Part 18

"Olette näemmä hankkinut itsellenne elävän säkkipillin, ritari Viheriä", sanoi marski kulmiaan rypistäen, siten ilmaisten moitteensa ritarin sopimattoman touhun johdosta, kun Bengta-rouvan kalpeissa kasvoissa näkyi niin syvä suru.

"Vaiti Hanssu!" sanoi Viheriä -- muuta nimeä ei hänellä ollut, ja tämän hän oli saanut viheriästä ihokkaastaan, joka oli aina hänen yllään, -- "ole vaiti ja opi vastedes paremmin tekemään työsi! Katsokaas, herra marski," jatkoi hän, kääntäen totista naamaansa, jonka luonto näkyi äitipuolen tavoin luoneen vaan naurua herättämään, "se junkkari on purrut kahta sutta metsässä, mutta päästänyt ketun juoksemaan tiehensä... Katsokaas, asia on niin, ettei Hanssu ole minun lauluani säestänyt, vaan minun lauluni on säestänyt Hanssun rangaistusta ... ja jollei se pidä vastedes paremmin varaansa, niin vie kettu pian koko koirankopin."

"Mutta koirahan on minun..."

"No, sitten on koira väliin herraansa viisaampi, sillä se noudattaa joskus ystäväinkin neuvoja, kun niitä annetaan suhdallisesti... Mutta katsokaas nyt, kuinka se puree keppiä eikä minua, kun tahdon opettaa sille jotakin."

Hän kohotti keppiä ja koira yritti purra sitä.

"Te otatte sopimattomia aikoja pilaanne varten, ritari Viheriä..."

"Pilaani?" keskeytti viheriä viattoman näköisenä, "pilaaniko ... ei tämä mitään pilaa ole, tahdon vaan näyttää, ettei se, niin viisas kuin onkin, älyä erottaa minua kepistäni!"

Sekä marski että Bengta-rouva katselivat hievahtamatta miestä, ja jälkimmäinen näkyi koettavan saada selville, mitä tuon kummallisen miehen pilan, tuon narrinviitan, alla oikeastaan piili. Mutta Viheriä kutsui koiraa ja meni jotakin laulua hyräillen salin alapäähän.

Nyt kohtasivat marskin ja Bengta-rouvan katseet toisensa. Jälkimäisen kasvot olivat synkät ja niiden ilme jäätävän kylmä, mutta väliin vilahti niihin kuitenkin valoisa, milteipä iloinen piirre. Sillä talven lumiaavikoillakin on aurinkonsa, joka muistuttaa tulevasta kukkaisesta keväimestä, toivojen ajasta; -- sen tapaista oli se värähtely, joka välistä ilmestyi tuon naisen kolkoille ja tylyille kasvoille, vaikka sen valon esineenä lieneekin ollut jotakin muuta kuin sitä, mikä täyttää elämäniloisen ja hurskaan sydämen.

Marskille oli tämän naisen tulo nähtävästi hyvin odottamaton, ja hänen katseestaan ja liikkeistään näki, ettei vieras ollut aivan tervetullut. Kun tämä oli vaiti, joko senvuoksi, että hänen mielensä yhä oli kiintynyt viheriän ritarin äskeiseen touhuun, tahi että hän tahtoi tehdä sillä oman esiintymisensä niin juhlalliseksi kuin suinkin, niin lopetti marski vaitiolon.

"Mitä teillä on minulle asiaa, rouva Bengta?" kysyi hän.

"Minä tulen veljeni luota, herra marski, tuolta, jossa hän nyt ratsastaa kuolonratsulla kylmässä tuulessa... Minäkin ikävöin nyt haudan hiljaisuuteen ja haluan jättää tämän maailman meluineen, mutta ennenkuin lähden, täytyy teidän suostua yhteen pyyntööni... Teidän täytyy sallia minun haudata veljeni vihittyyn maahan!"

Marski katseli liikutuksella surevata vaimoa, mutta ennenkuin hän ehti vastata, avattiin ovi ja sisään astui Kaarina-neiti. Tämä näky sai marskin hetkiseksi unhottamaan kaiken muun, mutta vähitellen sai hän malttinsa takaisin. Silminnäkijät kertovat Kaarina Kaarlontyttären olleen aikansa ihanimpia naisia, ja tänä hetkenä hehkui hänen silmistään omituinen päättäväisyys, joka valoi kuin pyhän sädeloiston hänen kuvanihanille kasvoilleen, mutta poskensa kalvakkuus ja huulten vapiseminen osoitti hänen mielensä olevan syvän liikutuksen vallassa, jota hän tuskin jaksoi hillitä, -- hurmaava hän oli tänä hetkenä, eikä ole kummaa, että entisaikain muistot heräsivät marskissa ja saattoivat hänet hetkiseksi suloiseen lumoustilaan. Mutta entisyyden enkelihaamujen keralla ilmestyi muita varjoja, jotka viittasivat nykyisyyden raudankovaan todellisuuteen kuiskaten armottomalla ankaruudella Eerik Puken nimeä ja muistuttaen hänen kohtalonsa kolkkoutta. Siten syntyi rakkaudesta itsestään voima, joka paljasti onnen ruusua jäytävän madon ja peitti kaiken pimeyteen.

Hän astui kohteliaasti neitoa vastaan tervehtäen häntä.

"Olkaa tervetullut, arvoisa neiti", sanoi hän, "mikä lieneekin tuonut teidät luokseni; minun ei tarvitse vakuuttaa, että jos minun vallassani on, niin olen ilolla täyttävä pyyntönne."

"Kiitän teitä hyvästä lupauksestanne, herra marski", vastasi Kaarina, "pyyntöni täyttäminen on kyllä vallassanne... Tahdon vaan sanoa teille totuuden eräässä asiassa, jossa varmasti on erehdys tapahtunut ja jossa te olette tekemäisillänne vääryyden."

"Jumala ja pyhä kolminaisuus varjelkoot minua sellaisesta ... sanokaa suoraan mitä sydämellänne on, olen valmis tekemään jälleen hyväksi, mitä olen rikkonut, jos se vallassani on."

"Se koskee aseenkantajaanne, jonka olette panettanut torniin Harakerin kirkossa tapahtuneen asian johdosta..."

Marskin kasvoilla vaihtui väri ja neidonkin posket punehtuivat hetkiseksi käydäkseen sitten entistäänkin kalpeammiksi.

"Tarkoitatte Niilo Bonpoikaa?" kysyi marski. "Tiedättekö siis, mistä häntä syytetään, arvoisa neiti?"

"Minulle on sanottu, että hän oli vasten teidän käskyänne silloin illalla lähtenyt leiristänne viemään minulta erästä sanaa herra Eerikille... Ja minä tahdon nyt sanoa teille, että se sana, jonka hän tahtoi viedä tuolle onnettomalle vainajalle, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, oli minulta ja ettei teidän siis tule panna asialle sen suurempaa painoa kuin se ansaitsee, ja sentähden pyytäisin teiltä vielä..."

Marski heitti kätensä ylöspäin ja sanoi:

"Te ette tunne asian oikeata laitaa, neiti Kaarina; aseenkantajaani, Niilo Bonpoikaa, syytetään siitä, että hän on toimeen pannut petollisen yrityksen minua vastaan Harakerin kirkossa, silloin kun hän antoi teidän sormuksenne herra Eerikille."

"Se on mahdotonta, marski, aivan mahdotonta ... tuo reipas nuorukainen ei voi sitä tehdä. Ja koska minä olen hänen onnettomuutensa viaton alkusyy, niin ette pahastune, jos koetan tehdä kaikkeni saattaakseni hänet taas teidän suosioonne. Senvuoksi pyydän teitä sanomaan, kuka on nuorukaisen syyttäjä...?"

"Hänen omat toimensa ja sanansa!" vastasi marski, lisäten selittäen, "hän tuntee, kuten hän itse sanoo, petoksen alkuunpanijan, mutta ei tahdo ilmaista hänen nimeään. Uskokaa minua, minä näen yhtä vastenmielisesti kuin tekin, neiti Kaarina, verta viattomasti vuodatettavan, mutta teidänkin täytyy myöntää, että uskottomuus ja petos ovat rikoksista suurimmat."

Viheriä ritari, jonka silmät eivät olleet päästäneet Bengta-rouvaa näkyvistään, lähestyi häntä ja näytti haluavan alottaa hiljaisen keskustelun hänen kanssaan. Mutta Bengta-rouva tuntui vetäytyvän vastenmielisenä pois, ja hänen mustat silmänsä syöksivät salamoita. Samalla vetäytyi hän ovea kohden marskin ja Kaarina-neidin sitä huomaamatta. Jälkimmäinen koetti yhä lämpimästi puoltaa Niilo Bonpoikaa ja tuli jo oikein kaunopuheliaaksi. Kun hän oli lopettanut, lausui marski:

"Että näkisitte kuinka mielellänne tekisin teidän toivonne mukaan, niin tahdon teidän läsnä ollessanne nyt kysyä aseenkantajaltani, ja vastauksellaan tuomitkoon hän itse itsensä... Käskekää, ritari Viheriä", marski kääntyi tämän puoleen, "käskekää, että Niilo Bonpoika tuodaan tänne luokseni."

Ritari kumarsi osoittaakseen ymmärtäneensä käskyn, mutta lähestyi erinomaisilla kohteliaisuuden osoituksilla tummaa nunnaa, tarjosi hänelle kätensä ja saattoi hänet kappaleen matkaa marskia kohden, kenenkään muun kuin Bengta-rouvan itsensä huomaamatta, että se tapahtui aivan hänen tahtoaan vasten. Sillä ritari piti häntä kiinni kuin rautapihdeissä, ja nunna itse, joka ei hyvin ymmärrettävistä syistä tahtonut näyttää haluavansa poistua, ennenkuin oli asiansa toimittanut, sai pitää tämän hyvänään. Kun ritari oli saattanut hänet keskilattialle, millä hän tietysti tahtoi tehdä arvoisalle rouvalle huomaamattoman poistumisen mahdottomaksi, jätti hän hänet siihen paikkaan, löi kädellään otsaansa sekä kiiruhti ovelle ja lähti.

"Anteeksi, anteeksi, hurskas rouva", sanoi marski mielessään kiitollisena, että tuo hassahtava mies oli tempuillaan saattanut hänet taasen muistamaan Bengta-rouvaa ja hänen pyyntöään, "anteeksi että keskeydyin äsken...! Mitä pyyntöönne tulee, niin suostun siihen mielelläni. Voitte heti ryhtyä tarpeellisiin toimiin aikomustanne varten."

Bengta-rouva tervehti marskia ystävällisesti, kiitti häntä suosiollisuudesta ja kääntyi ovea kohti lähestyen sitä epäilyttävällä kiireellä. Mutta marski pysäytti hänet kysymällä:

"Älkää ottako pahaksenne, rouva Bengta ... mutta meidän suhteemme oli kerran sellainen ja sellaiseksi se olisi vielä voinut tulla, ettei mikään olisi väliämme häirinnyt; mutta kun asiat ovat tulleet nykyisilleen, niin sallikaa minun kysyä, mihin aiotte viedä vainajan, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"

"Herra teille hyvällä palkitkoon nämä sanat, herra marski", vastasi Bengta-rouva. "Harmaaveljesten kirkossa aion antaa lukea sielumessut, ja sinne lähden nyt, sillä jo tänä iltana tahdon saada hänet vihittyyn maahan!"

Taaskin kääntyi Bengta-rouva oveen päin, mutta se avattiin samassa, ja pari asemiestä toi Niilo Bonpoikaa sisään. Marski viittasi miehiä poistumaan, mutta viheriä ritari asettui ovelle seisomaan ja Bengta-rouvakin jäi paikalleen. Nyt ei häntä pidättänyt niinkään pelko, että höperö ritari häntä estäisi, vaan hänet vangitsi melkein vasten tahtoaan kalpean ja sentään niin reipasmielisen nuorukaisen näkeminen. Vaikutus oli vaistomainen, hän ei enää kuullut järjen varoitushuutojakaan. Tämä tarmokas nainen maksoi nyt veronsa aikansa taikauskolle. Hän oli sen orjana ja sen näkymättömät langat pitävät usein henkeä kovemmissa siteissä kuin rautaiset kahleet.

Merirosvon onnenketju vaikutti nyt häneen näkymättömällä taikavoimallaan. Tämä ketju, jonka avulla hän oli tahtonut panna vallan ja kunnian, vieläpä kuninkaankruununkin veljensä jalkain juureen, tämä ketju, jota saadakseen hän ei ollut mitään säästänyt; ystävyyden, kunnian, rakkauden ja yleensä kaiken, mikä on ihmissydämelle pyhää ja kallista oli hän sen vuoksi pannut alttiiksi -- tämä ketju oli ollut niin kauan hänen ajatustensa ja yritystensä esineenä, että se oli kuin hänen olemukseensa sulautunut. Ja se ajatus, että hänellä oli jo ollut tämä koriste kädessään, ja että hän oli sen taas menettänyt, pikemmin lisäsi kuin vähensi sen tenhovoimaa häneen. Samoinkuin kankaalla häilyvä virvatuli, joka yhä pakenee ihmisen tieltä, joka on ryhtynyt sitä kiinni yrittämään, oli tämä ketjukin yhä houkutellut häntä peräänsä ja yhäti paennut etemmäksi; hän oli itse kuin kiinninaulattu tähän salaperäiseen esineeseen.

Hänen silmiinsä syttyi tuli voimakkaampi ja hurjempi, kuin hän itsekään aavisti, kun hän näki Niilo Bonpojan, eikä marskinkaan kehotus olisi saanut häntä paikaltaan hievahtamaan. Hän oli nimittäin varma, että ketju oli siinä, missä Niilo Bonpoikakin, ja vaikkei hän voinut millään järkisyyllä selittää luuloaan, niin uskoi hän nyt aivan varmasti, että ketju oli tänä hetkenä nuorukaisella. Se aavistus oli syntynyt eilen illalla, kun hän kuunteli nuorukaisen vankikopin oven takana, ja yöllä, kun hän istui veljensä ruumiin ääressä kuunnellen myrskyn pauhinaa ja katsellen pilvien vaellusta kentän yli, oli se kasvanut täydeksi varmuudeksi. Nuorukaisen tulo iski salamana hänen sielunsa pimeyteen, ja sen valossa kypsyi siellä eräs päätös, jonka hän heti tahtoi panna toimeen.

II.

Kaulaketju.

Marski kääntyi pitemmittä mutkitta vangitun nuorukaisen puoleen.

"Minä tahdon vielä kerran kysyä sinulta, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "ja sinun tulee vastata minulle siitä rikoksesta, josta sinua syytetään... Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat ... elämäsi ja kuolemasi on omassa kädessäsi. Vastauksesi ratkaisee kohtalosi ... en kysy sinulta enää tämän jälkeen."

Olisi ollut vaikea päättää, keneen nämä marskin sanat enimmin koskivat, nuorukaiseenko, jota ne tarkoittivat, vai neiti Kaarinaan ja viheriään ritariin. Neidon poskilta katosivat veret ja hän risti kätensä kuin suonenvedossa, ritarin huulilta haihtui hymy, ja hänen silmistään välähti säde selvää tajuntaa ja jännittynyttä tarkkaavaisuutta. Nuorukainen oli kiihkeästi liikutettu, häntä vapisutti ja hän laski silmänsä alaspäin, ikäänkuin ei olisi oikein voinut kestää sitä ajatusta, että hänen täytyisi kuolla näennäisesti häpeällinen kuolema, vaikka kyllä tiesikin, ettei ollut sitä ansainnut. Mutta tätä kesti vaan silmänräpäyksen ajan, silloin kohotti hän päänsä ja katsoi herraansa suoraan kasvoihin.

"Yhden työn olen tehnyt, joka rangaistusta ansaitsee", sanoi hän äänellä, jonka luontaista, kaunista sointua pikemmin lisäsi kuin vähensi se värähtely, jonka asian painavuus vaikutti, "sen nimittäin, että vasten teidän tahtoanne lähdin leiristänne ja ratsastin herra Eerikin luo, ja sen rangaistuksen, jonka siitä määräätte, tahdon kärsiä... Eikä neiti Kaarinalle antamani lupaus yksinään saanut minua tälle matkalle lähtemään, vaan minä toivoin siten saavani sovinnon aikaan herra Eerikin ja teidän välillänne, herra marski, ja jos sen siksi katsotte, niin menköön nuori elämäni tämän asian tähden... Tämä on minulla sanottavaa, kuten ennenkin..."

Nuorukainen vaikeni ja marski odotti hetkisen, ikäänkuin antaakseen hänen miettiä ja sitten jatkaa puhetta. Mutta kun Niilo yhä pysyi äänetönnä, niin lausui marski:

"Sen, mistä nyt olet puhunut, Niilo Bonpoika, annan sinulle anteeksi hyvän tarkoituksesi tähden, mutta sinä tiedät hyvin, että sinua vastaan on paljoa pahempi syytös... Harakerin kirkon tapaus."

Nuorukainen karahti hehkuvan punaiseksi, ja vihan salama lennähti hänen avomielisistä, rehellisistä silmistään. Näytti kuin olisi häntä sisimpäänsä asti liikuttanut ajatuskin, että hänen kunniataan vastaan voitiin sellaisia syytöksiä lausua.

"Kun viimeksi kysyitte minulta tätä, herra marski", sanoi hän, "niin sanoin teille kaikki, mitä minulla on sanomista. Kysymyksenne saivat minun myöntämään tietäväni todellisen syypään, mutta nimeä ei minun ole sallittu ilmaista."

"Muistutan sinulle vaan kerran vielä, että jos tätä kieltoa tottelet, se voi maksaa henkesi", lausui marski. "Sinua syytti Bengta-rouva itse, joka on nyt läsnä tässä salissa, hän syytti sinua, ja hänen syytöksensä vakuutti todeksi se mies, joka koetti yritystä toimeen panna... Jos tahdot hänen nimensä salata, niin täytyy jokaisen kunniallisen miehen pitää sinua hänen kaltaisenaan, ja siten sinä langetat itse tuomiosi."

Salissa vallitsi sanan oikeassa merkityksessä kuoleman hiljaisuus. Marski oli puhunut aivan tyynesti, ja senvuoksi tunkivat hänen sanansa sitä syvemmälle, ja vaikuttivat valtavasti kaikkein mieliin. Hetki oli sitä jännittävämpi, kun kaikki paitsi Bengta-rouva, -- epäilemättä marski itsekin -- toivoivat, että nuorukainen lausuisi oikean syyllisen nimen ja siten pelastaisi itsensä. Samalla täytyi todella ihmetellä häntä, jos hänellä oli rohkeutta panna henkensä alttiiksi lupauksen pyhyyden tähden. Mutta Niilo Bonpojalla oli tämä rohkeus.

"Niinpä ottakaa henkeni, herra marski", sanoi hän, "sielulleni ette kuitenkaan mitään mahda."

"Onko tämä viimeinen sanasi, Niilo?" kysyi marski.

"Se on viimeinen sanani!" vastasi uljas nuorukainen.

Marski kääntyi pois, ja Kaarina-neiti purskahti itkuun. Mutta Bengta-rouva nosti päänsä ja katseli ympärilleen muodoltaan niin ankarana ja tylynä, että näytti sangen epäiltävältä, oliko hänen rinnassaan ensinkään ihmissydäntä sykkimässä. Oven luona seisova viheriä ritari oli kaikkien niiden tunteiden personoitu ilmaus, joita muut salissa olijat tunsivat. Viha, suru ja tylyys taistelivat hänessä, ja nämä tunteet näyttivät kokoovan hänen sielunsa hajalliset voimat ja saattavan sen täyteen selvyyteen. Niin ei hänen silmänsä olleet koskaan vielä katselleet siitä alkain kun hän tuli marskin hoviin, ja ehkä oli onneksi hänelle, ettei salissa vallitsevan jännitystilan vuoksi kukaan huomannut hänen älykästä ja terävää katsettaan. Hän pani väliin korvansa ovea vasten, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan, väliin hän taas astui askeleen eteenpäin avaten huulensa kuin jotakin sanoakseen, mutta otti taas askeleen taaksepäin ja sulki huulensa; sitten hän kävi lähimmän ikkunan luo katsomaan, eikö ulkoa ehkä tullut sitä apua, jota hän etsi. Kun marski kääntyi viimeisen kysymyksensä jälkeen pois, ja kun suru oli murtamaisillaan kauniin neidon, niin kiihtyi viheriän ritarin levottomuus korkeimmilleen.

Hän seisahtui äkkiä aivan liikkumattomaksi, otti sitten muutamia askeleita eteenpäin, jolloin marski havahtui. Samassa tartuttiin oven lukkoon, ja silloin valtasi kuin joku salainen voima ritarin sielun. Miehekäs ryhti hävisi kerrassaan, ja marski näki vaan entisen muodottoman olennon, jonka huulilla oli tuo ikuinen, sisällötön hymy.

Ovi avattiin sitten ja sisään astui muuan mustaveljes. Hän piti käsiään ristissä rinnallaan ja kumarsi syvään marskille, joka katseli häntä kummastuksella.

"Mielihyvällä ... tahi velvollisuuteni mukaan olen noudattanut teidän käskyänne, ankara herra..." alkoi munkki, mutta marski keskeytti hänet.

"Minun käskyäni, mitä tarkoitatte? En ole käskenyt teitä tänne."

Eräs pitkä, tumma mies, joka oli tullut munkin mukana saliin, selitti asian marskille.

"Antakaa anteeksi, ankara herra", sanoi hän, "luulin tekeväni teille mieliksi tuodessani tänne tämän arvoisan mustaveljeksen. Kun Niilo Bonpoika kutsuttiin tänne, niin alettiin miestenne kesken kuiskia, että nuoren herran viimeinen hetki on tullut, ja sen vuoksi minä riensin luostariin hakemaan veli Knuuttia."

"Puheesi ei, mies, valaise vähääkään sitä, mitä tahdon selittää", lausui marski suruisena, mikä sopi erittäin hyvin hänen kauniille kasvoilleen.

"Selityksen, jota tahdotte käytökseni johdosta, ankara herra", lausui munkki, jonka päähineen alta tulivat näkyviin hurskaat ja jalot kasvot, "saatte kohta, kun kuuntelette minua vähäisen. Minulla on hiukan puhumista, mikä koskee vangittua aseenkantajaanne ja hänen tuomiotaan, jota ette, sen Jumala suokoon, vielä liene langettanut."

Marski antoi munkille merkin, kehottaen häntä puhumaan, ja munkki alkoi:

"Te tiedätte, ankara herra, että eräs niitä pahantekijöitä, jotka yrittivät Harakerin kirkossa, Jumala paratkoon, tehdä kauhean rikoksen pyhää kirkkoa, Jumalan valtakuntaa, ja teitä itseänne kohtaan, -- te tiedätte, että eräs niistä koetti paeta tornista ja että miehenne saivat hänet hädin tuskin uudestaan kiinni. Siinä vuodatettiin vertakin, mies haavoittui kuolettavasti. Häntä ei enää ole olemassa, hän kuoli tuntia ennen puoliyötä."

Munkki teki ristinmerkin ja mutisi lyhyen rukouksen. Kaikki odottivat hartaasti, mitä munkilla oli vielä sanomista; Bengta-rouvan raudankovilla kasvoilla vaan vaihtui väri, ikäänkuin olisi levottomuus lopulta tunkeunut hänenkin sydämeensä.

"Minut kutsuttiin kuolevan ääreen", jatkoi pater, "ja ennen hengen lähtöä teki hän täydellisen tunnustuksen siitä, mitä Harakerin kirkossa tapahtui."

"Jumalan ja hänen pyhäinsä nimessä, hurskas veli ... ilmoittakaa pian, mikä tässä on totta, mikä valhetta!"

"Kohta, ankara herra ... nuori aseenkantajanne on viaton kuin pyhimys ... mies oli toisen asioilla ... hän oli ... hän oli..."

Mies katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Bengta-rouvaan. Tämä voimakas, rohkea nainen ei kestänyt tätä katsetta. Näkyi, miten hän vapisi, hänen katseensa oli melkein rukoileva, kun hän vihdoinkin jaksoi katsoa munkkiin. Ennenkuin tämä vielä ehti lausua nimen, joka oli hänen huulillaan, astui Bengta-rouva pari askelta marskia kohden.

"Minä vakuutan todeksi, mitä tämä hurskas luostariveli sanoo", lausui hän, "Niilo Bonpoika on viaton, ja minä peräytän juhlallisesti häntä vastaan tekemäni syytöksen... Älkää sanoko mitään, marski Kaarlo! Minä olisin tehnyt sen ennen ja ehkä olen viivytellyt liian kauan, mutta aina olisin puhunut ennen kuin te olisitte antanut viimeisen sananne tässä asiassa. Tahdoin vaan koetella nuorukaista. Silmäni ovat tottuneet näkemään niin paljon pahuutta ja viheliäisyyttä tässä maailmassa, että tahdoin koetella, voisiko ystäväni poika, rouva Kaarina Sturen poika totuuden ja kunnian tähden katsella kuolemata kasvoista kasvoihin kalpenematta... Antakaa se anteeksi, herra marski!"

Hänen sanansa eivät näyttäneet vaikuttavan yhtään edullisesti marskiin eikä muihinkaan läsnä olijoihin. Sen hän vaan voitti sillä, että munkin huulilla oleva nimi jäi lausumatta, ja että muut kääntyivät inholla pois hänestä. Mutta sellaiset seikat eivät tähän rouvaan pystyneet. Hänellä oli omia tarkoituksiaan ajettavana, ja kun tie niihin ei vaan ollut suljettu, niin ei häntä suuresti huolettanut muiden ihmisten ihailu tai moite, kunnioitus tai inho, rakkaus tai viha.

Marski käski päästää Niilo Bonpojan kahleet irti, ja kun se oli tehty, astui hän hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.

"Sinä olet jalon rouvan Kaarina Sturen -- Jumala armahtakoon hänen sieluaan -- arvollinen poika", sanoi hän, "ja jos se vähääkään palkitsee, mitä olet viattomasti kärsinyt, niin ota minulta se tunnustus, jonka sinulle ritarina annan, että olet käyttäytynyt jalosti ja arvokkaasti, kuten vastaisen ritarin tuleekin. Sinä olet pontevuudellasi ansainnut minun ystävyyteni ja kohonnut korkealle silmissäni, mikä lieneekin kieltäsi sitonut."

"Nyt voin sen kertoa, kun ei minun enää tarvitse sillä kunniaani puolustaa", vastasi nuorukainen kostunein silmin, "Eerik Puke itse on sitonut kieleni. Hän tiesi, kuka syyllinen on, ja hän kirjoitti minulle vankeudestaan pyytäen, etten Jumalan kalliin veren tähden ilmaisisi, mitä siitä tiesin. Minä en voinut kieltää hänen pyyntöään, en ajatellut itseäni, muistin vaan sitä jaloa ritaria, joka oli ollut niin korkeana ja jonka nyt täytyi kuolla häpeällinen kuolema; ja minä kirjoitin hänelle, että hän sai luottaa vaitiolooni."

Nuorukaisen sanat kohottivat kostean loisteen Kaarlo Knuutinpojan suuriin, tummansinisiin silmiin ja hän painoi nuorukaisen sydäntään vasten. Neiti Kaarina ei tahtonut pidättää kyyneleitään; hän tarttui lämmöllä nuorukaisen käteen ja sanoi vienosti, kauniit kasvot suloisesti hymyillen: "Kiitoksia, Niilo Bonpoika!"

Bengta-rouvankin kivikovat piirteet tuntuivat lientyvän. Mutta marski kääntyi neiti Kaarinan puoleen ja tarttui hänen käteensä.

"En voi lausua kuinka iloinen olen, että tämä asia päättyi teidän sydämenne toivojen mukaan", sanoi hän, sekä lisäsi, taivuttaen hieman päätään ja katsoen neitoa silmiin, "voisinkohan minäkin toivoa, että minunkin sydämelläni oleva asia tulisi yhtä onnelliseen päätökseen..."

Hän vaikeni. Samaten kuin yhden ainoan syysyön halla riittää turmelemaan maanmiehen kaikki toiveet, niin jäähtyivät marskin sanat hänen huulilleen sen jäätävän kylmyyden vaikutuksesta, joka nyt levisi neidon kasvoille. Hän veti kätensä pois marskin kädestä ja katseli häntä kylmästi ja jäykän kohteliaasti.

Sitten kiitti hän marskia muutamin sanoin ja lähti salista, eikä näyttänyt huomaavankaan niitä tuskallisia katseita, jotka seurasivat häntä, kunnes hänen pukunsa viimeinenkin lieve katosi oven taa. Marski nyökkäsi surumielisesti Niilo Bonpojalle ja teki liikkeen ikäänkuin lausuen: 'seuraa häntä!' ja nuorukainen kiiruhti noudattamaan käskyä. Viheriä ritari lähti myöskin salista, joten marski jäi Bengta-rouvan ja munkin kanssa kolmen kesken.