Part 13

"IIoisempaa sanomaa kuin tämä, jonka sinä toit, en ole monesti saanut... Kuitenkaan en voi täyttää herrasi toivomusta, että tulisin hänen luokseen. Minulla on muuta tehtävää nyt... Marski on parin peninkulman päässä tästä tänään, ja myrsky voi puhjeta välillämme minä hetkenä hyvänsä... Sano se herra Kaarlo Orminpojalle, niin hän kyllä ymmärtää, miksi minun täytyy viipyä."

"Mitä marskiin tulee, niin teillä on hyvin aikaa," lausui Bengta-rouva, "hän ratsastaa parasta kyytiä Tukholmaan!"

"Tukholmaanko?" huudahti Eerik kummastuneena. "Oletko varma siitä, hurskas sisar?"

"Aivan varma... Hän on jakanut kahteen osaan ne miehet, jotka hänellä oli mukanaan, ja lähettänyt toisen osan Örebrohon ja toisen hän sijoitti Vesteråsin linnaan pakotettuaan kaupunkilaiset ensin varustamaan linnan pitkäksi ajaksi ruokavaroilla."

"Ei, ei, siinä erehdytte, hurskas sisar, vesteråsilaiset eivät annakaan niin ilman mutkia pakottaa itseään..."

"Mutta marski piti tulisoihtua kädessään ja uhkasi polttaa heidän kaupunkinsa, jolleivät suostuisi, ja he olivat aivan valmistumattomia... Heillä ei ollut valitsemisen varaa!"

"Hornan henget!" huudahti Eerik. "Sitten meidän täytyy tällä hetkellä hypätä ratsujen selkään ja lähteä Örebrohon ennättääksemme ennen marskin miehiä..."

"Jos minun neuvoani tahdotte vaariin ottaa", lausui Bengta-rouva, "niin ajattelen, että olisi parasta lähettää miehet marskin miehiä takaa ajamaan Örebron tielle... Ne voivat saada ne kiinni ja surmata ne, etteivät nuo ketjanat pääse Örebrota näkemäänkään... Ja koska marski näkyy haluavan vahvistaa joukkojaan, ennenkuin hyökkää teidän kimppuunne, niin tulee teidän tehdä samoin ja sitä varten ensi työksenne lähteä Kaarlo Orminpojan pyynnön mukaan hänen luokseen..."

Tämä neuvo miellytti Eerik-herraa. Hän ilmoitti sanansaattajalle kohta saapuvansa Vadstenaan Kaarlo-herran luo. Sitten hän kutsui miestensä päällysmiehen luokseen ja käski hänen heti astua ratsulleen ja lähteä marskin miesten perään Örebron tielle.

Jäätyään kahdenkesken sisarensa kanssa, syöksyi hän tämän luokse ja sulki hänet syliinsä suudellen häntä.

"Iloitse, sisareni, iloitse!" sanoi hän. "Minä vien Kaarina-neidin morsiustuoliin, ennenkuin vuosi on kulunut!"

IX.

Morsian ja sulhanen.

Oli joulukuun 8 päivä v. 1436. Päivällä tuli lumiräntää, ja tuuli pyryytti lumihiutaleita Vadstenan luostarikartanolle ja kaupungin ahtaille, mutkaisille kaduille. Kun päivä oli sunnuntai ja vielä Maarian sikiämisen päivä, niin kaduilla oli kuitenkin väkeä vilisten, ja tänäpäivänä oli niitä tavallista enemmänkin.

Varsinkin olivat luostarin lähellä olevat kadut kansaa täynnä, pääasiallisesti läheisestä Askan kihlakunnasta, ja moni hurskas luostarisisar oli rientänyt säikähtäen koppiinsa keskusteluportilta, joka oli luostarin länsisivulla, tai vetäytynyt taammaksi joltakin työhuoneen ikkunalta, jos joku talonpoika rohkeni liian nenäkkäästi silmäillä luostarinmuuria.

Nyt soitettiin aamurukoukseen, ja munkit sekä nunnat kulkivat arvokkaassa juhlakulussa asunnoistaan luostarikirkkoon, josta kohta helähti ilmoille ihana laulu leviten puutarhan ja muurin yli kansallekin, joka kuunteli sitä hartaudella paljastetuin päin. Hetkisen kuluttua palasivat veljet ja sisaret takaisin, ja rahvas seisoi ulkona niin hiljaisena, nöyränä ja hartaana, että jokainen huomasi selvästi, kuinka aiheeton pelkonsa oli, ja arat luostarisisaret tulivat kirkosta takaisin paljoa reippaampina, kuin olivat sinne menneet. Ainoastaan abbedissa, sisar Bengta Gunnarintytär, näytti tavallista huolestuneemmalta, niin että hyvin näki jonkun erityisen seikan hänen mieltään painavan.

Kirkosta tultuaan ja keskusteltuaan konfessorin kanssa, joksi veljien esimiestä kutsuttiin, läksi hän muutamaan sisartalossa olevaan syrjäiseen huoneeseen.

Tässä huoneessa oli neiti Kaarina Kaarlontytär ja hänen vanha palvelijansa eli pikemmin ystävänsä, Inga-muori. Ritari Kaarlo Orminpoika oli jättänyt heidät luostariin lähtiessään maakuntaan tärkeille asioille, jotka olivat osaksi yleisiä, osaksi hänen omiaan. Kumpikin oli käynyt aamurukouksessa, ja kumpaakin oli ihmetyttänyt tavaton väentulva. Muuten he elivät aivan kuin maailmasta erillään, eivätkä tienneet mitään siitä, mitä Söderköpingin herrainkokouksen jälkeen oli maassa tapahtunut.

"Mitähän noilla ihmisillä on asiana, jotka ovat tuolla luostarin ympärillä?" oli neito kysynyt huoneeseen tullessaan. Inga-muori ei ollut vastannut mitään, olihan vaan käärinyt neidon ja omaa viittaansa kokoon, mutta oli sitä tehdessään näyttänyt ylen yksitotiselta. Kaarina oli sen vuoksi kysynyt toistamiseen.

"Kansako," niin oli vanhus vastannut, "mistäpä minä tiedän, neiti Kaarina... Mutta tietäähän sen, ketä etsitään kun talonpoikain rääkkääjä on luostarissa..."

"Jösse Eerikinpoika, vanha taalainvouti ... mutta mitä ne häneltä tahtovat! Onhan hän aivan muuttanut mieltään, ja ylistäväthän häntä nykyään tämän luostarin sekä veljet että sisaret."

"Talonpojat ajattelevat kyllä aivan toisin, neitoseni", oli Inga-muori selittänyt, "ja niitä kohtaan on hänellä entinen mieli jäljellä, vaikka hän tekeytyy hurskaaksi ja nöyräksi konfessorille ja abbedissalle ja antaa heidän luostarilleen suuria lahjoja. Kuulin hänen sanovan abbedissalle -- viime viikolla juuri -- toivovansa, että se aika pian koittaisi, jolloin talonpojat saavat entisellä mitalla ... ja hän pitää päätään yhtä pystyssä kuin ennenkin... Olisitte nähnyt, kuinka hän tänäpäivänä kirkosta tullessamme vilkuili talonpoikaraukkoihin! Vanhat silmäni olivat näkevinään hänen astelevan heidän päittensä päällä."

"Mutta eivät he suinkaan liene tulleet tänne vaan häntä katsomaan ja itseään hänelle näyttelemään", oli Kaarina lausunut, "ja minä kysyn vieläkin kerran, mitä ne tahtovat, sillä niinkauvan kuin vouti on luostarin muurien sisällä, eivät ne mahda hänelle mitään... Tarkoitan, että jotakin muuta lienee tekeillä, ehkä tapahtuu tappelu herra Kaarlo Knuutinpojan ja herra Eerikin välillä täällä, ehkä...?"

Ovi avattiin ja sisään astui abbedissa. Mutta levottomuus, joka oli vallannut Kaarinan kun hän ajatteli, mitä kaikkea oli voinut tapahtua maailmassa hänen istuessaan kuin vangittuna, saattoi hänen asiaan kuuluvain aamutervehdysten jälkeen ahdistamaan abbedissaa suurella kysymystulvalla.

"Varsin vähän tiedän", vastasi abbedissa hurskaasti hymyillen, "mitä maailmassa tapahtuu; sen vaan tiedän, että sinä tulet kohdakkoin sinne, lapsi... Isäsi tulee tänäpäivänä Vadstenaan", lisäsi hän, kerrassaan keskeyttäen kaikki tarpeettomat ja viivyttävät kysymykset, "isäsi, herra Kaarlo Orminpoika tulee tänäpäivänä luostariin. Eilen oli täällä hänen sanantuojansa, ja hän pyytää minua ilmoittamaan sinulle erään asian, josta hän itse on sinulle joskus puhunut, mutta on silloin saanut sellaisen vastauksen, että hän nyt toivoo sinun lannistuvan ja valmistautuvan siihen, minkä kuitenkin täytyy tapahtua."

Kaarinan poski kalvastui ja levottomuus hänen suurissa tummansinisissä silmissään muuttui murheeksi.

"Ei, ei, älkää lausuko niin, hurskas äiti", huudahti hän kädet ristissä ja ääni ja kasvot niin tuskaisina, että se vaikutti abbedissaankin, "käyttäkää ennemmin kykyänne taivuttaaksenne isääni ... minä en voi, minä en voi... Mieluummin rupean teidän sisarkuntaannekin, rakas äiti, enkä milloinkaan enää liiku ihmisten joukossa!"

Tämä puhe olisi voinut olla sangen vaarallista, jos abbedissa olisi ollut vähemmän jalo mieleltään, ja jos olisi ollut toinen aika käsissä, se aika, jolloin Pyhän Birgitan luostarin täytyi vetää veljiä ja sisaria puoleensa keinoilla millä hyvänsä. Niin ei ollut laita tänä aikana, jolloin molemmat viimeiset kuningattaret, Margareta ja Filippa, olivat ruvenneet sen "ulkosisariksi", ja jolloin Eerik-kuningas itse ja muut maan ylhäisimmät kilvan sitä lahjoivat. Nyt katseli tämä vanha nunna säälien tyttöparkaa, vaikka ilme hänen kasvoillaan olikin ankara ja vakava. Hän näytti surkuttelevan Kaarinan kohtaloa, mutta pitävän sitä samalla auttamatonna. Hän koetti pitkässä esitelmässä, joka oli täynnä lohduttavia kehoituksia, vakuuttaa Kaarinalle sitä. Hän luulikin oikeastaan tytönkin niin ajattelevan, vaikka hänen oli vaikea sitä myöntää.

"Rauhoitu, lapsi!" niin hän lopetti, "ja punnitse sydämessäsi, mitä olen nyt sinulle sanonut ... isäsi, herra Kaarlo, ei tule, sanantuojan tiedonannon mukaan, ennenkuin iltapäivällä, ja minä tahdon käydä sitä ennen vielä kerran luonasi."

Sitten hän läksi huoneesta, ja tyttö heittäysi epätoivon valtaamana Inga-muorin syliin. Eukko ei kuitenkaan ottanut ensinkään osaa neidon suruun. Hänessä vaan päinvastoin yltyi suuttumus yhä suuremmaksi, kuta viljavammin kyyneleitä tulvi hänen lemmikkinsä silmistä.

"Se on oikein, itke pois vaan, kukkaseni", sanoi hän, "mutta älä luule, että Eerik-herra koskaan vie sinua morsiustuoliin, ei, siitä ei tule mitään, sanon minä, vaikka hän olisi arkkienkeli Mikael itse... Älä pelkää, kukkaseni, kyllä me vielä neuvoja keksimme, eikä meidän tarvitse luostarinmuureja ajatella... Kun Fjalar-ritari olisi nyt vaan täällä, niin hän asiat hoitaisi, sen hän totisesti tekisi..."

Vanhuksen vielä puhuessa tuli abbedissalta sana, että ritari Kaarlo odotti tytärtään veljien luostarituvassa. Hän oli tullut moniaita tuntia aikaisemmin, kuin oli aikonut, ja oli rientänyt viipymättä luostariin kohtaamaan abbedissaa ja tytärtään. Kaarinan hallussa oleva vierashuone oli ylikerrassa länsisivulla, ja siitä näki hyvästi luostarin ympärysmuurin yli kadulla olevaan aaltoilevaan väkijoukkoon.

Päästäkseen sieltä veljien keskusteluhuoneeseen täytyi hänen mennä sen portin kautta, joka oli nunna- ja munkkiluostarien välisessä muurissa ja joka kulki nunnain juomakeittiöstä -- harmaakivinen rakennus länsisivustan ulkopuolella -- luostarikirkon länsikuoriin päin. Tämän portin kautta pääsi ensiksi veljien asuntorakennusten eteen. Suurin niistä oli pitkä, etelään päin avoin nelikulmio, jonka eteläsivulla oli suuri kokoussali, "luostaritupa". Ylhäisiä vieraita otettiin myöskin vastaan piispantalossa, joka ynnä kaksi sen yhteydessä olevaa rakennusta oli nunnaluostarin itäsivustana. Tämä oli kirkosta pohjoiseen, munkkiluostari oli siitä kaakkoon.

Samassa kuin Kaarina ja Inga-muori lähestyivät mainittua pientä porttia, kuului sadoista kurkuista kauhea kirkuna, ja portissa tuli naisia vastaan ijäkäs ylikonfessori, joka riensi levottomana ja huolestuneena heidän ohitseen erääseen rakennukseen, jossa oli yhteinen keskusteluhuone veljiä ja sisaria varten.

Kaarinan mieli oli niin täynnä omia huoliaan, ettei hän tätä havainnut ensinkään, mutta hänen kumppaninsa huomasi kohta että suuri vaara oli uhkaamassa, ja pelkonsa vahvistui, kun hän metelistä voi eroittaa selvästi huutoja: "kavaltaja ulos!" "lyökää portti sisään!" "hänen pitää kuolla!" y.m. Epäjärjestyksen tähden, joka oli tästä syystä syntynyt luostarissa, oli veljien luostaritupa aivan tyhjänä.

Ankarana ja totisena tuli Kaarlo-ritari tytärtänsä vastaan. Mutta hänen kauniille ja jaloille kasvoilleen levisi varjo, kun hän huomasi sydänsurun tyttärensä kasvoilla, jota todistivat tämän silmistä kumpuavat kyyneleet.

"Näen, että minua on odotettu", sanoi hän, "mutta tervetullut en ole, sen näen myöskin..."

Kaarina pakotti kyyneleensä taltumaan ja tervehti hiljaisesti isäänsä.

"Sinä tunnet asiani, Kaarina", lausui hän kiirehtäin, "ja se on hyvä... Minä olen kirjoittanut herra Eerikille, ja tänään tai viimeistään huomenna on hän täällä, olen saanut sanan häneltä, ja silloin tapahtuu teidän kihlauksenne ... kas niin, nyt sen tiedät, tyttäreni... Jumala siunatkoon sinua!"

Nyt ei lapsiraukka enää voinut hillitä kyyneleitään. Hän heittäysi polvilleen isänsä eteen, ojensi kätensä häntä kohden ja rukoili enemmän katseellaan kuin sanoillaan häntä peräyttämään tuomionsa.

"Rakas, rakas isä ... kuinka voit olla niin kovasydäminen?" huusi hän lukiessaan isänsä kasvoista, että tuomio oli peruuttamaton, "niin ei voi tapahtua ... minä rukoilen kaiken nimessä, mikä milloinkaan on ollut sinulle rakasta ja kallista ... ota sanasi takaisin..."

"Herra Eerik on saanut sanani, tyttäreni, minä en voi sitä enää muuttaa..."

"Mutta minun sanaani hän ei ole vielä saanut, isä", huusi tyttö hypäten epätoivoissaan ylös, "eikä hän sitä koskaan saa ... muista, että minä olen tyttäresi, ankara isäni, ja että minun tahtoni on yhtä luja kuin sinunkin!"

Ritari katseli kummastuneena tyttäressään tapahtunutta äkkinäistä muutosta. Hän seisoi isänsä edessä korkeana ja valkeana kuin marmorikuva painaen käsiään sydäntään vasten, kyynelten valuessa hänen kauniista silmistään.

"Onhan hän liha teidän lihastanne ja veri teidän verestänne", sanoi nyt Inga-muori asettuen ankaran ritarin eteen vapisten hänkin, vaikka hänen puheensa ja ryhtinsä tavallisesti oli hyvinkin häikäilemätöntä.

Hän oli herraansa vanhempi ja oli oleskellut hänen vanhempainsa kodissa lapsuudestaan asti; siksi häntä katsottiin aivan perheen jäseneksi, jona hän itsekin piti itseään. Hänellä oli myöskin muutamia erikoisoikeuksia, joita ei kukaan muu palvelijoista Bjurumissa eikä ritarin muillakaan tiloilla rohjennut käyttää. Tuskin hän sentään olisi uskaltanut tällaisessa asiassa avata suutaan isäntäänsä vastaan, ellei Kaarina-neiti olisi ollut hänelle isäntäänsäkin rakkaampi, ja ellei hän sitäpaitsi olisi tiennyt, että Kaarlo-ritarin sydän oli pohjaltaan hyvä kuin kulta, ehkä kuori näyttikin väliin tuimalta. Nyt hän kuitenkin pettyi. Hänen sanansa vaikuttivat ritariin aivan toisin.

Tämä heitti päänsä taaksepäin ja katseli eukkoa silmillä, jotka olivat mykistää tämän. Mutta Inga katsahti Kaarinaan ja sai siitä kaksinkertaisen rohkeuden, hän katsoi ankarasti ritaria silmiin takaisin.

"Niin, sen minä sanon", lausui hän, "ja Jumala armahtakoon teitä, ritari Kaarlo, jos teette omalle lihallenne ja verellenne pahan, jota aika ei paranna... Sillä te muserratte oman sydämenne, ritari; uskokaa se, minä tunnen sekä teidät että tyttökultasen."

"Sanani on varma ja sinä pysyy, vaikka sadat ämmät kirkuisivat omasta lihastani ja verestäni... Eikö herra Eerik ole uljain ritari koko Ruotsinmaassa...! Mitä enempää voi oma lihani ja vereni pyytää...? Niinkuin olen sanonut, olet sinä huomenna tähän aikaan hänen kanssaan kihloissa, Kaarina, ja Jumalan haltuun... Kas niin, nyt se on sanottu, ja nyt en tahdo siitä asiasta enempää kuulla enkä ruveta naisten narriksi."

Kuumaverinen ritari oli tulipunainen ruvetessaan puhumaan, mutta kiihko näkyi asettuvan, mikäli hän ehti sitä purkaa. Mutta hänen tyyneytensä näytti vaarallisemmalta tyttärelle kuin suuttumuksensa. Sillä hänen kasvoiltaan hohti läpeensä hänen luja tahtonsa eikä antanut toivon hiventäkään siitä, että päätöstä voisi muuttaa. Kun hän lähestyi ovea pois lähteäkseen, niin tuntuivat hänen kovat, raskaat askeleensakin antavan lisää voimaa ja pontta hänen sanoilleen.

Kaarina jäi äänetönnä seisomaan ja katselemaan suurin silmin isänsä jälkeen, mutta niissä silmissä paloi kuitenkin tuli, joka osoitti aivan yhtä lujaa tahtoa kuin isänkin tahto oli. Hän oli hyvin kiihtynyt, mutta hän voi hillitä sen, vaikka poskensa olivatkin lumivalkeat ja rintansa kohoili rajusti. Inga-muori silmäili häntä sekä ihmetellen että murehtien. Kului hetkinen, jolloin kumpikin oli äänetönnä, kunnes Kaarina lopuksi lähti ovelle viitaten vanhusta seuraamaan itseään.

Mutta he eivät päässeet vielä puoliväliinkään, kun Jösse Eerikinpoika syöksyi sisään kalmankalpeana ja silmät hurjasti pyörien.

"Kätkekää minut, auttakaa minua", huusi hän juosten ympärinsä huoneessa, "Jumalan pyhän veren nimessä kätkekää minut, talonpojat aikovat repiä minut kuoliaaksi!"

"Hiljaa!" lausui lempeä ja vakava ääni samassa, ja ylikonfessorin hurskaat ja jalot kasvot ilmestyivät ovesta, "hiljaa, minä koetan Jumalan äidin avulla pelastaa teidät, mutta ensi ehto on, että pysytte tyynenä ... pelkonne lisää noitten raivoa, ja jos ne saavat vielä kerran nähdä teidät, kuten äsken lähtiessänne prokuraattorin asunnolta, niin saattavat ne niin soaistua, että lyövät portit sisään. Viime hädässä on minulla vielä keinoja pelastaa teidät luostarin salaisiin huoneisiin, joita eivät tiedä muut kun minä ja abbedissa ... aioin sanoa sen teille nähdessäni teidän pakenevan tänne..."

Ennen niin mahtava vouti, jonka pelkkä katse oli saanut tuhansia vapisemaan, uskalsi nyt tuskin nostaa silmiänsä. Hänen rohkeutensa ja uhkansa oli tyyten hävinnyt, pelkonsa tähden hän tuskin uskalsi kuunnella hurskaan munkin sanoja. Tämä olikin erehtynyt luottaessaan luostarin pyhyyden voimaan tässä tapauksessa. Kun hän oli lausunut viimeiset sanansa, avattiin ovi, ja luostarisaliin astui joukko kookkaita talonpoikia.

Nyt kalpeni konfessorikin, mutta malttoi mielensä pian ja astui hurskaalla arvokkuudella tulijoita vastaan.

"Voi häväistystä", huusi hän heille kohottaen varoittavaisesti kättään, "kuinka rohkenitte häiritä luostarin pyhää rauhaa... Ajatelkaa sitä kovaa rangaistusta, joka tätä pyhyyden loukkaamista seuraa."

Mutta talonpojat eivät välittäneet hänen varoituksestaan. Ne näyttivät tosin kotvasen epäröivän, mutta silloin astui heidän joukostaan esille eräs aivan nuori mies, pitkä ja kookas poika, jolla oli viisaat, perkirehelliset silmät, vaikka hänen kasvonsa muuten olivat tavattoman rumat. Hän lausui kumartaen nöyrästi munkille:

"Voitte olla oikeassa, hurskas isä, mutta erehdytte vaan siinä mikä pyhästöänne oikeastaan häpäisee... Mutta me, talonpojat emme nyt anna pettää itseämme... Meidän mielestämme tuo tuossa, tuo miesmurhaaja ja valapatto taalainvouti, Jösse Eerikinpoika teidän luostarianne saastuttaa, ja me päästämme sen tästä ihmisten syntitahrasta..."

Hän meni näin lausuen, munkista sen enempää välittämättä, Jösse Eerikinpojan luo, tarttui hänen vyötäisillään olevaan nahkavyöhön ja veti hänet munkin eteen.

"Katso minua, vouti", huusi hän vihasta vapisten, "katso minua, siitä ei ole kuin kaksi vuotta, kun sinä ratsastelit niin mahtavana Taalainmaassa ja näännytit isäni nälkään kytkettyäsi hänet Borganäsin linnantornin muuriin ja valjastutit äitini raskaan kuorman eteen ... muistatko kun ratsastit Hannu-kreivin kanssa Hedemoraan, silloinkuin Herman Berman pelasti naisraukat sinun nähtesi... Minä olen sen nälkään näännytetyn poika ja Herman Bermanin asemies... Syleillessäni isäni lahonnutta ruumista linnan pimeässä tornissa, vannoin saattavani vielä sinut tuomiolle... Nyt olen sen tehnyt... Te, voudit, olette niin usein tuominneet ja kiduttaneet talonpoikia, mutta nyt on tullut teidänkin vuoronne."

Miehen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän ajatteli onnetonta isäänsä; hän polvistui konfessorin eteen.

"Älä pelkää minun tähteni, hurskas isä", sanoi hän, "minä olen valmis kärsimään rangaistuksen siitä, mitä nyt teen... Minun nimeni on Eerik Laurinpoika ja minä olen seurannut Herman Bermania siitä asti, kuin hän lähti Engelbrektin mukana ajamaan pois julmia vouteja."

Munkin kasvoille ilmestyi säälin piirre, ja nuorukaisen nöyryys sytytti voudissa toivon kipinän.

"Minä vien sanomaa herraltani ritari Eerik Pukelle", jatkoi Eerik, "ja koska tieni kulki tämän pyhän luostarin ohi, niin otin mukaani tämän vähän, minkä olen saanut säästetyksi kokoon kahden viime vuoden aikana ostaakseni sillä messun isäparkani sielun hyväksi... Ottakaa se, ja täyttäkää pyyntöni, hurskas isä..."

Hän otti nahkavyöstään nahkakukkaron ja ojensi sen munkille, jonka lempeiltä kasvoilta yhä enemmän katosi suuttumus.

"Tullessani tänne luostarin ulkopuolelle", lisäsi mies, "ja kuullessani, mitä aiottiin, niin menin portille ja pyysin kauniin sanoin portinvartijaa ottamaan lahjani vastaan, mutta kun hän piti porttia raollaan, niin minä tempasin sen auki ja menin sisään, ja nämä miehet tulivat perässä..."

"Erehtynyt, onneton poikani!" sanoi konfessori tehden ristinmerkin.

Pelkuri vouti, joka oli hurskaan kuoren alla ja runsaasti lahjoen pohjoismaiden etevintä luostaria pitänyt entisen luonteensa tallella, oli nyt ehtinyt malttaa mielensä ja saada rohkeutensa takaisin. Ja nuorukaisen alamaisuus ja mukana tulleitten talonpoikain miltei arat katseet saattoivat myöskin hänen arvelemaan vaaran jo kääntyneen pois. Senvuoksi katsoi hän jo itse voivansa ruveta hyökkäysasentoon.

"Älkää antako tuon petturin vietellä itseänne", lausui hän munkille, "te tiedätte hänen nimensä, ja minusta tulisi teidän ottaa selville näiden muidenkin pyhästönhäväisijäin nimet... Kuulimmehan jo, miten tämä konna kertoi vievänsä sanaa Herman Bermanilta Eerik Pukelle, kapinoitsijalle, joka on taaskin koonnut talonpoikajoukon valtakunnan turmioksi... Älkää viipykö, kun marski vaan saa sanan, niin hän rankaisee näitä koiria ankarasti."

Mutta nyt olivat talonpojatkin voittaneet sen hervaisevan vaikutuksen, jonka paikan pyhyys oli heihin tehnyt; heidän katseensa leimahtivat ja kaksi heistä juoksi esiin tarttuen molemmin puolin voutiin. Hän yritti heikosti puolustaida, mutta hänen käsiinsä tartuttiin voimalla, joka oli hänen voimaansa suurempi, ja silloin oli hänen vuoronsa nöyrtyä. Hän itki ja rukoili ja päästeli sydäntäsärkeviä valitushuutoja. Mutta kivikin olisi ennen ruvennut säälimään kuin nämä miehet, kun he kerran olivat joutuneet kiihkoon.

Veljesluostarin konfessorikin seisoi äänetönnä ja liikkumatonna, ja hänen silmistään liekehti jalo suuttumus, kun hän katseli voutia. Sitten hän -- nähtävästi enemmän velvollisuudesta kuin säälistä voutia kohti -- kohotti vielä kerran äänensä kehoittaen ja pyytäen miehiä heittämään vihansa ja antamaan asiansa laillisen tuomarin ratkaistavaksi. Mutta se oli myöhäistä. Voutia laahattiin jo ovelle. Eräs perimmäisiä talonpoikia kääntyi munkkiin päin lausuen:

"Älkää pelätkö, kyllä se roisto saa laillisen tuomion ... mutta hänen vapauttamisensa olisi laittomuus, ja sen me tahdomme estää!"

Ponnistaen viimeiset voimansa tarttui vouti ovipieleen, mutta edellä menevät talonpojat tarttuivat hänen koipiinsa vetäisten niin tuimasti, että hänen käsivartensa melkein nyrjähtivät ja hänen päänsä kolahti kivilattiaa vasten. Sillä tavoin laahasivat ne hänet luostarin portaita myöten alas, "että", kuten kerrotaan, "hänen niskansa voi lukea rappuset."

* * * * *

Voimme käsittää, millä tunteilla Kaarina katseli tätä näkyä. Ja hänen sydämmessään soi kuitenkin tällä hetkellä eräs kieli, jonka ääni melkein himmensi ympärillä tapahtuvan melun ja metelin. Ja kurjan voudin kohtalo tuntui muistuttavan häntä onnettomuudesta, joka häntä itseään uhkasi; häntähän uhattiin vetää morsiustuoliin miehen kanssa, jolle hän ei voinut antaa sydäntään, ja onnettomuutensa tuntui sitä raskaammalta, kun pakottajana oli hänen oma isänsä. Hänen silmänsä seurasivat tarkkaavasti kaikkea, mitä salissa tapahtui, ja hänen korvansa kuulivat puhujain äänet, ja hänen henkensä otti ajoittain kaikkeen osaakin, mutta lopulta pysähtyivät hänen ajatuksensa aina huomispäivään ja Eerik Pukeen, häntä puistatti, ja mieleensä johtui melkein tietämättään halu paeta; luostarissa syntyneen levottomuuden ja epäjärjestyksen aikana hän saattaisi kenenkään huomaamatta päästä ulos ja paeta, paeta kauvas, mihin ... sitä hän ei enää ajatellut. Salaman tavoin tuli tästä ajatuksesta päätös, ja samassa hän jo mielessään tuumi keinoja, toteuttaakseen tämän päätöksen.

Talonpojat olivat lähteneet salista, ja ulkoa kuului voudin avunhuuto, kun häntä raastettiin rappuja myöten alas. Vanha konfessori seisoi vapisten aivan oven vieressä, ympärillään joukko valittelevia, kauhistuneita munkkia; Inga-muori oli polvillaan huoneen toisessa päässä peittäen kasvonsa käsillään. Herman Bermanin mies yksinään oli yhä polvistuneena samassa paikassa, pitäen nahkakukkaroa rahoineen kädessään.

Kaarina lähestyi ovea. Sitä ei havainnut kukaan muu kuin tämä nuori mies, mutta hän ei pitänyt sitä minään kummana. Luostarisalin ulkopuolella oli pitkä, pimeä käytävä. Se oli tyhjä. Pari munkkia vaan riensi hänen ohitseen veljiensä luokse luostaritupaan. Ulko-oven vastaisella seinällä riippui tässä käytävässä muutamia munkkikaapuja. Kaarina sieppasi äkisti yhden niistä, heitti sen ylleen ja riensi, päähine umpeen vedettynä ulos talonpoikain joukkoon.