Part 13

Vorskin viha puhkesi esille ja siirtyen iskusta herjauksiin hän lausui kohteliaisuudesta ja säädyllisyydestä välittämättä: "Voi tuota hupsua, kylläpä sen täytyy minua vihata! On valmis kaikkeen, vieläpä näkemään rakastetun poikansakin kuolevan ennemmin kuin antaa perään. Äiti, joka surmaa poikansa! Sillä niin se on, sinä tapat poikasi, jotta sinun ei tarvitsisi kuulua minulle. Sinä riistät häneltä hengen, jotta sinun ei tarvitsisi uhrata elämääsi minulle. Voi sitä vihaa! Ei, ei, se ei ole mahdollista, minä en usko siihen vihaan. Vihalla on rajansa. Sinunlaisesi äiti! Ei, ei, siinä on jotakin muuta... kenties jokin rakkaussuhde? Ei, Véronique ei rakasta. Mitä sitten? Odotatko minulta sääliä, luotatko heikkouteeni? Ah, kuinka huonosti minut tunnet! Vorskiko olisi heikko, Vorskillako olisi sääliä! Olethan nähnyt minut työssä. Olenko minä epäröinyt kauhean tehtäväni toimeenpanossa? Eikö Sarek ole määräyksen mukaan tuhottu? Eivätkö alukset ole uponneet, ihmiset vaipuneet meren pohjaan? Eikö Archignatin sisaruksia ole naulattu vanhojen tammien runkoihin? Minäkö, minäkö haikailisin! Kuulehan, kun olin lapsi, niin näillä käsilläni kuristin koiria ja lintuja, näillä käsilläni nyljin ihan elävältä vohlia ja nyin höyhenet elävistä kanoista. Hoo, sääliäkö? Tiedätkö, miksi minua äitini nimitti? Attilaksi! Ja kun salaperäinen henkäys häntä innoitti ja hän luki tulevaisuuden näistä kämmenistä tai tarok-korteista, niin hän selitti, se suuri ennustajatar: 'Attila Vorski, Jumalan ruoska, sinusta tulee sallimuksen välikappale. Sinusta tulee miekan terä, tikarin kärki, pyssyn luoti, köyden silmukka. Jumalan ruoska, Jumalan ruoska! Sinun nimesi on lyhentämättömänä piirretty aikojen kirjaan. Se leimuaa kaikkine kirjaimineen sinun syntymääsi vartioineiden tähtien joukossa. Jumalan ruoska! Jumalan ruoska...!"

-- Ja sinä toivot, että kyyneleet kostuttaisivat silmäni? Mitä joutavia! Itkeekö pyöveli? Vain heikot itkevät, ne, jotka pelkäävät rangaistusta, ne, jotka pelkäävät, että heidän rikoksensa kääntyisivät heitä itseänsä vastaan? Mutta minä, minä! Esi-isänne eivät pelänneet muuta kuin että taivas putoisi heidän päällensä. Mitä minulla on pelättävänä? Minä olen Jumalan rikostoveri! Hän on valinnut minut kaikkien joukosta. Jumala minut on innoittanut, Germanian jumala, vanha saksalainen jumala, joka ei tiedä hyvästä eikä pahasta, kun on puhe hänen poikainsa mahtavuudesta. Pahahenki asuu minussa, minä rakastan pahaa ja tahdon pahaa. Sinä kuolet siis, Véronique, ja minä nauran nähdessäni sinut kidutuspaalussa...

Hän nauroi jo. Hän käveli pitkin askelin, joiden painosta permanto natisi. Hän nosti käsivartensa kattoa kohti, ja tuskasta vapisevana Véronique näki hänen punaviiruisissa silmissään mielenhäiriön vimmaa.

Hän käveli vielä muutaman askeleen, ja astuen sitten Véroniquen luo lausui pidätetyllä äänellä, jossa jyrisi uhkaus:

"Polvillesi, Véronique, ja ano minun rakkauttani! Vain se voi sinut pelastaa. Vorski ei tunne sääliä eikä pelkoa. Mutta hän rakastaa sinua, eikä hänen rakkautensa mitään väistä. Käytä sitä hyväksesi, Véronique. Vetoa menneisyyteen. Tule senaikaiseksi lapseksi jälleen, niin kenties _minä_ jonakin päivänä ryömin sinun edessäsi ja syleilen polviasi. Véronique, älä työnnä minua luotasi... minunlaistani miestä ei työnnetä pois... Ei uhmailla miestä, joka rakastaa... niinkuin minä sinua rakastan, Véronique, niinkuin minä sinua rakastan..."

Véronique tukahdutti huudahduksen. Hän tunsi käsivarsillaan nuo inhotut kädet. Hän tahtoi niistä vapautua, mutta häntä voimakkaampana Vorski ei irroittanut otettaan ja jatkoi läähättävällä äänellä:

"Älä työnnä minua luotasi... se on järjetöntä... hullua... Tiedät hyvin, että minä kykenen kaikkeen... Siis...? Risti, se on kauheata... Tahdotko nähdä poikasi kuolevan silmäisi edessä...? Alistu välttämättömään... Vorski pelastaa sinut... Vorski tekee elämäsi mitä ihanimmaksi... Voi, kuinka sinä minua vihaat...! Mutta _vihaa_ minua, minä suostun vihaasi... minä rakastan sinun vihaasi... rakastan sinun ylenkatseellista suutasi... rakastan sitä enemmän kuin jos se omin ehdoin minulle tarjoutuisi..."

Hän vaikeni. Heidän välillään oli säälitön kamppailu. Véroniquen käsivarret ojentuivat turhaan vastustamaan yhä tiukempaa syleilyä. Hän uupui voimattomana ja tappioon tuomittuna. Hänen polvensa horjuivat. Aivan lähellä hänen kasvojensa edessä kiiluivat Vorskin veristävät silmät, ja hän tunsi hirviön hengityksen.

Sitten Véronique säikähtyneenä puri häntä terävin hampain ja käyttäen hyväkseen sekunnin hämminkiä riuhtaisihe äärettömällä ponnistuksella irti, hypähti taaksepäin, veti esille revolverinsa ja ampui kaksi laukausta perätysten.

Molemmat luodit suhisivat Vorskin korvissa ja iskivät pirstaleita seinästä hänen takanansa. Véronique oli ampunut liian nopeasti, umpimähkään.

"Sitä narttua!" ulvoi Vorski. "Vähältä piti."

Vorski oli jo tarttunut Véroniqueen vyötäisiltä ja taivuttaen vastustamattomalla liikkeellä paiskasi hänet leposohvalle pitkäkseen. Otettuaan köyden sitten taskustaan hän sitoi uhrinsa lujasti ja raa'asti. Nyt tuli hetkisen levähdys ja hiljaisuus. Vorski kuivasi hien peittämää otsaansa ja kaatoi sitten ison lasillisen viiniä, jonka nielaisi yhdellä kulauksella.

"Näin on parempi", virkkoi hän nostaen toisen jalkansa Véroniquen päälle, "kaikki on hyvin näin, tunnusta pois. Kumpikin on oikealla paikallaan, sinä, kaunotar, köytettynä kuin otus, ja minä pystyssä ja polkemassa sinua mielin määrin. Kah, nyt ei ilveillä enää! Aletaan käsittää, että asia on vakava. Oh, älä pelkää mitään, riiviö! Vorski ei ole niitä, jotka tekevät väkivaltaa naiselle. Ei, ei, se olisi leikkimistä tulen kanssa, tällä kertaa minä palaisin kuoliaaksi himossani. Ei niin hupsusti! Kuinka sinut sitten jälkeenpäin unohtaisin? Vain yksi temppu voi tuottaa minulle unohdusta ja rauhaa: sinun kuolemasi. Ja kun siinä suhteessa ymmärrämme toisemme, niin kaikki käy hyvin. Sillä onhan kai sovittu, että sinä tahdot kuolla?"

"On", vastasi Véronique lujasti.

"Ja tahdot, että poikasikin kuolee?"

"Olkoon niin."

Vorski hieroi käsiänsä.

"Hyvä, olemme yhtä mieltä, ja turhanpäiväisten sanojen aika on mennyt. Nyt on tosisanojen vuoro, niiden, joilla on merkitystä, sillä sinä myöntänet, että kaikki puheeni tähän asti on ollut vain lörpöttelyä, häh? Samoin kuin seikkailun koko ensimmäinen osa, jota Sarekissa olet ollut näkemässä, on ainoastaan lastenleikkiä. Oikea murhenäytelmä vasta alkaa, koska sinä olet sekaantunut siihen sydämeltäsi ja ruumiiltasi, ja se on kaikkein kauhein, hempukkani. Kauniit silmäsi ovat itkeneet, mutta nyt vaaditaan niiltä verikyyneleitä, ystävä-raukka. Mitä tahdot? Kysyn vielä kerran. Vorski ei ole julma. Hän tottelee, ja kohtalo ahdistaa sinua. Kyyneleesikö? Loruja! Sinun on itkettävä tuhat kertaa enemmän kuin kenenkään toisen. Kuolemasiko? Joutavaa jaaritusta! Sinun täytyy kärsiä tuhannen kuolemaa ennenkuin lopullisesti kuolet. Sinun sydänparkasi täytyy vuotaa verta niinkuin ei kurjimmankaan naisen ja äidin sydän koskaan ole vuotanut. Oletko valmis, Véronique? Sinä saat todella kuulla julmia sanoja, joita seuraa ehkä vielä julmempia. Ah, kohtalo ei sinua hemmoittele, ihanaiseni..."

Hän tyhjensi yhtä ahnaasti toisen viinilasillisen, istahti sitten vastapäätä Véroniquea, kumartui ja kuiskasi melkein hänen korvaansa:

-- Kuulehan, armaani, minulla on pieni tunnustus sinulle tehtävänä. Ennenkuin sinut tapasin, olin naimisissa... Oh, älä pahastu! Aviovaimoa voi kohdata suurempikin onnettomuus, ja mies saattaa tehdä suurempiakin rikoksia kuin kaksiavioisuus on. No niin, ensimmäisestä vaimostani syntyi minulle poika, jonka luullakseni tunnet, koskapa olet hänen kanssaan vaihtanut muutamia hellyydenosoituksia maanalaisissa kopeissa... Aika juupeli se on, meidän kesken puhuen, se Reinhold, hirtehinen pahinta laatua; ja ylpeydessäni minä hänessä huomaan muutamat parhaimmista vaistoistani ja hallitsijaominaisuuksistani korkeimmilleen kehittyneinä. Hän on toinen Vorski, mutta vie jo isästään voiton ja ajoittain herättää minussa pelkoakin. Jumaliste, hän on oikea paholainen! Hänen iällään -- hiljakkoin viisitoista täyttänyt -- minä olin enkeli häneen verrattuna.

-- Nyt sattuu niin, että sen veitikan on ryhdyttävä taisteluun toisen poikani, rakkaan Françoisimme kanssa. Niin, sellainen on kohtalon oikku, sillä kohtalo käskee taas ja minä olen sen selkeänäköinen ja ovela tulkki. Ei tietystikään ole puhetta pitkästä ja jokapäiväisestä kamppailusta. Päinvastoin tarkoitan jotakin lyhyttä, rajua, ratkaisevaa, esimerkiksi kaksintaistelua. Niin juuri, siitä tulee kaksintaistelu, käsitäthän, vakava kaksintaistelu... Ei mitään pikkuista käsikähmää, joka päättyy naarmuihin... ei, ei, vaan, niin sanoaksemme, taistelu elämästä ja kuolemasta, koska on välttämätöntä, että toinen ottelijoista jää tantereelle, että toinen voittaa ja toinen voitetaan, sanalla sanoen, että toinen jää eloon ja toinen kaatuu.

Véronique oli hiukan kääntänyt päätänsä ja näki hänen hymyilevän. Koskaan ennen ei ollut niin selvästi tullut ilmi tuon miehen mielipuolisuus kuin nyt, hänen nauraessaan kuolettavalle kamppailulle kahden lapsen välillä, jotka molemmat olivat hänen poikiansa. Kaikki tuo oli niin eriskummaista, että Véronique ei siitä oikeastaan kärsinytkään. Se meni yli hänen kärsimystensä rajan.

"On vielä parempaa, Véronique", sanoi Vorski, lausuen hilpeästi jokaisen tavun. "On vielä parempaa... Niin, kohtalo on keksinyt hiton hienon lisäjuonen, joka minua kammottaa, mutta joka minun tulee uskollisena palvelijana panna täytäntöön. Se on sattunut säätämään, että sinun on oltava tuossa kaksintaistelussa saapuvilla... Ihan niin, sinun, Françoisin äidin, tulee nähdä hänen ottelevan ja kysynpä totisesti, eikö tuossa näennäisessä häijyydessä sittenkin osoiteta sinulle laupeutta... Otaksuisimmeko, että asia kääntyisi hyvin päin minun välitykselläni? Tahdotko? Sanoisimmeko, että minä omasta alotteestani suon sinulle tuon odottamattoman, jopa oikeudettoman edun? Sillä jos Reinhold onkin rotevampi ja harjaantuneempi kuin François ja jos sinun poikasi siis täytyy kaiken järjen nimessä joutua alakynteen, niin kuinka paljon lisääkään hänen rohkeuttansa ja voimiansa se tieto, että hän taistelee äitinsä silmien edessä! Hän on silloin sankarillinen kuin vaeltava ritari, jota koko hänen ylpeytensä kannustaa voittoon. Hän on poika, jonka voitto pelastaa hänen äitinsä... tai ainakin hän niin luulee! Etu on tosiaan liian suuri, ja voit kiittää minua, Véronique, jos tämä kaksintaistelu, kuten olen varma, ei tuota sinulle lisää sydämenkouristuksia... Jollen minä... jollen minä ehkä seuraa pirullista ohjelmaa päähän asti... Silloin, ah silloin, pikku raukka..."

Vorski tarttui uudestaan Véroniqueen ja nostaen hänet pystyyn eteensä kasvot kasvojaan vasten sanoi hänelle äkillisen raivon puuskassa:

"Sinä et siis myönny?"

"En, en", huusi Véronique.

"Etkö koskaan myönny?"

"En koskaan, en koskaan, en koskaan!" toisteli Véronique yhä kiivaammin.

"Sinä vihaat minua enemmän kuin mitään muuta?"

"Minä vihaan sinua enemmän kuin rakastan poikaani."

"Sinä valehtelet, valehtelet!" sanoi Vorski hammasta purren... "Sinä valehtelet! Mikään ei ole poikasi yläpuolella..."

"Vihani sinua vastaan on!"

Kaikki Véroniquen tähän asti hillitty vastenmielisyys ja inho purskahti esiin, ja, seurasipa siitä mitä tahansa, hän tiuskaisi Vorskille vasten naamaa:

"Minä vihaan sinua! Minä vihaan sinua! Kuolkoon poikani minun silmäini edessä, pakotettakoon minut hänen kuolinkamppailunsa todistajaksi! Mieluummin mitä muuta tahansa kuin sinun näkemisesi ja läsnäolosi kauhu. Minä vihaan sinua! Sinä olet tappanut isäni! Sinä olet saastainen murhamies... hourupäinen ja raaka hölmö, rikollisuuden riivaama... minä vihaan sinua..."

Vorski otti hänet väkisten syliinsä, kantoi hänet ikkunan luo ja paiskasi lattialle änkyttäen:

"Polvillesi, polvillesi! Rangaistus alkaa. Minuako pilkataan, raivotar? No, saatpa nähdä!"

Vorski painoi hänet polvilleen, työnsi seinää vasten ja avattuaan ikkunan sitoi hänen päänsä parvekkeen ristikkoon nuorilla kaulan ympäri ja kainaloista, tukkien sitten hänen suunsa silkkisellä nenäliinalla.

"Katsohan nyt!" huusi hän. "Esirippu nousee! Pikku François aseleikissä! Ah, sinä vihaat minua!... Sinä rakastat enemmän hornaa kuin Vorskin suudelmaa. No niin, sydänkäpyseni, sinä saat maistaa, mitä se tarjoaa, ja minä ilmoitan sinulle pienen huvituksen, kokonaan omaa keksintöäni, joka ei ole hulluimpia. Ja tiedäthän, että asialle ei enää voi mitään. Se on peruuttamaton. Vaikkapa kuinka rukoilisit ja anoisit armoa, niin se on... liian myöhäistä! Kaksintaistelu ja sitten risti, siinä ohjelma... Lue rukouksesi, Véronique, ja käänny taivaan puoleen. Huuda apua, jos se sinua huvittaa. Tiedän kyllä, että pojusi odottaa pelastajaa, jotakuta varsinaista teatteritemppujen tekijää, seikkailevaa don Quixotea. Tulkoon vaan! Vorski ottaa hänet vastaan ansion mukaan. Tulkoon! Sitä parempi! Sitten saamme hauskaa. Ja vaikkapa itse jumalat puuttuisivat asiaan ja ryhtyisivät sinua puolustamaan, siitä minä viis! Tämä ei enää koske niitä, tämä on minun hommaani. Ei ole enää puhetta Sarekista, aarteesta, suuresta salaisuudesta ja kaikista Kivijumalan kujeista! Nyt on puhe minusta! Sinä olet sylkenyt Vorskin silmille, ja Vorski kostaa! Hän kostaa puolestaan! Nyt on suurenmoinen hetki. Mikä hekuma! Tehdä pahaa kahmalokaupalla, niinkuin muut tekevät hyvää! Tehdä pahaa! Tappaa, kiduttaa, särkeä, lannistaa, hävittää...! Ah, mikä julma riemu olla Vorskina..."

Hän harppasi tömistäen poikki huoneen, polki lattiaa ja kolhi huonekaluja. Hänen villit silmänsä tuijottivat eri puolille. Hän olisi heti tahtonut aloittaa hävitystyön, kuristaa jonkun uhrin, askarruttaa kärkkäitä sormiaan, toimeenpanna hullun mielikuvituksensa järjettömät ja sekavat käskyt.

Äkkiä hän tempasi revolverinsa ja ammuskeli kuin mielipuoli kuvastimiin, pirstasi luodeillaan tauluja ja rikkoi ikkunanruutuja. Ja yhä huitoen ja hyppien kaameassa vimmassaan hän avasi oven ja poistui kirkuen:

"Vorski kostaa puolestaan! Kohta Vorski kostaa puolestaan!"

KAHDESTOISTA LUKU

Matkalla Golgathalle

Kului pari-, kolmekymmentä minuuttia. Véronique oli yksinään. Köydet upposivat hänen lihaansa, ja parvekkeen tangot raatelivat hänen otsaansa. Suukapula salpasi hänen hengitystään. Hänen koukkuun taivutetut polvensa kannattivat koko hänen ruumiinsa painoa. Sietämätön, keskeytymätön kidutus... Mutta vaikkapa hän kärsikin, ei hän ollut siitä oikein selvästi tietoinen. Hänen ruumiillinen kärsimyksensä oli hänen tajuntansa ulkopuolella, ja hän oli kokenut jo niin suuria sielullisia tuskia, että tämä äärimmäinen koetus ei herättänyt hänen turtunutta aistimustaan.

Hän ajatteli tuskin mitään. Toisinaan hän sanoi itselleen: "Minun täytyy kuolla", ja hän nautti jo edeltäpäin raukeamisen levosta, niinkuin myrskyn raivotessa nautitaan ennakolta sataman suuresta rauhasta. Nykyhetkestä vapauttavaan ratkaisuun asti tapahtuisi tietysti kamalia asioita, mutta hänen aivonsa kieltäytyivät niissä viipymästä, ja varsinkin hänen poikansa kohtalo herätti niissä vain lyhyitä mietteitä, jotka heti haihtuivat.

Oikeastaan, ja vaikka mikään ei voinut hänelle valaista hänen sieluntilaansa, hän toivoi ihmettä. Tapahtuisiko tuo ihme Vorskissa? Eikö jalomielisyyteen kykenemätön hirviö sittenkin kavahtaisi moista mitä hyödyttömintä konnantyötä? Isä ei tapa poikaansa, tai ainakin vaaditaan sellaisen teon kiihoittimeksi perin painavia syitä, eikä Vorskilla ollut mitään syitä lasta vastaan, jota hän ei edes tuntenut ja jota hän saattoi vihata vain teennäisellä vihalla.

Tämä ihmeen toivo tuuditteli hänen puolihorrostaan. Ne eri äänet, joita rakennuksessa kaikui, keskustelujen sorina, kiireellisten askelten töminä, eivät hänestä niin paljoa ilmaisseet ennustettujen tapausten valmistuksia, vaan olivat ennemmin merkkinä väliintulosta, joka tuhoisi kaikki Vorskin suunnitelmat. Eikö hänen hellästi rakastamansa François ollut hänelle sanonut, että mikään ei enää voinut heitä toisistansa eroittaa ja että silloinkin, kun kaikki näytti menetetyltä, heidän oli säilytettävä järkkymätön luottamuksensa?

"Rakas François", toisti hän, "rakas Françoisini, sinä et kuole... me näemme vielä toisemme... olethan sen minulle luvannut".

Ulkona kaartui sininen, muutamien uhkaavien pilvien täplittämä taivas suurien tammien yläpuolella. Hänen lähimpään näköpiiriinsä, juuri tämän ikkunan edustalle, josta isä oli hänelle ilmestynyt, oli niityn keskelle, jonka yli hän tulopäivänään oli Honorinen kanssa astunut, äskettäin raivattu alue, joka oli taistelutantereen näköiseksi hiekoitettu. Siinäkö hänen poikansa piti taistella? Hän tajusi sen äkkiä, vaistomaisesti, ja tunsi kouristusta sydämessään.

"Oi, anteeksi, rakas François", mutisi hän, "anteeksi... Kaikki tämä on rangaistusta muinoin tekemistäni... virheistä. Se on sovitus... Poika sovittaa äitinsä rikkomukset... Anteeksi... anteeksi..."

* * * * *

Tällä hetkellä avautui ovi alikerroksessa, ja ääniä alkoi kuulua ulkoportailta. Hän tunsi joukosta Vorskin äänen.

"Siis", sanoi Vorski, "on asia sovittu? Me menemme kummatkin tahollemme, te kaksi vasemmalle, minä oikealle. Te otatte tämän poikasen mukaanne, minä otan toisen, ja tavataan turnajaispaikalla. Te olette ikäänkuin edellisen todistajia, minä jälkimmäisen, jotta noudatettaisiin kaikkia sääntöjä."

Véronique sulki silmänsä, sillä hän ei tahtonut nähdä poikaansa kaiketikin rääkättynä laahattavan taistelupaikalle kuin orjaa. Hän eroitti kaksien askeleitten töminää, jotka etenivät pitkin molempia kaarevia käytäviä. Rietas Vorski nauroi ja puhui.

Ryhmät kääntyivät ja lähenivät vastakkaisilta suunnilta.

"Älkää astuko lähemmäksi", komensi Vorski. "Asettukoot molemmat kilpailijat paikalleen. Seisahtukaa siihen kumpikin Hyvä. Eikä hiiskuta sanaakaan, kasitättehän? Sen, joka puhuu, isken minä armotta maahan. Oletteko valmiit? Mars!"

Kauhea näytelmä oli nyt siis alkamassa. Vorskin tahdon mukaan tapahtuisi kaksintaistelu äidin nähden, jonka silmäin edessä poika menikin taisteluun. Kuinka Véronique olisi voinut olla katselematta? Hän avasi silmänsä.

Hän näki heti molempien iskevän toisiinsa kiinni ja työntävän toinen toistansa. Mutta näkemäänsä hän ei ensi silmänräpäyksessä käsittänyt, tai ei ainakaan täsmälleen tajunnut sen tarkoitusta. Hän näki kyllä molemmat lapset, mutta kumpi oli François ja kumpi Reinhold?

"Ah", huokasi hän, "tuohan on kauheata...! Ei, ei sentään, minä erehdyn... eihän ole mahdollista..."

Hän ei erehtynyt. Molemmilla lapsilla oli samanlaiset puvut, samanlaiset samettiset polvihousut, samanlaiset paidat valkoisesta flanellista, samanlaiset nahkavyöt. Mutta kumpaisenkin pää oli kääritty punaiseen silkkihuiviin, johon oli silmien kohdalle puhkaistu kaksi reikää niinkuin eräänlaisissa munkinkaavuissa.

Kumpi oli François, kumpi Reinhold?

Silloin hän muisti Vorskin selittämättömän uhkauksen. Juuri tätä hän oli nimittänyt valmistamansa ohjelman täydelliseksi toimeenpanemiseksi, tähän hän oli viitannut puheessaan omasta keksimästään huvituksesta. Poika ei ainoastaan taistellut äidin silmäin nähden, mutta tämä ei edes tiennyt, kumpi oli hänen poikansa.

Pirullisen hieno keksintö, niin oli Vorski itse sanonut. Mikään tuska ei voinut enemmän lisätä Véroniquen kärsimyksiä.

Oikeastaan oli ihme, jota hän oli toivonut, hänessä itsessään ja hänen rakkaudessaan poikaansa kohtaan. Kun hänen poikansa taisteli hänen nähtensä, oli hän varma, että lapsi ei voinut kuolla. Hän suojelisi sitä vihollisen iskuilta ja kavaluudelta. Hän torjuisi tikarin ja kääntäisi pois kuoleman rakastetusta päästä. Hän vuodattaisi lapseen lannistumatonta tarmoa ja hyökkäyshalua, voimaa, joka ei uupuisi, herättäisi hänessä valppaan hengen, jotta hän voisi käyttää hyväkseen otollista hetkeä. Mutta nyt, kun he kumpikin olivat naamioidut, keneen hän kohdistaisi hyvän vaikutuksensa? Kenen puolesta rukoilisi? Ketä vastaan ponnistaisi?

Hän ei tiennyt mitään. Pieninkään merkki ei ollut häntä opastamassa. Toinen pojista oli kookkaampi, hoikempi ja notkeampi. Oliko se François? Toinen oli tanakampi, rotevampi, ja näytti raskaammalta. Oliko se Reinhold? Hän ei olisi voinut sitä väittää. Yksi ainoa kulma kasvoista, yksi ainoa ohimeneväkin ilme tai sana olisi hänelle paljastanut totuuden. Mutta millä tavoin tunkeutua ehdottoman tiiviin verhon läpi?

Ja kamppailu jatkui hänelle pelottavampana kuin jos hän olisi nähnyt poikansa ottelevan avoimin kasvoin.

"Hyvä!" huusi Vorski, kehuen jotakin hyökkäystä.

Hän näkyi seuraavan taistelua muka puolueettomana harrastelijana, joka arvostelee iskujen mukaan ja toivoo ennen kaikkea, että parempi pääsee voitolle. Ja kuitenkin hän oli tuominnut kuolemaan toisen pojistaan.

Vastapäätä seisoivat molemmat apurit, nautanaamaiset miehet, kummallakin yhtäläisesti suippeneva kallo ja silmälasit paksulla nenällään. Toinen oli tavattoman laiha; toinenkin oli laiha, mutta hänellä oli täytetyn nahkaleilin tavoin pöhöttynyt maha. He eivät osoittaneet suosiotansa ja katselivat välinpitämättöminä, kenties vastahakoisestikin näytelmää, johon heidät oli pakotettu mukaan.

"Mainiosti!" kiitti Vorski. "Oivallinen vastaisku! Ah, te olette riuskoja veitikoita, enkä tiedä, kelle määräisin voitonpalmun."

Hän reuhtoi kilpailijoiden ympärillä ja kannusti heitä käheällä äänellä, jossa Véronique, muistaen kohtauksia menneisyydestä, luuli havaitsevansa alkoholin vaikutusta. Kuitenkin yritti onneton nainen ojentaa sidottuja käsiänsä Vorskia kohti ja voihki suukapulansa tukehduttamana:

"Armoa, armoa! En kestä enää... Säälikää!"

Mahdotonta oli, että kärsimystä jatkuisi pitemmälti. Hänen sydämensä löi niin rajusti, että se vapisutti koko hänen ruumistaan, ja hän oli pyörtymäisillään, mutta silloin sattui jotakin, mikä ehdottomasti pakotti hänet tarkkaamaan. Toinen pojista oli varsin rajun yhteenoton jälkeen ponnahtanut taaksepäin ja nopeasti sitaissut oikean ranteensa, josta tipahteli muutama pisara verta. Ja Véronique muisteli aikaisemmin nähneensä pojallaan tuollaisen pienen siniraitaisen nenäliinan, jolla haava nyt sidottiin.

Tämä hänen uskonsa oli välitön ja vastustamaton. Poika -- hoikempi ja notkeampi -- oli sirompi kuin toinen, ryhdiltään arvokkaampi ja asennoiltaan sopusuhtaisempi.

"Se on François", sopersi Véronique. "Niin, niin, se on hän... Sinähän se olet, rakkaani...? Minä tunnen sinut... Toinen on karkea ja raskasliikkeinen... Sinä se olet, rakkaani... Ah, François... minun rakas Françoisini...!"

Ja vaikka molemmat taistelivatkin yhtä vimmatusti, oli tämän pojan ponnistuksissa vähemmän villiä raivoa ja sokeaa kiihkoa. Olisi voinut sanoa, että hän pikemmin koetti haavoittaa kuin surmata ja että hänen hyökkäyksiensä tarkoituksena etupäässä oli suojata itseään väijyvältä kuolemalta. Véronique kävi siitä levottomaksi ja änkytti, ikäänkuin poika olisi voinut kuulla hänen sanansa:

"Älä häntä säästä, rakkaani! Hänkin on hirviö... Voi, hyvä Jumala, jos olet jalomielinen, niin olet hukassa. François, François, pidä varasi!"

Kirkas tikari oli välähtänyt sen pojan päätä kohti, jota hän nimitti omakseen, ja suukapulastaan huolimatta hän oli parahtanut varoittaakseen. Kun François väisti iskun, oli hän varma, että hänen huutonsa oli kuulunut pojan korviin, ja vaistomaisesti hän yhä varoitteli ja neuvoi.

"Levähdä... Suo itsellesi hengähdysaikaa... Älä millään muotoa päästä häntä silmistäsi... Hän valmistautuu johonkin... ryhtyy hyökkäykseen... Hän hyökkää! Ah, rakkaani, hän oli vähällä haavoittaa sinua kaulaan. Varo häntä, rakkaani, hän on petturi... Kaikki viekkaus ja kavaluus on hänestä luvallista..."

Mutta onneton äiti huomasi hyvin, vaikkei vielä tahtonut sitä itselleen tunnustaa, että se, jota hän nimitti pojakseen, alkoi uupua. Eräät oireet ilmaisivat hänen vastustuksensa heikontuvan, kun taas toinen kävi entistä kiihkeämmäksi ja voimakkaammaksi. François perääntyi. Hän joutui pienen kilpakentän reunalle.

"No, no, poju", ilvehti Vorski, "ethän sinä vain aio luikkia tiehesi? Tarmoa, hitto vieköön! Enemmän jäntevyyttä... Muista määrättyjä ehtoja!"