Part 14

Hänen oli helppo tulla ympärysmuurin luo portille. Talonpoikia vilisi kaikkialla, mutta häneltä ei kukaan salvannut tietä. Ne päinvastoin väistyivät hänen edestään. Sillä luostaria ja sen asukkaita vastaan ei kellään ollut mitään vihankaunaa. Päästyään luostarin edustalle riensi hän eteenpäin lumihiutaleiden tanssiessa ympärillä yhtä levottomasti kuin hänen omat ajatuksensa. Hän ei vieläkään ajatellut, mihin aikoi mennä, pois vaan niin nopeaan kuin suinkin. Hän kääntyi eteläänpäin, luultavasti koska muurinkulma oli siellä likempänä. Käännyttyään siitä kulmasta, kävi hän muurin vierustaa ja joutui siten, sitä sen enempää harkitsematta, astumaan kaupungista pohjoiseen päin.

Tuuli puhalsi kylmästi Vetteristä, ja lumi tanssaili yhä hurjemmin hänen ympärillään, voimatta sammuttaa hänen sydämensä liekkejä. Kaikki unelmansa onnesta, kaikki toiveensa, jotka olivat loistaneet tähän asti hänen tiellään kuin ystävälliset tähdet, sammuivat ja putoelivat maahan. Hän poimi ne yksitellen käteensä ja pujotti ne kuin helmet rukousnauhaan, jonka hän kätki syvälle sydämeensä. Ja Vadstenaan menevä pyhiinvaeltaja ei lukenut konsanaan nauhaansa syvemmällä hartaudella, eikä tuntenut pahuuden mieltään niin painavan, josta toivoi luostarissa pääsevänsä, kuin neitonen nyt luki ja rukoili sitoessaan kuihtuneita toiveita yhteen. Pyhiinvaellusmatkaksipa voikin hänen retkeään nyt kutsua, vaikka hän ei ollutkaan menemässä Vadstenaan vaan tulossa sieltä.

Hän lienee kulkenut pari tuntia, niin hän pysähtyi ja istahti kivelle tien viereen. Siinä hän nyt vasta alkoi miettiä tilaansa. Kaikista hänen sydämessään kuohuvista ajatuksista tuli hänelle loppuaatokseksi, että hän oli nyt hylätty ja yksinäinen, joka tarvitsi turvaa, ja silloin tuli hänelle kysymys, mistä hän sen löytäisi. Hän istui liikkumatonna kivellään näitä ajatellen, ja etäämpää olisi häntä voinut luulla omituiseksi kivimuodostumaksi, joka oli luomisaamuna sattunut saamaan istuvan munkin haamun.

Istuessaan siinä kuuli hän etäältä melua ja ihmisääniä. Hän ei kuitenkaan sitä huomannut, mutta pian kuului askeleita paljo lähempää, ja silloin hän kohotti päätään. Tulijat olivat talonpoikia, jotka katselivat häntä kummissaan ja lähestyivät varovasti. He puhuivat jotakin keskenään, ja silloin erisi yksi muista ja juoksi metsään. Kaarinasta ei talonpoikain tulo ollut ensinkään vastenmielinen. Hän ajatteli heti nyt saavansa tietää sekä missä hän oli että mihin hänen tuli mennä. Nyt olivat miehet hänen edessään, ja eräs heistä juoksi ojennetuin käsin esiin ikäänkuin ottaakseen hänet kiinni. Hän hypähti kiveltä ylös ja riensi metsään pakoon, muttei päässyt montakaan askelta, ennenkuin vastaansa tuli se talonpoika, jonka hän oli nähnyt muista erkanevan. Samassa hän oli kiinni ja miehet veivät hänet tielle.

Silloin näkyi etäällä tien käänteessä hevonen, joka veti rekeä, ja sen ympärillä joukko rähiseviä talonpoikia. Huomattuaan munkin ja hänen kiinniottajansa juoksivat eellimmäiset paikalle, joten Kaarinan ympärillä oli kohta tiheä mieskehä.

"Täällä on huuhkajoita suossa, ukkoset", sanoi se muille, joka ensiksi oli aikonut ottaa Kaarinan kiinni, "munkki on lähtenyt meidän edellemme; vievät vielä pois meiltä sen roiston."

Talonpojat epäilivät nähtävästi hänen olevan luostarista lähetetty puuhaamaan heidän tuhokseen jotakin, ja tämän älyttyään ymmärsi neito välttämättömäksi näyttää, kuka oli, jos mielii pakoaan jatkaa. Hän veti senvuoksi munkkipäähineen pois näyttäen heille neitsyeelliset kasvonsa, joitten ympärillä hänen rikkaat kiharansa häälyivät tuulessa.

"Minä en ole mikään munkki, vaikka siltä näytän", sanoi hän, mutta havaitsi samassa, ettei hänen käynyt sitäkään sanominen, kuka hän todella oli, ja se ajatus saattoi hänen tyrmistymään ja vaikenemaan.

"Ettette ole munkki ettekä nunna, sen kyllä näkee", sanoi sama talonpoika, "mutta kuka te sitten olette?"

Talonpoikain joukosta kuului hälinää, ja kohta huusi monta ääntä:

"Hän on voudin tytär ... hän on voudin tytär ... me näimme hänet luostarituvassa!"

Tämä päästi hänet kyllä tavallaan pulastaan, mutta teki hänen tilansa vaan toista vertaa pahemmaksi. Ja itse oli hänen mahdoton saada sanaakaan suustaan. Mutta talonpojat huusivat yhä äänekkäämmin:

"Viedään se Motalaan kanssa! ... viedään se sinne! Nähköön hänkin talonpoikainrääkkääjän lopun!"

Ja pari puolipäihtynyttä talonpoikaa heitti köyden hänen vyötäisilleen ja vei hänet reen luo, joka oli pysähtynyt vähän jälemmäksi, sekä sitoi hänet siihen kiinni. Siinä makasi vouti sidottuna, verissään ja vaikeroiden tuskasta.

Joukko lähti liikkeelle, ja Kaarinan täytyi kulkea reen perässä katsellen kamalaa näkyä edessään. Puhuminen ei olisi mitään tepsinyt hurjistuneeseen joukkoon. Intohimot olivat nyt valloillaan, ja kun eräs kirkaisi räikeällä äänellä Engelbrektinlaulun, niin vei se viimeisenkin älyn ja maltin kipinän muilta. Eikä mikään muu olisi voinutkaan niin elävästi kuin tämä laulu muistuttaa heitä niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joilla Eerik-kuninkaan voudit ja etenkin tämä Jösse Eerikinpoika olivat rääkänneet Ruotsin rahvasta. Monta kertaa olisi tämä laulu laulajain tunteitten kiihtyessä päättynyt mielettömään ulvontaan, ellei laulun alottaja vahvalla äänellään pitänyt nuottia yllä ja siten kannattanut sen kulkua loppuun asti.

Mutta nyt alkoi esilaulaja laulamaan sankarin kuolemasta.

Armotta häntä ruhjottiin Ja maahan jaloin tallattiin; On julma näitä muistaa. Ja viisitoista kuulaa vaan Hänehen sitten ammutaan -- Ken vaimon surun suistaa?

Nyt ei esilaulajakaan enää voinut hillitä itseään, hänen äänensä rupesi lopulla vapisemaan, ja hän päästi vihlovan valitushuudon. Ja siihen loppui kaikkien maltti. Ilmassa kaikui kiroushuutoja, jotka kerääntyivät kuin paksuksi pilveksi, mistä kosto uhkasi yhä hirveämpänä uhriaan, onnetonta voutia. Hänelle olivat oman julmuutensa muistot vallan päiviltään kovempi rangaistus kuin kuolemakaan, josta hänet nyt näytti ainoastaan ihme voivan pelastaa. Engelbrektinlaulu oli vielä kuin kaiken huippuna lisäämässä hänen tuskaansa.

Iltapuoleen saapui joukko Motalaan. Täällä avattiin ne köydet, joilla vouti oli sidottu rekeen ja hänen käskettiin nousta ylös. Talonpojat asettuivat kehään, johon vouti vietiin kuulemaan syytöstä ja puolustaumaan, jos voi, sekä saamaan tuomionsa. Mikään näistä toimista ei vienyt pitkiä aikoja. Muutamassa vanhassa runopukuisessa historiassa [Suuri riimikronikka], joka on entiseen aikaan ollut rakas lukukirja Ruotsin kansalla, kerrotaan tästä tapauksesta näin:

Hän vietiin Motalan käräjiin Ja pantiin miesten piirihin, Ja päästään tuomittihin pois, Ken hälle palkkaa sit' ei sois?

Kun tuomio oli päätetty, niin otettiin pölkky, jolle "he panivat hänen niskaluunsa ja hakkasivat sen poikki kirveellä, sillä miekkaa ei heillä ollut." Sama historia kertoo lisää, viitaten hänen entiseen mahtavuuteensa ja kurjaan loppuunsa:

Ei arvannut hän milloinkaan, Kun ylpeän' oli voimassaan, Talonpoikain häntä raastavan kerran. -- -- -- -- -- Vaan Jumala häntä kuitenkin armahtakoon Ja sielunsa pahoista pelastakoon.

Mutta kuten tavallisesti käy, kun hurjistunut kansanjoukko saa vuosikausia kertyneen kostonsa täytäntöön, niin veri ei sammuta vaan pikemmin kiihdyttää raivoa; niin kävi nytkin. Tuskin oli voudin pää vierinyt lumelle, niin alkoivat jotkut huutaa: "voutiroiston tytär kuolkoon myöskin, koko hänen sukunsa kuolkoon!" ja huutoon yhtyi yhä useampia ja vihdoin rääkyi koko joukko, ja vapiseva Kaarina talutettiin esiin.

Hänen kasvonsa olivat luntakin valkeammat, mutta katseensa oli varma ja hän silmäili ylpeästi ympärilleen. Tämä hänen käytöksensä näkyi vaikuttavan lähimpiin talonpoikiin, jotka rupesivat huutamaan taampana seisoville, että olisivat hiljaa, sillä neito aikoo puhua heille. Mutta heidän sanansa eivät kuuluneet mihinkään, ja yhä kovemmilla huudoilla vaadittiin neidon kuolemaa. Kun se viipyi, niin tunki muutamia hurjimpia esiin ja tarttui Kaarinaan. He heittivät hänet pölkylle, jota ryvetti voudin veri; eräs tarttui kirveeseen, ja kaksi piti tyttöä kiinni.

Silloin kuului tuonnempaa ankara huuto, ja lähellä olevan mäen rinteellä näkyi uljas ritari, seurassaan pari asemiestä. Tulija oli Eerik Puke. Hän ratsasti nelistäen rinnettä myöten rahvaan joukkoa kohden, joka varsin mielellään väistyi rakastetun ritarin tieltä. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Tultuaan kehän keskelle näki Eerik hurjan talonpoikaispojan pitävän kirvestä koholla, jota pari muuta esti putoamasta neitoraukan niskalle; tämä makasi siinä suullaan pölkyn päällä enemmän kuolleena kuin elävänä.

Eerik hyppäsi hevosen selästä ja sysäsi yhdellä lyönnillä pyövelin kumoon, ja nosti sitten neidon ylös. Hän pyyhki hellyydellä, jota tässä kovassa ja taisteluhimoisessa miehessä harvoin nähtiin, veren pois neidon pehmeiltä kiharoilta ja kääri hänen hennot jäsenensä turkkivuoriseen ritariviittaansa. Mutta neito näytti jo kuolleelta. Hänen silmänsä olivat kiinni ja hengitystä voi tuskin havaita.

Vihasta säkenöivin silmin kääntyi ritari sitten talonpoikiin huutaen:

"Jumalan viattoman piinan ja kuoleman kautta! mitä olette tehneet... Mutta tämän te saatte kalliisti maksaa, te verikoirat, jotka turvattomia naisia teloitatte... Korven pedot eivät olisi häneen sattuneet, mutta te olette petojakin julmempia... Pois täältä, te ette ansaitse hengittää samaa ilmaa kuin tämä neito!"

Ja niin suuri oli Eerikin vaikutus talonpokain mieliin, että he tottelivat hänen sanaansa, vaikka jokainen heistä luuli aivan oikein, vieläpä Eerikin mieliksikin toimineensa. Mutta he tiesivät myöskin voivansa sitten, kun hänen vihansa oli ehtinyt taltua, saada hänen myöntämään heillekin oikeuden, jopa kiittämäänkin heitä.

Mutta Eerik kantoi Kaarinan käsillään erääseen lähellä olevaan mökkiin. Täällä neito tointui hetken kuluttua; hän avasi silmänsä, mutta katse oli arka ja hämärä, kun hän ensimmäiseksi huomasi Eerikin. Vasta vähitellen tuli hän täyteen tajuntaan.

"Jumalan äidin kiitos ... Te ette ole kuollut, neiti Kaarina!" huudahti ritari tarttuen ilosta mieletönnä Kaarinan käteen sekä jatkoi: "kummalta tuntuu minusta kuitenkin tämä kohtauksemme, eipä se ole vähääkään kosintaretken tapainen. Minä tulen isänne käskystä kihlautumaan teidän kanssanne, ja näen teidät kuoleman kidassa raivostuneen talonpojan mestauskirveen alla...! Älkää ajatelko sitä, Kaarina ... nyt se on mennyttä, ja minä näytän talonpojille kyytiä, jota ne eivät hevillä unhota..."

Tyttö kärsi hirveitä tuskia. Ritari oli pelastanut hänen henkensä, mutta sellaista kohtaloa varten, jota hän oli tahtonut paeta ja jota hän piti kuolemaakin pahempana. Ja kuta lämpimämmin pelastajan silmä hehkui, sitä enemmän pelastetun sydäntä kouristi. Vihdoin hän pani suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin ja purskahti hillittömään itkuun.

Eerik katsoi kummastellen häntä, mutta otaksui aluksi äskeisen hengenvaaran kaiken syyksi, kunnes eräs neidon katse, joka oli täynnä pelkoa ja epätoivoa, sai ritarin aavistamaan, ettei pelastus tuonutkaan neidolle kaikkea sitä iloa, mitä hän oli luullut sen tuovan. Tällaisina hetkinä, jolloin intohimot hehkuvat, jolloin sekä tuska että riemu ovat kiihkeimmillään, jolloin ihmisen koko olemus on kuin yhteen tarkoitusperään kohdistuneena, silloin tuntuu, kuin henki voisi ilmaista aatoksensa toiselle tarvitsematta sanoja välittäjiksi. Silmänräpäyksessä sai Eerikin katse toisen ilmeen.

"Tämä näyttää vähän siltä", sanoi hän puoleksi kysyen, "kuin en tulisikaan sulhasena morsiameni luo vaan jatkaisin vaan pyövelien työtä... Teillä ei ole ainoatakaan rakkauden silmäystä minulle, Kaarina?"

"On, on ... herra Eerik", vastasi Kaarina vihdoin, vaikka suurella vaivalla, "on minulla rakkautta teihin, mutta ei sellaista, kuin te tarkoitatte, ja kuin ankara isäni tahtoo... Jos minulla olisi veli, niin luulen, että rakastaisin häntä, niinkuin teitä rakastan!"

"Kaarina, Kaarina ... mitä sanotte!" huudahti Eerik lyöden kädellään otsaansa. Hän voi tuskin hillitä mielensä ensi kuohahdusta kuullessaan Kaarinan itsensä todistavan hänen synkän aavistuksensa todeksi.

"Älkää suuttuko minuun, herra Eerik", jatkoi Kaarina katsellen häntä kyynelten läpi, "sydäntään ei kukaan voi pakottaa, ja minun sydämeni on jo aikoja sitten kuulunut eräälle toiselle, jota en ehkä koskaan saavuta tässä elämässä... Minä tiedän kyllä, että teille tuottaa tämän kuuleminen tuskaa. Mutta minä en voi tehdä toisin... Minä pakenin isäni luota Vadstenasta paetakseni teitä ... vaikka Jumalan äiti antoi nyt niin tapahtua, että minä pakenin juuri teidän luoksenne ... ja teillä on valta, jos tahdotte, viedä minut takaisin isäni luo ja sitoa minut itseenne ainiaaksi!"

"Jumalan kalliin veren nimessä! ... mitä puhutte, neiti Kaarina?" huudahti ritari kalveten, ja hänen huulensa vapisivat ja silmänsä paloivat: "ja minä luulin varmaan viimeksi tavatessamme voittaneeni sydämenne!"

"Voi antakaa anteeksi, herra Eerik, minä uneksin ymmärtämättömyydessäni voivani rakentaa rauhaa teidän ja..."

Sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa.

"Minun ja kenen välille?" kysyi Eerik kiihkeästi.

"Teidän ja herra Kaarlo Knuutinpojan välille!" lausui Kaarina vihdoin varmasti, vaikkei voinutkaan salata punaa, joka kohosi hänen poskilleen.

"Kaarlo Knuutinpojan!" toisti Eerik kumealla, haudanomaisella äänellä ja lyöden nyrkillään rintaansa.

Oli hetkinen äänettömyyttä. Ritari taisteli ehkä kovimman taistelunsa, taisteli itsensä kanssa, ja hänen ylpeät silmänsä leimusivat ja salamoivat. Kaarina katseli alas levotonna sanainsa johdosta. Hän pelkäsi sanoneensa liian paljon. Mutta äkisti kohotti hän katseensa ritariin, ja niistä loisti silloin rehellisen sydämen varma päätös. Hän nousi ylös tarttuen kiihtyneen Eerikin käteen ja katsoen häntä hartaasti silmiin.

"Jos olen vasten tahtoani pettänyt teidät, Eerik", sanoi hän, "niin antakaa se anteeksi. Että huomaisitte, kuinka suuresti teihin luotan, ja koska teillä on oikeus vaatia luottamustani, niin minä ilmaisen teille sydämeni salaisuuden..."

"Että rakastatte toista!" sanoi Eerik hehkuvin poskin, mutta ikäänkuin tytön kasvoilta hohtava miltei yli-inhimmillinen kauneus olisi masentanut hänen uhkamielisen hurjuutensa, lausui hän vielä: "Teidän ei tarvitse sitä sanoa, minä jo ymmärrän, että sydämenne lemmitty on vihamieheni, Kaarlo Knuutinpoika!"

"Niin on, hän se on, Eerik, mutta sitä ei yksikään tiedä, eikä tule tietämään. Te olette ritari, niin uljas ja miehekäs, ja rinnassanne sykkii rohkea sydän... Te ette käytä väärin Kaarina-raukan luottamusta... Nyt ymmärrätte, miksi pakenin isäni luota, ja nyt te myöskin käsitätte, miksi minun oli niin tuskallinen kohdata teitä."

Hän laski päänsä kättensä varaan ja itki viljavia kyyneleitä. Voimakasta Eerikiäkin liikutti tytön sydänsuru ja koristelematon luottamus hänen ritarillisuuteensa. Hänen sisällinen taistelunsa ei sentään ollut vielä loppunut.

"Tehkää nyt, herra Eerik", lausui Kaarina, "kuten sydämenne käskee ja kuten Jumala mieleenne ilmoittaa ... viekää minut takaisin isäni luo ja taluttakaa minut morsiustuoliin ... sydäntäni ja rakkauttani ette kuitenkaan voi koskaan saada!"

Nyt välähti Eerikin silmiin liekki, mutta se oli samanlainen liekki, joka niistä silloin loisti, kun hän päätti ruveta Engelbrektin mieheksi. Se oli sen rakkauden toinen puoli, joka tämän tuiman ritarin povessa kuohui.

"Minun osani näkyy olevan", lausui hän, "väistyä joka kohdassa Kaarlo Knuutinpojan tieltä"; hetkisen perästä hän sitten lisäsi, "mutta niin totta kuin elän, Kaarina, ja niin totta kuin olen sinua rakastanut ja sinua rakastan, ei sinun tarvitse Eerik Puken tähden onnettomaksi tulla!"

Hänen paisuneet tunteensa näyttivät melkein tukehuttavan hänet. Hän painoi kiihkeästi toisen kätensä silmilleen ja tarttui toisella Kaarinan käteen.

"Älkää pelätkö hurjaa Eerikiä", lisäsi hän sitten, "hän ei ole tottunut tahtoansa hillitsemään... Palaa vapaana isäsi luokse Kaarina, minä en sinua seuraa, muistoani vaan sinun enää tarvitsee pelätä!"

Sitten hän syöksyi huoneesta ulos, ja moniaan silmänräpäyksen perästä ilmoitti hevosten kavioin kopse hänen lähteneen miehineen. Samassa ratsasti muuan yksinäinen ratsastaja esiin metsänrannasta. Hän oli huomannut ritarin syöksyvän tuvasta ulos, silloin hän pidätti hevostaan ja katseli tarkasti ritaria. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut lumipilvet pois, joten ilma oli selvinnyt ja kirkastunut. Oli myöskin alkanut pakastaa; näytti tulevan hyvin kylmä yö.

Ratsumies oli nähtävästi tuntenut Eerik Puken miehineen. Kun nämä katosivat pohjoiseen, ratsasti hän tuvalle, hyppäsi ratsultaan ja astui sisään. Siellä oli jo hämärä, ja tuvan emäntä laitteli tulta takkaan hänen tullessaan. Tulen valossa näki hän tuvan perällä erään henkilön polvillaan nähtävästi niin rukoukseen vaipuneena, ettei huomannut vähääkään, mitä ympärillään tapahtui.

"Jumalan rauha, muori!" sanoi tulija, "kuinka täällä jaksetaan, mitä kiireistä asiaa sillä ritarilla oli, joka vastikään lähti täältä?"

"Jumala siunatkoon teitäkin", vastasi vaimo, "sen mahtaa ritari itse tietää parhaiten!"

Sitten hän kertoi päivän tapahtumat, ja miten herra Eerik Puke oli pelastanut Jösse-voudin tyttären ja miten hän oli tuonut hänet tupaan. Mutta hän (emäntä) ja muu talonväki olivat olleet poissa koko iltapäivän, eivätkä senvuoksi olleet kuulleet, mitä neito ja Eerik-herra olivat keskenään puhuneet.

"Jumala olkoon tytön sielulle armollinen", lisäsi hän, "mutta kun ritari nyt on poissa, niin luulen, että hänet vielä löydetään piilostaan."

Nyt virisi tuli takassa isommaksi ja vaimo lähti tuvasta pois. Mutta vieras astui ikkunan luo, jonka vieressä Jösse Eerikinpojan tytär rukoili polvillaan. Miehen kasvoista näki, että hänellä oli neitoa kohtaan mitä parhaat aikeet, ja ettei tämän tarvinnut mitään pelätä, niinkauan kuin hän oli läsnä.

Rukoilija lopetti rukouksensa ja nousi ylös. Kun hän kääntyi, niin että vieras näki hänen kauniit kyyneltyneet kasvonsa, peräytyi tämä hämmästyneenä pari askelta. Yhtä hämmästyneeltä näytti neitokin tuntiessaan Niilo Bonpojan. Mutta neidon koko olennossa oli jotakin ihmeellistä juhlallisuutta ja ylevyyttä, mikä ehdottomasti herätti kunnioitusta.

"Tämä on totisesti onnellinen sattuma, Niilo Bonpoika", lausui neito, "minä tarvitsen juuri nyt luotettavaa miestä viemään sanaa herra Eerik Pukelle, tahdotteko toimittaa minun asiani."

"Herra Eerik on marskin vihollinen", vastasi Niilo hitaasti, "niin kerrotaan, ja minä olen marskin miehiä, kuten tiedätte, arvoisa neiti."

"Älkää olko siitä huolissanne", lausui Kaarina, "minun asiani ei koske, vähääkään näitä onnettomia taisteluita... Eerik-herra antoi minulle kerran sormuksen luvaten kysyä minulta neuvoa, ennenkuin päätti asian, jota piti hyvin tärkeänä... Tämän sormuksen tahdon nyt lähettää hänelle takaisin ja teidän täytyy viedä se hänelle, Niilo Bonpoika... Se ei voi olla teille miksikään vahingoksi."

"Minä otan sen tehdäkseni, neiti Kaarina", vastasi Niilo.

"Tässä se on", sanoi neito antaen hänelle sormuksen, "antakaa se ritarille ja sanokaa minun puolestani hänelle, että Kaarina rukoilee Jumalan äitiä ja kaikkia pyhiä Eerik Puken edestä, ja että sellainen sydän kuin hänen sydämensä on, ei tarvitse kokemattoman tytön neuvoja... Luvatkaa viedä tämä sana herra Eerikille, te itse, Niilo Bonpoika ... ettette lähetä ketään muuta sitä viemään ... lupaatteko sen kunnianne kautta?"

"Äitini muiston nimessä, jonka hautajaisista nyt tulen ... minä lupaan sen!... Mutta muistakaa, pyydän, ettei aikani ole omaani vaan herrani, joten minun siis täytyy vartoa tilaisuutta..."

"Sen ymmärrän", sanoi Kaarina, "mutta hyvä olisi, jollei tilaisuus kovin kauan viipyisi... Ehkäpä se saattaisi onnellisen käänteen herranne, marskinkin toimintaan!"

Niilo toisti lupauksensa, ja Kaarina lähestyi ovea lähteäkseen pois. Mutta silloin muisti Niilo vaimon äsken maininneen, että talonpojat luulivat neitoa Jösse Eerikinpojan tyttäreksi, sekä vaaran, joka häntä senvuoksi uhkasi. Hän ei voinut kiireessään keksiä parempaakaan keinoa neidon pelastamiseksi kuin itse viedä hänet syrjätietä myöten takaisin Vadstenaan. Mutta tämäkin voi olla hyvin vaaranalaista. Silloin hänen mieleensä johtui, että Vadstenan luostarilla oli Orlundassa suuria tiloja, joita oli jonkinlainen vouti hoitamassa. Hän ehdotti Kaarinaa senvuoksi istumaan hänen ratsunsa selkään ja lähtemään Orlundaan, jossa hän voisi olla hyvässä rauhassa, kunnes talonpoikain kiihko ehtii asettua. Orlunda on Vadstenasta vähän kaakkoon käsin ja tie sinne täytyi olla aivan rauhallinen. Kun munkit sitten tulevat Motalasta takaisin Vadstenaan hakemaan voudin ruumista luostarikirkkoonsa, niin voisi Orlundan vouti huomiota herättämättä helposti viedä neidon takaisin Vadstenaan.

Tämä oli epäilemättä hyvä ehdotus, ja ennenkuin talon emäntä ennätti tulla takaisin -- mukanaan muutamia hurjistuneimpia talonpoikia -- oli Kaarina jo poissa. Niilo Bonpoika talutti hevostaan, jonka selässä neito matkusti Motalasta Orlundaan.

X.

Harakerin kirkossa.

Kauan kesti kuitenkin, ennenkuin Niilo Bonpoika sai tilaisuutta toimittaakseen Kaarina-neidin asian.

Palattuaan Vesteråsista Tukholmaan, oli marskilla siellä vilkkaita neuvotteluja vanhan Krister-herran kanssa. Tieto Eerik-herran maanpetoksesta kuulutettiin yli koko valtakunnan ja kaikille vapaasukuisille lähetettiin käsky saapumaan hevosilla ja aseilla varustettuna Tukholmaan; drotsi oli melkein marskiakin innokkaampi kiirehtimään varustuksia ja valmistamaan tämän vaarallisen taistelun ratkaisua.

Mutta yksimielisyydestä ja tuttavallisuudesta huolimatta, joka nyt näkyi näitten mahtimiesten välillä vallitsevan, oli kuitenkin yhtä ja toista, mikä antoi aihetta arveluun, että Krister-herralla oli salaisia tarkoituksia tämän taistelun ohella, joiden toteuttamiseksi se oli vaan keinona. Hänen luokseen kerääntyi toisenkarvaisia miehiä kuin marskin seurueeseen, ja siellä pidettiin salaisia neuvotteluja. Yhtä myötää oli drotsin kintereillä hänen tyttärenpoikansa Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna). Tämä oli yleisessä elämässä vielä melkein tuntematon suuruus, eikä hänellä ollut vielä mitään virkaakaan, joka olisi antanut hänelle huomattavampaa arvoa. Hän oli oppinut mies; ulkomaisissa yliopistoissa oli hän opiskellut; sitäpaitsi oli hän rikasta ja arvossa pidettyä sukua, mutta ei ollut saanut vielä mitään erikoisempaa paikkaa kirkossa, vaikka hän oli jo vuonna 1434 pyytänyt ja saanut paavilta luvan pitää erityistä rippi-isää. Vaikka hän siis oli asemansa puolesta näin vähäpätöinen ja vaikka hän mielellään oli näyttävinään valtioasioista välinpitämättömältä, niin näki kuitenkin hänen terävistä ja sattuvista arvosteluistaan, joissa usein tuntui pistävä kärki, että hän seurasi mitä tarkimmasti kaikkea, sekä henkilöitä että tapahtumia. Ja luultavasti olivat juonten langat nyt jo enemmän hänen käsissään, kuin aavistettiinkaan. Äidinisäänsä, kavalaa ja kokenutta Krister-herraa, johti hän täydellisesti, ehkä olikin liian viisas sitä näyttääkseen.

Joulukuun 16 päivänä lähti marski uhkean sotajoukon kanssa Vesteråsiin päin; niillä seuduin oli paljon Eerik Puken kannattajia. Marski sai kuulla hänen lähteneen Taalainmaahan. Silloin päätti hän mennä sinne perässä, kuritettuaan ensiksi torshällalaisia ja nerikeläisiä siitä, että olivat Eerik-herran puolella. Hän vietti joulua Arbogassa, ja vähän senjälkeen sai hän kirjeen taalalaiselta voudiltaan, Hannu Martinpojalta, ja taalalaisilta itseltään, "että he aikoivat pysyä lujasti Eerik Puken puolella ja elää ja kuolla hänen kanssaan". Nyt lähetettiin pikaviestejä sekä Uplantiin että alamaille lisäjoukkojen hankkimista varten, ja kun ne olivat saapuneet Vesteråsiin, lähti marski pohjoiseen päin Eerik-herraa ja taalalaisia vastaan. Tämä tapahtui tammikuun 14 päivänä 1437.