Part 10

Marski meni omaan taloonsa, joka oli aivan Pyhän Laurinkirkon eli nykyisen kaupunginkirkon vieressä. Paitsi sitä taloa, jota yhä vieläkin kutsutaan Bosgårdiksi, oli hänellä toinenkin talo, jota myöhemmin kutsuttiin Kuningattarentaloksi. Kumpikin oli maineessa komeutensa tähden, ne olivat, sanottiin -- kaupungin kaunistuksia. Bosgårdissa vilisi ritaria ja asemiehiä, jotka joko kuuluivat marskin seurueeseen tahi kävivät muuten omiaan tai muiden asioita toimittamassa. Isossa salissa oli tungos suuri, ja marski kutsutti eteensä yhden kerrallaan, kunkin ilmoittaumisen mukaan.

Erik Pukekin oli odottamassa, ja hänen vieressään seisoi sinisessä manttelissaan tumma ritari, herra Broder Sveninpoika. Hänelläkin oli marskille jotakin sanomista ja hän oli jo siitä puhunut, mutta marski oli lausunut, että hänen täytyy ensiksi suorittaa tärkeämmät asiat, ritari sai siis odottaa, ja hänen tummat silmänsä salamoivat yhä synkemmin. Kerran hän jo tarttui miekkansa kahvaan, ja Eerik-herra kääntyi suuttuneena marskista pois. Tämä tapahtui ritari Pentti Steninpojan (Natt och Dagin) käydessä marskin eteen, jolloin tämä lausui hänelle kuuluvalla äänellä, että neuvoskunta ottaisi hänen asiansa käsiteltäväkseen nyt Söderköpingissä, sekä lisäsi vielä toivovansa asian päättyvän mitä parhaiten ja kysyi tietoja hänen pojastaan, Maunu Pentinpojasta.

Pentti-ritari läksi pois pää pystyssä ja ylpein askelin. Eräs marskin miehistä saattoi silloin hänen eteensä vieraan asemiehen, joka toi sanan drotsilta ja muilta Djursnäsissä olevilta herroilta sekä pyysi hänen tulemaan sinne, ja marski vastasi hetken mietittyään tulevansa huomenaamuna.

Nyt näytti tulleen Broder Sveninpojan aika astua asiaansa ajamaan, mutta silloin tuli esiin muuan lihavahko mies, jonka tuuheain kulmakarvain alta tirkistelivät vaanivat silmät. Marski tervehti häntä ystävällisesti ja viittasi häntä puhumaan. Hän oli Vestmanlannin ja Taalainmaan entinen vouti, Jösse Eerikinpoika, oikea alkusyy koko siihen tapahtumasarjaan, joka syntyi Engelbrektin johtamasta taalalaisten kapinasta. Hän ei näyttänyt järin alakuloiselta, vieläpä, kun hän sivumennen huomasi Engelbrektin ystävät, vilahti hänen kasvoilleen vahingonilon ilme.

"Minä arvelen, että te olette nyt Ruotsinmaan mahtavin mies, herra marski," lausui hän kumartaen, "ja minä ja moni muu toivomme, että teidän käsivarressanne on kylliksi pontta pakottamaan uppiniskaiset talonpojat kuuliaisuuteen..."

"Älkää sanoko niin, Jösse Eerikinpoika," keskeytti marski innolla, joka melkein näytti levottomuudelta. "Muita tässä on pakotettava kuin talonpoikia, mutta kuulustaa siltä, että te olette elänyt syrjässä viime aikoina, koska ette ole selvillä, miten asiat ovat kehittyneet Engelbrektin ensi esiintymisen jälkeen... Mikä on muuten asianne, Jösse Eerikinpoika?"

"Jos siinä erehdynkin," lausui tämä, "niin en ainakaan siinä erehdy, että teillä nyt on Ruotsinmaassa valta, ja senvuoksi tulen teiltä pyytämään turva- ja vakuuskirjaa itselleni ja omaisuudelleni."

Marskin kasvoilla näkyi levottomuutta, pelkoa sekä mielihyvääkin voudin imartelun johdosta. Hänen katseensa etsi engelbrektiläisiä, sitten se harhaili epäröivänä sinne tänne, mutta kääntyi viimein taasen voutiin.

"Te saatte turvakirjan," sanoi hän sitten, mutta lisäsi ikäänkuin osoittaakseen, ettei hänen valtansa ulottunut antamaan tarpeeksi suurta turvaa: "tahdon antaa teille sanan varoitukseksi, Jösse Eerikinpoika..."

"Minä kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra marski," sanoi vouti, "mutta minä en epäile teidän valtaanne, varsinkin kun se yhtyy sen pyhästön valtaan, jonka aion ottaa asuinpaikakseni."

"Mihin aiotte sitten asettua?" kysyi marski.

"Vadstenaan!" vastasi vouti äkkiä ja suurella varmuudella.

"Älkää olko kovin varma!" lausui marski, "talonpojat suovat teille pahaa kaikki ja vainoovat henkeänne."

"Mutta minä luulen pitäväni puoliani", vastasi vouti, ja siihen loppui hänen keskustelunsa.

Marski kääntyi sitten kohteliaasti hymyillen Broder Sveninpojan puoleen.

"Nyt ankara ritari", sanoi hän, "esittäkää minulle, mitä teillä on sydämellänne... Koska ratsastitte kanssani kaupunkiin, niin luen teidät ystäviini kuten herra Eerik Pukenkin."

"Paljon siitä, mitä aioin teille sanoa", vastasi ritari kylmästi, "on haihtunut muistostani seisoessani tässä kuuntelemassa ... yhden neuvon tahdon kuitenkin antaa teille, jonka voitte painaa mieleenne... Älkää päästäkö unhottumaan, minkä vuoksi olette kehunut taistelevanne, marski... Pahoja huhuja on liikkeellä ja yhtä ja toista kuiskaillaan miehestä mieheen ... ja sanon teille suoraan, kaikki ei näytä aina puhuvan teidän puolestanne; saattaa käydä niin, että joku, jota pidätte ystävänänne, voi pitää juttuja tosina."

"Paljon kiitoksia neuvostanne, jalo ritari, ja minulta saatte toisen takaisin", vastasi Kaarlo pisteliäästi sekä katsoi läpitunkevasti ritariin, "älkää tuhlatko neuvojanne turhanpäiten, ne voivat siten joutua helposti hylkykaluksi!"

Samalla käänsi marski selkänsä ritarille sekä astui sisähuoneisiin. Broder Sveninpoika jäi seisomaan kiukusta kalpeana, ja Eerik ei antanut hänelle kiihkossa perään. Hän polki jalkaansa lattiaan, niin että tömähti sekä läksi ulos Broder Sveninpojan seuraamana.

Oli jo ilta, eräs Pohjolan syystaivaan kauniita iltoja. Kadut olivat yhä vielä täynnä miehiä ja vaimoja. Ritarit joutuivat pian ylhäisen herrajoukon keskelle, joten he eivät saaneet kahdenkesken keventää sydämeltään yhteistä harmitaakkaansa. Mutta Broder Sveninpoika kohtasi erään miehistään, joka tuli katua pitkin ja käytti sitä tekosyyksi lähteäkseen kohta pois muitten joukosta, koska hänellä muka oli tärkeitä ilmoitettavia miehilleen. Hän keskustelikin miehen kanssa innokkaasti pitkähkön aikaa, ja lähti hänestä erottuaan kiireesti astumaan erästä kappelia kohden, joita tähän aikaan oli kolmen kirkon lisäksi kuusi kappaletta Söderköpingin kaupungissa. Se kappeli, jota kohti Broder Sveninpoika astui, oli Kaikkien Sielujen kappeli, ja sen lähistöllä tuli häntä vastaan eräs mustaveljes. Tämä ja ritari tervehtivät toisiaan, jonka jälkeen he astuivat yhdessä pyhästöön.

Sisässä oli täysi hämärä. Kuun säteet, jotka tunkivat tuuheain lehtipuiden läpi pienille ikkunoille ja niistä kappeliin, tekivät hämärän omituisen salaperäiseksi, vaan eivät voineet sitä poistaa. Munkki meni edellä ja pysähtyi taajimpaan varjoon, mutta meni sieltä sitten alttarille asti. Siellä hän kääntyi ikäänkuin tutkiakseen kappelin hämärää. Oli hetkinen äänettömyyttä. Hän olisi kuullut pienimmänkin risahduksen; mutta kaikki oli hiljaista. Kappeli olikin niin pieni, että jos siellä olisikin joku muu ollut, niin olisi munkin ja ritarin täytynyt välttämättä nähdä se; sitäpaitsi kävi tässä kappelissa harvoin kukaan muu kuin virkaatekevä pappi joskus messua pitämässä. Nähtyään varmaksi, ettei kappelissa ollut ketään muita kuin hän itse ja ritari, heitti munkki päähineensä taaksepäin ja astui ritarin luoksi.

"Mitä teillä on minulle drotsin puolesta sanomista", sanoi tämä kärsimättömästi, "kiiruhtakaa ... mitä sanan tuotte minulle herra Kristeriltä?"

"Herra Krister tuo itse sanansa teille, ankara ritari!" vastasi munkki, "ja jos voisitte nähdä, tuntisitte minut herra Kristeriksi."

"Sen parempi, herra Krister, sitten arvelen että asianne on pian ajettu ... mitä tahdotte?"

"Minä tunnen teidät, Broder Sveninpoika", alkoi drotsi, "että minun tuskin tarvitsee monella sanalla kertoa, mikä on saanut minut haluamaan tätä salaista keskustelua, teidän kanssanne... Te ymmärtänette sen tapahtuneen valtakunnan tähden, ja minä arvelen, että nyt tulee urhoollisten ja säikkymättömäin miesten toimia enemmän yksimielisesti kuin koskaan, kun emme tiedä, onko armollinen kuninkaamme ja herramme kuollut vai elossa, ja kun rauha näkyy riippuvan hiuskarvan varassa..."

"Kuningas Eerik ei ole koskaan ollut armollinen kuningas", lausui Broder Sveninpoika äänellä, joka osoitti kiihtynyttä mielentilaa. "Mitä rauhaan taas tulee, niin ei teistä ole sen turvaajaksi ... minä sanon mieleni suoraan ja häikäilemättä, herra drotsi, että kuulisitte, ettei teidän ja minun ja niiden miesten välillä, joita Engelbrektin henki elähyttää, voi koskaan mitään yhteyttä syntyä."

"Te erehdytte", sanoi drotsi, "erehdytte suuresti, ankara ritari... Ajatelkaapa vaan, mistäpäin suurin vaara uhkaa, niin luulen että käsitämme toisemme... Tanskasta se ei uhkaa, tahi jos vaara sieltä uhkaakin, niin se on pienempi ja helpompi voittaa kuin se vaara, joka jo on aivan niskoillamme, kunnianhimoinen..."

Drotsi yskäisi, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea lausua nimeä, jota tarkoitti, mutta kun ritari oli ääneti eikä ruvennut häntä auttamaan sen lausumisessa, niin täytyi hänen tehdä se itse.

"Kunnianhimoinen marski, herra Kaarlo Knuutinpoika... Katsokaas, ritari, hän on, ellen aivan pahoin erehdy, yhteinen vihollisemme, ja vihollinen, joka on vaarallinen ... sillä ellemme ole yksistä puolin, niin saatte kohta nähdä, että hän ottaa kaikki linnat haltuunsa, ja silloin on Ruotsissa valta ja mahti hänen... Ymmärrättekö tarkoitukseni, ritari?"

"Täydellisesti!" vastasi Broder Sveninpoika, "mutta te unhotatte erään seikan, herra drotsi, nimittäin, että jos marski saavuttaa tämän vallan, rahvaan suostumuksella, ja jos hän täydellä todella rupeaa kansan mieheksi ja katsoo valtakunnan parasta, niin on kaikki kuin pitääkin."

"Rahvaan", toisti drotsi, "rahvaanko ... marski rahvaan mieheksi... Näettekö unta, ankara ritari ... saatatteko hetkeäkään luulla, että rikas ja mahtava Kaarlo Knuutinpoika rupeisi uudeksi Engelbrektiksi? Ei, ei, siitä ei tule koskaan mitään!"

Ritari ei vastannut, ja drotsi käsitti hänen vaitiolollaan myöntävän hänen sanansa tosiksi, mikä ei aivan väärin ollutkaan, sekä jatkoi sitten suostuttavalla äänellä:

"Te huomaatte siis, Broder Sveninpoika, että hän on meidän yhteinen vihollisemme ... ja hän on helposti voitettu jos, kuten monesti olen sanonut, toimimme yhdessä... Jos hänen valtansa on kukistettu, niin me olemme herroja, ja silloin vasta voimme toivoa rauhaa ja lepoa valtakuntaan."

"Ja kuinka aiotte kukistaa marskin vallan?" kysyi ritari ikäänkuin drotsin lausuntoon suostuen.

"Juuri siitä haluan teidän kanssanne puhua", vastasi drotsi varovasti. "Teillä ja herra Eerik Pukella on kylliksi voimaa tehdä suuri työ valtakunnan hyväksi ... minä arvelen, että te voisitte miestenne avulla..."

Drotsin oli taaskin vaikea lausua ajatustaan, mutta nyt tuli ritari arvelematta apuun.

"Me voisimme, minä ja urhoollinen ystäväni Eerik Puke", sanoi hän, "me voisimme kaapata haltuumme marskin persoonan..."

"Niin ... juuri niin ... ja me voisimme yhteisesti syyttää häntä neuvostossa tahi hiljaisuudessa ... hiljaisuudessa, ymmärrättehän, toimittaa hänet pois tieltä!"

Herra Kristerillä oli nähtävästi suunnitelma valmiina, jonka toimeenpanijaksi hän etsi miestä. Mitä hän tähän saakka oli lausunut oli vaan kuin koettelua; hän tahtoi tutkia, oliko tämä mies oikeata laatua ja eikö hän ehkä itsestään keksisi jotakin hänen ajattelemistaan keinoista, joten hän (drotsi) voi helposti johtaa hänet siihen, mikä hänestä näytti parhaalta. Mutta näitä keinoja ei hän päässyt esittelemään, sillä ritari katkaisi kerrassaan kaikki sensuuntaiset yritykset. Hän laski nimittäin raskaan kätensä mairittelevan ukon olkapäälle lausuen:

"Teidän ei tarvitse sanoa enempää, drotsi Krister ... olen kuullut aivan tarpeeksi, ja nyt saatte kuulla sydämeni ajatuksen kerta kaikkiaan! Minä pelkään marskista samaa kuin tekin, mutta minä tahdon uskoa hänestä parasta niinkauvan kuin suinkin. Kun toivoni on loppunut, niin tiedän mitä minun tulee silloin tehdä ... mutta sen sanon teille, drotsi Krister ... etten konsanaan tahdo olla teidän kanssanne missään tekemisissä, ja ellei päälaellanne olisi noita harmaita karvoja, niin vaatisin miekkani terällä teitä tilille siitä, että olette uskaltanut tummentaa myrkyllisellä hengityksellänne kirkasta kilpeäni... Siinä on teille Broder Sveninpojan sana. Ja niin minä vihaan salajuonitteluja, että jos marskille tapahtuu jotakin pahaa ... niin saatte te hyvän miekkani kautta siitä vastata, drotsi, vaikka päätänne peittääkin valkeat hapset..."

Kiihtynyt ritari läksi, ja hänen jykevät askeleensa kajahtelivat kappelissa. Drotsi seisoi ääneti kuunnellen hänen astuntaansa ja pysyen paikallaan, mikä sitten lieneekin painanut hänen jalkojaan. Mutta äkkiä hän havahtui ja tempasi munkkipäähineen kasvoilleen. Kappelin ovelta kuului askeleita, ja nuorekas ääni huusi:

"Briita, Briita ... oletko täällä?"

Mutta Briitan vastausta ei kuulunut, vaan sen sijaan kävi musta munkki hänen sivuitseen ovea kohti. Huutaja kirkaisi ja riensi pihalle, johon drotsikin kohta tuli. Kappelin edustalla tuuheitten puiden alla näki hän selvästi kuunvalossa pari henkilöä, jotka näyttivät jotakin odottavan. Ne olivat neiti Kaarina Kaarlontytär ja vanha koulumestari.

Drotsi meni aivan hiljaa vastaiselle suunnalle eikä etennyt puiden varjosta ennenkuin kappelin toisella puolen. Mutta sittenpä häneltä jäikin näkemättä, mikä olisi ollut hänelle tärkeintä, nimittäin pienen tytön juoksevan kappelista koulumestarin ja Kaarinan luo. Juoksija oli Briita Kaarlontytär, joka oli aikomuksensa mukaan mennyt rukoilemaan Kaikkien Sielujen kappeliin, eli kuten hän sitä kutsui, Engelbrektin kappeliin. Kaarina ei ollut halunnut mennä sinne, vaan oli mieluummin kuunnellut koulumestarin kertomusta ja legendaa Pyhästä Ragnhildista, Inge-kuninkaan kuningattaresta. Koulumestari oli vienyt hänen ajatuksensa kauas nykyisyydestä ja sytyttänyt hänen sieluunsa ihmeellisen voiman yksinkertaisella ja koruttomalla tarinallaan pyhimyksen kohtalosta. Vasta kun se oli loppunut, muisti hän Briitaa sekä juoksi kappeliin, mutta säikähti munkkia, jonka hänen mielikuvituksensa välttämättä selitti samaksi munkiksi, joka häntä oli katsellut niin tarkkaavasti iltapäivällä. Ennenkuin hän ehti säikäyksestään tointua, oli Briita jo hänen vieressään.

Mutta Briita oli vielä nyreämpänä. Hänellä oli itku kurkussa, eikä häneltä saatu sanaakaan suusta. Hän ei tyyntynyt ennenkuin Kaarina ja koulumestari olivat luvanneet viedä hänet marskin luo. Tämä ei ollut kuitenkaan tavattavissa.

Briita nukkui lohdutonna illalla. Hän oli kuullut enemmän kuin kokematon, hurskas lapsensydämensä voi kestää. Hän näki unessa synkkäin haamujen vainoovan ritaria, jonka yllä oli Broder Sveninpojan tummansininen mantteli. Hän oli näkevinään Engelbrektin etäältä ojentavan kätensä vainottua ritaria kohden, joka taasen ei voinut koskaan päästä sinne asti. Aamulla herätessään oli hänen ensi ajatuksenaan Broder Sveninpoika, toisena sukulaisensa, Kaarlo Knuutinpoika. Nyt toivoi hän pääsevänsä hänen puheilleen saadakseen kertoa hänelle, kuinka rehellinen ritari Broder Sveninpoika oli. Mutta tänäkään päivänä hän ei saanut tavata marskia.

Hän oli ratsastanut aikaisin aamulla miehineen Djursnäsiin, eikä tulisi luultavasti takaisin ennenkuin seuraavana aamuna.

* * * * *

Viekas drotsi ymmärsi hyvin, ettei hänen kannattanut odottaa yritystänsä varten apua Broder Sveninpojan ja Eerik Puken kaltaisilta miehiltä. Sellaiset miehet olisivat vaan enemmän vahingoksi kuin hyödyksi hänelle, jos hän saisi ne puolelleenkin. Hänen täytyi siis laatia aivan toisia suunnitelmia saadakseen korkeimman vallan käsiinsä, ja niitä hän nyt mietti ratsastaessaan Djursnäsiin päin. Itsestään on selvää, että hänen vihansa nyt kääntyi etupäässä juuri näitä miehiä, rahvaan suosikkeja kohtaan, varsinkin kun hän piti rahvasta itselleen vaarallisena juuri näitten miesten kautta.

Seuraavan päivän kokouksessa esiintyi hän tavallisella tyyneydellään, nähtävästi nauttien siitä etuudesta, minkä hänen ikänsä ja hopeanharmaa tukkansa tuotti. Läsnä olijat myönsivätkin sen hänelle empimättä, tanskalaiset herrat ystävineen senvuoksi, että hän oli heidän tarkoitustensa ainoa asianajaja, Kaarlo Knuutinpoika teki sen viisaan miehen myöntyväisyydellä. Hänelle, joka tunsi hetken tilan paremmin kuin drotsi itsekään ja joka tiesi, mikä vaara voi syntyä rahvaan puolelta, jos sen miehiä ajattelemattomasti suututettiin, oli helppoa toistaiseksi väistää toista, itsessään pienempää vaaraa, nimittäin drotsia ja muita tanskalaisystäviä. Kun drotsi siis esitti päätöksen, jonka hän oli tehnyt muitten herrain kanssa jo ennen Kaarlon tuloa, että nimittäin Kalmarin päätökset pantaisiin voimaan, olkoon kuningas elossa tai ei, ja että sekä hän itse että marski uudistaisivat uskollisuuslupauksensa kuninkaalle ja ottaisivat sitten kuninkaan nimessä saman lupauksen muilta herroilta, niin hän suostui siihen, vaikka hyvin huomasi, mitä sillä tarkoitettiin.

Tämä toimenpide teki nimittäin tyhjäksi hänen valitsemisensa valtakunnan päämieheksi, joka oli tapahtunut drotsin Suomessa ollessa ja jota hän ei hyvin ymmärrettävistä syistä hyväksynyt, koska se pani hänet, valtakunnan ensimmäisen virkamiehen marskin alaiseksi. Mutta tästä ei tehty mitään päätöstä, joten marski voi vastakin toimia valtakunnan päämiehenä kuten ennenkin, ja senvuoksi ei hän ruvennutkaan tekemään hyödyttömiä vastaväitteitä.

Päivä päättyi siis täydellisesti drotsin mielen mukaan, ja hän ratsasti vallan tyytyväisenä Söderköpingiin seuraavana päivänä, missä voutien piti luovuttaa linnat ja läänit. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut aivan drotsin mielen mukaan. Sillä marski otti ne kaikki vastaan marskinvirkansa perustuksella sekä läänitti ne poiskin taas. Mutta linnalupaukset annettiin sekä marskille että drotsille -- ne herrat, jotka saivat linnoja läänityksikseen, vannoivat heille läänitysvalan luvaten pitää läänejään uskollisesti valtakunnan käytettävänä sekä antaa ne takaisin drotsille ja marskille, kun he vaativat niitä, sekä, jos näistä toinen kuolisi, pitää niitä toisen käytettävänä, ja molempain kuoltua neuvoston tai neuvoston valitseman päämiehen käytettävänä.

Siten oli muukalaistenkin vaikutus tehty kokonaan mahdottomaksi, joten marski luuli nyt olevansa varma rahvaankin suosiosta, koska oli selvää, ettei tätä seikkaa pidettäisi kenenkään muun kuin hänen ansionaan. Tämä lienee ollut siihenkin syynä, että marski katsoi tarpeelliseksi linnoja läänittäessään muistaa sekä uniooniystäviä että niitä, joihin hän itse voi varmasti luottaa. Niinpä sai vanha herra Hannu Kröpelin Turun linnan lääneineen, ja herra Niilo Steeninpoika (Natt och Dag), marskin lanko, Stegeborgin linnan lääneineen. Mutta tässä hän erehtyi. Broder Sveninpoika loukkaantui syvästi kun hän itse ja Eerik Puke jäivät aivan ilman lääniä, ja hänen katkeruutensa lisääntyi yhä päivän kuluessa huomatessaan selvästi kaikesta sen asian joutuvan aivan syrjään, jonka edestä hän oli toiminut.

Kun linnaläänit oli jaettu ja uudet lääniherrat olivat vannoneet valansa, niin nousi drotsi seisomaan ja syytti -- pidettyään ensin pitkän esipuheen -- herra Eerik Pukea suurista vallattomuuksista sekä vaati hänelle ei sen pienempää kuin kuoleman rangaistusta. Salissa syntyi yleinen hiljaisuus, ja kun herra Eerikiä kutsuttiin vastaamaan syytöksiin, ja kun hän lähestyi huoneen päässä olevaa pöytää, jonka ääressä marski ja drotsi istuivat, niin tunsivat läsnä olijat samankaltaista painostusta kuin ukonilman edellä. Drotsikin laski silmänsä ja tuijotteli pöytäliinaan Eerikin liekitsevän katseen polttaessa häntä. Mutta Eerik-herralla oli vähän ystäviä tässä kokouksessa. Useimpain katseista puhui pahansuonti ja viha sekä jonkunlainen mielihyvä siitä, että nyt saisivat tyydytystä heidän sydämissään kytevät tunteet, joita ritarin yleinen arvo ja rahvaan suosion kannattama valta oli synnyttänyt. Kaikilla heillä oli olevinaan kolhauksia kostettavana ja arvonsa loukkauksia rangaistavana. Varmaa on myöskin, että kiihkeä, avomielinen ja ajattelematon Eerik oli pelkällä esiintymiselläänkin tehnyt vihamiehikseen kaikki, jotka eivät voineet suvaita tahi eivät ymmärtäneet hänen vapaata, miehekästä ja avonaista luonnettaan. Ei ollut yhtäkään koko herrakokouksessa joka ei vaistomaisesti tuntenut, että kuumaverinen ritari pilaisi nyt auttamatta asiansa hillittömällä kiukullaan, joka paloi hänen silmistään ja värisi hänen huulillaan.

Mutta joukossa oli eräs, joka ei tahtonut asian menevän niin kauaksi -- Kaarlo Knuutinpoika.

Hän nousi puolustamaan Eerikiä, ennenkuin tämä ehti suutaan avata, ja puhui sellaisella voimalla, että drotsin täytyi antaa syytöksen raueta, ja kaikki Eerikin salaiset vihamiehet saivat purra hampaitaan yhteen ja kätkeä vihansa toisiin aikoihin.

Tämä oli ystävän työ marskilta, jonka arvo Eerikin täytyi tunnustaa, ja ensi hetkenä hän innoissaan unhotti pettyneet toiveensa linnanlääninkin saannista. Mutta näin ei ollut Broder Sveninpojan laita. Hän käsitti marskin esiintymisen vaan siksi, että hän koki sitoa sekä Eerikin että hänet ja heidän kauttaan rahvaan itseensä, tarvitsematta itse sitoutua mihinkään, kuten olisi käynyt, jos hän olisi antanut heille linnaläänejä. Hän ei luottanut enempää kuin koskaan ennenkään marskiin. Ja hän sai epäilyksilleen lisää tukea siitä, mitä samassa tuokiossa tapahtui.

Nyt otettiin nimittäin käsiteltäväksi herra Pentti Steeninpojan ja herra Maunu Pentinpojan juttu Engelbrektin murhan johdosta. Tässäkin asiassa esiintyi marski, mutta ei yhtä suurella lämmöllä ja voimalla kuin Eerik Pukea puolustaessaan; -- mutta sitä ei tarvittukaan, sillä jos olisi pantu toimeen äänestys, niin olisi epäilemättä verrattomasti suurempi osa äänestänyt vapauttamista kuin rankaisemista. Tuomiota ei kuitenkaan langetettu täällä; herra Pentti, joka oli yksinään läsnä, anoi omansa ja poikansa asian lykättäväksi laillisen tuomioistuimen ratkaistavaksi; heidät laskettiin senvuoksi vapauteen, kunnes asiaa voitaisiin laillisesti käsitellä. Tämä ja marskin äskeinen esiintyminen ynnä muisto Maunu Pentinpojan katumuksen teosta Engelbrektin haudalla sai Eerikinkin puolestaan lupaamaan herra Pentille ja hänen pojalleen rauhaa.

Mutta Broder Sveninpoika ei voinut enää hallita kiukkuaan. Eerikin lausuessa rauhansanansa murhaajalle, löi hän kiivaasti kätensä miekkaansa ja teki jyrkän käännöksen. Kaikkien silmät kääntyivät siihen päähän salia, missä hän oli, ja Eerik Pukekin astahti askeleen taaksepäin ikäänkuin vasta ystävänsä miekan helähtäminen olisi saanut hänen näkemään asian toisessa valossa. Mutta se oli jo myöhäistä; tehty kuin tehty, sitä ei enää käynyt muuttaminen enempää kuin julmistunutta ritaria kävi palauttaminen. Hän meni varmoin askelin ovelle, jonka drotsin ja marskin vahtimiehet avasivat hänelle, ja lähti pois.

Broder Sveninpojan lähtö ei tehnyt Eerikiä lukuunottamatta keneenkään sellaista vaikutusta kuin marskiin. Väri vaihtui hänen kasvoillaan, kun hän näki korkeavartaloisen ritarin lähestyvän ovea, ja kun tämä oli poissa, katseli hän tutkivasti Eerik Pukea.

Mutta jälellä olevat neuvottelut veivät pian kokonaan hänen huomionsa, ja kokouksen loputtua näkyi hän tykkänään unhottaneen tapahtuman. Moniaat herroista, muitten muassa Eerik Pukekin, olivat jo lähteneet salista, ja marski keskusteli vilkkaasti drotsin kanssa, kun heidät keskeytti ulkoa lähestyvät askeleet.

Samassa avattiin ovi, ja herra Broder Sveninpoika astui sisään. Hän kävi suoraan marskin luo heittäen hansikkaansa hänen eteensä, kasvoillaan mitä katkerin suuttumuksen ilme.

"Nyt, marski Kaarlo", huusi hän iskien kiivaasti miekkaansa, "nyt tahdon tapella kanssanne kerran elämästä ja kuolemasta!"

Marskin posket kävivät kuolonkalpeiksi, ja suuret silmänsä katselivat suuttunutta ritaria. Drotsi vavahti ikäänkuin haaste olisi häntä tarkoittanut, sekä asettui syrjempään lähemmäksi muita herroja, joten marski jäi enemmän erilleen. Kului hetkinen ennenkuin marski vastasi, ja yhä vimmaisemmaksi muuttui Broder Sveninpojan katse.

"Varokaa, ankara ritari", sanoi marski vihdoin "ettette malttamattomuudessanne hairahdu ottamaan askelta, jota molemmat kadumme!"