Part 17

"Jos olisi ollut yö, ettei kukaan olisi nähnyt minun tulevan luoksenne", sanoi hän, "niin olisi se ollut parempi sekä teille että minulle. Minun täytyi kuitenkin puhutella teitä todistajitta, ennenkuin tämänpäiväinen yleinen kokous pidetään. Kuulkaa, Eerik Puke, luonani on käynyt tänään eräs mies, joka on hyvin lähellä sekä teitä että vihamiestäni, drotsia... Sen mukaan mitä häneltä kuulin, on teillä vaan kaksi pelastuksen tietä; teidän täytyy joko suoraan sanoa, miten tuon Harakerin kirkossa tapahtuneen petoksen laita oikein on, tahi täytyy teidän paeta..."

Eerik-herra tuli kalmankalpeaksi kuultuaan marskin sanat. Mitä marskin luona lieneekin puhuttu oli hänestä aivan vähäarvoista, hänen mielensä valtasi nyt niin kokonaan marskin mainitsemat kaksi ehtoa -- ei sen vuoksi, että hän rupeisi näitä ehtoja harkitsemaan, vaan sen vuoksi, että ne tuottivat hänelle niin suurta tuskaa.

"Ei voi minun valtani eikä piispain turvakirja nyt teitä pelastaa perikadosta", jatkoi Kaarlo, "ellette itse tue sekä valtaani että turvakirjaa, mikä taasen ei voi tapahtua muuten kuin pesemällä itsenne puhtaaksi siitä häpeästä, jolla Harakerin kirkossa tapahtunut asia tahrasi kilpeänne. Minä en usko teistä pahaa ... sen ymmärrätte siitäkin, että tulen luoksenne. Minä tahdon pelastaa henkenne nytkin, kuten tein Söderköpingissäkin, koska te olette uljas ritari, sekä myöskin sen veren vuoksi, joka vuosi Söderköpingissä... Mutta niitä on, jotka tahtovat käyttää kirkossa tapahtunutta kohtausta kukistaakseen teidät. Voitteko siis sanoa minulle, kuka on syypää ... aseenkantajani ehkä, mutta herrat eivät tahdo häntä siksi ... sanokaa siis, nimittäkää siis..."

"Aseenkantajasi, Kaarlo", keskeytti Eerik innokkaasti, mutta äänensä petti samassa, ja hän jäi hyväksi aikaa äänettömäksi. Sitten hän lisäsi tyyneydellä, joka oli hänessä aivan tavatonta, "kuka on syypää Harakerin kirkossa tapahtuneeseen kohtaukseen, en tiedä, ja paeta ... sitä en tahdo, muuta en voi sinulle sanoa, Kaarlo ... tulkoon kohtalokseni mikä tahansa!"

Linnanmuurilla olevat asemiehet näkivät hetken kuluttua herrain kokoontuvan Mustaveljesluostariin. Sinne tuli arkkipiispa Olavi seurueineen, sitten piispa Tuomas sekä joukko neuvosherroja ja viimeksi herra Eerik Puke, jonka tieltä he näkivät herra Jöns Pentinpojan väistyvän luostarinportilla. Hetkisen kuluttua näiden jälkeen tuli vihdoin marskikin, mutta hän ei tullut herra Eerikin majatalosta. Hän oli luultavasti pujahtanut sieltä talon takaportin kautta.

Miehet menivät linnantupaan; ainoastaan se mies, joka oli kertonut herra Jöns Pentinpojan käynnistä luostarin priorin luona, jäi muurille, josta hän katseli yhtämittaa luostariin päin. Oli ehkä kulunut tunti, kun hän näki herrain tulevan nopein askelin luostarin portista, ja koko seurueen astuvan linnaa kohden. Eräs marskin aseenkantajista tuli edellä juosten, ja muurilla ollut mies meni linnan portille tätä vastaan.

"Mitäs kuuluu?" kysyi hän.

"Kokousta jatketaan täällä linnassa", vastasi poika kiireisesti, "luostaritupaan tuli niin kauheasti häkää, etteivät herrat voineet olla siellä!"

Sitten juoksi aseenkantaja linnantupaan kohtaamaan linnanvoutia. Asemies meni hänen perässään, ja kun linnanvouti oli mennyt pois, kertoi hän muille, mitä luostarissa oli tapahtunut, ja hänen silmistään näkyi jonkunlaista ylpeyttä siitä, että hänen harkintansa oli toteutunut. Kohta sen jälkeen tulivat herrat ja menivät toinen toisensa perään suureen linnansaliin. Linnanvouti tuli samassa paikalle ja käski muutamia miehistä salin ovelle vartijoiksi, ja sekä vanha engelbrektiläinen että mustaveljeksen veljenpoika sattuivat pääsemään joukkoon.

Tultuaan luostarisalin ovelle, seisoivat he äänettöminä nojautuen pertuskoihinsa, mutta kuuntelivat samalla tarkasti, mitä salissa puhuttiin. Ei kestänyt kuitenkaan aivan kauan, ennenkuin salin ovi avattiin päästämään sisään raitista ilmaa, koska kuumuus tuli takkavalkean ja suuren väkijoukon tähden sietämättömäksi. Silloin kuulivat vartijat selvästi, mitä salissa tapahtui.

Ensiksi puhui arkkipiispa Olavi. Hän puhui rauhan ja sovinnon sanoja voimakkaasti ja vakaasti, ja hänen sanoihinsa lisäsi Tuomas-piispakin sanansa, kehoittaen jaloja herroja jättämään yhteisen parhaan tähden yksityiset riitansa. Herra Eerik puhui sitten, mutta niin tuikeasti, että näki selvästi, kuinka hänen sisässään kiehahteli; hänen lopetettua alkoi Jöns Pentinpoika puhua.

"Herra Eerik Puke puhuu suuria ja kopeita sanoja", lausui hän, "ja kärttää muilta hyveitä, joita hänellä itsellään ei ole. Täällä on nyt selvästi petosta tekeillä. Yleisesti kulkee puhe, että odotetaan vaan lisäväkeä Helsinglannista, ja sitten ovat taalalaiset taas pystyssä, ja sekä te, herra marski, että me muut saamme katsoa, pääsemmekö ehein nahoin pois. Täällä on kai läsnä niitä, jotka kuulivat, mitä Hannu Martinpoika, kavaltaja, joka luopui teistä ja yhtyi herra Eerikiin, mitä hän sanoi illalla juomingeissa. Ne voivat siitä kertoa. Ja sitäpaitsi ei minusta ole aivan paikallaan, että me tässä keskustelemme uskosta ja luottamuksesta sellaisen miehen kanssa, joka on niin rikkonut ritarivalansa niinkuin herra Eerik Puke ... tai sanokaa minulle, herra Eerik, ja sanokaa meille kaikille, miten sen Harakerin kirkossa tapahtuneen kohtauksen laita oikeastaan on! Jos voitte näyttää siellä menetelleenne aivan kuin ritarin tulee, niin jätän syytökseni sikseen, ellette voi, niin tehnette te, marski, velvollisuutenne ja lähetätte kunniansa rikkojan drotsin luo Tukholmaan vastaamaan kaikesta, mitä hän on nyt tehnyt ja mitä hän on tehnyt ennen."

Jöns-herran lakattua puhumasta oli salissa niin hiljaista, että olisi kuullut hämähäkin kehräävän verkkoaan uuninkolossa. Salissa olivat kaikki pelkkänä korvana; samoin olivat miehet ovella. Vihdoin kuului joku nousevan kiivaasti ylös, ja kohta alkoi Eerikin ääni kuulua.

"Sellainen on sentään minun kunniani, ettei se luhistu sinun myrkyllisen kielesi kautta, kurja pappi!" huusi hän, mutta samassa tuli eräs aseenkantajista sulkemaan oven, että vaan epäselvästi voi kuulla, mitä sisässä tehtiin. Eerik-herra puhui kauan, ja sitten kuului marskin ja molempain piispain äänet peräkkäin. Viimeksi puhui taas Jöns Pentinpoika, ja sitten seurasi hiljaisuus, kunnes marski huusi ovella seisovia miehiä tulemaan sisään.

Ovi avattiin ja miehet astuivat sisään. Eerik-herra seisoi, hän oli kalpea ja vapisi, mutta hänen silmänsä leimusivat. Salin perällä istui Tuomas-piispan vieressä marski, kasvot yhtä kalpeina kuin Eerikinkin. Ei kukaan puhunut sanaakaan; miehet seisoivat odottaen käskyä herraltaan.

Vihdoin kuiskasi Jöns Pentinpoika sanasen marskin korvaan, jolloin tämä antoi miehille käskyn ottaa Eerik-herra kiinni.

Vähää myöhemmin illalla ratsasti vankka ratsujoukko Vesteråsista kulettaen keskellään herra Eerik Pukea vankina. Miehillä oli käsky viedä hänet Tukholmaan drotsin, Krister-herran käsiin.

Vähän matkaa Eerikistä ratsasti hänen takanaan saman saaton keskellä toinenkin vanki -- Niilo Bonpoika. Hänet oli määrä pitää vankeudessa marskin tuloon asti.

* * * * *

Viipyi kauan ennenkuin marski pääsi Tukholmaan. Ja sama arvoituksenomainen umpimielisyys, joka hänessä huomattiin Eerik Puken vangitsemista seuraavina päivinä, pysyi hänessä vähin koko ajan. Kun hengenmiehet, arkkipiispa Olavi ja piispa Tuomas, hyvästelivät häntä, oli hän kohdellut heitä hiukan tylysti eikä ollut lausunut sanaakaan sen syvän surun johdosta, jota he osoittivat Eerik-herralle tehdyn väkivaltaisuuden tähden.

Mutta sentään kerrotaan, että hänen vanha hovimestarinsa oli, tullessaan hetkisen perästä sisään, nähnyt suuria kyyneleitä vierivän herransa poskia myöten.

Vasta helmikuun puolivälissä tuli Kaarlo-herra Tukholmaan.

Silloin oli Eerik-herran tuomio jo langetettu, ja se oli pantava parin päivän perästä toimeen. Kun Kaarlo ratsasti linnaan, jonka paras osa eli niin kutsuttu aatelislinna oli hänen hallussaan -- etulinna oli drotsin hallussa -- niin näkyi eräs tumma haamu juuri astuvan viimeksi mainittuun. Se oli nunna, joka astui kiireesti portaita ylös. Moniaan silmänräpäyksen kuluttua oli hän herra Krister Niilonpojan luona.

"Peruuttamattomasti?" kysyi nunna vapisevalla äänellä, ja hänen suuret tummat silmänsä näyttivät haluavan lävistää vanhan herran.

"Älkää kysykö minulta enää tätä asiaa", vastasi drotsi, "minä en voi sitä parantaa!"

"Ette sittenkään, vaikka lupaisin teille suurimman vallan, minkä kukaan voi Ruotsin valtakunnassa saavuttaa!"

"Hurskas sisar", sanoi drotsi sääliväisesti hymyillen, "surunne saattaa teidät mielettömiin!"

"Minä kysyn teiltä sitä vielä yhden kerran, viimeisen kerran ... myöntäkää tai kieltäkää, mutta huomatkaa, kieltonne vetää turmion oman päänne yli!"

"Se minun täytyy kuitenkin tehdä!" vastasi drotsi.

"Hyvä on, herra drotsi, me näemme toisemme vielä, mutta silloin on onnettomuutenne hetki lähellä."

Hän näytti kamalalta, hänen silmänsä hehkuivat ja huulensa vapisivat kiivaasti. Mutta hän oli samalla niin uhkaava ja synkkä kuin kohtalo itse. Lähdettyään drotsin luota meni hän siihen torniin, jossa Eerik-herra oli vankina. Samassa lähestyi eräs mies kiirein askelin vankilaa.

"Ragwald!" huudahti nunna, ja mies kääntyi.

Se oli kolmas niistä kolmesta veljestä, jotka nunna oli kerran nähnyt kasvavan niin kauniina, ja kukoistavina isänkodissaan.

"Hyvä sisar", vastasi Ragwald Puke, "minä olen pyytänyt ja kerjännyt veljeämme, mutta hän ei suostu. Jumalan luona taivaassa näette minut vasta, sanoo hän. Rukoile marskilta ja drotsilta sitä. He tulevat tänne kohta allekirjoittamaan veljemme testamenttia, minä riennän nyt hänen luokseen."

Veli meni, ja marski ja drotsi tulivat kahden muun herran kanssa. Mutta nunnan tumma haamu seisoi paikallaan korkeana ja jäykkänä, ja herrat tekivät ristinmerkin käydessään hänen ohitseen.

Oli iltapäivä, ilma oli tumma ja raskas, täynnä lumipilviä, joten linnan matalassa käytävässä, joka vei vankilaan, tuli pian pimeä kuin sydänyöllä.

Silloin kuului perältä päin askeleita, ja murtunut ääni lauloi:

Totuus ja usko on sortunut maan; Ne karata mielivät maailmaan!

Ja samassa henkäyksessä kysyi ääni:

"Oletko siellä, Torer vanginvartija?"

Eräs ovi avattiin, ja sieltä tuli esiin mies nilkuttaen ja helistäen raskasta avainkimppua.

"Kuinka nuorimies voipi?" kysyi edellinen ääni taas.

"Hän nukkuu; pelkään, että nyt on hänen viimeinen päivänsä!"

"Hyvä, Torer, mutta sinä erehdyt ... sille, joka tässä vieressä asuu, koittaa kyllä viimeinen päivä, mutta nyt vasta oikea aamu alkaakin sille nuorelle miehelle, joka tässä huoneessa on!"

Vanginvartija mutisi jotakin partaansa avatessaan erään vankihuoneen ovea.

Nunna hiipi hiljaa sille ovelle. Hän oli tuntenut laulajan äänen eikä hän tahtonut päästää tavuakaan kuulematta. Mutta sisässä ei puhuttu. Hän kuuli vaan jonkun hommailevan perällä huonetta seinällä, mutta mahdotonta oli erottaa, mitä siellä tehtiin. Sieltä kuului ketjuin helinää, sitten oli taas vähän hiljaisuutta, jolloin tehtiin jotakin, josta kuuntelija ei saanut selvää, sitten helisi ketju taaskin.

"Herää nyt, Niilo Bonpoika", kuului äskeisen laulajan ääni sanovan, "nyt alkaa sinun päiväsi."

Sitten lähestyivät miehet ovea, ja nunna livahti syrjään toiselle ovelle päin ja kuuli äskeisen äänen laulavan:

Ne lentää tahtoi niinkuin lintuset; Vapaina kiertää maat ja manteret.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli Tukholman kaupungin edustalla hirsipuu ja siinä riippui herra Eerik Puke.

Mutta hirsipuun juurella istui nunna, joka ei tuntenut pakkasta eikä myrskyä. Hän istui katsellen kuivin silmin avaruuteen.

Kansa kulki tietä myöten, teki kauhistuksella ristinmerkin, mutta nunna istui jäykkänä ja liikkumatonna samassa paikassa vielä paljon jälkeen puoliyön.

Kun hän vihdoin nousi ylös, ojensi hän molemmat kätensä taivasta kohden ja sanoi:

"Veljeni, veljeni ... se on mennyttä, mutta yksi on, joka elää, ja tulee elämään niinkauan kuin minäkin, -- kosto!"

TOINEN OSA.

Krister Niilonpoika Wasa.

I.

Vanha muisto.

Sattuu joskus vaeltaissasi yksinäisissä metsissämme, mieluimmin illalla, kun hiljaisuus vallitsee ja kun tuulen humina ja ihmistöinten häly on lakannut kuulumasta, että kuulet kuin huokauksen, syvän, valtaavan ja salaperäisen huokauksen, ikäänkuin Vidar [Vidar oli eräs ruotsalaisten kansallisia jumalia, jolla oli lisänimenä "hiljainen jumala". Suom. muist.], hiljainen jumala, käyskentelisi salaisilla poluillaan ja, luonnon suloudesta hurmaantuneena, ilmaisisi ihastustaan tällä huokauksella; tahi myöskin tuntuu ääni sinusta siltä, kuin kuulisit Jumalan astuntaa maan päällä. Sellaisia hetkiä on senkin miehen elämässä, joka muuten viettää aikansa alinomaisessa toiminnassa, kun hän on ikäänkuin myrskyltä suojassa, kaukana toiminnan kohisevasta virrasta, joten hän joutaa hetkisen katsella ympäristöään ja menneitä aikoja takanaan. Silloin saattavat vanhat kätketyt muistot herätä; ne vaeltavat kuin tuo hiljainen jumala öistä kulkuaan; silloin nämä muistot ilmestyvät kauneina enkelikasvoisina, sitä elävämpinä ja vilkkaampina, kuta harvemmin ne ovat saaneet osoittaa olemassa oloaan miehen sielussa.

Eräässä huoneessa Tukholman linnassa, n.k. aatelislinnassa, istui Eerik Puken mestausta seuraavana aamuna Kaarlo Knuutinpoika käsi poskella katsellen erästä kuihtunutta lehmuksen lehteä, joka oli hänen toisessa kädessään. Pöydällä oli pieni, mutta kauniisti leikkaeltu ja kullalla ja hopealla runsaasti koristettu lipas, joka oli täynnä osittain hyvinkin kallisarvoisia esineitä, joita hän tavallisesti kuletti mukanaan kaikkialle, missä liikkui. Pari lippaan vieressä olevaa sormusta osoitti, että marski oli muita tarkoituksia varten sen avannut, jolloin pieni kultainen kotelo oli sattunut hänen silmäänsä, kotelo kansineen oli pöydän syrjällä ja sen sisällys oli juuri se lehti, jota hän nyt katseli. Ja varmaan heräsi nyt, aluksi hämäränä, mutta sitten yhä selvempänä, mikäli muut aatokset ehtivät kadota, hänen mieleensä eräs muisto, jonka loiste yhä kirkastui kuten tähti, joka loistaa yhä kirkkaammin kuta synkemmäksi yön varjot käyvät. Hänen huulillaan oli omituinen hymy. Oli vaikeaa sanoa, ilmenikö tässä hymyssä kaihomieltä, muistojen herättämää, vai surua, vai suuttumusta. Sillä oli ihka kahtalainen juuri, sen pohjana oli ehkä kaikkia näitä tunteita; se oli ehkä samallainen kuin "Neitsy Maarian kukkanen", jolla on kaksi juurta, toinen valkea toinen musta.

Hymy väreili vielä hänen huulillaan, kun sisään astui hänen hovimestarinsa, tuo harmaahapsinen vanhus, joka oli ollut niin kauvan marskin ja hänen vanhempainsa palveluksessa, että hän oli melkein kuin perheen jäsen. Ukko näki heti mitä marskin kädessä oli, ja silloin ilmestyi hänenkin kasvoilleen hymy, mutta se hymy oli selvä, toivehikas ja herttainen hymy. Hän oli vanhastaan tottunut vapaasti esiintymään isäntänsä edessä. Niinpä lausui hän nytkin:

"Enkö arvannut, että löytäisitte sen!"

"Minkä...?" kysyi marski kiivaasti katsoen häneen.

"Hm ... tuon kultakotelon ... minä näin sen, kun viineksi lähdimme Fågelvikistä, ja silloin ajattelin, että ... niin, ajattelin vaan, että hänkin voisi hyvin olla mukana, ei hän paljoa tilaa veisi...! Kaarina-neiti..."

"Kaarina-neiti!" keskeytti marski hänet kiihkeästi, mutta malttoi mielensä samalla, ikäänkuin tämä sana olisi siirtänyt hänet toiseen maailmaan, jonka tunteita hän ei voinut sanoin ilmaista. Vihdoin hän lausui huokaisten: "se on mennyttä!"

"Älkää sanoko niin, herra Kaarlo", vastasi vanhus, "minä muistan vielä laulun: 'Ja itkut riemuksi muuttuneet on, Ken taittoi nyt lehden tuon puun? Ja nuoret taas yhtyivät karkelohon. Riemuitkaa, riemuitkaa, kaikki!'"

"Voi, ukkoseni, muistan minäkin sen laulun", vastasi marski pannen kuihtuneen lehden kädestään, "mutta sinä unhotat, että noitten nuorien yhtyminen tapahtui vasta kuoleman jälkeen... Jos tietäisit, mitä on tapahtunut, niin ymmärtäisit yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt on ylipääsemätön muuri kohonnut hänen ja minun välilleni... Kuka olisi uskonut", jatkoi hän kuin itsekseen, "että lapsuuden muistoilla on niin syvät juuret miessydämessä! Näen vieläkin tuon rakastettavan lapsen edessäni, ikäänkuin tänä hetkenä olisimme samassa paikassa kuin sinä iltana, jolloin lähdin isäni kodista mennäkseni vieraille maille oppimaan ritaritapoja ... me olimme Skällnoran suuren lehmuksen alla, aurinko väikkyi lännessä ja rastas lauloi järven rannalla, kun hän tuli luokseni jäähyväisiä sanomaan. Minä kysyin häneltä, unhottaisiko hän minut; että kun kotiin tultuani valitsisin vaimon itselleni, hän jo olisi toisen oma. 'En, en!' huudahti hän, 'minä odotan sinua!' Minä pyysin häneltä jotakin muistoksi, ja silloin hän hymyili minulle, taittoi tuon lehden lehmuksesta ja antoi sen minulle. 'Kätkekää se hyvin. Kätkekää se hyvin', sanoi hän, 'niinkauvan kuin se on teillä, asuu Kaarinakin teidän sydämessänne!'..."

"Näettehän sen siitä", lausui hovimestari sydämellisesti hymyillen, "olenhan aina sitä sanonut... Te hänet lopulta saatte, juuri te, eikä kukaan muu. Kun vaan olisitte silloin kotiin palattuanne minun neuvoni mukaan ratsastaneet Bjurumiin, ettekä Kråkerumiin, niin olisi kaikki tämä sydänsuru teiltä säästynyt. Mutta olkaa huoletta vaan, herra Kaarlo ... jolla on puhdas omatunto, ei tule helposti onnettomaksi, vaikka asiat näyttäisivätkin väliin synkiltä... Kaarina-neiti rakastaa teitä, juuri teitä, eikä ketään muuta, ja hän on aina teitä rakastanut, pienestä lapsesta asti."

Marski viittasi kädellään vanhukselle ja hymyili, niinkuin se hymyilee, joka on asiastaan aivan varma.

"Mitä olen omin silmini nähnyt, sitä et sinä voi toiseksi muuttaa", sanoi hän. "Kaarina-neiti on kantanut Eerik Puken sormusta, ja asiain nykyisillään ollessa ei liene epäilystä, että verenvihakin on meitä nyt eroittamassa..."

"Se veri ... se on ikuinen onnettomuus, Jumala paratkoon... Mutta en tiedä, ettekö te ja neiti Kaarina siitä voi vielä yhteen sopia... Nyt on minulla ainakin juuri asiana ilmoittaa teille, että neiti Kaarina odottaa sisälle pääsyä."

Marski hyppäsi tuolilta ja katseli kummastuneena ukkoon.

"Neiti Kaarina ... minun luokseni! Mitä tarkoitat?"

"Hm, mitä tarkoitan, tahi paremmin hän ... sen hän mahtaa parhaiten tietää itse; luulen sentään, ettei tästä tällä erää mitään rakkauskohtausta tule, siihen on neito liian surullinen... Mutta, kuten sanoin, hän haluaa hartaasti päästä teidän puheillenne, hän sanoi sen minulle itse, sillä minä tulin heidän taloonsa vähäistä senjälkeen, kuin ankara ritari, Kaarlo Orminpoika oli tullut kaupunkiin eilen."

Nämä tiedot tekivät nähtävästi suuren vaikutuksen marskiin. Hän käveli edestakaisin lattialla ja pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo, mutta vanha palvelija ei päässyt selville oliko hänen mielenliikutuksensa iloa vai surua. Vanha herra Kaarlo Orminpoika ei ollut viime vuosina ollut marskin ystäviä, ehkei hän myöskään ollut asettunut nimenomaan häntä vastaankaan. Hänen arvonsa ei kuitenkaan ollut niin suuri, että sen olisi mitenkään tarvinnut erinomaisemmin tehdä marskia levottomaksi, vaikka tämä ritari olisikin liittynyt lähemmin Eerikiin kuin häneen. Ja nythän ei muuten enää tarvinnut pelätä mitään Eerik Puken puolelta. Vanha palvelija katseli surullisesti herraansa ja sanoi huokaisten:

"Voi kuitenkin, kunpa lähtisimme Fågelvikiin takaisin, herra, ja eläisimme siellä rauhassa ja levossa, niin saisitte hymyillä kaikille maailman mahtavain riidoille. Fågelvikin herrana olette te kuitenkin sekä rikas että mahtava ... älkää unhottako sitä, Kaarlo-herra!"

Kaarlo-herra hymyili ukon innolle ja lausui hymyillen: "Kyllä sekin aika vielä tulee! Tyynny vaan nyt, sinä kelpo ukko, minä luulen, että sinä kehottaisit samalla innolla minua maailmaan taas, jos minä istuisin kädet ristissä Fågelvikissä säätyveljieni melutessa ja reuhatessa mielin määrin Ruotsinmaassa!"

"Niin, Jumala armahtakoon, taidattepa olla oikeassa, herra Kaarlo..."

Ukko keskeytti puheensa, mutta epävarmaa lienee, eikö hän kuitenkin sisimmissään ajatellut enemmän samaan suuntaan, kuin äsken lausui, nimittäin että herralleen olisi sittenkin parasta viettää rauhassa ja levossa päiviään rikkaana ja mahtavana Fågelvikissä. Hän puheli aina siitä, että Fågelvikin omistaja on sekä mahtava että rikas, ja siihen suuntaan hän nytkin mutisi partaansa lähtiessään lupauksensa mukaan hakemaan neiti Kaarina Kaarlontytärtä marskin luo.

Hän oli tuskin lähtenyt, kun marski kuuli kahden henkilön keskustelevan viereisessä huoneessa, ja samassa alkoi sieltä kuulua koiran ulvontaa. Hän meni ovelle paremmin erottaakseen, keitä siellä oli.

"Te kuljeksitte ympäri maailman, kuten vaeltavan ritarin tulee ja sopii!" lausui naisen ääni, joka ilmaisi selvästi sekä vastenmielisyyttä että suuttumusta.

Kuiva nauru kuului vastaukseksi, mikä ei näyttänyt yhtään lauhduttavan naisen mieltä.

"Tukholman linna ei vaan ole mikään Ekesjö", lausui nainen taas, "ja sitä peliä, mitä siellä piditte, ette te täällä uudista!"

"Ha-ha-ha", kuului taasen sama kuiva nauru, jonka marski heti tunsi sen kummallisen ritarin ääneksi, joka oli tullut hänen luokseen Harakerissä. Nyt hän rupesi laulamaan karhealla äänellä:

Kait sisään astun kohta; Valdemar, jos luvan saa, Voi pihamaalla vuottaa!

Samassa päästi koira, kuin pahoin lyötynä, surkean ulvonnan.

"Täällä eivät teidän laulunne minua kammota, ritari ... ja ellei mieltäni painaisi kuoleman suru, niin voisin minäkin laulaa laulun, joka saisi teidät kalpenemaan..."

He olivat nyt hetkisen ääneti. Naisen sanat antoivat luultavasti miettimisen aihetta ritarille. Nainen jatkoi sitten:

"Veljeni istui tosin tässä linnassa seitsemän viikkoa, mutta voipi käydä niinkin, että te saatte siellä istua yhtä monta vuotta... Sellaisen laulun voin minä laulaa, ja uskokaa pois vaan, marski on lauluani kuunteleva. Minä olen nähnyt teidän kulkevan polkuja, joista ette voi vastata..."

Mutta koira ulvoi, ja ritari lauloi:

Totuus nyt linnahan matkustaa, -- -- -- -- -- Niin hän tuskissaan huutaa; Vaan valhe saapuu ratsain kartanoon, Se ritareineen kovin korskana on, Ja kalvat käsissään välkkyy.

Oli kuin ei ritari olisi ymmärtänyt naisen uhkausta, tahi kuin ei hän olisi siitä välittänyt. Hän oli viime kuukausina saavuttanut vähitellen marskin suurta suosiota, jota tämä tuskin itsekään osasi selittää. Mutta hän luuli havainneensa tässä kummallisessa puolihöperössä miehessä omituista lämmittävää uskollisuutta, ja sen lorukudoksen alta, jota hän mielellään käytti, oli marski useasti huomannut kirkkaita valonsäkeniä ja terävää älyä. Ne olivat kuin orapihlaja-aidan pohjalla matava kiiltomato, joka loistaa sitä kirkkaammin, kuta pikimustempi on yö. Mitä naiseen tulee, jonka Kaarlo tunsi äänestä Bengta-sisareksi, niin käsitti marski hyvin, että hän veljensä kuolemasta kiihtyneenä helposti yltyi vihaamaan ja uhkailemaan jokaista, joka oli ollut tai jonka hän luuli olleen vihamielinen hänen veljelleen. Ainoa, mitä hän ei ymmärtänyt, oli koiran ulvonta, mutta hän otaksui sen vaan uudeksi ritarin keksimäksi ilveeksi, kuten se todella olikin. Saliin astuessaan näki hän ritarin istuvan erään ikkunan luona penkillä, pitäen kaulanauhasta suurta mustaa koiraa, jota näppäsi tuon tuostakin kepillä, pannen sen siten ikäänkuin lauluaan säestämään. Bengta-rouva, joka oli nunnapukuun puettu, oli kääntynyt syvällä ylenkatseella pois tästä huolettomasta miehestä, jota ehkä juuri huolettomuutensa vuoksi olikin niin vaikea härnätä. Tämä ei välittänyt marskinkaan tulosta, vaan jatkoi lauluaan:

Valheelle arvoa annettiin Se kunniaa sai sekä valtaa, Totuutta enää tuskin mainittiin, Se surulla sai päiviään kantaa.

Ja viimeisiä sanoja laulaessaan tahi pikemmin ehkä sahatessaan, -- sillä hänen äänensä ja laulunsa muistutti sangen paljon sahan ääntä, jolla sahata kihnutetaan kovaa puunpalaa, jossa saha pahoin kitisee -- takoi hän koiraa, tahdin mukaan yhä kovemmin, kunnes koiran ulvonta kohosi tarpeeksi korkealle.