Part 14

Lapsi hyökkäsi uudella voimalla, ja nyt oli toisen vuoro perääntyä. Vorski taputti käsiään, ja Véronique mutisi:

"Minun tähteni hän panee henkensä alttiiksi. Hirviö on hänelle sanonut: 'Äitisi kohtalo riippuu sinusta. Jos sinä voitat, niin hän pelastuu.' Ja poika on vannonut voittavansa. Hän tietää, että minä häntä katselen. Hän arvaa läsnäoloni. Hän kuulee ääneni. Rakkahin poikani, ole siunattu!"

Nyt tuli kaksintaistelun viimeinen vaihe. Véronique vapisi uupuneena liikutuksesta ja toivon ja levottomuuden liian voimakkaista vaihteluista. Vielä kerran hänen poikansa oli pakko perääntyä, vielä kerran hän hyökkäsi eteenpäin. Mutta ratkaisevassa rynnistyksessä hän menetti tasapainonsa ja kaatui selälleen siten, että hänen oikea käsivartensa jäi hänen alleen.

Vihollinen hyökkäsi heti hänen kimppuunsa, painoi polvensa hänen rintaansa vasten ja kohotti käsivartensa. Tikari välähti.

"Apuun, apuun!" äännähteli Véronique, jota suukapula tukehutti.

Hän ponnistausi ylös seinää vasten ihoa purevista köysistä välittämättä. Hänen otsastaan, jota teräväsyrjäiset ristikon tangot viiltelivät, vuoti verta, ja hän tunsi kuolevansa poikansa kuolemassa! Vorski oli lähestynyt ja seisoi nyt hievahtamatta, säälimätön ilme kasvoillaan.

Kaksikymmentä, kolmekymmentä sekuntia. Ojennetulla kädellään pidätti François vihollisen ponnistusta. Mutta voitollinen käsivarsi painui yhä raskaampana, terä laskeutui eikä kärki ollut enää kuin muutaman senttimetrin päässä kaulasta.

Vorski kumartui. Tällä hetkellä hän oli Reinholdin takana, niin ettei tämä eikä François voinut häntä nähdä, ja katseli jännittyneenä, ikäänkuin aikoen määrätyllä hetkellä sekaantua asiaan. Mutta kenen hyväksi? Mielikö hän pelastaa Françoisin?

Véronique ei enää hengittänyt, ja hänen silmänsä olivat tavattomasti laajentuneet. Hän häilyi kuoleman ja elämän välillä!

Tikarin kärki kosketti kaulaa ja raapaisi kaiketi jo ihoakin, vaikka vasta hyvin vähän. Françoisin vastaponnistus pidätti sitä yhä.

Vorski kumartui alemmaksi, niin että kaksintaistelijat jäivät osaksi piiloon, eikä päästänyt murhaavaa terää silmistään. Äkkiä hän veti taskustaan linkkuveitsen, avasi sen ja odotti. Kului vielä muutamia sekunteja. Tikari laskeutui yhä. Silloin hän viilsi Reinholdin olkapäätä veitsensä terällä.

Lapsi parahti tuskasta. Hän hellitti heti, ja samalla François päästyään pinteestä ja saatuaan vapaaksi oikean käsivartensa kohosi puoleksi pystyyn ja huomaamatta Vorskia tai käsittämättä, mitä oli tapahtunut, hyökkäsi vaistomaisesti kaikella kuolemasta pelastuneen olentonsa voimalla. Ja vimmastuneena ahdista jälleen hän iski tätä vasten kasvoja. Nyt Reinhold vuorostaan suistui päistikkaa maahan.

Kaikki tämä ei varmaankaan ollut kestänyt kuin kymmenisen sekuntia. Mutta taistelun käänne oli niin äkillinen ja hämmensi Véroniquea siihen määrin, että onneton, asiaa enää käsittämättä, ei tiennyt, tuliko hänen riemuita. Hän luuli pikemminkin erehtyneensä ja arvellen, että todellinen François oli saanut surmansa kamalan Vorskin uhrina, lysähti kokoon ja meni tainnoksiin.

Aikaa kului hetki hetkeltä. Vähitellen heräsi Véroniquessa joitakin aistimuksia. Hän kuuli seinäkellon lyövän neljä kertaa ja tuumi:

"On jo kaksi tuntia siitä, kun François kuoli. Sillä _hän_ varmaankin sai surmansa..."

Hän ei laisinkaan epäillyt, että kaksintaistelu oli sillä tavalla päättynyt. Vorski ei olisi koskaan sallinut Françoisin päästä voittajaksi ja lemmikkipoikansa saada surmaniskua. Ja onneton äiti uskoi siis joutuneensa rukoilemaan hirviön puolesta ja omaa lastansa vastaan!

"François on kuollut", toisti hän. "Vorski on hänet tappanut..."

Sillä hetkellä työnnettiin ovi auki, ja sieltä kajahti Vorskin ääni. Hän astui sisään hoippuvin askelin.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, arvoisa rouva, mutta Vorski taisi nukahtaa. Syy on isänne, Véronique! Hänellä oli säilössä kellarissaan hitonmoista Saumur-viiniä, jonka Konrad ja Otto löysivät ja joka nousi minulle hiukan päähän! Mutta älkää itkekö; otetaan menetetty aika takaisin... Sitäpaitsi täytyy kaiken olla suoritettu ennen puoliyötä. Siis..."

Hän oli jo astunut lähemmäksi ja huudahti:

"Mitä, oliko se Vorski-lurjus jättänyt sinut köytetyksi? Mikä elukka se Vorski onkaan! Ja varmaankin sinun on hyvin tukala olla! Jumaliste, oletpa sinä kalpea! Ethän vain liene kuollut? Se olisi meille paha kepponen!"

Hän tarttui Véroniquen käteen, joka riuhtautui kiivaasti irti.

"Kas vain, hän inhoo yhä pikku Vorskiansa! No sitten käy kaikki hyvin, eikä tässä ole mitään hätää. Sinä kestät loppuun asti, Véronique."

Hän kuunteli.

"Mitä? Kuka minua kutsuu, sinäkö, Otto? Nousehan tänne. No, Otto, mitä uutta kuuluu? Minähän nukuin, kuten tiedät. Se saamarin saumurilainen viini!"

Otto, toinen rikostovereista, tuli juosten huoneeseen. Hän oli se heistä, jonka vatsa oli niin kummallisesti pompollaan.

"Mitäkö uutta?" huudahti hän. "Nyt on piru merrassa, minä huomasin jonkun liikkuvan saarella."

Vorski purskahti nauruun.

"Sinä olet pöhnässä, Otto... Se vietävän Saumur-viini..."

"En minä ole pöhnässä... minä näin... ja Konrad näki myös."

"Oho", virkkoi Vorski vakavammin, "jos Konrad oli mukanasi! Ja mitä te näitte?"

"Valkoisen hahmon, joka meidän lähestyessämme piiloutui."

"Missä se oli?"

"Kylän ja nummien välissä, pienessä kastanjametsikössä."

"Siis toisella puolella saarta?"

"Niin."

"Hyvä on. Ryhdymme varokeinoihin."

"Minkälaisiin? Siellä on ehkä useampia..."

"Vaikka niitä olisi kymmenen, niin se ei asiaa muuta. Missä on Konrad?"

"Sen käymäsillan luona, jonka teimme poltetun tilalle. Hän vartioi sieltä käsin."

"Konrad on ovela veitikka. Sillan polttaminen oli pidättänyt meitä toisella puolella, ja jos poltamme uuden sillan, tuottaa se samanlaisen esteen. Véronique, minä uskon, että tullaan sinun avuksesi... odotettu ihme... toivottu pelastus... Liian myöhään, kaunis kultaseni..."

Hän irroitti köydet, joilla uhri oli sidottu parvekkeeseen, kantoi hänet sohvalle ja höllensi hiukan suukapulaa.

"Nuku, tyttöseni, lepää minkä voit. Olet vasta puolitiessä Golgathalle, ja loppumatka on vaikea."

Hän poistui leikkiä laskien, ja Véronique kuuli muutamia lauseita, joita molemmat miehet vaihtoivat keskenään ja joista hänelle selvisi, että Otto ja Konrad toimivat mukana pelkkinä sivuhenkilöinä, jotka eivät olleet asiasta perillä.

"Kuka sitten on tuo onneton, jota te vainoatte?" kysyi Otto.

"Se ei koske sinua."

"Konrad ja minä haluaisimme kuitenkin hiukan tietää."

"Minkätähden, jumaliste?"

"Vain tietääksemme."

"Konrad ja sinä olette tyhmyreitä", vastasi Vorski. "Kun otin teidät palvelukseeni ja autoin teidät livistämään kanssani, ilmoitin teille suunnitelmistani niin paljon kuin voin teille ilmoittaa. Te suostuitte ehtoihini. Syyttäkää itseänne. Teidän täytyy seurata minua päähän asti."

"Mutta jos emme?"

"Jos ette, niin varokaa seurauksia! Minä en pidä epäluotettavista tovereista..."

Kului vielä jokunen tunti. Véroniquesta tuntui, että mikään ei enää voinut pelastaa häntä ratkaisusta, jota hän kaikesta sydämestään toivoikin. Hän ei halunnut Oton mainitsemaa väliintuloa. Oikeastaan hän ei sitä ajatellutkaan. Hänen poikansa oli kuollut, eikä hän kaivannut muuta kuin viipymättä päästä rakkaansa luokse jälleen, vaikkapa sitten kauheimman kidutuksen hinnalla. Ja mitäpä kärsimys hänelle merkitsi? Kidutettujen voimilla on rajansa, ja ne rajat hän oli jo saavuttamaisillaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei siis olisi pitkällinen.

Hän alkoi rukoilla. Vielä kerran muistui hänelle mieleen hänen entisyytensä, ja hänen tekemänsä virhe näytti olevan kaikkien hänen päälleen kasaantuneiden onnettomuuksien syynä.

Ja niin hän yhä rukoillen, nääntyneenä, kiusattuna, herpaantumisen tilassa, joka teki hänet välinpitämättömäksi kaikelle, vaipui unen helmaan.

Vorskin palaaminenkaan ei häntä herättänyt, vaan miehen täytyi häntä pudistaa.

"Hetki on lähellä, tyttöseni. Lue rukouksesi."

Hän puhui hiljaa, jotta kätyrit eivät voisi kuulla, kuiskaten poloiselle entisiä asioita, vähäpätöisiä seikkoja, joita hän jutteli puuromaisella äänellä. Vihdoin hän huudahti:

"Vielä on liian valoisaa. Otto, menehän penkomaan ruokakaappia. Minun on nälkä."

He asettuivat pöytään, mutta Vorski nousi heti:

"Älä katsele minua, tyttöseni. Silmäsi kiusaavat minua. No, eihän sitä omaatuntoa kovin kutkuta, kun on yksinään, mutta se käy levottomaksi, kun tuollainen kaunis silmäpari kuin sinun tuijottaa ihan sielun pohjaan. Laske silmäluomesi alas, ihanaiseni."

Hän pani Véroniquen silmille nenäliinan, jonka sitoi solmuun pään taakse. Mutta se ei hänestä riittänyt, ja hän verhosi koko pään ikkunasta riuhtaisemallaan uudinharsolla, jonka hän kiersi kaulan ympärille. Sitten hän jälleen istuutui syömään ja juomaan.

Pöydässä istuvat kolme miestä puhelivat tuskin ollenkaan eivätkä maininneet sanallakaan retkestään saarelle tai iltapäivän kaksintaistelusta. Ne olivatkin muuten seikkoja, joilla ei ollut mitään mielenkiintoa Véroniquelle ja jotka, jos hän olisi sattunut kuuntelemaankin, eivät olisi voineet häntä liikuttaa. Kaikki kävi hänelle vieraaksi. Hänen korvansa eroittivat sanat, mutta niiden merkitys jäi hämäräksi. Hän ei enää ajatellut, muuta kuin kuolemaa.

Yön tultua Vorski antoi heille lähtömerkin.

"Pysytte siis yhä päätöksessänne?" kysyi Otto sellaisella äänellä, jossa värähti vihamielisyyttä.

"Päätökseni on entistä lujempi. Miksi sitä utelet?"

"Muuten vain... Mutta sittenkin..."

"Sittenkin?"

"No niin, paras sanoa suoraan, että tämä homma miellyttää meitä vain puolittain."

"Eihän toki! Ja vastako sinä, miespoloinen, sen hoksaat sitten, kun leikkiä laskien hirtit Archignatin sisarukset?"

"Silloin olin päissäni. Te olitte juottanut minut."

"Hehei, ime nahkaasi, vanha veikko! Kas tuossa, on konjakkipullo. Täytä taskumattisi ja jätä meidät rauhaan... Konrad, olethan valmistanut kantopaarit...?"

Ja hän palasi uhrin luo.

"Huomaavaisuus sinua kohtaan, rakkaani... kaksi pojusi entistä puujalkaa, jotka ovat hihnoilla yhdistetyt toisiinsa... Käytännöllinen ja mukava vehje..."

Puoli yhdeksän tienoissa lähti synkkä saattue liikkeelle. Vorski kulki etunenässä, kynttilä kädessä. Apurit kantoivat paareja.

Iltapäivällä uhanneet pilvet olivat kasaantuneet ja vyöryivät saaren yli raskaina ja mustina. Pimeys peitti nopeasti maan. Myrskyksi yltynyt tuuli liehutti kynttilää lyhdyssä.

"Prrr", jupisi Vorski, "tämä on kaameaa... Oikea Golgathan ilta..."

Hän horjahti tiepuoleen ja murahti huomatessaan pienen mustan palleron hyppivän kintuillaan.

"Mitä tuo on? Kah... luulisi koiraksi..."

"Se on pojun rakki", selitti Otto.

"Ah niin, mainio Kaikki-käy-hyvin...? Se elukka tulee aina parhaaseen aikaan. Kaikki käy tosiaan peijakkaan hyvin... Odotahan vähän, saastainen otus!"

Hän tähtäsi siihen potkun. Kaikki-käy-hyvin väisti sen ja seurasi saattuetta ulottumattomissa, vähän väliä kumeasti haukahtaen.

Nousu oli jyrkkä, ja joka hetki poikkesi joku näistä kolmesta miehestä näkymättömältä polulta, joka kiersi niittyä rakennuksen julkisivun puolelta Keijukaisten patsaan ympyrälle, ja takertui maarainpensaisiin ja muratinoksiin.

"Seis!" komensi Vorski. "Hengähtäkää hiukan, veikkoset. Otto, kurota minulle se taskumatti. Sydäntäni pakottaa."

Hän joi pitkin siemauksin.

"Sinun vuorosi, Otto... Mitä, kieltäydytkö? Mikä sinua vaivaakaan?"

"Luulen saarella olevan väkeä, ja varmaankin ne etsivät meitä."

"Jatkakoot sitten etsintäänsä!"

"Entä jos ne tulevat veneellä ja nousevat sitä kalliopolkua, jota pitkin nainen ja poika aikoivat paeta tänä aamuna ja jonka me löysimme?"

"Meidän on pelättävä hyökkäystä maalta eikä mereltä päin. Onhan porrassilta nyt poltettu. Ei ole enää yhteyttä."

"Elleivät ne keksi maanalaisen luolan suuta Mustillanummilla ja seuraa tunnelia tänne asti?"

"Ovatko ne keksineet sen aukon?"

"En ollenkaan tiedä."

"Vaikka otaksutaan, että ne sen keksivät, niin emmekö me jo kotvan aikaa sitten tukkineet suuaukkoa tältä puolelta, hävittäneet portaita ja kääntäneet kaikkea mullin mallin? Ulos päästäkseen täytyisi heidän ahertaa ainakin runsaasti puolipäivää. Mutta keskiyöllähän kaikki hommamme on lopussa, ja aamulla varhain olemme kaukana Sarekista."

"Kaikki on lopussa... kaikki on lopussa... toisin sanoen, meillä on yksi rikos lisää omallatunnollamme. Mutta..."

"Mutta mitä?"

"Se aarre?"

"Ahaa, se aarre, jopa puhuit suusi puhtaaksi! Vai siitä se kenkä puristaakin, rosvo? No, ole huoleti! Aivan kuin sinulla jo olisi taskussasi sinulle tuleva osa."

"Oletteko siitä varma?"

"Olenko varma! Luuletko sitten, että vain lystinpäiten viivyn täällä ja suoritan kaikki nämä kirotut puuhat?"

He jatkoivat kulkuaan. Neljännestunnin päästä tipahti muutama sadepisara. Kuului jyrähdys. Ukkonen tuntui vielä olevan kaukana. He nousivat vaivaloisesti jyrkälle kukkulalle, ja Vorskin täytyi auttaa tovereitaan.

"Vihdoinkin olemme perillä. Otto, ojennahan minulle taskumatti... Hyvä on... Kiitos!"

He olivat laskeneet uhrinsa tammen juurelle, jonka alemmat oksat oli karsittu. Leimahdus kirkasti otsikkokirjoituksen: V.d'H. Vorski otti maasta edeltäpäin tuodun köyden ja pystytti tikapuut puunrunkoa vasten.

"Me menettelemme samoin kuin ripustimme Archignatin sisarukset", selitti hän. "Minä kierrän köyden ison oksan ympärille, jonka jätimme... Sillä tavalla voimme vivuta..."

Hän keskeytti puheensa ja hypähti sivulle. Jotakin tavatonta oli tapahtunut. Hän kuiskasi:

"Mitä? Mikä se oli? Kuulitteko suhinaa?"

"Kyllä", vastasi Konrad, "se hipaisi korviani. Ikäänkuin luoti."

"Sinä olet hullu."

"Minäkin kuulin", virkkoi Otto, "ja minusta tuntui, että se iski puuhun".

"Mihin puuhun?"

"Tähän tammeen, jumaliste! Ikäänkuin olisi tähdätty meitä."

"Eihän kuulunut laukausta."

"Kivi sitten, kivi, joka kaiketikin osui tammeen."

"Helppo todeta", sanoi Vorski.

Hän käänsi lyhtynsä ja päästi heti kirouksen.

"Tuhat tulimmaista! Kas tuossa... Otsikkokirjoituksen alla..."

He katsoivat.

Hänen osoittamansa paikkaan oli tarttunut nuoli, jonka sulat vielä värähtelivät.

"Nuoli!" äännähti Konrad. "Onko se mahdollista? Nuoli?"

Ja Otto sopersi:

"Olemme hukassa. Varmaankin tähdättiin meihin."

"Se, joka meihin tähtäsi, ei ole kaukana", huomautti Vorski. "Pitäkää silmänne auki... Etsitäänpäs..."

Hän välähdytti ympärilleen valonsäteen, tutkien pimeyttä joka suunnalta.

"Pysähdyttäkää", sanoi Konrad innokkaasti... "Hiukan enemmän oikealle... Näettekö?"

"Kyllä... kyllä minä näen..."

Neljänkymmenen askeleen päässä heistä välkähti salaman katkaiseman tammen tuolla puolen Kukkakalmiston suunnalla jotakin valkoista, joka nähtävästi yritti kätkeytyä pensasryhmän taakse.

"Ei sanaa, ei liikettäkään, josta hän voisi otaksua, että olemme hänet keksineet", komensi Vorski. "Sinä, Konrad, tulet mukaani. Sinä, Otto jäät tänne revolveri kädessä vartioimaan. Jos yritettäisiin lähestyä tai vapauttaa naista, niin ammut kaksi laukausta, jolloin me riennämme juoksujalkaa takaisin. Käsitätkö?"

"Kyllä."

Hän kumartui Véroniquen puoleen ja raotti harsoa. Silmät ja suu jäivät yhä peittoon siteittensä alle. Véronique hengitti vaivaloisesti, valtimo sykki heikosti ja hitaasti.

"Meillä on vielä aikaa", jupisi Vorski, "mutta kiirettä tässä täytyy pitää, jotta hän kuolee, niinkuin on määrätty. Hän ei näy sentään kärsivän... Ei ole enää tietoinen mistään..."

Vorski laski lyhtynsä maahan ja hiipi apurinsa seuraamana valkoista haamua kohti. He valitsivat paikkoja, missä varjo oli mustin.

Mutta hän havaitsi pian, että liikkumattomalta näyttävä hahmo siirtyi samalla kuin hänkin, joten matka heidän välillään pysyi samana, ja että sen sivulla vielä kieppui pieni musta varjo.

"Se on se pahuksen rakki!" mörähti Vorski.

Hän joudutti askeliaan: välimatka ei pienentynyt. Hän juoksi: hahmo juoksi myös. Ja omituisinta oli, ettei kuulunut mitään lehtien kahinaa tai poljetun maan töminää salaperäisen olennon liikkuessa.

"Jumaliste!" vannoi Vorski. "Se tekee meistä pilkkaa. Entä jos ampuisi sitä, Konrad?"

"Liian kaukana. Luodit eivät osuisi siihen."

"Mutta mitä sitten! Eihän tästä tule loppua..."

Tuntematon johdatti heitä saaren kärkeä kohti, laskeutui sitten tunnelin suuaukolle asti, sivuutti priiorintalon, käveli läntisen rantakallion vieritse ja saapui käymäsillalle, jossa muutamat laudat vielä kytivät. Sitten se poikkesi sivulle, palasi talon toiselta puolelta ja astui niitylle. Tuon tuostakin haukahti koira iloisesti.

Vorski ei rauhoittunut. Ponnistipa hän kuinka paljon tahansa, hän ei voittanut tuuman mittaakaan, ja takaa-ajoa oli kestänyt jo neljännestunnin. Vihdoin hän alkoi herjata vihollista.

"Pysähdy toki, jollet ole pelkuri raukka...! Mitä sinä tahdot? Vietelläkö meidät ansaan? Minkätähden...? Tahdotko pelastaa naisen? Hänen nykyisessä tilassaan se ei maksa vaivaa. Ah, peijakkaan tonttu, kunpa saisin sinut kynsiini!"

Äkkiä Konrad tarttui hänen takinliepeeseensä.

"Mitä nyt, Konrad?"

"Katsokaa. Näyttää siltä kuin se ei enää liikahtaisi."

Todellakin eroitti valkoisen hahmon jo yhä selvempänä pimeässä, ja tällä hetkellä saattoi vesakon lehtien välitse nähdä sen asennon. Se kyyrötti nyt käsivarret hiukan ulospäin käännettyinä, hartiat kumarassa ja sääret taivuksissa, ikäänkuin se olisi ollut kontallaan maassa.

"Se on varmaan kaatunut", selitti Konrad.

Vorski oli rientänyt lähemmäksi ja huusi:

"Ammunko minä, lurjus? Revolverini piippu on tähdätty suoraan sinuun. Nosta kätesi ylös tai minä laukaisen."

Ei mitään liikahdusta.

"Sitä pahempi sinulle! Jos olet itsepäinen, niin pian oikaiset koipesi. Minä lasken kolmeen ja laukaisen."

Hän käveli kahdenkymmenen metrin päähän hahmosta ja laski, käsivarret ojennettuna:

"Yks'... kaks'... Oletko lähellä, Konrad? Laukaiskaamme, kolme!"

Luodit lensivät samaan aikaan.

Kuului parahdus. Hahmo näkyi lyyhistyvän.

Molemmat miehet hyökkäsivät eteenpäin.

"Ähä, siitä sait, lurjus! Jopa nyt tiedät, millä puilla Vorski itseään lämmittelee! Kyllä sinä, roisto, minua jo juoksutitkin!"

Muutaman askeleen päässä hän hillitsi vauhtiaan yllätyksen pelosta. Tuntematon ei hievahtanut, ja lähemmäksi tultuaan Vorski saattoi todeta, että sillä oli kuolleen ihmisen, ruumiin, hervottomalta näyttävä ja rujo muoto. Ei siis muuta kuin heittäytyä niskaan. Sen Vorski leikkiä laskien tekikin.

"Hyvä saalis, Konrad", virkkoi hän. "Korjatkaamme riista."

Mutta nostaessaan ruumista hän kummastui, kun ei tuntenut käsissään muuta kuin jotakin tyhjää, pöyheätä. Se olikin tosiaan vain pelkkä viitta, jonka sisällä ei enää ollut ketään. Sen omistaja oli ajoissa pötkinyt pakoon ripustettuaan sen erään okaisen pensaan kannatettavaksi. Koirakin oli hävinnyt.

"Tuhannen tuhatta pentelettä!" kirosi Vorski. "Se veijari on vetänyt meitä nenästä. Mutta miksi, lempo soikoon?"

Purkaen raivoaan luontaisella järjettömällä tavallaan hän survoi kankaanpalasta jaloillaan. Mutta silloin juolahti hänen mieleensä muuan ajatus.

"Miksikö? Mutta, senhän minä, tuhat tulimmaista, juuri äsken sanoin... Meille on viritetty ansa... meitä koetetaan vietellä pois naisen luota sillä välin, kun hänen ystävänsä hyökkäävät Oton kimppuun. Ah, olenpa minä aika hölmö!"

Hän läksi jälleen liikkeelle pimeässä ja saatuaan Keijukaisten patsaan näkyviinsä, huusi:

"Otto! Otto!"

"Seis! Kuka siellä?" vastasi Otto säikähtyneellä äänellä.

"Minä... Älä hiidessä ammu!"

"Kuka siellä on? Tekö?"

"Minä juuri, minä, kuulethan, pässinpää!"

"Entä ne kaksi laukausta?"

"Ei mitään... erehdys... kyllä sitten kerromme..."

Hän oli saapunut tammen juurelle ja tarttuen lyhtyyn suuntasi heti sen valon uhriinsa. Se ei ollut liikahtanut, vaan lepäsi yhä puuntyveä vasten pää hunnutettuna.

"Ah", virkkoi Vorski, "hengähdän helpotuksesta. Voi turkanen, kuinka minua pelotti!"

"Mitä sitten pelkäsitte?"

"Että hänet riistettäisiin meiltä, lempo soikoon!"

"Entä minä, enkö minä ollut täällä?"

"Sinä, sinä! Sinä et ole urheampi kuin joku toinenkaan... ja jos sinun kimppuusi olisi karattu..."

"Olisin edes ampunut... te olisitte kuulleet merkin."

"Kukapa sen tietää! Eikö siis mitään ole tapahtunut?"

"Ei yhtään mitään."

"Eikö nainen ole liian paljoa sätkytellyt?"

"Alussa kylläkin. Se voihki ja valitti huppumyssynsä alla, niin että olin menettää kärsivällisyyteni."

"Ja sitten?"

"Hm, sitten... ei sitä kauan kestänyt... huumasin hänet nyrkiniskulla."

"Kuinka petomaista!" huudahti Vorski. "Jos olet hänet tappanut, niin olet kuoleman oma."

Hän kyykistyi hädissään ja laski korvansa onnettoman povea vasten.

"Ei", sanoi hän hetkisen perästä, "sydän sykkii vielä... mutta sitä ei kestäne kauan. Työhön, toverit. Kymmenen minuutin päästä täytyy tästä kaikesta tulla loppu."

KOLMASTOISTA LUKU

Äärimmäinen hetki

Valmistukset eivät kestäneet kauan, ja Vorski itse otti niihin tarmokkaasti osaa. Hän sovitti tikkaat puunrunkoa vasten, sitoi köyden toisen pään uhrinsa vyötäisille ja kiersi toisen erääseen ylimmistä oksista. Sitten hän seisoen viimeisellä puolalla antoi määräyksiä tovereilleen:

"No nyt teidän tarvitsee vain vetää. Nostakaa hänet ensin pystyyn ja pitäköön toinen teistä häntä tasapainossa."

Hän odotti hetkisen. Mutta kun Otto ja Konrad supattelivat hiljaa, huusi hän:

"Ettekö voisi pitää kiirettä... varsinkin kun olen tässä liian mukavana maalitauluna, jos joku aikoisi lähettää luodin tai vasaman ruumiiseeni? Eikö vielä?"

Apurit eivät vastanneet mitään.

"No, moinen kuhnailu on jo liikaa! Mitä nyt vielä? Otto... Konrad..."

Hän hyppäsi maahan ja kovisti heitä.

"Kylläpä te olette vaivaisia molemmatkin. Tällä tavalla saamme rähjätä aamuun asti... ja kaikki menee myttyyn. Vastaahan jotakin, Otto!"

Vorski käänsi valonsäteen suoraan hänen kasvoihinsa.

"No mitä? Ethän aio kieltäytyä? Siltä näyttää! Entä sinä, Konrad? Tehdäänkö tässä lakko?"

Otto kohautti päätänsä.

"Lakko... ehkei nyt juuri lakkoa. Mutta Konrad ja minä tahtoisimme kernaasti muutamia selityksiä."

"Selityksiä? Mistä sitten, tolvana? Teloitettavasta naisestako? Vaiko jommastakummasta pojasta? Turhaa itsepäisyyttä, toverit. Sanoinhan minä teille teidät pestatessani: Käyttekö ummessa silmin? Paha urakka on edessämme, paljon verta vuodatettavana. Mutta työn jälkeen iso kasa rahaa."

"Siitäpä juuri onkin kysymys", virkkoi Otto.

"Määrittele sitten, hölmö."

"Teidän on määrättävä ja muistettava myöskin sopimuksemme ehdot. Mitkä ne ovat?"

"Sinä tunnet ne paremmin kuin minä."

"Juuri niin, ja painaakseni ne uudestaan teidänkin muistiinne, minä pyydän teitä ne toistamaan."

"Minun muistini ei petä. Aarre minulle, mutta ennakkovähennyksenä kaksisataatuhatta frangia teidän keskenne jaettavaksi."

"Niin se oli, eikä sentään niinkään. Palaamme asiaan. Puhukaamme aluksi siitä kuuluisasta aarteesta. Jo viikkokausia on raadettu, ryvetty veressä ja eletty kaikenlaisten rikosten kauhuissa... eikä vielä mitään näköpiirissä!"

Vorski kohautti olkapäitänsä.

"Yhä typerämpää mölyä, Otto-parkani. Tiedäthän, että ensin oli tehtävä eräitä tekosia. Nyt ne ovat kaikki suoritetut, paitsi yksi. Muutaman minuutin päästä sekin on selvä ja aarre meillä."

"Mitä siitä tiedätte?"

"Luuletko siis, että olisin tehnyt kaikki, mitä olen tehnyt, jollen olisi varma tuloksesta... yhtä varma kuin siitä, että elän? Kaikki on tapahtunut järkähtämättömässä ja edeltäpäin määrätyssä järjestyksessä. Viimeinen toimitus tapahtuu ennustetulla hetkellä ja avaa minulle portin."

"Helvetin portin", ivasi Otto, "kuten kuulin Maguennocin sitä nimittävän".

"Nimitettäköön sitä sillä tai jollakin toisella nimellä, mutta se avautuu aarrekammioon, jonne olen raivannut itselleni tien."

"Ehkä kyllä", sanoi Otto, johon Vorskin varmuus alkoi vaikuttaa, "ehkä kyllä. Tahdon uskoa, että olette oikeassa. Mutta kuka takaa, että saamme osuutemme?"

"Te saatte osuutenne siitä yksinkertaisesta syystä, että aarre tuottaa minulle liian satumaisia rikkauksia viitsiäkseni hankkia itselleni vihamiehiä vaivaisten kahdensadantuhannen frangin vuoksi."

"Saamme siis luottaa sanaanne?"

"Tietenkin."

"Sanaanne, että kaikki sopimuksemme ehdot täytetään?"

"Tietenkin. Mihin sinä oikeastaan tähtäät?"

"Siihen, että olette alkanut petkuttaa meitä mitä hävyttömimmällä tavalla, välittämättä yhdestä tämän sopimuksen kohdasta."