään sitä entiseen raivoonsa. Kepiniskuja ja kiviä sateli; etempänä olijat heittelivät niitä vähääkään huolimatta sattuivatko ne oikeaan vai väärään henkilöön.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Jöns Pentinpoika muutamalta vanhemmalta porvarilta tyyntyneenä huomatessaan, ettei meteli ollut sen vaarallisempaa laatua. "Mitä tässä tahdotaan?"

"Ne tahtovat hukuttaa noita-akan rengin", vastasi porvari.

"Noita-akan rengin?" kysyi Jöns-herra.

"Noita istui hirsipuun juurella koko yön, ja kun hän lähti aamulla, niin hiipi hänen renkinsä tuonne mestari Gellinkin taloon."

"Niin", lisäsi eräs toinen, "hän istui tornissa, mutta karkasi ... ensi kerralla ne veivät hänet sinne takaisin ... nyt lienee parasta työntää hänet järveen kerrassaan, niin ei hän enää potki."

Jöns Pentinpojalle oli tämä arvoitusta, mutta hänen kirjurinsa tiesi paremmin edellä käyneet tapahtumat; hän selitti herralleen, mitä oli tarpeen asiain ymmärtämiseksi. Hirsipuun juurella istunut olento eli noita-akka oli epäilemättä Eerik-herran sisar, ja hänen palvelijansa oli todellakin yrittänyt karata tornista, vaan oli joutunut kiinni. Nyt hän oli kuitenkin kuollut sillä matkalla saamistaan iskuista, kirjuri oli kuullut sen Knuutilta, mustaveljeltä, joka oli ripittänyt tuota syntisparkaa.

"Mutta kuka tämä sitten on?" kysyi tuomioherra.

"Hän on vedetty esille mestari Gellinkin talosta..."

"Gellinkin? Entäs muuta...?"

"En tiedä, mutta minä tapasin sen poikasen, joka toi aamulla teille kirjeen eräältä sairaalta mieheltä, joka asuu mestari Gellinkin talossa."

"Olet oikeassa, Helmich ... niin se onkin ... hän juuri ... mikä hänen nimensä taas olikaan ... Rodenberg... Pyhimysten nimessä, mikä kamala erehdys, miesparka on hukassa!"

Samassa kaikui mahtava ääni yli metelin:

"Drotsin nimessä, pidättykää hyvät ihmiset!"

Rähinä tuntuikin taltuvan silmänräpäyksen ajaksi, mutta samassa se taas yltyi entistä tuimemmaksi, ja onnettoman uhrin yli kohotettiin jo miekkoja ja kirveitä.

Mutta silloin tunkeutui joukon läpi kummastuttavalla voimalla ja notkeudella eräs pitkä mies; hän viskeli syrjään ne, jotka eivät väistyneet ja tuli äkkiä kirveitä ja miekkoja heiluttavain miesten keskelle. Nyt vaikeni kirkuna hänen ympärillään, mutta kuului sitä kovemmin etempää, ja se esti tuomioherraa kirjureineen erottamasta, mitä siellä lausuttiin, mutta he näkivät kummakseen tuon voimakkaan miehen nostavan onnettoman uhrin maasta ja kantavan hänet yksinään Gellingin taloon päin, jonka pihaan hän katosi.

Aluksi väkijoukko nolostui. Kaikkia ällistytti pelastajan uskaliaisuus ja voima sekä hänen sankarimainen ulkomuotonsa, ja tämä vaikutus levisi keskuksesta ulospäin, joten syntyi hetkiseksi yleinen hiljaisuus. Mutta nyt kulki liike takaisin äärimpänä seisovista keskukseen päin; huuto ja melu kasvoi, käyden hurjemmaksi kuin koskaan. Jo hyökättiin mestari Gellinkin talon porttia vastaan. Mutta lujat tammiovet kestivät törmäyksen.

Tuomioherra oli kirjureineen nähnyt kaiken, ja väkijoukon muista hommista eivät he vähääkään välittäneet, jonkavuoksi he lähtivät kiirein askelin Mustaveljesluostaria kohden. Kääntyessään kadun kulmassa luostarikadulle nykäisi kirjuri herraansa kaapusta kuiskaten, että äskeinen pelastaja tuli heidän takanaan. Ennenkuin he ehtivät vilkaista taakseenkaan saavutti mies heidät ja astui kiireesti heidän ohitseen. Hänen yllään oli pitkä, avara viitta; oli jo hämärä, ja katu oli kapea, joten oli mahdotonta tuntea häntä. Hän sai kuitenkin sekä Jöns Pentinpojan että hänen kirjurinsa uteliaisuuden hereille, niin että he seurasivat häntä vähän matkan päässä.