Part 16

"Te liioittelette syytöksiänne, Eerik", vastasi Kaarlo, "mitä olen sanonut, siitä vastaan, ja ajatelkaa tarkoin, voitteko te vastata sanoistanne, kun väitätte minun katkoneen kaikki siteet välillämme... Te ette ainakaan voi kieltää vainonneenne minun henkeäni, sen tunnustitte itse pidoissanne keväällä. Ette voi myöskään kieltää, että minä olen pelastanut teidän henkenne ja että olen antanut teille niin suuria läänityksiä, että Ruotsin valtakunnassa on tuskin yhdellekään mitattu valtakunnan sarkaa niin runsaasti... Tätäkö te kutsutte siteiden katkomiseksi?... Tuokaa tähän mies, joka tuntee meidät kumpaisenkin, mutta joka voi vapaasti arvostella meitä, tuokaa tähän sellainen mies, ja jos hän voi sanoa, ettei Kaarlo Knuutinpoika ole aina kohdannut teitä avoimin käsin ja hyvää tarkoittavin mielin, niin hakattakoon minut tähän paikkaan ja jääköön surmani kostamatta!"

"Liukas kielesi unhottaa sen veren, joka Söderköpingissä vuosi ja joka huutaa kostoa... Samoinkuin minulle puhutte, samoin te puhuitte onnettomalle ritarille, Broder Sveninpojalle... Tuokaa tähän mies, joka voi vannoa, ettei minua odota sama kohtalo kuin häntäkin, jos lasken miekkani ja jään yksikseni ja turvatta teidän ollessanne vallassa, jota yhä lisää haluatte."

Eerik puhui yhäti kiihkeästi ja hänen viime sanainsa aikana levisi marskin kasvoille varjo, joka jätti jälkeensä syvän, vakavan, melkeinpä surullisen ilmeen. Hän oli vaiti hetkisen, ennenkuin vastasi.

"Mitä Söderköpingissä tapahtui, sitä voi lailla puolustaa", sanoi hän syvällä ja totisella äänellä. "Ja mitä omasta kohtalostanne puhutte, että yksiksenne jäisitte ja olisitte ilman tätä talonpoikaisjoukkoa ... niin luulen että siihen voisivat parhaiten vastata ne miehet, jotka ovat kuten tekin olleet Engelbrektin ystäviä, mutta nyt ovat minun miehiäni. Ne, jotka saitte panttivangeiksenne, nimittäin Herman Berman ja lankoni, herra Niilo Steeninpoika, voivat todistaa, vainoonko heitä. Mutta sanokaa te minulle, herra Eerik", jatkoi hän sitten katsellen terävästi vihamiestään, "mitä minun ja ystäväini tulee ajatella teistä ja teidän nykyisestä puuhastanne? Jos teillä on menestystä ja te voitatte minut taistelussa ja minä kaadun miekkaanne, niin mitä sitten aiotte? Oletteko silloin tarkoituksenne perillä?"

"Olen!" vastasi Eerik katsoen rehellisesti Kaarloa silmiin. "Mitä tahdon, sen saatte nyt kuulla, minä tahdon kotimaisen ruotsalaisen kuninkaan, joka hallitsee valtakuntaa, niinkuin laki käskee ja niinkuin vanhat hyvät tavat opettavat; jos siis voitan, niin tapahtuu ensimmäiseksi kuninkaan vaali..."

"Ja helppoa lienee käsittää, kenestä kuningas tehdään!" lausui marski hymyillen.

"Kuka kuninkaaksi tulee, ette tienne te enkä minä", vastasi Eerik, "mutta varmaa on, ettei siitä koskaan tule kuningasta, jota te nyt tarkoititte. Sitä saatte kysyä niiltä miehiltä, jotka kuulivat sanani jäällä Arbogan luona, jossa talonpojat vannoivat seuraavansa minua. Mitä silloin sanoin, siinä pysyn, ja se jääpi Ruotsin rahvaan kuolemattomaksi lupaukseksi ja tulee täytäntöön kerran, vaikka sekä te että minä olisimme jo aikoja sitten maanneet maan mustassa povessa."

"Siinä olen teidän kanssanne yhtä mieltä, Eerik, ja siinä on tarkoitukseni aivan sama kuin teidän ja rahvaan tarkoitus. Mutta sanokaa nyt minulle, ettekö luule tätä tarkoitusta voitavan saavuttaa paremmin, jos yhteisesti työskentelemme, kuin että koetamme toteuttaa sitä eriksemme ja vielä aseet kädessä toisiamme vastaan?"

"Ei koskaan, marski", lausui Eerik kiivaasti, "siihen vereen, joka vuosi Söderköpingissä, hukkui minun luottamukseni teihin; tämä on toinen seikka ja toinen on tämä: te ette voi vannoa sitä valaa, jonka minä vannoin, ettette itse tahdo panna kuninkaankruunua päähänne."

"Taaskin puhutte liikaa, herra Eerik ... tahdon vannoa valalla, että olen sille miehelle uskollinen, joka kerran Ruotsin lain mukaan valitaan kuninkaaksi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik kuningas sanani kuulkoot!"

Nyt tuli Eerik vuorostaan sanattomaksi. Hän kääntyi pois ja astui vähän syrjään, ikäänkuin tarvitsisi punnita asiaa. Siten syntyneen äänettömyyden aikana, tuli esiin eräs nunna juhlallisesti lähestyen soihtujen valaisemaa piiriä. Siihen hän pysähtyi ja sekä marski että Eerik Puke katselivat hämmästyneinä tätä haamun kaltaista ilmiötä.

"Rauhaa ja sovintoa", alkoi nunna lausumaan ojentaen molemmat kätensä tummaa taivasta kohden, "rauhaa ja sovintoa lupaa marski, rauhaa ja sovintoa luvatkoon Eerik Pukekin, valtakunnan tähden ja sen suuren tarkoituksen tähden, joka on teille kummallekin yhteinen... Totelkaa sen vuoksi minun neuvoani, joka olen läheinen teille kummallekin ja joka voin vapaasti lausua ajatukseni teistä ... vannokoon marski valansa tässä vieressä olevassa kappelissa ja ojentakaat sitten toisillenne kätenne palvellaksenne yhteistä asiaa."

Hiljaisuus vallitsi yltympäri, ja yön varjot alkoivat väistyä päivän ensi koiton tieltä, ikäänkuin nunnan lausumat rauhan sanat olisivat olleet yön hengettäriä karkoittava loitsu. Ja sekä Eerikiin että marskiin tekivät sanat huomattavan vaikutuksen.

"Tapahtukoon, kuten te sanotte, hurskas sisar!" sanoi jälkimmäinen, "minä olen valmis toistamaan valani Herran alttarin ääressä! Ja sitten ojennan käteni teille sovinnoksi, jos niin tahdotte, herra Eerik."

"Sen valan haluan kuulla", lisäsi Eerik astuen marskin luo, "kunpa voisitte samoin puhdistautua veren viasta joka..."

Eerik ei lausunut ajatustaan loppuun asti, vaan tarkasteli Kaarlon kasvoja, mutta niissä näkyi enemmän surumielisyyttä kuin vihaa.

"Ja jos sen voin?" kysyi Kaarlo.

"Jos sen voitte ... niin silloin tarjoon minäkin käteni sovintoon."

Sitten he lähtivät Harakerin kirkolle päin astumaan, ja miehet seurasivat heitä soihdut käsissä.

Mutta metsässä vähän ulompana varsinaisesta leiristä, johon siis harvoin kukaan pistäytyi päivän kuluessa, oli Niilo Bonpoika puuhun sidottuna, mieli täynnä synkkää epätoivoa. Kaikki oli nyt selvinnyt hänelle. Mies, joka äsken oli hänet murhata, oli sama, jonka hän näki Silverhättanissa Visbyssä; nunna ei voinut olla kukaan muu kuin Bengta-rouva, ja miehen haparoiminen hänen kaulaansa nutun alta, joka vieläkin oli auki jättäen hänen rintansa talvikylmän käsiin paljaaksi, tarkoitti hänen äidinisänsä kaulaketjua. Muuta tarkoitusta ei sillä voinut olla; sen oli siis täytynyt Visbyn tapauksen jälkeen joutua Bengta-rouvan käsistä taas pois.

Ja nämä särkevät nyt hänen kauniit aikeensa sovun saamiseksi marskin ja Eerikin välille, ja painavat poistamattoman tahran jälkimmäisen ritarikunniaan, jos marskin kimppuun hyökätään salakavalasti kirkossa! Nuorukainen väänteli tuskaisesti sidottuja käsiään, mutta siteet olivat liian lujat. Vihdoin hän huusi, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta alkoi ruskottaa päivänkoiton heikko kajastus korkeain honkain takaa. Nuorukainen sitä tuskin huomasi. Hänestä olisi olo tuntunut yöltä, vaikka aurinkokin olisi paistanut vasten hänen kasvojaan.

Mutta kesken tuskaansa luuli hän kuulevansa hevosen hirnuvan. Oliko erehdystä, mutta hän oli tuntevinaan oman hevosensa äänen, jonka hän oli jättänyt metsään tuvan luokse. Tämä uskollinen eläin tervehti siten herraansa joka aamu, kun tämä tuli talliin. Tällaisina hetkinä, jolloin mieli on ylenmäärin jännityksessä, kuten Niilon nyt oli, pettävät ihmistä usein omat mielikuvat. Sielu ikäänkuin koettaa korvata hetken kärsimyksiä kuvilla, jotka seuraavana hetkenä luhistuvat kokoon kuin harhailevan merimiehen kangastukset ja tekevät siten nykyhetken kaksinverroin tukalammaksi.

Tällä kertaa ei ääni kuitenkaan ollut erehdystä. Hirnahdus kuului taas, ja nyt paljoa lähempää. Niilo rohkeni tuskin hengittää, hänen koko olemuksensa keskittyi korvaan. Hän kuuli hevosen juoksevan, ja ääni läheni yhä: se pysähtyi, ja ratsastaja hyppäsi satulasta. Puun takaa kuului kiireisiä askeleita ja samassa kuiskasi eräs ääni hänen korvaansa:

"Toimita asiasi, Niilo Bonpoika ... täällä puiden takana on hevosesi!"

Voimakas käsi tuntui vihlaisevan nopeasti poikki ne köydet, joilla hän oli sidottu. Samassa ne putosivat maahan, ja hän oli vapaa. Hän kääntyi nopeasti kiittääkseen vapauttajaansa.

Erään puun takaa näki hän aamun hämärässä kokoonkyyristyneen haamun, yllään valkea mantteli, joten häntä oli vaikea lumesta eroittaa. Ja tämä haamu otti samassa jättiläishypyn loikaten puun juurelta pois, ja kun Niilo meni tiheäin oksain läpi katsomaan, näki hän saman valkean haamun istuvan hevosensa selässä yhtä kyyristyneenä ja viheliäisenä kuin äsken puun juurella. Hän huusi sille, mutta hänen huutonsa sai pelastajan vaan kiirehtämään pakoansa. Kokoonkyyristynyt olento melkein kuin lensi puiden välitse.

Aivan lähellä sitä puuta, jonka luo tuo kummallinen olento oli ensiksi ilmaantunut ratsunsa selkään, löysi Niilo oman hevosensa, joka taaskin hirnahti hänelle. Ensi riemuissaan odottamattoman pelastuksensa johdosta lankesi Niilo polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli niin ihmeellisesti häntä auttanut, sekä rukoili häneltä voimaa siihen työhön, johon nyt aikoi rientää. Sitten hän päästi ratsunsa ohjat puusta ja hyppäsi sen selkään.

Hän läksi itää kohden mutta teki ison mutkan pohjoiseen päin välttääkseen mahdollisuuden mukaan leiriä ja talonpoikaisjoukkoa, mikä onnistuikin. Hetken ratsastettuaan saapui hän katetulle polulle, sitä myöten tuli hän sille pienelle joelle, joka oli Eerik-herran aseman rajana Hälle-metsässä. Pian tuli hän jäätyneen joen yli ja siitä Harakerin aukealle, jolla vanha kappeli näkyi kuvastuen vaaleata aamutaivasta vasten. Kappeli oli vanha puurakennus, jonka pienistä ikkunoista loisti nyt kynttiläin valo.

Sydän tykytti kahta kiivaammin nuorukaisen rinnassa, kuta lähemmäksi hän tuli kappelia, hän arveli itsekseen kauhistuksella, tulisiko liian myöhään, vai eikö konnantyötä oltu vielä ehditty panna toimeen. Tultuaan pääkäytävän eteen, näki hän oven halkeamasta tulta; hän hyppäsi satulasta ja katseli sisään. Siellä seisoivat molemmat herrat alttarin edessä, ja marski näytti tällä hetkellä puhuvan. Eerikistä vähän syrjään seisoi nunna ja vähän etempänä molemmin puolin kaksi miestä kummankin seurueesta.

Kaikki oli siis vielä oikealla tolallaan, jonka vuoksi Niilo nousi taasen satulaansa. Hän katseli ympärilleen, etsien marskin seuruetta, jonka täytyi olla läheisyydessä, ja hän näkikin kirkosta vähän matkaa etelään päin tien vieressä tumman kasan, josta kuvastui teräviä piikkiä aamutaivasta vasten. Siinä oli viisikymmentä ratsumiestä. Niilo syöksyi heidän luokseen ja lausui äimistyneen päällysmiehen korvaan, joka tuskin uskoi silmiään nähdessään marskin aseenkantajan tulevan vihollisten leiristä:

"Jumalan nimessä marskia vastaan on viritetty juonia ... olkaa valmiit; kun kuulette miekan kalsketta kappelista niin rientäkää sinne ... samoin täytyy herra Eerikinkin seuralaisten tehdä, sillä hän ei itse tiedä siitä mitään!"

Päällysmies aikoi kysyä jotakin, mutta Niilo Bonpoika karahutti taasen kirkon luo, jossa hän näkyi astuvan ratsultaan ja lähestyvän ovea. Kirkossa olivat molemmat herrat vielä alttarin ääressä, mutta tällä kertaa Eerik puhui.

"Valaa, jonka olette vannonut, marski Kaarlo", sanoi hän, "pidän arvossa ... mutta sitä en käsitä, miten voitte ritarina niin menetellä aseveljeäni vastaan, ja sen vuoksi on riitamme lopultakin miekalla ratkaistava..."

Kappelin ovi avattiin kiivaasti, ja alttarin luo riensi eräs nuorukainen. Kun hän tuli valopiiriin, niin tunsivat kaikki hänet Niilo Bonpojaksi, kaikki näyttivät kummastuneilta, ja marskin kasvoilla näkyi suuttumusta, nunnan kasvoilla vihaa. Viimeksi mainittu vavahti ja katsahti terävästi sakariston ovelle.

Niilon poski oli kalpea, mutta hänen katseensa oli varma. Hän taivutti kunnioittavasti päätään marskille.

"Antakaa anteeksi, herra marski", sanoi hän, "mutta te olette itse opettanut minua pitämään kunniaa elämääkin kalliimpana, ja kun olen tehtäväni toimittanut, niin saatte minua rangaista. Minulla on toimitettavanani eräs asia, joka koskee herra Eerik Pukea -- hän kääntyi tämän puoleen -- aikomukseni oli sanoa se teille todistajitta, mutta sitä en ole voinut, ja nyt ovat hetket luetut... Tässä..."

Hän otti ihokkaansa sisätaskusta, jota ei murhaajan käsi ollut öisessä tarkastuksessaan löytänyt, kultasormuksen, jonka antoi Eerikille.

"Te tunnette tämän sormuksen, ritari", lisäsi hän, "sekä siihen sidotun lupauksen..."

Eerik-herra tarttui intohimoisella kiihkolla sormukseen, ja katseli sitä. Marskinkin kasvot värähtivät, ikäänkuin hänkin olisi nähnyt sormuksen ennen. Mutta Eerikin liikehtivään ja voimakkaaseen mieleen vaikutti sormus kuin taika siirtäen hänen ajatuksensa nykyajasta erääseen hetkeen, jolloin hänkin uneksi rauhan unelmia.

"Teidän on ehkä nyt, herra Eerik", jatkoi Niilo, "tehtävä päätös asiassa, joka on teille kaikista tärkein ja josta lupasitte neidolle ensiksi kysyä hänen mieltään... Nyt tervehtää hän teitä minun kauttani; hän tahtoo alinomaa rukoilla Jumalaa ja kaikkia pyhiä puolestanne ja lausuu, lähettäen tämän sormuksen takaisin, ettei teidänkaltaisenne miehen sydän tarvitse kokemattoman tytön neuvoja!"

Marskin kalmankalpeilla kasvoilla väreili omituinen hymy kuullessaan nämä sanat ja nähdessään, kuinka syvän vaikutuksen sekä sormus että neidon tervehdys tekivät Eerikiin. Tämä seisoi kokonaan mietteisiinsä vaipuneena ja katseli alttariin päin silmissään sellainen ilme, kuin olisi pyhän neitsyen kuva saanut hämärässä valaistuksessa Kaarina Kaarlontyttären piirteet. Lauhkea piirre ilmestyi hänen tuimille kasvoilleen. Hän ehkä kuuli kuiskauksen käymään sovintoon, kuten rauhanimpi kehotti sinä iltana, jona hän loisti kaikessa kauneudessaan hänen pitosalissaan.

"Neiti Kaarina lausui vielä niinkin", sanoi Niilo, "kun lupasin tuoda sormuksen ja hänen tervehdyksensä teille, että se ehkä saattaisi teidän ja Kaarlo-herran välisen riidan hyvään loppuun."

Sakariston ovelta kuului jotakin kolinaa, ja tummapukuinen nunna, jonka lieskaavat silmät tahtoivat niellä nuoren sanansaattajan, vetäytyi huomaamatta syrjään. Liike ei jäänyt Niilo Bonpojalta huomaamatta. Hän lähestyi herraansa ja kuiskasi:

"Olkaa varuillanne, täällä on petos tekeillä."

Marski heitti salamoivan katseen nuorukaiseen, mutta huusi siten äänekkäästi:

"Petos!"

Tämän kuullessaan sävähti Eerik Puke ja kääntyi äkkiä. Mutta hän ei voinut estää huokausta pääsemästä sydämensä syvyydestä, eikä kyyneltä, joka vieri hänen miehekkäälle poskelleen, kielimästä tunteista, joita ei kukaan luullut hänen sielussaan löytyvän. Hän katsoi kummastuneena marskia, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt mitään kysyä, tuli kuori täyteen aseellisia miehiä, ja eräs niistä astui marskin eteen ja lausui äänellä, jota ei voinut väärin ymmärtää:

"Antautukaa, marski... Te olette Eerik Puken vanki!"

Mies viittasi muita tulemaan marskia kiinni ottamaan, mutta kaatui samassa maahan Eerik Puken nyrkin iskusta.

"Elävän Jumalan nimessä, kuka on tämän tehnyt minun nimessäni!" huusi hän epätoivoisella äänellä.

Nyt avattiin kirkon ovi, ja marskin miehet astuivat sisään. Tämä tiesi nyt olevansa turvassa. Hän kääntyi Eerikin puoleen, mutta tämä ei antanut hänen mitään sanoa.

"Minä vannon, Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä, "Jumalan äidin kuvan kautta pyhän valan, etten tiedä tästä mitään, ja todistukseksi siitä annan täten sinulle käteni ja suostun siihen, että riitamme ratkaistaan rauhallisesti valtakunnan neuvostossa."

Eerikin takaa tuli nunna esiin, hiljaa ja juhlallisesti hänen ja Kaarlon väliin.

"Te saatte uskoa herra Eerikin sanoja", lausui hän, "olen teidän kummankin ystävä, ja minäkin vannon sen, ettei Eerik Puke tiedä tästä mitään. Mutta jos tahdotte tietää, kuka tämän on tehnyt ja kuka olisi näin häväissyt herra Eerikin kunniaa, ellei Jumalan äiti olisi lähettänyt minua hänen tielleen, niin saatan sen ilmoittaa..."

Sekä Eerik että marski katselivat jännityksellä nunnaa, jonka mustista silmistä syöksyi liekkejä. Samalla rupesi mies, joka oli Eerikin iskusta kaatunut, virkoamaan ja nousi ylös. "Tietäkää sitten, että se on teidän oma aseenkantajanne ... hän, joka toi neiti Kaarina Kaarlontyttären sanan herra Eerikille... Voi sinua nuori mies, sinä olet suuri teeskentelijä, mutta nyt luisti laskujesi ankkuri sileää kiveä myöten eikä tarttunutkaan pohjaan..."

Niilo oli kuin kivettyneenä. Hän tuskin tiesi, oliko tämä täyttä todellisuutta. Nainen, joka puhui, valapatto, joka ei murhaakaan kammoisi. Hän seisoi tässä niin viattomana, ylevänä ja pyhänä osoittaen sormellaan häntä sellaisen työn tekijäksi, jonka ajatteleminenkin häntä kauhistutti. Mutta pian hän tointui siitä huumauksesta, johon tuo kamala nainen oli saanut hänet, ja hänen silmiinsä syttyi musertavaa ylenkatsetta osoittava liekki. Nunna jatkoi ääntään korottaen Kaarlolle:

"Kysykää tuolta mieheltä, jonka Eerik-herra kaatoi, marski Kaarlo ... minä luulen, että hän voi sanoa, kuka on häntä houkutellut tähän konnantyöhön. Itse olen nähnyt aseenkantajanne kuljeskelevan koko yön leirissä."

Mies, joka oli tällävälin täydellisesti tointunut, nousi ylös ja vakuutti nunnan sanat todeksi, ennenkuin marski ennätti sitä kysyäkään. Marski puolestaan oli ymmällä, miten kaiken tämän käsittäisi. Hänen katseensa lensi terävänä ja läpitunkevana toisesta toiseen. Niilo Bonpoika oli rikkonut hänen käskyänsä vastaan ja oli siitä siis ansainnut rangaistuksen. Tässä taasen oli hän ollut enemmän pelastukseksi kuin tuhoksi herralleen, mutta muuten oli hänen avoin ja jalo katseensa jo takeena siitä, että hän ei ollut petokseen syypää. Mutta toiselta puolen oli hän ollut vaan lyhyen ajan marskin palveluksessa, joten tämä ei vielä ollut oppinut häntä oikein tuntemaan, ja sitäpaitsi oli vaikea otaksua kenenkään rupeavan aivan valheellisesti sysäämään hänen niskoilleen niin törkeätä rikosta, jollei hän tavalla tai toisella ollut vikapää.

Marski käski senvuoksi miestensä päällysmiehen ottamaan Niilo Bonpojan kiinni, ja käskyä noudatettiin heti. Sitten hän kääntyi Eerik-herran puoleen, joka oli tyrmistyneenä ja suuttuneena. Hän ehkä näki sisarensa läpi, ja kun tämä siten joutui hänen silmissään niin kamalaan valoon, teki se hänet aivan sanattomaksi.

"Minä uskon sanojanne, herra Eerik", sanoi Kaarlo ojentaen hänelle 'käden lumivalkean', kuten kansanlaulussa sanotaan, "minä uskon, että teillä ei ole ollut mitään tämän petoksen kanssa tekemistä, ja jos totinen aikomuksenne on sopia kanssani, niin odotan teitä huomenaamuna Vesteråsissa."

Sitten läksi marski seurueineen kappelista. Eerik Puke jäi alttarin ääreen seisomaan äänetönnä ja umpinaisena, ja hänen katseensa oli niin epätoivoinen, että nunna kiiruhti levotonna hänen luokseen yrittäen tarttua hänen käteensä. Mutta hän sysäsi hänet ankarasti luotaan.

"Ei, ei, sisar", sanoi hän, "tästä hetkestä alkain ei meillä ole muuta yhteyttä kuin verenside... Vastaa sinä Jumalan edessä kerran siitä teosta, jonka olet tänäpäivänä tehnyt... Ja Jumala antakoon sinulle anteeksi, ettei veljesi kunnia ollut sinulle sen rakkaampi... Mutta minä tahtoisin, että tämä päivä olisi viimeiseni!"

Hän vaipui melkein tajutonna alttarikehää vasten.

XI.

Viimeinen päivä.

Vesteråsin linnan miestuvassa oli paria päivää myöhemmin muutamia marskin miehiä vilkkaasti keskustelemassa. He puhuivat äskeisistä tapahtumista, jotka olivat jo ehtineet saada värin, mikä ei pitänyt aivan tarkoin yhtä todellisuuden kanssa.

"Niilo Bonpoika on syytön kuin lapsi tähän rikokseen", sanoi eräs vanha harmaakarvainen urho, "sanokaa mitä tahdotte."

"Mutta ei hän sentään mahtanut turhanpäitenkään lähteä Eerik-herran leiriin keskellä yötä, oltuaan ensin marskin luona kuuntelemassa, mitä siellä yön toimista päätettiin", vastasi innolla toinen. "Näin itse, kun hän tuli yöllä, otti hevosensa ja astui sen satulaan hiljaa ja salamyhkäisesti kuin aave."

"Mene hornaan aaveinesi", vastasi ukko taas, "minä pidän siitä kiinni, mitä kuulin hänen sanovan Pentti Gunnarinpojalle Harakerin kirkolla, että nimittäin olisimme varuillamme, sillä oli petos tekeillä..."

"Ja sinun puiseen kalloosi ei mahdu", lausui kolmas, "että hän tahtoi tehdä itsensä niin puhtaaksi ja valkeaksi, ettei vaan häneen voisi mitään varjoa langeta?... Jollei Pentti Gunnarinpoika olisi ollut se mies mikä hän on, niin olisi marski joutunut Eerik-herran vangiksi, ja yksikään ei olisi voinut sanoa puolta sanaa viekkaasta Niilo Bonpojasta. Antakaahan olla... Saatte nähdä, ettei peli siihen lopu, vaikka Eerik-herra onkin tullut tänne... Antakaa vaan helsinkien tulla, joilla Hannu Martinpoika uhkaili juomingissa illalla, niin saatte nähdä, että tanssi alkaa uudestaan! Hän ei otakaan niitä niin sanalla vaan, kuin hän otti taalalaiset täällä Skultunassa, kun Eerik-herra vihdoinkin mukautui ottamaan vastaan piispain rauhakirjan... Ei, ei ... mikä lieneekin Eerik-herralla nykyään vaivana, koska hän on kuin nahkaansa vaihtanut käärme, niin kyllä helsingit meluten tulevat, totisesti, -- siitä syntyy suuri kiertäminen ympäri valtakunnan Engelbrektin tapaan..."

"Älkää haastelko niin rohkeasti älkääkä lausuko turhaan Engelbrektin nimeä", vastasi sotavanhus totisena, "minä olen palvellut hänen miehenään, ja seurasin häntä hänen viime matkallaankin ... nytkään en olisi marskin miehenä, ellei Herman Berman ja moni muu olisi samoin ... mutta sen sanon ja siitä vastaan vaikka hengelläni, ettei Eerik-herrassa ole vielä petollisuutta nähty, ja jos joku sanoo toisin, niin minä murran siltä niskat nurin!"

Vanhan karhun sanat vaikuttivat voimakkaasti muihin, eikä yksikään tohtinut sanoa sitä vastaan. Ajatukset johtuivat päinvastoin toisaalle.

"Varmaa on", sanoi eräs, "että täällä on kummia tekeillä. Minä näin Jöns Pentinpojan, joka on hiljakkoin tullut Tukholmasta, menevän eilen Mustaveljesluostariin ja toimittelevan siellä kauanlaisesti yhtä ja toista. Isäni oli lähettänyt minulla terveisiä veljelleen, joka on mustaveljes, ja siten tulin luostariin samaan aikaan. Ja silloin näin Jöns-herran menevän luostarin priorin kanssa erääseen kellariin, ja sitten kysyin sedältäni, mitä ne siellä mahtoivat tehdä. Mutta hän pudisti vaan päätään ja sanoi: 'Se on vanha juomakeittiö, jota ei ole pitkiin aikoihin käytetty'. Minä oli vielä samassa paikassa Jöns-herran ja priorin tullessa ulos, ja silloin hymyili Jöns-herra viekkaasti ja katsoi luostarisalin ikkunoihin päin, joka on aivan kellarin päällä. Hetken perästä tuli priorilta käsky tehdä tuli vanhaan keittiöön."

"Yksinkertainen olet aina ollut", keskeytti muuan, "mutta mitenkä aiot saada munkkien keittiön ja herrain aikomukset sopimaan yhteen, sitä ei voi muut käsittää kuin sinun viisas pääsi."

Miesten puhe keskeytyi siitä, että Pentti Gunnarinpoika, joka oli samalla Kaarlon voutina linnassa, astui linnantupaan. Pian senjälkeen näkyi Jöns Pentinpojan korkea, hoikka vartalo astuvan linnanportaita myöten alas ja lähtevän täsmällisin askelin linnasta. Vanha engelbrektiläinen katseli silloin tutkivasti voudin kasvoja, joissa ei näkynyt ensinkään hänen tavallista vapaata avomielisyyttänsä; niissä oli vaan enemmän murehtiva ilme.

"Drotsilla lienee myöskin riepuja tässä pyykissä", sanoi hän puoliääneen, katsellen menevätä Jöns-herraa.

Pentti Gunnarinpoika huokasi syvään.

"Parempaa on miekan puhe kuin papin puhe, kyllä se on varmaa", sanoi hän, "papit hokevat hic ja hoc-loruaan, mutta herra Eerik Puke on totisesti paremman arvoinen ... niitä iskuja hän tuskin pystyy torjumaan."

Nyt tuli marski itse luostariportaille. Hänenkin kauniilla kasvoillaan oli huolestunut piirre. Hän lähti kiirein askelin linnasta, ja muurilta voi nähdä hänen menevän siihen taloon, jossa Eerik Puke asui. Se herätti miehissä suurta hämmästystä ja antoi aihetta moneen otaksumiseen.

Marski astui Eerik-herran luokse, jota tämä vierailu hämmästytti melkein yhtä paljon kuin marskin omia miehiäkin. Mutta marski ei antanut ritarin lausua kummastustaan.