Part 19

Viimeksi mainittu katseli surullisesti Bengta-rouvaa, mutta ei sanonut mitään. Hän arveli varmaankin jo tarpeeksi puhuneensa voittaakseen tarkoituksensa. Kun hän sitäpaitsi tiesi Bengta-rouvan munkistonsa suureksi ystäväksi, joka vielä lisäksi oli hankkinut Skeningen sisarluostarille melkoisen vuotisen tulon herra Hannu Kröpeliniltä, myömällä tälle useita taloja ehdolla, että herra Hannu vaatettaisi ja "ruokkisi häntä" Skeningen luostarissa ja laulattaisi siellä sielumessuja hänen poikainsa puolesta, ja kun hän vielä toivoi häneltä uusia samanlaisia töitä, niin ei veli Knuutti tahtonut panna asiaa sen kireämmälle, vaan tyytyi siihen tunnustukseen, jonka tämä jalo rouva jo oli tehnyt. Oli miten oli, puolen totuuden hän kuitenkin oli vaan nyt lausunut, ja epäiltävää lienee, olisiko hän siihen tyytynyt, jos kysymyksessä olisi ollut henkilö, jolla oli vähemmän arvoa ja hyvyyttä luostarille lahjoitettavana. Luostareihin oli hiipinyt taipumusta ylellisyyteen ja hyvään elantoon, joka näihin aikoihin rupesi menemään liikoihin. Ylellisyyttä varten tarvittiin rikkauksia, ja jaloihinkin mieliin tarttui halu rikkauksien kokoomiseen, vaikkei heillä ollutkaan päätarkoituksena tämä ylellisyys, vaan rikkaus itse.

Marskiakin puolestaan kammotti nyt tällä hetkellä paljastaa tämän surevan naisen rikosta. Sillä munkin puheen jälkeen oli hän nyt siitä varma, että kuollut mies, jonka tunnustus oli pelastanut Niilo Bonpojan, oli ollut Bengta-rouvan palveluksessa tai muuten hänestä riippuvainen. Hän muisteli mielessään Harakerin kirkossa tapahtunutta kohtausta, varmistaakseen nyt saamaansa käsitystä silloisesta petoksesta, ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin hän ymmärsi, että juuri se kolkko olento, joka nyt oli hänen edessään, oli silloin aikonut yhdellä iskulla tulla itse tai tehdä veljensä mahtavimmaksi Ruotsin valtakunnassa. Eerik-herran ylpeä kielto, hänen vaitiolonsa ja Niilo Bonpojalle lähettämänsä kirje -- kaikki osoitti, että hän oli oikea rikollinen. Mutta oli monta syytä, jotka kehottivat häntä maltillisuuteen. Ensiksi ei Eerik-herraa enää ollut olemassa, ja hänen sisarensa rankaisemista olisi epäilemättä pidetty julmuutena ja vainoomishaluna, varsinkin kun Bengta-rouva tiedettiin hyvin anteliaaksi kirkolle, mikä seikka näihin aikoihin riitti verhomaan mustimmankin rikoksen puhtauden lumivalkealla vaipalla. Tästä tuli toinen syy, joka sai marskin nyt määräämään toimintatapansa. Hän tarvitsi hyvää huutoa itsestään kansan kesken, eikä mikään ollut hänelle niin vaarallista kuin nurja käytös sellaisia kohtaan, jotka nauttivat niin runsaasti kirkon siunausta kuin Bengta-rouva. Häntä pidettiin jo nunnana, vaikkei hän vielä ollutkaan lopullisesti mennyt luostariin. Hän oli olennoltaan hiljainen ja vaitelias, hänen pukunsa oli tumma ja kaikkea korua vailla, ja juuri tämä seikka -- enemmän kuin se, että se oli nunnankaapu -- teki hänet nunnan kaltaiseksi. Tämä kaikki vaikutti, että hän oli rahvaan silmissä tavallista ihmistä korkeampi olento, ei ihan pyhimys vielä, mutta hyvin lähellä tätä arvoa.

Senvuoksi päästi hän munkinkin lähtemään pois, kysymättä häneltä sen enempää, ja itsekseen toivoi hän Bengtan seuraavan muita. Sillä tieto hänen törkeästä rikoksestaan, jonka hän nyt tahtoi jättää sikseen, teki marskille sangen työlääksi käyttäytyä häntä kohtaan entiseen kohteliaaseen tapaan. Mutta Bengta-rouva näkyi olevan aivan toista mieltä. Hän seisoi paikallaan odottaen, kunnes muut vähitellen poistuivat. Jäätyään kahden kesken marskin kanssa, kävi hän hänen luokseen ja kuiskasi:

"Minulla on tärkeätä sanottavaa teille, marski Kaarlo ... mutta minä tahdon sanoa sen ilman asiaan kuulumattomia kuuntelijoita!"

Hänen kasvonsa olivat kylmät ja jäykät, kuten tavallisesti, mutta hänen katseessaan oli jonkunverran heikkoa kajastusta sitä hellempää mielialaa, joka oli värähtänyt hänen rinnassaan, kun hän kuuli nuorukaisen aikoneen uhrata henkensä säilyttääkseen hänen veljensä salaisuuden. Tämä ilme katosi kuitenkin pian, kuten muiden maailmain valo hälvenee ja väistyy, kun oma aurinkomme rupeaa valaisemaan pientä maailmaamme, uhaten paljastaa pahuuden piilopaikat. Hänen henkensä oli kuin pudistanut kahleitaan -- niitä kahleita, joilla taikakalu oli kytkenyt hänet orjuuteensa -- mutta ensi hetkenä hän jo katseli maailmaa entisessä valossa, ja taikakoru oli taaskin hänen ajatustensa ainoa määrääjä.

"Olkoon se mitä tahansa, arvoisa rouva", vastasi marski, "niin ei minusta viimeisten tapahtumain jälkeen enää liene teidän ja minun kesken sellaista puhuttavaa, jota ei kuka tahansa saisi kuunnella."

"Ehkä sentään on sellaistakin, jota ei jokaisen sovi kuulla... Luuletteko te, marski Kaarlo, ettei teillä nyt ole vihamiehiä? Tahi jos tiedätte niitä löytyvän, niin tahdotteko päästä niiden voittajaksi? Minä tiedän voiman, joka antaa teille voiton kaikista, jotka teitä vastustavat, voiman, joka auttaa teitä vielä kauemmaksikin... Marski Kaarlo, kunnianhimonne ei voi niin korkeasta päämäärästä uneksia, kuin teille nyt osoitan, ja jonka te myöskin saavutatte, jos kuuntelette Bengta Pietarintyttären sanoja. Minä tunnustan teille syntini, Kaarlo Knuutinpoika... Minä selitän teille mikä olen, ja samalla te saatte myöskin tietää sen salaisen voiman, josta olen puhunut."

Marski katsoi häneen ja näytti aluksi epäröivän, mutta sitten meni hän ikäänkuin sen selittämättömän voiman voittamana, jolla tämä salaperäinen nainen aina vaikutti ympäristöönsä, avaamaan sisemmän huoneen ovea. Bengta-rouva astui majesteetillisesti salin lattian yli, ja kun ovi oli sulettu heidän takanaan, seisoi hän kauan äänettömänä ja kunnioitusta herättävänä, ikäänkuin häntä ei olisikaan rasittanut suurten rikosten paino.

"Minä olen tehnyt sen rikoksen, josta olen syyttänyt Niilo Bonpoikaa", sanoi hän vihdoin syvällä, haudanomaisella äänellä, "minä tahdoin vangita teidät, marski Kaarlo, ja se palvelija, jonka omatunto ei jaksanut kantaa salaisuutta, vaan ilmaisi sen ripittäjälleen, hän oli minun palvelijani."

"Rouva Bengta!" huudahti Kaarlo, voimatta pidättää poskiaan punastumasta, "kuinka uskallatte puhua tätä minulle?"

"Koska teidän täytyy tuntea totuus täydellisesti! Kuten äsken sanoin, ikävöin luostarikammion rauhaan... Täällä maailmassa ei minulla enää ole mitään tehtävää, ei mitään saavutettavaa eikä mitään menetettävää; yksinäisyyteeni seuraavat minua vaan katkerat muistot ja pettyneet toiveet. Katsokaa, senvuoksi en pelkää tunnustaa teille nyt tekojani; minä haluan ilmaista teille nyt salaisuuden, jonka tunteminen tuottaa ehkä teille sen onnen, joka ei ollut minulle sallittu."

Hänen koko ryhtinsä muuttui. Hän kumartui eteenpäin kummastuttavan notkeasti ja joustavasti, ja hänen silmissään paloi sellainen loiste, jonka täytyi herättää katsojassa ihmetystä ja vaikuttaa häneen voimakkaan hengen ainaisella tenholla. Joka lihas hänen vanhoilla kasvoillaan oli jännittynyt, ja kädet, jäsenet -- koko hänen ruumiinsa puhui samalla voimalla kuin silmätkin. Oli kuin hänestä lähtisi näkymätön voima, joka tulkitsi hänen sisäiset ajatuksensa.

"On olemassa eräs kallis kalu", jatkoi hän, "kalu, jossa on sellainen salattu voima, ettei sen omistaja voi uneksiakaan mitään, jota hän ei voisi saavuttaa, vaikkapa se olisi..."

"Vaikkapa se olisi...?" kysyi marski hiukan kärsimättömästi, kun nunna pysähtyi äkkiä.

"Vaikka se olisi Ruotsin kruunu!" lisäsi hän.

Varsin harvoja ovat ne kuolevaiset, jotka jaksavat kohota niiden voimain yli, jotka heidän aikakauttaan vallitsevat. Rajattomampaa hallitsijaa tuskin löytyy kuin ajanhenki, ja sille jolla on voimaa ikäänkuin ylhäältä päin katsella sen valtaa ja joka uskaltaa lausua ne totuudet, jotka hän korkealta asemaltaan katsoen näkee entisyydestä kehittyvän ja siten tietää ne epäämättömän varmoiksi, sille ihmiselle hymyillään ja hänen sanansa jäävät ymmärtämättä. Mies voi olla suuri ja etevä inhimillisen toiminnan kaikilla aloilla, hän voi olla suuri valtiomiehenä, sotapäällikkönä, oppineena, -- ja siltä olla kokonaan riippuvainen ajanhengestä ja maksaa uhrinsa sen alttarille. Niin oli Kaarlo Knuutinpojankin laita. Hän oli rikas, mahtava, arvossa pidetty, hän oli omaa aikaansa paljoa sivistyneempi, mutta silloisen ajanhengen orja hän oli aivan kuin muutkin, ja tämän ajanhengen huomattavin ominaisuus oli taikausko. Vanhat kirjeet ja asiakirjat kertovat eräistä kaluista, joilla on muka ollut sama salainen voima, kuin tässä kerrotulla koristeella. Väliin on sellaisena ollut sormus, väliin pyhimyskuva, väliin pieni taulu, väliin kultavitjat, väliin kaulaketju, kuten Sven Sturen taikakalu.

Kaarlo Knuutinpojan mieleen ei senvuoksi juolahtanut epäillä sen esineen olemassa oloa, josta Bengta-rouva puhui. Kun tämä vielä uskoi salaisuutensa hänelle vakuuttavalla innolla, niin vaikutti se marskiin vastustamattomasti ja herätti hänessä halun päästä tämän onnenkorun omistajaksi, mikä halu sittemmin oli kasvava ja lopulta hallitseva häntä yhtä ehdottomasti kuin Bengta-rouvaa konsanaan.

"Kaksi kertaa on tämä koriste ollut minun kädessäni", jatkoi Bengta-rouva, "ja kummallakin kertaa on se minulta viety, ja minä olen uhrannut sitä saadakseni enemmän kuin toivoisin teidän senvuoksi tarvitsevan uhrata, marski. Minä olen rikkonut kunniani, olen ollut tulemaisillani murhaajaksi ... ja nyt on kaikki, kaikki mennyttä."

Hän risti kätensä ja katseli hetkisen jäykästi eteensä.

"Niin, minä tahdoin antaa vanhimmalle pojalleni tämän koristeen, vanhin poikani kuoli; tahdoin antaa sen toiselle pojalleni -- hänkin kuoli. Silloin tahdoin antaa sen veljelleni, ja uskokaa vaan, marski Kaarlo, niin mahtava kuin olettekin, niin te olisitte kumartanut Eerik Pukea, jos hänen kaulassaan olisi ollut tämä kultainen ketju. Tätä kultaista kaulaketjua tulee teidän kantaa, marski, ja silloin ei kukaan voi olla teidän tiellänne, kuinka korkealle halunnettekin kohota!"

"Ja missä tämä kalleus sitten on?" kysyi marski muka välinpitämättömällä äänellä, joka kuitenkin paremmin ilmaisi kuin peitti, kuinka syvään häneen oli mennyt houkutus päästä taikakalun omistajaksi.

Bengta-rouva vastasi hetkisen vaiti oltuaan.

"Te olette tarkoittanut veljeni parasta hänen eläissään, te ette myöskään ole tahtonut loukata hänen muistoaan rankaisemalla hänen sisartaan... No marski Kaarlo, te saatte tietää, mistä koristeen löydätte!"

"Mistä siis...?"

"Aseenkantajaltanne, siltä, jota äsken painoitte rintaanne vasten, Niilo Bonpojalta!"

"Niilo Bonpojalta!" huudahti Kaarlo, katsellen häntä epäillen. "Niilo Bonpojaltako, sanotte, miten tämä on oikein ymmärrettävä, minun tietääkseni ei hänen tähänastista onneaan kannata erityisesti kehua."

"Hän ei ole vielä saanut kaulaketjua... Ja mitä onneen tulee, niin ettekö sitä minään pidä, että hänet noudetaan vankeudesta, ja herransa painaa hänet rintaansa vasten, ja että hän saapi kaikenlaista kunniaa ja hyvänsuontia?"

"Sen onnen olisi hän voinut saavuttaa kaulaketjuttakin, ja sanottehan sitäpaitsi, ettei se vielä hänellä olekaan."

"Kukapa sen tietää... Yön hetket ovat pimeät, ken tietää, eikö koristetta silloin pantu hänen kaulaansa, ja eikö äskeinen tapahtuma täällä salissa ollut ensimmäinen todiste ketjun salaisesta tenhovoimasta?"

"Ja mistä te tiedätte tämän kaiken?"

Bengta-rouva kertoi, miten vanha ritari Sven Sture oli saanut ketjun käsiinsä pyhällä haudalla, ja miten hän oli sen kätkenyt Silfverhättanin torniin. Sitten hän kertoi vielä, kuinka ritarin tytär, Kaarina-rouva, oli kuolinvuoteellaan isä-vainajansa tahdon mukaan ilmoittanut pojalleen, nuorelle Niilo Bonpojalle, mihin koriste oli kätketty, sekä Niilon matkan Visbyhyn hakemaan äidinisänsä lahjaa.

"Hänen matkansa ei kuitenkaan onnistunut", jatkoi Bengta-rouva sitten, "sen tiedän siitä, että itse olin samaan aikaan Visbyssä..."

"Teidän taisi sen sijaan onnistua?" keskeytti marski.

"Minun onnistui!" vastasi nunna, "koriste oli silloin toisen kerran minulla, ja minä läksin voitonriemuisena vanhasta Visbystä rientämään veljeni Eerikin luo, joka oli silloin Ahvenanmaalla... Mutta ennenkuin olin päässyt sinne, oli kaulaketju jo viety minulta... Minä en kuitenkaan menettänyt toivoani saada sitä vieläkin kertaa ja silloin ei olisi, siitä olen varma, yksikään kuolevainen ottanut sitä minulta, ennenkuin olisin ripustanut sen veljeni kaulaan... Tämän kolmannen kerran luulin tulleen, kun aseenkantajanne, Niilo Bonpoika saapui talonpoikain leiriin Hällan metsään..."

"Olisiko siis se, joka sen teiltä vei, antanut sen Niilo Bonpojalle?" kysyi marski. "Onko siis paitsi teitä itseänne ja Niiloa vielä kolmaskin olemassa, joka tuntee koristeen arvon?"

"Minun tietääkseni ei ole muita kuin hän ja minä, jotka sen tunnemme, sillä muita ei ollut silloin Kaarina-rouvan vuoteen vieressä, kun hän kertoi koristeesta ja ilmoitti sen kätköpaikan. Se, joka sen minulta ryösti, voinee kyllä tuntea koristeen, mutta ei tiedä sen salaista voimaa..."

"Tunnetteko te hänet?"

"Tunnen, jos vaan saan hänet vielä kerran nähdä... Hän oli pituudeltaan ja kasvultaan hyvin viheriän ritarin näköinen, mutta hän oli aivan täysijärkinen, ja häntä reippaampaa perämiestä ei ole näissä kolmessa kuningaskunnassa. Hän pelasti kuninkaan laivan sinä hirveänä myrsky-yönä juuri Söderköpingin kokouksen edellä..."

"Ah ... perämies!" huudahti marski, muistaen Niilo Bonpojan kertomuksen. "Ja hän vei koristeen teiltä? Mutta mistä te sitten niin varmaan tiedätte, että se nyt on tullut Niilon käsiin?"

"Mies sanoi sen itse... Hän oli saanut kuninkaalta luvan tarkastaa jokaisen laivalla olijan, jos hän saisi laivan pelastetuksi, ja aamulla kun kuningas oli astunut veneeseen ja mennyt maihin, alkoi hän tarkastuksensa minusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän löysi mitä etsi, ja ottaessaan sitä minulta lausui hän: 'teidän luvallanne, tämä kuuluu Niilo Bonpojalle!' Laiva keinui hirveästi tyrskyssä ja sen liitokset natisivat ikäänkuin hajotakseen. Minulla oli hädässäni kuitenkin senverran älyä, että koetin ottaa omani takaisin, mutta silloin hyppäsi mies veneeseen huutaen: 'pelastakoon kukin itsensä!' Samassa laiva särkyi, ja minä tiedän tuskin, kuinka pelastuin sille saarelle, jossa kuningas oli ritareineen... Kun toinnuttuani katselin ympärilleni, en nähnyt merkkiäkään laivasta; se oli hukkunut miehineen päivineen, mutta perämies seisoi vieressäni!"

Bengta-rouva oli vaiti hetkisen, sillä tämän kamalan tapauksen muisto kiihdytti sekä kertojaa että hänen kuulijaansa. Sitten hän jatkoi:

"Minä tiesin siis, mistä minun tuli etsiä kaulaketjua, ja kun Niilo Bonpoika tuli silloin yöllä, niin olin varma, että se oli hänellä... Minä sidotin hänet ja tarkastutin hänet ... mutta liian aikaisin ... hänellä ei vielä ollut sitä!"

"Mutta minusta olette, rouva Bengta, aivan liiaksi sydämetön", sanoi marski, "teidän ei sentään pitäisi unohtaa, että koriste on toisen rehellistä omaisuutta... Te uhraatte liika paljon; henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia teille onnea tavotellessanne."

"Rehellistä omaisuutta!" vastasi Bengta-rouva, "mitä tarkoitatte marski, oliko se tuon vanhan merirosvon kunniallista omaisuutta? Hän oli ottanut sen taistelussa ja ostanut sen ihmisverellä... Minä olen sen hankkinut kuitenkin kaksi kertaa vuodattamatta verta pisaraakaan ... henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia, sanotte ... olkoon niin, Kaarlo Knuutinpoika, koska ne ovat minkään arvoisia, kun on saavutettavana tarkoitusperä, jonka panee kaikkea muuta korkeammalle maailmassa? Minä tahdoin nähdä urhean veljeni, Eerik-herran, Ruotsin valtakunnan päänä, ehkä hän halusi sitä itsekin ... tahdoin saattaa häntä siihen tuon pyhän kaulaketjun avulla; mitäpä se merkitsi, jos yksi ihminen senvuoksi kaatuisi, koska sata ja enemmänkin tulisi kaatumaan hänen itsensä pyrkiessään siihen päämäärään...? Tekin tahdotte tulla valtakunnan haltijaksi, herra Kaarlo, ja ollessanne kerran mahtavista mahtavin, uskaltanette varmaan tehdä saman, minkä valtakunnan mahtavin on kerran ennenkin tehnyt ja minkä kaksi Saksan pikkuherttuata ovat tehneet, nostaa kuninkaankruunun omaan päähänne... Sanokaa nyt, marski luuletteko tavallisissa oloissa saavuttavanne tämän tarkoitusperän verta vuodattamatta?... Ja eikö silloin ole parempi vuodattaa verta niin vähän kuin suinkin; epäröisittekö ottaa koristeen, jos näkisitte sen takaa kruunun välkkyvän, ottaa sen rohkeasti ja ilomielin, kun siten säästäisitte tuhansien hengen, ottaa sen, vaikka teidän täytyisikin senvuoksi uhrata yksi ihmishenki, yksi tuhansien edestä?"

Marskin poski kävi vuoroon punaiseksi, vuoroon valkeaksi. Hän ei voinut kääntää katsettaan tästä synkeästä naisesta, jonka puhe huumasi kuin pakanallisen papittaren ennustus ja jonka koko olemus hehkui omituista salaperäistä voimaa. Hänen puheestaan kehkesi tuhat hienoa lankaa, jotka kietoivat kuuntelijan sydämen pauloihinsa. Se synnytti kuin pilvenpatsaan, joka kohoo silloin, kun taivaan ja maan vedet lähestyvät toisiaan muodostaen jättiläispylvään, jonka pauhu tyrmistää purjehtijan, -- voi sitä, jonka haaksi silloin joutuu tämän pylvään läheisyyteen, sen nielee silloin pelastuksetta veden murtuva vuori. Kaarlo Knuutinpoika oli nyt sellaisen pylvään läheisyydessä. Hänen oma kunnianhimonsa ja toiselta puolen kansassa kasvava käsitys, että hänestä oli piankin koituva kuninkaanalku, nämä olivat ne voimat jotka, kohdaten pilvenpatsaana toisiaan, myllersivät sitä merta, jota hän purjehti, ja sen pyörteet vetivät häntä yhä kauemmaksi kuohuihin.

"Nyt olen sanonut teille kaikki, herra Kaarlo", jatkoi Bengta-rouva, katseltuaan kauan Kaarloa ikäänkuin nauttien sanainsa vaikutuksesta, "ja nyt sanon teille hyvästi... Nyt menen luostarin hiljaisuuteen, jos minua tarvitsette, niin olen siellä... Jumalan rauha olkoon kanssanne valtakunnan tähden, jonka onnea te nyt tulette ohjaamaan veljeni asemesta."

Korkeana ja äänetönnä kuin varjo astui Bengta-rouva huoneesta, ja Kaarlo Knuutinpoika jäi yksikseen myrsky sydämessään.

Hänen edessään pöydällä oli vielä se pieni kuihtunut lehmuksen lehti, ja nähdessään sen otti hän sen tajuttomasti käteensä. Mutta ajatukset olivat muualla. Rastas ei laula sulosäveliään myrskyn kohinassa. Hän istui kuitenkin tuolillaan, kädessään kuihtunut muistolehti.

III.

Hautajaiset.

Mustaveljesluostarissa, joka oli kauhean palonsa jälkeen vuonna 1407 ennätetty melkein kokonaan uudesta rakentaa, istui samaan aikaan marskin pikkuserkku, herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna). Hän oli kaniikkina eli tuomioherrana Upsalassa; sitäpaitse oli hän, kuten eräs paavin bulla kertoo, "beneficiatus" Strengnäsin hiippakunnassa, ja vuonna 1434 oli hän saanut paavilta luvan pitää erityistä rippi-isää.

Hän istui melkein hiiltyneen takkavalkean ääressä, yllään pitkä, avara, kalliilla turkiksilla varustettu nuttu. Hänen syvät, läpitunkevat silmänsä katselivat hievahtamatta hiilistön sinisiä ja valkeita hehkuliekkejä, ja silloin tällöin hiipi hänen ohuille huulilleen miedonlainen hymy. Hän oli ojentanut jalkansa eteenpäin heittäen toisen jalan toisen yli, ja kädet olivat takin avaroihin hihoihin pistettyinä. Huoneessa oli täysi hiljaisuus, mikään ei häirinnyt hänen ajatuksiaan, joita hän nyt muokkasi kuin seppä. Hän takeli niitä, käänteli ja tarkasteli sekä hyväksyi tai hyljäsi, aina mikäli harkitsi niiden jompaakumpaa ansaitsevan. Edellisessä tapauksessa ilmestyi hymy hänen huulilleen, ja silloin hän vielä välistä nyökäytti vähän päätäänkin.

Ovi avattiin ja huoneeseen astui arastellen keskenkasvuinen siropiirteinen poika. Poika jäi ovensuuhun seisomaan tuomioherran häntä huomaamatta. Tällä oli juuri mielessään eräs ajatus, joka näytti tuottavan hänelle erikoista tyydytystä, päättäen siitä, että hymy kesti tavallista kauemmin. Mutta tämä hymy ei ollut suopeaa ja hyvää tarkoittavaa, joka auringon säteenä elähyttää ja lämmittää, vaan se oli kylmää ja jäykkää. Se ei ollut rakkauden vaan itsekkyyden hymy. Ovella seisova poika yskäisi, ja arvatenkin oli ajatus nyt valmiiksi muovaeltu, joten sen sopi jättää, ja aistimet voivat taasen ruveta huomaamaan ympäristönkin tapahtumia; tuomioherra kääntyi sivulle päin ja kysyi, kuka hän oli. Poika otti miettiväisesti muutamia askeleita astuen niin kauas, että jalo herra voi hänet nähdä, siihen hän pysähtyi ja kumarsi nöyrästi sanoen, kun herra katseli häntä ikäänkuin muistellen hänen nimeään:

"Minä olen Kort Rogge!... Minulla on teille kirje."

Hän meni samassa panemaan kirjeen tuomioherran käteen, jolloin tämä katseli häntä tarkemmin.

"Olen nähnyt sinut ennen, poika", sanoi hän, "koska ja missä?"

"Kaksi vuotta sitten sukulaiseni, mestari Gellinkin luona... Te asuitte hänen luonaan Saksasta palattuanne!"

"Minä muistan", lausui Jöns Pentinpoika, "minä muistan sinut nyt hyvin... Minä kehotin isääsi pitämään sinua koulussa..."

"Niin, jalo herra, minä olen käynyt täällä mustaveljesten luostarikoulussa", vastasi poika vilkkaasti.

"Jatka sinä sitä, poika, niin sinusta voi ajan pitäin tulla jotakin!... Kuka on antanut tämän kirjeen sinulle?"

"Eräs, joka tuli kaupunkiin eilen laivalla Lybeckistä... Hän makaa kuolemaisillaan kotona, häntä kutsutaan Rodenbergiksi. Hän tuli myöhään illalla, mutta kukaan ei tiennyt teidän tulleen kaupunkiin, ennenkuin minä sanoin sen heille nyt aamulla, sillä minä näin teidän eilen näihin aikoihin tulevan pohjoisportista... Ja minä tarjouduin tuomaan kirjeen teille."

Tuomioherra mursi sinetin ja luki kirjeen. Luettuaan sen ja pantuaan sen kokoon, ilmestyi hänen huulilleen taas tuo jäykkä, jääkylmä hymy.

"Hyvä on, Kort", sanoi hän, "mies on kuolemaisillaan, sanot ... oletteko haettaneet haavuria? Ettekö?... Haettakaa sitten! Hyvästi, poika."

Jöns Pentinpoika nyökkäsi ystävällisesti, ja Kort Rogge meni. Jöns-herra luki vielä kerran saamansa kirjeen, ja nyt paljoa tarkempaan kuin äsken. Mutta hänen kasvonsa eivät vähääkään värähtäneet, eikä silmäyksensä ilmaissut hituseltakaan, mitä hän silloin ajatteli. Entinen hieno, mutta kylmä hymy näyttäytyi vaan taas. Hän istui, kirjeen luettuaan katsellen yhäti takan hiillokseen, ja liikkumaton katseensa osoitti hänen taaskin alkaneen pojan keskeyttämää ajatustyötä.

Silloin avattiin ovi, mutta paljoa kiivaammin kuin äsken, ja huoneeseen tuli nuori, mustapukuinen mies. Hän lähestyi kunnioittavasti tuomioherraa lausuen:

"Herra Krister haluaa tulla teidän luoksenne muutamien muiden herrain kanssa... Se herättää vähemmän huomiota, arvelee hän, jos he tulevat teidän luoksenne tänne luostariin, kuin että kaikki kokoontuisivat etulinnaan, jossa ei mitään voida tehdä marskin tietämättä."

"Niin varovasti!" mutisi herra Jöns Pentinpoika, mutta lisäsi: "tule nyt ja istu tähän, Helmich, ja kerro, miltä Arnön olot ja elot näyttivät?"

Helmich noudatti kehotusta, siirsi esiin pienemmän tuolin asettaen sen paraan kauas sekä takasta että tuomioherrasta sekä istui sille nöyrään, etukumaraan asentoon. Hän oli tuomioherran kirjuri, mutta tämä käytti häntä hyvin paljon, ja hän osoittikin luottamusta ansainneensa, sillä hän oli ymmärtäväinen, uuttera ja älykäs, mutta etenkin siitä syystä, että hän oli aina tarkasti vaiti niihin monesti sangen epäilyttäviin toimiin nähden, joissa hän herraansa autti. Hänen piirteensä olivat hienot, mutta terävät -- vastaten täydellisesti hänen henkisiä ominaisuuksiaan.

"Kun erisin teistä", alkoi Helmich, "viivyttivät minua hieman tiellä herra Niilo Steeninpoika ja hänen veljensä poika, herra Maunu Pentinpoika; he tulivat Ekholmista ja olivat tänne Tukholmaan matkalla. He olivat kumpikin kovasti suutuksissaan siitä, mitä Eerik Pukelle oli tehty; he syyttivät niin kiihkeästi marskia, että tuskin luulen heidän välilleen enää sopua syntyvän..."

"Soo-o ... katsos vaan!" sanoi tuomioherra väliin.