Part 15

Eerik Puke oli myöskin puolestaan ponnistellut joukkonsa vahvistamiseksi ja yrityksensä menestymiseksi. Mutta hänellä oli ollut joka taholla pelkkiä vastoinkäymisiä. Hän oli liiaksi yksinään. Rahvaan suosio hänellä kyllä oli, mutta herrat yhtyivät marskiin. Sellaisiakin, jotka olivat olleet lähempiä Engelbrektin ystäviä kuin Eerik itse, oli hänen vihollistensa puolella. Eikä hän ollut saanut haltuunsa Mälarin seudun linnoja enempää kuin Örebrotakaan. Silloin hän päätti vetäytyä Taalainmaahan, jossa rahvas kuunteli mielellään reippaan ritarin puheita, kuten Södermanlannissa, Vestmanlannissa ja Nerikessäkin. Hän oli taistellut talonpoikain puolesta Engelbrektin johdolla, ja senvuoksi oli mies talosta valmiina lähtemään Eerik-herran kehottaessa.

Hän kulki sitten taalalaisjoukkoineen eteenpäin ja asettui, kuultuaan marskin olevan Vesteråsissa ja aikovan lähteä pohjoiseen päin Taalainmaahan, vahvaan asemaan metsään Harakerin kirkon länsi- ja luoteispuolelle. Edessään eteläpuolella oli Hällasjön järveen juokseva Svartå-joki, lännessä oli Hällasjö, ja idässä pienempi pohjoisesta etelään juokseva Svartå-jokeen laskeva joki. Metsään hakattiin ylt'ympäri suuria murroksia. Täällä aikoi Eerik odottaa Helsinglannin ja Gestriklannin rahvaan tuloa, ennenkuin lähtisi vihollistaan vastaan, jonka pääsyä Taalainmaahan tämä asema samalla esti.

Äkkiä muutamana aamupäivänä kerrottiin Eerikille marskin kulkevan täyttä päätä pohjoiseen päin, ja olevan nähtävästi aikeissa mennä talonpoikaisjoukon sivuitse pohjoista Vestmanlantia ja Daljokea kohden. Se oli kuitenkin vaan marskin etujoukko. Itse oli hän vielä pääkortteerissaan, seurassaan vaan parituhatta miestä, eikä hän aikonut lähteä joukkonsa perään ennenkuin seuraavana aamuna. Tähän oli syynä se, että sekä arkkipiispa Olavi että Strengnäsin piispa Tuomas olivat tulleet marskin luo ehkäistäkseen jos mahdollista turhaa verenvuodatusta ja sovittamaan asiaa hyvällä. He keskustelivat koko aamupäivän, mutta marskin mielestä oltiin jo liian kaukana; hän tahtoi nyt kerrankin näyttää, kuka oli herra maassa, hän vai Eerik Puke.

Silloin tuli iltapäivällä sanoma, että osa marskin väkeä oli hyökännyt metsässä olevain vihollisten murrosten kimppuun ja että siellä oli oteltu tuimasti pari tuntia; tämän vielä puhuessa alkoi etäältä kuulua nopeasti laukkaavain hevosten kavioin kopsetta ja taisteluhuutoja, jotka yhä kiihtyivät.

Marski sai heti pahan aavistuksen, joka kohta toteutuikin. Hänen väkensä oli joutunut tappiolle ja palasi nyt hurjasti paeten leiriin takaisin. Hyväksi onneksi oli niitä vaan osa väestä; marski lähetti heti pikaviestin muulle joukolle käskien sitä palaamaan. Läsnä oleviin piispoihin teki asia syvän vaikutuksen. Näki selvästi, että he halusivat täydestä sydämestään rauhaa. He saivat nyt kuitenkin jäädä yksikseen ajatuksineen. Sillä marski riensi ulos ja astui oitis hevosensa selkään järjestääkseen varustuksia yötä varten, joka jo teki tuloaan. Hän piti aivan varmana, että vihollisensa hyökkäisi nyt onnistuneen kahakan jälkeen hänen leiriinsä, ja piti senvuoksi huolta siitä, etteivät ne pääsisi äkkihyökkäyksellä heitä yllättämään. Hän oli muuten itse ulkomailla oppinut sotataitoa eteväin päällikköjen johdolla, joten hän hyvin ymmärsi, mitä oli tehtävä. Hän näytti paikat, mihin osastojen tuli asettua, mikäli ne ennättivät tulla. Yltympäri asetettiin sitten vankkoja etuvartioita.

Hämärä levisi yli maan, mutta juuri kuin marski oli menemäisillään tupaan, jossa piispat olivat, tuli hänen lankonsa, Niilo Steeninpoika, ja Herman Berman tuoden suuret ratsujoukot seurassaan leiriin. Ne olivat palaavan väen etujoukko ja niiltä sai marski nyt tarkempia tietoja taistelun kulusta. Tuimasta vastustuksesta päättäen, täytyi Eerik-herralla olla hyvästi väkeä, ja jos hänelle vielä saapuisi vahviketta Pohjois-Ruotsista, niin voisi miekan mittely tulla vaaralliseksikin.

Marski astui piispain luo, seurassaan molemmat päälliköt ja pari aseenkantajaa, joista toinen oli Niilo Bonpoika. Tuvassa istui pitkä, luiseva ritari, joka näkyi ottaneen asiakseen pitää hengellisiä herroja hyvällä päällä. Hän kertoi toisen hauskan tarinan toisensa perästä, ja elleivät kunnianarvoisat isät nauraneet, niin nauroi ritari itse; herrain ovea avatessakin kajahteli tupa hänen naurustaan. Pöydällä paloi pari vahakynttilää, joiden valossa tulijat heti näkivät nauravan ritarin.

"Kuka te olette?" kysyi marski vihaisella äänellä ja katsoen häneen ankarasti.

"Köyhä ritari, ja palvelusta etsin!" vastasi tämä huulet hymyssä ja katse niin huoletonna kuin olla saattaa. Hänen koko olentonsa oli niin hassun näköinen, että se olisi epäilemättä nytkin naurattanut, ellei hetki olisi ollut niin tärkeä ja vakava.

"Narrinhiippa näkyisi sopivan teille paremmin kuin mikään muu, ja sen te saatte", vastasi marski viitaten kädellään, että mies sai lähteä.

"Hyvä, ankara herra marski! minä rupean narrinhiipan ritariksi teidän palvelukseenne... Kuulettehan viisaat messukaapun herrat, ja te tuimat miehet siellä oven suussa, minut on otettu marskin palvelukseen!"

Ja kuivasti nauraa hohottaen meni narrinhiipan ritari matkaansa, kumartuen ovessa, sillä hän oli tuumaa paria pitempi marskia itseäänkin, vaikka tämä oli aikansa pisimpiä miehiä.

Marski ja muut herrat eivät välittäneet sen enempää tästä hassunnäköisestä miehestä, joka oli nähtävästi päästään vähän vialla. Ainoastaan Niilo Bonpoika oven suussa ei näyttänyt katselevan häntä yhtä välinpitämättömästi kuin muut. Mutta hänenkin huomionsa kiintyi nyt kokonaan siihen tärkeään kysymykseen, jota nyt ruvettiin harkitsemaan, nimittäin sovinnon hierontaan Eerik-herran kanssa. Marski oli aluksi ehdottomasti sitä mieltä, että asia on miekalla ratkaistava, ja häntä kannatti lankonsa, Niilo ritari, mutta kirkonmiehet esittivät niin painavia syitä sovinnon puolesta, että kun heihin vielä yhtyi Herman Bermankin -- johon marski hyvin luotti -- niin hän lopulta suostui.

"Teen sen", lausui hän, "näyttääkseni vaan teille, jalot herrat, ettei se auta mitään. Herra Eerik hylkää itse sensuuntaiset ehdotukset kokonaan; muuta hyvää ei siitä tule kuin se, että ratkaisu viipyy muutamia päiviä."

Silloin lähtivät herrat pois, joten marski jäi yksin tupaan. Eräs asepalvelijoista jäi kuitenkin oven suuhun. Se oli Niilo Bonpoika.

"En tarvitse sinua nyt, saat mennä levolle!" sanoi marski hänet huomattuaan.

"Antakaa anteeksi herra marski", vastasi Niilo, "minulla on eräs pyyntö..."

"Anna kuulua sitten", sanoi marski kärsimättömästi kulmiaan rypistäen, "mitä tahdot?"

"Pyydän lupaa käydäkseni herra Eerikin luona."

Marski peräytyi askeleen ja katseli tuikeasti nuorukaista.

"Herra Eerikin luona!" toisti hän. "Enpä arvannut sitä pyyntöä odottaa sinun suustasi, Niilo!"

"Älkää kiivastuko, herra marski ... minun täytyy tavata häntä, olen luvannut sen... Teidän täytyy suostua pyyntööni!"

"Täytyy ... olet luvannut ... mitä rohkenet sanoa, poika...! Varo, etten paneta sinua tukkiin, niin sukulaiseni kuin oletkin!... Käydä vihollisen luona samana hetkenä, kun miekat ovat jo paljastetut ... ei sanaakaan enää siitä asiasta, sukulaisuuden vuoksi ja koska pidän sinusta, tahdon unhottaa sanasi..."

"Mutta minä ehkä voisin vaikuttaa..."

"Vaiti, poika", jyrisi marski heittäen julmistuneen katseen Niiloon, "siitä asiasta ei enää sanaakaan, sinä jäät toimeesi, ja nyt minä tahdon jäädä yksikseni."

Nuorukaisen kasvonilmeet vaihtelivat omituisesti. Niistä näkyi huolestusta ja suuttumusta, mutta samalla näkyi niistä selvä ja luja päätös, ettei hän aikonut tässä asiassa noudattaa mahtikäskyjä eikä pelätä niitten rikkomista seuraavia rangaistuksia. Hän muisti kaunista surevaa neitoa ja hänelle antamaansa lupausta, joka poltti hänen tuntoaan; ja neidon usko että sormus saisi Eerikin sovintoon taipuvaiseksi vaikutti häneen ihmeellisesti. Tämän sovinnon täytyi tulla ratkaisemaan vaikean pulman; hän oli luvannut Engelbrektille ja Tuomas-piispalle, ettei koskaan kohottaisi miekkaansa Ruotsin rahvasta vastaan, ja sille päätökselle tahtoi hän pysyä uskollisena.

Sen saman teki tosin Herman Bermankin, joka oli ollut niin läheinen Engelbrektin toveri, samoin teki tavallaan Tuomas-piispakin. Kumpikin oli empimättä marskin puolella, ja Herman oli itse, kun Niilo kerran kysyi häneltä tätä asiaa, lausunut taistelevansa itse asiassa Ruotsin rahvaan edestä, taistellessaan marskin puolesta; sillä marski oli ainoa, arveli hän, joka joissakin määrin kykeni kannattamaan Engelbrektin alottamaa työtä. Siihen suuntaan oli Tuomas-piispakin lausunut. Mutta tämä ei ollut Niilosta kylliksi. Hän katsoi sitä puolinaiseksi teoksi. Hänen nuorekas sydämensä ei voinut käsittää, ettei miekoin taisteleminen talonpoikia, ja juuri Engelbrektin taalalaisia vastaan, ollut taistelemista rahvasta vastaan. Yksi ainoa tie oli hänelle enää mahdollinen. Hänen täytyi lähteä Eerik Puken luo. Kunniansa, lupauksensa, neiti Kaarina, Engelbrekt -- kaikki kehotti häntä käymään sitä tietä.

Hän ei ajatellut hetkeäkään kuinka arveluttavaksi tämän päätöksen toteuttaminen voi tulla. Marskin suosion, vallan, kunnian, arvon ja yleensä kaiken, mille laskevainen mies panee niin suuren arvon, jätti hän huomaamatta.

Hän lähti marskin käskyllä tuvasta ja käveli kauvan hajallaan olevain tupain ympärillä, jotka marskin seurueessa olevat herrat olivat ottaneet kaikki haltuunsa, ja kävellessään kutoutuivat hänen ajatuksensa siihen suuntaan, kuin olemme tässä esittäneet.

Viimein hän meni marskin hevosten luo. Hän löysi pian omansa, jonka selkään hän nosti satulan. Pari tallirenkiä oli vähän matkan päässä, mutta niille ei juolahtanut ensinkään mieleen kysyä, mitä hän nyt aikoi. Hän oli tietysti saanut marskilta jonkun asian toimittaakseen. Hän hyppäsi satulaan ja antoi mennä länteen päin.

Oli pimeä yö ja tuuli puhalsi kylmästi lumikentän yli, joka oli leirin ja Harakerin kirkon välillä. Taivaalla ei vilkkunut yhtään tähteä. Mutta Niilo kannusti hyvää hevostaan rientäen yli kivien ja kantojen. Hän ei tuntenut pakkasta eikä tuulenviimaa, hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä hyvissä ajoin perille ja jos mahdollista takaisinkin ennen päivän koittoa.

Hevosensa laukatessa oli hänestä, kuin kuuluisi kavioin kapsetta takaapäin, hän pysäytti äkisti ja kääntyi. Mutta hän ei voinut huomata mitään. Hänelle juolahti aluksi mieleen, että häntä ajettiin takaa. Marski oli ehkä lähettänyt jonkun hänen jälkeensä; hän oli kenties saanut tallirengeiltä kuulla aseenkantajansa lähteneen leiristä ja oli lähettänyt miehiä peräänsä. Mutta jos perässä tulijat olivat vainoojia, niin olisi hänen pitänyt kuulla selvemmin kavioin kapseen seisahdettuaan kuuntelemaan. Mutta hän ei kuullut. Tuuli vaan suhisi kentän yli. Silloin hän lähti taas eteenpäin ja taaskin hän kuuli äskeisen äänen; ja tultuaan kerran kovalta maalta pehmeälle niitylle, jossa lunta oli paksummalta, kuuli hän selvästi, että takanaan tuli ratsumies.

Hän pysäytti uudelleen, mutta ääni katosi samassa. Häntä rupesi kammottamaan; hän oli aikansa lapsi, ja nyt hän oli varma, ettei tämä ollut aivan luonnollista. Niin paljon hän kuitenkin oli ajastaan edellä, että ratsasti ristinmerkin tehtyään takaisin vähän matkaa, nähdäkseen, eikö takanaan tulija sittenkin ollut ihminen. Jos hän olisi ollut yhtä tyyni kuin tavallisesti, olisi hän huomannut erään ratsumiehen seisottavan aivan hiljaa parin korkean hongan välissä. Mutta nyt ei hän huomannut mitään. Hän ratsasti takaisin sen kallion yli, josta ääni oli juuri kuulunut, vaan kun ei nähnyt siellä ketään, niin hän teki taas ristinmerkin ja ratsasti hevostaan kannustaen eteenpäin.

Pian hän sai muuta ajattelemista. Hän oli leiristä lähdettyään kääntynyt länteen päin, mutta Svartå-joelle tultuaan kulki hän sitä myöten pohjoiseen päin Harakerin kirkon sivu ja siitä taas länteen jokea myöten. Hän ratsasti siis melkein Eerik Puken taalalaisleirin sivua pitkin, joten hänen olisi pitänyt kuulla sieltä jotakin. Mutta kaikkialla vallitsi täysi hiljaisuus. Sen vuoksi hän kääntyi enemmän metsän sisään ja tuli ketään kohtaamatta yksinäiselle mökille, josta päätti kysyä tietä sinne mihin aikoi.

Hän kopisti ja huomasi kummakseen -- kun hetken odotettuaan pääsi sisään -- siellä olevan ennestään jo erään, joka kysyi tietä, vaikka hän oli matkalla vastaiseen suuntaan. Sen hän ymmärsi oven avaajan sanoista. Mutta takassa oli tuli sammunut ja hiilten punertava hehku valaisi niin heikosti, ettei hän eroittanut kenenkään kasvojen piirteitä.

Niilo tervehti ystävällisesti ja kysyi sitten vuorostaan tietä. Viipyi hetkinen ennenkuin vastattiin, mutta kun hän lisäsi vievänsä tärkeitä sanomia herra Eerikille, niin sanoi oven avaaja, että se kyllä kävi laatuun. Mies, joka oli peremmällä tupaa, viskasi hiilille pari tikkua, jotka leimahtivat palamaan valaisten tupaa kotvaseksi. Niilo tarkasteli sen valossa huonetta. Takan vieressä seisoi pitkä mies, joka piti hattuaan kasvojensa edessä, niin että silmät vaan olivat näkyvissä, ja nämä silmät katselivat häntä läpitunkevasti. Mies, joka oli avannut oven, seisoi nyt ikkunan vieressä; hän oli tavallisen talonpojan näköinen.

Puikot sammuivat takassa, ja silloin sanoi takan vieressä istuva mies:

"Herra Eerikin luo vievää tietä ei ole vaikea löytää, minä menen sinne itsekin tänä yönä, voitte tulla kanssani, nuori mies."

Niilo säpsähti kuullessaan hänen äänensä, vaikka hetken jännitys esti häntä muistamasta, missä ja milloin oli saman äänen kuullut ennen.

"Hyvä", sanoi hän, "mutta minulla on kiire, ja avuliaisuutenne tulee kahta arvokkaammaksi, jos lähdemme heti matkaan."

"Lähdetään!" vastasi mies yksitoikkoisella äänellä.

Hän nousi ja tuli Niilon perässä ulos. Kun tämä aikoi nousta hevosensa selkään, selitti mies että niillä poluilla, joita heidän tuli käydä, oli mahdoton hevosella kulkea, joten oli parasta jättää hevosen talonpojan huostaan paluuseen asti. Niin tehtiin ja lähdettiin matkaan. He saivat kulkea ison kappaleen metsää, ennenkuin Niilo näki oikealla kädellään tulen tuikahtavan puiden välistä ja ennenkuin vartiomiesten huutoja alkoi kuulua. Mutta opas ei mennytkään suoraan leiriin, vaan käveli pitkin sen sivua ikäänkuin kiertääkseen sitä.

Tuonnimmaisen tulen luona kääntyi mies vihdoin itään käsin, johon hän itse siis aikoi. Mutta tänne leirin päähän tehdyn tulen ääressä ei Niilo kummakseen huomannut yhtäkään ihmistä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sitä sen enempää miettiä, sillä oppaansa kiiruhti kulkuaan, joten he lähestyivät nopeasti paikkaa. Äkkiä tämä pysähtyi ja kääntyi.

"Pysähtykää tähän, nuori herra", sanoi hän, "kunnes minä käyn etsimässä herra Eerikiä, mutta älkää hievahtako paikaltanne, sillä talonpoikain kanssa ei ole leikkimistä, ne voisivat helposti luulla teitä vakoojaksi, ja silloin ei nahkanne olisi paljon arvoinen."

Mies meni tulen vieritse pois ja Niilo luuli näkevänsä hänen antavan kädellään merkin, mikä sai muutaman varjon nousemaan erään puun juurelta ja lähtemään kuulumattomin askelin hänen peräänsä. He katosivat korkeain lumisten honkain väliin. Mutta Niilolle kävi aika pitkäksi, hän mietti jo rikkoa opastajansa käskyn sekä lähteä omin päin etsimään herra Eerikiä. Mutta samassa kuuli hän takaansa metsästä raskaita, mutta nopeita askeleita ja käännyttyään näki hän kummakseen useita talonpoikia hyökkäävään kirveet koholla häntä kohden. Niilo veti miekkansa, mutta samassa tarttui häneen pari vankkaa kättä. Vastustus oli turhaa. Hän oli vankina.

"Kiitoksia, kelpo talonpojat!" kuuli hän erään äänen lausuvan vähän syrjästä päin, "kiitoksia ... sitokaa vakoojalurjus tuohon puuhun odottamaan, kunnes Eerik-herra ehtii häntä kuulustella."

Silloin sidottiin Niilo vankoilla köysillä erääseen tulen lähellä olevaan puuhun. Sen tehtyään lähtivät miehet pois; hänen oppaansa vaan jäi jälelle.

"Te olette Niilo Bonpoika!" sanoi mies katsellen Niiloa silmiin, "minä tunsin teidät heti nähtyäni, ja olin juuri teidän luoksenne tulossa, kun te niin parahiksi tulitte itse vastalle."

Niilo ei vastannut mitään, ja mies jatkoi, tarttuen oikealla kädellään Niilon nutun ylänappiin:

"Teillä on ryövättyä omaisuutta, junkkeri", sanoi hän kähisevällä äänellä, "mutta luvallanne tahdon päästää teidät siitä!"

Samassa hän repäisi nutun auki ja haparoi vangin kaulaa. Oli hetkinen tuskallista sanattomuutta, jollaikaa miehen kasvojen ahnas ja voitonriemuinen ilme hävisi ja sijaan tuli syvä hämmästys ja pettymys. Hänen kätensä lakkasivat haparoimasta, ja hän jäi nolona seisomaan uhrinsa eteen.

"Liian aikaisin!" huudahti hän vihdoin.

"Liian aikaisin!" kuului kuin kaiku puiden välistä, miehen poistuessa hitain askelin melkein sammuneen halkovalkean ohi siihen suuntaan, mistä kaiku oli kuulunut.

Mutta Niilon mieleen tuli aatoksia, synkkiä ja kolkkoja, melkein epätoivoisia. Hänen aikeensa ja toiveensa täyttää lupauksensa Kaarinalle, saada sovinto aikaan marskin ja Eerikin välillä, -- kaikki oli nyt tehty tyhjäksi, tahi ainakin täytyi siksi tulla, kuta enemmän aika kului. Oli jo paljo yli puoliyön, leiriin alkoi ilmestyä elämää, ja nuotiot leimahtivat siellä täällä siitä, että puita lisättiin niihin.

Silloin tuli mies takaisin ja asettui hänen eteensä taas.

"Olen luvannut viedä teidät herra Eerikin luo!" sanoi hän, "minä sen teenkin, mutta sitä ennen on minulla teille vähän muuta sanottavaa, jota kannattaa ajatella."

Sitten hän rupesi kertomaan herrain välisestä taistelusta ja siitä, miten välttämätöntä oli toisen heistä kuolla. Sitten hän vertasi heitä toisiinsa ja osoitti, miten Eerik kuitenkin oli rahvaan asian puolustaja ja muuten ainoa, joka voi kulkea Engelbrektin teitä. Niilo keskeytti häntä pari kertaa. Puhe oli hänelle työlästä kuulla, mutta mies jatkoi.

"Jos nyt tahdotte pelastaa nuoren henkenne, Niilo Bonpoika", niin hän lopetti, "niin osoitan teille tien."

Hän keskeytti puheensa vähäksi aikaa ja tarkasteli tyystiin nuorukaisen kalpeita kasvoja, joita valaisi sammuneen nuotion hiilistöstä leviävä heikko hehku. Hänen omat kasvonsa olivat varjossa, ja kun yön pimeys oli tiheässä metsässä vielä synkempi, niin oli häntä mahdoton tuntea. Hän odotti nähtävästi vastausta kysymykseensä, mutta kun sitä ei tullut, niin hän lisäsi:

"Katsokaas nyt, toisen täytyy kuolla, asiat ovat nyt niin eivätkä voi toiseksi muuttua, mutta minä tahdon, että marski kuolee, ja samoin tahtoo moni muu ... ymmärrättekö nyt, mitä teidän tulee tehdä pelastaaksenne nuoren henkenne?"

Niilo Bonpojan kasvot kalpenivat lumivalkeiksi, ja hänen ruumiinsa vapisi kuin kuumeessa. Mutta mies veti vitkaan esiin pitkän veitsen, käänsi sitä pari kertaa, että se välkähteli hiilihehkussa, sekä ojensi sitten sen terän nuorukaisen sydäntä kohti.

"Niin", sanoi hän, "tähän asti olen esittänyt vasta asian toisen puolen, toinen on kuitenkin niin selvästi ymmärrettävä, ettei sitä tarvitse monella sanalla kertoa. Valitkaa nyt, Niilo Bonpoika ... vannotteko pyhän valan, että surmaatte herranne, marskin, niin saatte tulla Eerik-herran mieheksi ja pääsette kunniaan ja valtaan; ellette suostu, niin sanokaa ... jompikumpi, aamu koittaa kohta, ja sitä ennen täytyy tämä asia olla päätettynä."

"Iske pois, kurja murhaaja", huudahti Niilo, "miksi puhut niin paljon!"

Samassa huusi joku puiden takaa, ja läheltä kuului useiden miesten astuntaa.

Murhaaja väistyi varjoon ja katosi. Mutta hiukan ulompaa kuuli Niilo erään äänen puhuvan, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Eerik-herran ääneksi:

"Tuokaa tänne luokseni se jalo herra ... hän on kohta saapa vastauksen asiaansa."

Niilo käsitti marskin sanantuojan jo saapuneen, ja Eerik-herran äänen väreestä päättäen tuntui hän jo jonkun muun kautta antaneen vastauksensa, mutta tuli vielä itse antamaan sen saadakseen viholliselleen selväksi, kuinka mahdotonta oli sovintoa ajatella. Niin olikin laita. Herra Niilo Steeninpoika oli tullut marskin luota rauhan sanansaattajana. Hänet oli viety leiriin, jossa hän välttämättä tahtoi tavata Eerik-herraa itseään. Tämän asian vuoksi Eerik nyt pysähtyi odottamaan Niilo Steeninpoikaa keskeyttäen kiertokäyntinsä leirin läpi.

Eerikin ympärillä oli joukko asemiehiä ja talonpoikiakin ja he odottivat kaikki niin jännityksellä lähettiläsritaria -- jonka piti tulla tälle paikalle, jota valaisi pari käsisoihtua -- ettei kukaan huomannut sammuneen nuotion vieressä olevaa puuta, johon Niilo Bonpoika oli kytketty. Tämä ei tosin voinut nähdä Eerik-herraa edessä olevain puiden vuoksi, mutta hän kuuli joka sanan keskustelusta. Ensiksi herätti hänen huomiotaan kaksi tummaa varjoa, jotka astuivat kiireisin askelin Eerikiä ympäröivän joukon luo. Toisen hän tunsi murhaajakseen, toinen näytti nunnalta, hänen yllään oli pitkä kaapu ja kasvot olivat päähineen peitossa.

Sitten rupesi väkijoukko liikkumaan, jolloin Niilo näki vilaukselta Eerik-herrankin. Hän meni hieman ulommas muista, ja nunna kulki hänen vieressään. Niilo oli jo aikeissa huutaa Eerikiä nimeltään, mutta silloin tuli opas taasen esiin tehden kädellään ja veitsellään liikkeen osoittaen, että sanankin lausuminen maksaisi hänen henkensä.

Vähän päästä meni Eerik miestensä luo, ja marskin lähettiläs saatettiin myöskin paikalle. Keskustelu heidän välillään tuli hyvin lyhyeksi.

"Olen muuttanut mieltäni", sanoi Eerik Puke> "tahdon tavata marskia, ja parhaiten voimme kohdata toisiamme suuren kiven luona tien vieressä; mutta te itse, herra Niilo ja Herman Berman saatte jäädä minulle panttivangeiksi. Kohtaus tapahtukoon kahden tunnin kuluttua, pitemmästä viivytyksestä ei ole teille eikä minulle mitään hyvää."

Niilo-herra vastasi tähän hyvin lyhyesti, ja sitten lähtivät kaikki pois. Mutta puun eteen, johon Niilo oli sidottu ilmestyi kohta eräs varjo, joka katseli häntä muutaman tuuhean honganoksan takaa.

"Kylliksi!" kuului varjo sanovan, "jos poika on hyvin sidottu, niin olkoon hän siinä, kunnes työ on tehty."

Mies laski kätensä veitsineen ja meni sen puun luo, josta ääni kuului; siellä he keskustelivat kuiskaten, mutta Niilo kuuli kuitenkin siitä pääasiat. Kysymys ei ollut sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että mies (hänen oppaansa) piiloittautuisi muutamien varmain Eerikin miesten kanssa -- jotka tuntuivat kuiskauksista päättäen tulleen tänne varjon toimesta -- Harakerin kirkkoon, johon varjo sanoi kyllä saavansa houkutelluksi marskin ja Eerik-herran, ja siellä he hyökkäisivät marskin kimppuun ja vangitsisivat hänet.

Keskustelijat läksivät sitten nopein askelin pois.

* * * * *

Mutta maantien vieressä olevan kiven luona -- joka on siinä vieläkin ja jota kutsutaan Pukenkiveksi -- kohtasivat marski ja Eerik-herra toisensa määrätyllä hetkellä. Edellinen oli lähettänyt rauhakirjansa, jonka olivat sekä arkkipiispa että Strengnäsin piispa Tuomas allekirjoittaneet, samalla lähetti hän Eerik-herran pyytämät panttivangit. Kello oli 8 paikoilla, aamu oli vielä pimeä, jonka vuoksi tuotiin soihtuja paikkaa valaisemaan. Kummallakaan ritarilla ei ollut tässä tilaisuudessa sotisopaa. Marskin yllä oli hieno ihokas, ja hänen hartioiltaan riippui näädän nahalla sisustettu lyhyt levätti. Eerik-herran yllä oli paksusta keltaisesta nahasta tehty ihokas.

Näki kyllä etteivät ritarit olleet ystäviä, vaikka marskilla oli kuten aina malttinsa tallella. Eerik-herra sai hädin tuskin sen vertaa hillityksi itseään, että kuunteli, mitä marskilla oli sanomista.

"Olette halunneet keskustella kanssani, marski", kysyi hän, "no, tässä olen, mitä haluatte?"

"Haluan nyt, kuten aina ennenkin, rauhaa ja sopua Ruotsin miesten kesken!"

"Rauhaa ja sopua", huusi Eerik kiivaasti, "te rohkenette suustanne laskea sellaisia sanoja, Kaarlo, joka itse olette katkoneet kaikki siteet välillämme...! Ei, ei, se joka tuhoo kylmäkiskoisesti Engelbrektin ystäviä, älköön puhuko ystävyydestä ja rauhasta Eerik Pukelle. Sellaista miestä kutsuu rahvas aina, kuule marski, sellaista miestä kutsuu rahvas aina petturiksi... Mitä sanoitte minulle kun viimeksi tapasimme toisemme ... muistatteko?"