Part 2

"Engelbrektin haudalla en paljasta miekkaani, herra Eerik", lausui Kaarlo aivan tyyneesti, "iske vaan, jos haluttaa ja jos luulet voivasi siitä vastata; minä olen aseetonna edessäsi."

Marskin sanat vaikuttivat kuin taikavoima, Eerik pudotti miekan kädestään; se pudota helähti kivilattialle, näyttipä melkein siltäkin, kuin olisi häntä haluttanut rientää tarjoomaan kättään marskille. Mutta hän malttoi mielensä äkkiä.

"Te olette oiva ritari, herra Eerik", jatkoi marski, "ja te tiedätte, mitä ritarille kuuluu, mitä meillä lieneekin kaunaa välillämme... Herra Maunu Pentinpoika ei tahdo välttää rangaistusta; jos tahdotte, on hän valmis seuraamaan teitä tällä hetkellä, ja kärsimään mitä rangaistuksia tahdotte... Olette sen itse nähnyt... Ja niin ollen luuletteko ritarin tehtäväksi kiiruhtaa rankaisemaan ennen lakia?"

Eerik-herra ei vastannut. Hän vaipui mietteisiinsä ja otti miekkansa lattialta, mutta marski jatkoi Maunu Pentinpoikaan kääntyen:

"Mene rauhassa, sukulaiseni, minun sanani nojalla ... kun asianne tulee neuvoston eteen, niin voin minä todistaa katumuksestanne!"

Maunu läksi, ritarit jäivät paikoilleen; kumpikin tuntui odottavan, että toinen alottaisi keskustelun.

"Mielelläni näkisin, että lähtisimme täältä ystävinä; tarkoitan, että se joka tässä lepää, näkisi sen mielellään. Sillä minä vannon, Eerik Puke, minä tahdon samaa kuin hänkin ... minä tahdon vapauttaa isänmaamme muukalaisten vallasta!"

"Te puhutte sievästi, marski", vastasi Eerik, "eikä tämä ole ensi kertaa, jolloin se tuudittaa minut uneen. Mutta minä sanon teille suoraan, minä pelkään puhettanne... Engelbrektin nimi kuuluu kauniilta suussanne, ja varmaan on moni seuraava teitä vaan senvuoksi, mutta minun täytyy katsoa sitä vaan koreaksi verhoksi, joka peittää niitä portaita, joita myöten te aiotte kohota valtaan ja kunniaan... Ja sepä ei teille tule koskaan onnistumaan, niinkauan kuin Eerik Puke elää, ja -- uskokaa minua! -- minä vedän puolelleni Ruotsin rahvaan ytimen..."

"Ja mistä päätätte, ett'eivät äskeiset sanani tarkoittaneet totta...?"

"Siitä marski", vastasi Eerik katseltuaan häntä hetkisen, "että te kaadatte parhaat puut naapurinne metsästä tehdäksenne tilaa omalle tuvallenne... Mutta olkaa huoletta, minä en käy kimppuunne kuin varas yöllä, te saatte sitä ennen minulta kunniallisen taisteluvaatimuksen!"

Eerik läksi ulos, ja hänen tanakat askeleensa kajahtelivat temppelissä. Kaarlo-herra seisoi hetkisen äänetönnä katsoen hänen jälkeensä. Sitten lausui hän joitakin epäselviä sanoja, vetäisi viitan ympärilleen ja läksi hänkin pois.

Niilo Bonpoika oli koko ajan ollut liikkumatonna erään muurinkulman takana. Hän tunsi kyllä kaikki nämät henkilöt, mutta hänet oli niin tyrmistänyt tämä näky, sekä katujan hurja itsensä kiduttaminen että ritarien keskustelut, ettei hän tullut ajatelleeksikaan astua esiin heidän pariinsa. Kun hän lopulta sai älynneeksi, ettei hänen sopinut olla näkymätönnä kuulijana, niin oli se jo myöhäistä.

Näiden miesten kohtaus, jotka nyt olivat ensimmäisiä Ruotsissa, näytti kuitenkin kuin sallimuksen sormelta, joka tahtoi hänelle viitata, millä kannalla asiat olivat, ja mikä hänen oli valittava nyt, jolloin kohta oli alkava hänen oman, itsenäisen toimintansa aika. Valitseminen ei ollut helppoa. Eerik Puken avoin, miehekäs ja ritarillinen, joskin vähän kiihkeä ja maltiton käytös ei voinut olla syvästi vaikuttamatta nuorukaisen mieleen. Mutta näitä ominaisuuksia ei suinkaan puuttunut marskiltakaan. Ja molemmat sanoivat tahtovansa kulkea Engelbrektin jälkiä. Eerikin syytökset marskia kohtaan voivat johtua kateudesta, ja kiihkoissaan saattoi hän niitä ainakin pahoin liioitella. Oli kuitenkin toisellakin puolen asioita, jotka saivat Niilo Bonpojan arvelemaan. Valtakunnanpäämiehen vaalista Tukholmassa kerrottiin yhtä ja toista. Se oli pantu toimeen aivan äkisti vuoden alussa, ja Engelbrektiä ei valittu, kun valitsijat olivat pelkkiä herroja, vaikka marskin sitten täytyikin luovuttaa osa vallasta hänelle, niinkuin oli jo päätetty herrainpäivillä Arbogassa. Tämä kaikki asetti marskin vähemmän kauniiseen valoon, sitä ei Niilo Bonpoika voinut itseltään salata. Ja jos vielä sekin oli totta, johon Eerik-herra viittasi, että nimittäin marski oli Juho Kaarlonpojan (Färlan) avulla saanut anastetuksi Nyköpingin, ja että tämä juonittelu oli jo tapahtunut Engelbrektin eläissä, niin vieroitti se nuorukaista yhä enemmän marskista, ehkä tämän lempeä luonne kohottikin hänet kilpailijaansa paljoa ylemmäksi.

Mutta vaikka taasen Eerikin tarkoitusperät olisivatkin jalommat kuin marskin, niin oli sentään eri kysymys, kumpi näistä paremmin kelpaisi johtamaan Ruotsin valtakuntaa, kiihkeä, intohimoinen, maltiton Eerik-herrako, vai mukautuvainen ja enemmän harkitseva Kaarlo, jonka toiminnalta siltä ei suinkaan puuttunut voimaa.

Nuorukaisen näitä miettiessä tuli Tuomas-piispa kirkkoon. Hän teki ristinmerkin ja seisahtui kädet ristissä haudan eteen. Rukousta lukiessaan, tipahti kyynel toisensa perään hänen poskilleen. Rukoiltuaan kääntyi hän ja kasvoilleen tuli surumielinen ilme, kun hän havaitsi Niilo Bonpojan.

Tämä astui piispan luo, joka laski juhlallisesti kätensä hänen päänsä päälle.

"Jumala kaikkivaltias ja taivaan kaikki pyhät siunatkoot sinua, poikani", sanoi hän liikutettuna, "juuri tässä paikassa, tämän kaikista jaloimman ja parhaimman miehen haudalla, olen tahtonut antaa sinulle siunaukseni, kun meidän nyt tulee toisistamme erota."

"Vieraalla ritarilla on siis ollut muutakin asiaa kuin kutsua minua kuolevan äitini luo?"

"On, poikani", vastasi piispa, "alkaa jo olla se aika, että sinusta tulee mies puolestasi, ja tämän viimeisen vuoden, joka siihen vielä on, tulet sinä isäsi tahdon mukaan seuraamaan jotakin urhoollista ritaria oppiaksesi oikein käyttäytymään sekä sodan että rauhan toimissa."

"Ja tiedättekö te, hurskas isä, kuka on täksi vuodeksi määrätty minun herrakseni?"

"Isäsi, ritari Bo, on siksi valinnut marskin ja valtakunnan päämiehen, herra Kaarlo Knuutinpojan!"

Nämä sanat tekivät nuorukaiseen niin huomattavan vaikutuksen, että piispa katsoi tarpeelliseksi kysyä sen syytä. Niilo kertoi silloin juurtajaksain mitä oli nähnyt. Piispa mietti tarkoin, mitä nuorukainen kertoi, ja sanoi sitten:

"Varjelkoon Herra armossaan Ruotsinmaata sisällisestä sodasta... Herra Eerik on urhokas ritari ja hän nautti suuresti Engelbrektin suosiota, mutta marski on kuitenkin valittu valtakunnan päämieheksi, ja Engelbrektkin tunnusti hänet siksi... Tarkoitan, että voit olla rauhallisena isäsi valinnan johdosta, poikani, marskin hovissa tulet sinä ainakin oppimaan kaikkia tapoja ja toimia, mitä ritarille kuuluu ... ja mitään sellaista ei hän ole sinulle tehtäväksi määräävä, joka sotisi Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan..."

Piispa keskeytti äkkiä puheensa, pani kätensä nuorukaisen olkapäälle ja katsoi kauan kysyvästi ja tutkivasti häntä silmiin.

"Mutta eräästä asiasta tahdon sinulle puhua", jatkoi hän sitten, "ja sen lupauksen vaadin sinulta tässä Jumalan ja Engelbrektin varjon edessä ... älä koskaan unhota, että se tarkoitus, jonka puolesta Engelbrekt eli ja toimi, on ylevin tarkoitus, mikä ruotsalaisella ritarilla voi olla... Lupaa minulle siis, ettet koskaan, mitä ikänä tapahtuneekin, erota omia tarkoituksiasi Ruotsin rahvaan asiasta ... Jumalan avulla Ruotsin rahvaan puolesta -- se olkoon elämäsi tunnuslause!... Silloin saattaa vanha Tuomas-piispa tyynnä sulkea silmänsä, kun hänen aikansa tulee, ja rauhallisesti lähteä täältä tietäen työnsä hyvin tehneensä!"

Piispa oli liikutettu ja samoin Niilo Bonpoika. Mutta sitten laski tämä katse varmana kätensä ja kosketti hautakiveä lausuen:

"Minä vannon sen, hurskas isä, Engelbrektin tomun kautta, ja niin totta kuin Jumala ja pyhä Eerik minua auttakoot!"

"Niin kuulkoon Jumala kaikkivaltias valasi, poikani, antakoon sinulle armoa ja voimaa sitä täyttämään kaikissa elämäsi vaiheissa!"

Niilo Bonpoika polvistui, ja piispa laski kätensä hänen päälleen siunaten häntä.

Temppelissä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, ja vahakynttilät paloivat kirkkaammin, ikäänkuin osoittaen, että Engelbrektin henki oli saapunut valaa todistamaan ja antamaan voimaa piispan siunaukselle.

II.

Merirosvon tytär.

Niin tulisella vauhdilla kuin kahden vankan hevosen kavioista lähti, siirtyi Niilo Bonpoika ja viheriä ritari Örebrosta Ekesjöhön, joka jälkimmäinen paikka on neljä runsasta peninkulmaa samannimisestä kaupungista.

Hevoset olivat vaahdosta ihan valkeina, kun he tulivat sillalle, joka vei saarelle rakennettuun Ekesjön vankkaan kivikartanoon, jota nykyään kutsutaan Ekesjön hovitilaksi. Kartano oli aikoinaan kuulunut Nydalan luostarille, mutta oli v. 1420 vaihdon kautta joutunut Margareta-kuningattaren ensi vuosilta tunnetun merirosvon Sven Sturen käsiin, jolla oli sitäpaitsi koko joukko muita taloja. Sven-ritari oli aluksi johtanut kuningattaren miehiä Gotlannissa kuningas Albrektin poikaa, Eerik-herttuata vastaan, mutta oli pian luopunut kuningattaresta ja liittynyt herttuaan. Hän kokosi kohta ympärilleen niin kutsutut vitaliveljekset eli muonaveljekset, ja hänen rosvolaivansa kiertelivät sitten kaikkia pohjoisia meriä. Herttuan kuoltua nimitti leskiherttuatar Svenin Gotlannin päälliköksi, ja kun hän sitten täältä kuulutti, että jokainen, joka tahtoi häntä auttaa, sai turvapaikan Gotlannin linnoissa, niin tuli tämä saari noiden "Jumalan ystävien ja kaikkein vihamiesten" keskuspaikaksi, kuten nämä merisissit itseään nimittivät. Kun Margareta sitten onnensa ja viisautensa avulla vihdoin -- vuonna 1398 -- sai karkoitetuksi rosvot Gotlannista, niin läksi Sven-ritari monen muun keralla Pohjaan s.o. Pohjanlahteen jatkaakseen siellä taisteluaan kuningatarta vastaan. Mutta syksyllä samana vuonna täytyi hänen myöntyä sovintoon hänen kanssaan.

Samoihin aikoihin häätyi eräs toinenkin mahtava herra, joka oli pitänyt yhteyttä Svenin kanssa, nimittäin tunnetun drotsivainajan Bo Juhonpojan poika, Knut Bonpoika, sopimaan kuningattaren kanssa. Näiden herrain vallassa oli vuoden 1398 kuluessa ollut kaikki linnat ja varustukset Pohjanlahden ympärillä, joten heidän liittonsa ei suinkaan ollut mikään halveksittava mahti. Mutta kun rauha kerran oli tehty, näytti kuningatar kokonaan unhottaneen heidän entisen elämänsä ja käytti näitä vanhoja merirosvoja sitten moniin tärkeihin toimiin. Ritari Sven eleli sittemmin hiljaisuudessa maatiloillaan Smålannissa kuolemaansa asti.

Hänen tyttärensä Katariina oli naimisissa Bo Steeninpojan (Natt och Dagin) kanssa, jolle hän synnytti kaksi poikaa ja yhden tyttären. Poikain nimet olivat Svante ja Niilo, tytär, Märta, tuli naimisiin Pietari Arviidinpojan (Ribbingin) kanssa. Niiloa hän piti näistä rakkaimpana. Hän oli nuorin ja lahjakkain. Vanhemmalla veljellä oli hidas ja sävyisä luonne, hän eli mieluimmin hiljaisuudessa isänsä tiloilla eikä koskaan halannut kotisarkaa ulommaksi. Märta oli lapsista vanhin; hän oli jo aikaisin joutunut naimisiin ja oli ollut jo useita vuosia leskenäkin.

Svante seisoi pihalla tervehtäen veljeään, kun tämä tuli pitkää siltaa myöten, joka liitti linnansaaren mantereeseen.

"Kuinka äitimme jaksaa?" kysyi Niilo ensimmäiseksi tervehdittyään veljeään.

"Eipä kukaan tietäne, koska hänen viimeinen hetkensä tulee", vastasi Svante. "Hän makaa raihnaana ja kuihtuneena ja heikontuu päivä päivältä; mutta nyt hän kai itsekin luulee loppuhetkensä tulevan, koska hän on sinut kutsuttanut luokseen. Isämme oli täällä, mutta lähti eilen pohjoiseen päin ... sanoi pidettävän Vadstenassa herrainkokousta, johon hänenkin oli matkustaminen."

"Lääkkeet eivät siis auta häntä?" kysyi Niilo, heittäen ohjat muutamalle vanhalle palvelijalle, joka juoksi saapuville. "Toivoisin, ettei hän koskaan olisi lääkkeitä käyttänyt ... juuri siitä päivästä alkaen, jona hän niitä rupesi ottamaan, on hän yhä huonontunut."

"Eikö hän itse sitä huomaa?..."

"Ei, ja Bengta-rouva sanoo..."

"Bengta-rouvako?" keskeytti Niilo ja katsoi kummastellen veljeään, "mitä Bengta-rouva täällä äitimme luona tekee?"

"Hänhän täällä kaikesta huolta pitää äitimme sijasta", vastasi Svante, "ja hän myöskin määrää lääkkeet, sillä hän on hyvin harjaantunut yrttitaitoon ja osaa keittää niistä hyvin terveellisiä juomia."

"Mutta eihän Bengta-rouva ennen ollut mikään äitimme ystävä!" lausui Niilo aikoen nousta portaille.

"Hän on viime vuosina paljon muuttunut... Nykyään on hän pelkkää hyvyyttä ja ystävällisyyttä äitiämme kohtaan."

"Ha-ha-ha", kajahteli viheriän ritarin kuiva naurunhohotus sivultapäin, ja veljekset näkivät hänen kaihtavan kädellään silmiään aurinkoa vasten ja katselevan muuatta otusta, joka lähestyi siltaa maanpuolelta, sekä hymisevän itsekseen:

Totuus ja usko on sortunut maan; Ne karata mielivät maailmaan!

"Jos minun nimeni on Svante", huudahti vanhempi veli, hänkin kaihtaen silmiään, "niin tuolla tulee Bengta-rouva itse ja ratsastaa reippaasti kuin Ekesjön paras huovi."

Tulija oli todella Bengta-rouva, joka ratsasti rivakasti sillan yli. Selittämätön vastenmielisyys valtasi Niilon, kun hän erotti miesmäisen rouvan terävät piirteet. Hän oli rientämäisillään porstuaan ennättääkseen äitinsä luo ennen vierasta, mutta Svante tarttui hänen käteensä ja pidätti häntä sanoen:

"Ei niin, veljeni, Bengta-rouva ei kuuna päivänä anna sinulle anteeksi, jos menet tiehesi, kun kerran jo olet hänet nähnyt."

Niiloa ei näkynyt haluttavan noudattaa veljensä varoitusta ja varmaankin olisi hän tehnyt, kuten aikoi, ellei Bengta-rouva itse olisi ollut jo siksi lähellä, että voi huutaa häntä pysähtymään. Hän oli jo kivikartanon oven edessä.

"Ei kiirettä, ei kiirettä, Niilo Bonpoika", huusi hän äänellä, joka kuului käskemiseen tottuneelta, "äitisi ei ole niinkään rynnäköllä otettavissa ... siihen hän on liian heikko, ja sinä et, luulenma, halunne hänen kuolemaansa tunnollesi."

"Ha-ha-ha", nauroi viheriä ritari, mutta katsoi kohta maahan, kun Bengta-rouva heitti häneen salamoivan silmäyksen.

"Pidä huolta ratsustani, viheriä roikale", sanoi Bengta-rouva nousten satulasta keveästi ja näppärästi kuin kaksikymmenvuotias ja heittäen ohjat ritarille, jonka kasvoilla oli alituiseen puolihupsu naurunvirnistys.

Tämä ei ollut tietävinäänkään, otti vaan ohjat, mutta sieppasi ne niin tulisesti, että päitset pääsivät hevosen päästä, ja se hyppäsi säikähtäen sillalle päin. Siellä sai sen kuitenkin helposti kiinni Bengta-rouvan palvelija, joka nyt vasta saavutti nopsan emäntänsä. Tämän tumma iho muuttui kellanviheriäksi, kun hän katseli hyvätuulista ritaria, joka suitset kädessä naureskeli tavallista nauruaan vähääkään huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut.

"Valjastakaa tiukemmin, paljoa tiukemmin, Bengta-rouva", sanoi hän, "te ette pääse koskaan perille tällaisilla suitsilla, ha-ha-ha..."

Bengtan silmät säkenöivät, ei sentään niinkään kiukusta ja harmista, vaan enemmän siitä että hänessä syttyi halu tutkia tyystiin ritarin tarkoitukset. Mutta tämän kasvoista ei näkynyt mitään älyn merkkiä, vielä vähemmän mietittyjä tarkoituksia. Mitä Bengta-rouva lienee ajatellutkin, ei hän kuitenkaan tahtonut pilata tärkeätä hetkeä.

Hän kohotti ylpeästi päätään ja astui porstuaan veljesten seuraamana. Kun hän portaitten yläpäässä ruokasalin ovella katsahti taakseen, näki hän vihatun ritarin alhaalla astelevan heidän peräänsä.

Salissa oli aivan äänetöntä. Kaarina-rouvan pienet neitsyet istuivat kalpein poskin työssään. Lauluja ei nyt kuulunut heidän huuliltaan, joita he tavallisesti työtä tehdessään laulelivat, silloinkuin Kaarina-rouva itse oli mukana. Ja kun Bengta-rouvan pitkä, tuima vartalo ilmestyi saliin, hypähtivät he ylös kuin säikähtyneet kyyhkyset.

"Onko kukaan käynyt Kaarina-rouvan luona tänään?" kysyä niuhaisi Bengta-rouva.

"Ei, jalo rouva", vastasi vanhin neitsyistä, "rakas rouvamme on nukkunut koko aamun ja nukkuu vieläkin!"

"Nukkuu ... hm; jaha, se on hyvä, lapset ... kuka on käynyt hänen luonaan minun poissa ollessani?"

"Ei kukaan muu kuin hänen veljensä, ankara Bo-ritari sekä Märta-rouva ja nuori Svante-herra ... eikä se ole yhtään vahingoittanut häntä; hän on voinut paremmin kuin usein ennen, ja eilen, kun Bo-herra lähti täältä, sanoi hän haluavansa muuttaa tähän huoneeseen tänä päivänä kuullakseen meidän laulavan työssämme, sitä hän sanoi ikävöivänsä, siitä on niin pitkä aika, kuin hän on saanut sitä kuulla, sanoi hän..."

"Hyvä, hyvä ... odottakaa täällä Niilo Bonpoika, minun täytyy valmistaa äitiänne!"

Tämän sanottuaan meni hän katsomaan erääseen viereiseen huoneeseen. Kesti melkoisen kauan, ennenkuin hän taas tuli näkyviin. Ikkunat olivat auki, joten tuuli puhalteli huoneen läpi. Veljekset asettuivat erään ikkunan viereen; Niilo nojausi sitä vastaan ja - laski päänsä kättensä varaan katsellen rantaa ja järveä, joka päilyi syvänä ja sinisenä metsäistä, korkeata vuorenrinnettä vastaan. Paimentytön laulu helähteli järven toiselta puolen, ja kuunnellessaan näitä tuttuja ääniä, tuntui Niilosta siltä kuin olisi järvi ollut täynnä ihania kangastuksia hänen lapsuutensa ajoilta. Hän näki isänsä ja äitinsä, vanhan äidinisänsä, Sven-ritarin, jonka pitkä parta oli hopeanharmaa ja kasvot töykeät, mutta jonka käsi oli sentään usein hänen poskiaan silitellyt.

"No, Jumala armahtakoon minua, vanhaa varista", huusi silloin eräs ääni hänen selkänsä takana, ja kaksi kättä läiskähti yhteen, "totisesti se on pieni Niilo-herra ilmielävänä ... pieni, sanoin ... hänestähän on tullut jo suuri, uljas ritari..."

Niilo kääntyi ja hymyili ystävällisesti nähdessään talon harmaapäisen palvelijan. Hän seisoi siinä ääneensä nyyhkien ja kuivaten kyyneleitä esiliinallaan.

"No, Herran rauhaa, Helka-muori", sanoi nuorukainen syleillen häntä, "olethan iloissasi, kun minä taas olen kotona ... ja sanoppa nyt minulle täysi totuus eräästä asiasta, josta tahdon yhtä ja toista tietää."

Hän veti eukon ikkunankomeroon ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi Bengta-rouvasta. Muori ei tiennyt enempää kuin Svantekaan, mutta hän esitti asiat sentään aivan toisenvärisiksi kuin Niilon sävyisä veli oli ne esittänyt.

"Sen minä sanon, Niilo, vaikka olenkin näin vanha", lausui hän, "että jos laitatte Bengta-rouvan pois äitinne talosta, niin teette työn, jota ette ikipäivänä kadu."

"Niin minä aionkin, Helka, ainakin minä koetan sitä", vastasi Niilo.

"Jos se jollekin onnistuu, niin teille ainakin, Niilo... Jumalan äiti, tehän olette ilmeinen Sven-herra vainaja."

"Mutta sano minulle vielä, Helka-muori, kuka tuo valkoviittainen mies on, joka toi minulle sanan äidiltäni?"

"Valkoviittainen mies ... hm, kukako hän on", sanoi eukko yskäisten, "väliin on hän tuntunut minusta ikäänkuin tutulta ... mutta olkoon kuka tahansa, Niilo, niin hänen jälkensä kasvavat ruusuja ... totisesti!"

Vanhus nyökäytti päätään, ja pari kyyneltä tipahti hänen uskollisista silmistään.

"Mitä tarkoitat, Helka? ... sinä puhut hänestä hyvää ... mitä isäni näytti hänestä pitävän?"

"En tiedä, lieneekö hän ollut isänne, Bo-ritarin näkyvissäkään ... hän ei ole, kumma kyllä, ollut täällä juuri nuulloin, kuin Bengta-rouvan tulon edellä, paitsi silloin kun hän ensi kertaa tuli tänne. Siitä lienee nyt kolmisen vuotta, Ja kukaan muu ei häntä tuntenut silloin kuin Kaarina-rouva. Ja hän itki silloin, mutta oli samalla hyvin iloinen. Siitä alkain näyttää kuin kipu lieventyisi aina viheriän ritarin tullessa..."

"Hän käy siis rakkaan äitini luona?"

"Siellä hän käypi ... ja joka kerta kun hän tarttuu Kaarina-rouvan huoneen oveen, olen aina tuntemaisillani hänet, mutta sitten hän kääntyy toisaalle, on taas kuin ennenkin ja nauraa takkuiseen partaansa."

"Tietääkö Bengta-rouva hänen käynneistään äitini luona ja suvaitseeko hän niitä?"

"Hän ei tiedä siitä mitään ... ritari näkyy osaavan valita oikean ajan, niin tölhöltä kuin hän näyttääkin."

Nyt avasi Bengta Kaarina-rouvan huoneen oven, seisoi jäykkänä ja salamyhkäisenä kynnyksellä sekä viittasi käskevästi kädellään. Niilo astui nopeasti ovelle, josta Bengta-rouva väistyi antaen hänelle tietä. Sisään tultuaan sulki Niilo heti oven.

Kamarissa oli pimeää kuin haudassa. Päivänvaloa ei päässyt yhtään sisään. Kaksi paksua vahakynttilää paloi pöydällä suuren uudinsängyn vieressä, valaisten sen kultahesuja ja sukuvaakunaa, joka oli sängyn keskikohdalla, missä uutimet yhtyivät.

Avarasta vuoteesta näkyivät kalpeat, kuihtuneet kasvot. Silmätkin olivat kuopalla, ja kuivunut käsi viittasi tulijalle tervehdykseksi. Ilonväre näkyi kuitenkin valaisevan sairaan kasvoja.

Niilo polvistui vuoteen viereen ja suuteli innokkaasti ojennettua kättä.

"Tervetullut kotiisi, siunattu poikani", lausui sairas vapisevalla äänellä, "äitisi on kauan, kauan ikävöinyt sinua."

"Hyvä Jumala olkoon kiitetty, että pääsin tulemaan nyt, kun sinä vielä voit puhua ja tuntea poikasi!"

"Niin sinun pitikin tulla, Niilo ... minä olin niin laskenut ... minulla on tärkeitä asioita sinulle kerrottavana ... äidinisäsi puolesta. Toivoin saavani puhua ne salaisuudet sinulle todistajitta ... mutta minä olen liian heikko ... vai kuinka, Bengta ystäväni, etkö luule minun sitä kestävän...? Minähän tunnen itseni nyt virkummaksi, kuin olen ollut pitkiin aikoihin..."

"Te kuulette, mitä hän sanoo, Bengta-rouva", sanoi Niilo, hieman tuimuutta äänessään, sekä nousi ylös, "äitini tahtoo puhua minulle kahden kesken!"

"Mielelläni, hyvin mielelläni uskoisin sinun kestävän", vastasi puhuteltu, katsoen läpitunkevasti sairaaseen, "mutta jos voimasi pettäisivät ... olenhan sanonut sinulle, Kaarina, että tautisi on senlaatuinen, että se voi äkkiä kääntyä kuolemaksi, ja jos se nyt sattuisi tapahtumaan, ennenkuin olet rakkaalle pojallesi saanut kaikki sanotuksi mitä hänen tulee tietää ... niin kuinka silloin pääsisit rauhassa lähtemään täältä. Ja tunnethan sinä vanhan ystäväsi, Bengtan, enhän minäkään sinulta mitään salaa, ja olenhan minä jo niin vanha, että voin pitää suuni kiinni... Poikasi ja isäsi nimessä pyydän, että sallit minun olla läsnä keventäissäsi sydäntäsi!"

Niilo katsoi kummastellen puhujaan, hän tuntui nyt peräti toisellaiselta kuin ennen. Sekä ääni että kasvot olivat aivan toiset kuin tavallisesti. Sairas oli vaiti hetkisen.

"Ehkä olet oikeassa", sanoi hän sitten, "mutta vanno Herramme kalliin piinan ja kuoleman kautta, ettet kenellekään ilmoita, mitä kuulet minun kertovan pojalleni... Kun vannot sen, niin saat jäädä tänne!"

Bengta-rouva vannoi. Kaarina-rouva katseli sitten kauan poikaansa, ikäänkuin lukeakseen joka piirteen tämän avoimilla kasvoilla. Sitten hän alkoi.

"Muistatko äidinisääsi, poikani ... vanhaa Sven-ritaria..."

"Hän piti lapsistamme enimmin sinusta, Niilo", jatkoi hän, kun Niilo vastasi myöntäen hänen ensi kysymykseensä, "senvuoksi jätti hän sinulle perinnön, kalleimman, mitä hänellä oli ... mutta kahdella ehdolla, ensiksi, että ottaisit hänen nimensä ... toiseksi, että vapaasti ja pakotta ottaisit hänen lahjansa vastaan... Sano nyt mitä ajattelet ensimmäisestä ehdosta ... Tahdotko ottaa äidinisäsi nimen ja kutsua itseäsi Stureksi?"

"Sano ensin, äiti", kysyi Niilo, "olisitko mielissäsi, jos minä sen tekisin?"

"Minä en saa sitä sanoa, poikani ... ennenkuin olen päättänyt, sitten saat sen tietää!"

"Jos isäsi tahto oli, että minä saan pitää isäini, Natt och Dagien vaakunan, niin tahdon ottaa nimen Niilo Sture."

"Kiitos, poikani", lausui Kaarina-rouva, pyyhkien hikiliinalla silmiään, "kernaasti saat pitää isiesi sukumerkin ... nimen isäni vaan tahtoi minun kauttani jatkuvaksi, kun ei hänellä ollut yhtään poikaa ... ja minuakin se ilahuttaa, sillä isäni muisto on minulle rakas, ja minä tiedän, että sitä nimeä sopii kunnialla kantaa!"

Hän pyyhki hiukset nuorukaisen otsalta ja katsoi taasen häneen läpitunkevasti kuten äskenkin.