Part 2

Jaahah! Sinä et näy ymmärtävän vähästä. Koetas nyt kuunnella! Meillä ei ole tytärtä Tourulaan vietäväksi. Ehkä joskus muulloin maailmassa, mutta ei minun aikanani. Meillä on yksi tytär, mutta se ei ole kasvanut Tourulaa varten.

SULAKKA (leppoisana)

No, nyt kai on pakko ymmärtää. Te siis kiellätte suostumuksenne?

MATTI

Vissisti! Kiellän kuin kirveen silmään.

ATTE (hiukan uhkamielisesti)

Eikö sentään kysyttäisi Annan omaakin ajatusta?

MATTI (leveästi kailottaen)

Annanko? Sen turkastako tässä Annan ajatus meriteeraisi? Etkö jo äsken päässyt sen pulman perille, ettei Hankalasta naiteta tytärtä Tourulaan — tässä miespolvessa?

SULAKKA

Koetetaanpa nyt rauhassa miettiä asiaa! Jos tässä tekisi tenää se Jokipartaan myynti, niin —

MATTI (yhä pilailevammin)

Mitä sinä Tourulan kauppoja minuun sotket! En minä ole Tourulan vormyntäri! Myyköön vaikka maansa ja mantunsa! Mitä se minua liikuttaa.

SULAKKA

No, jos se ei ole syynä, niin olisiko talossa jokin vika?

MATTI

Kuka siitä on puhunut? Häh? Olen sanonut vain, ettei meiltä naida Tourulaan tässä polvessa.

ATTE

Syy on nähtävästi minussa. Minä en kelpaa

MATTI

Kelpaat kai kenelle kelpaat — mutta meidän vävyksi ei sinusta ole. Sinä et sovi, jos tietää tahdot. Miehelle ei saa naiset naureskella, eikä toiset miehet ilkamoida. Ei ainakaan sille miehelle, joka nai meidän Annan! Jos ei mies ole riuska ja halkinainen, niin mikä se sitten on? Häh?

EEVA-KAISA (arasti)

Atte on kyllä kovin siivo, eikä häntä ole ajan virtaukset rienanneet —

MATTI

Siivo ja kunnon mies voi olla, olematta silti kuin vahinko nurkassa. Selkärankaa pitää olla ja älykästä tarmoa. On pystyttävä jokaiseen peliin omakohtaisesti — muuten on kuin herraa pelkääväinen akka. Vaikka — kyllähän sellaisiakin ämmälaureja on, mutta ne eivät ole muijan tarpeessa. Noh! Suotta paasata siitä mitä on, mitä ei. Puhemies kai on älykäs ja ymmärtää yskän. Tämä asia ei tästä selvene.

SULAKKA

Eipä näy selvenevän.

EEVA-KAISA (hätäisesti)

Tässä minäkin istun, enkä ajattele vieraanvaraa — (kiepahtaa nopeasti vasemmasta ovesta).

SULAKKA

Isäntä ei näy panevan suurtakaan painoa pääasioille.

MÄTTI

Soo! Sivuasioistako olen puhunut, mielestäsi?

SULAKKA

Niin! Me tulimme tänne saattamaan päätökseen Aten ja Annan rakkausjuttua.

MATTI (topakasti)

Se juttu saa raueta — jos jotakin senlaatuista ovat kuvitelleet.

ATTE

Entä — jos ei raukene?

MATTI

Kuulkaas nyt, miehet! Minä en aio ruveta teidän kanssanne tässä unia selittelemään. Niitähän voi olla jos minkälaisia joillakin — keskellä päivääkin.

ATTE

Luuleeko isäntä, että minun rakkauteni loppuu tähän nuhdesaarnaan?

MATTI

Jos sinussa jotakin loppuu tai alkaa, on se sellaista, mikä ei liikuta minua. Minulta on kysytty ja minä olen vastannut.

ATTE (nousee)

Minä lähden kuta kuinkin piestynä tästä talosta — ja varmasti mulla olisi nyt häntä koipien välissä, jos olisi häntä. — Hyvästi, isäntä! En kanna kaunaa teille, kun olette Annan isä. Mutta sen sanon, että huonosti te tunnette minut — ettekä taida sen paremmin tuntea tytärtännekään. Hyvästi! (menee oikealta ulos).

SULAKKA (nousee)

Jaa, jaa! Eivät kai pidot parane, elleivät vieraat vähene. Minäkin lähden, mutta en sano teille kädestä pitäen hyvästiä enkä tervehdystä ennen kuin olette pyytänyt Attea sopimaan kanssanne.

MATTI

Mistä helkutista — sopimaan?

SULAKKA

Aiheettomista syytöksistä, joita kolistelitte hänen niskaansa kuin perunanelikosta ikään. Ja sitten vielä! En tahtoisi teitä neuvoa, vanhaa miestä, mutta en voi olla sanomatta, että te nyt istutte kuin veräjän takana jossakin korpiloukossa, ettekä pysty kiipeämään yli. Sanon talolle hyvästit! (menee nopeasti ulos).

MATTI (ei ehdi hämmästykseltään huutamaan ennen kuin oven sulkeuduttua)

Vanha? Itse voit olla vanha — sinä harakka! (Aikoo nousta, mutta palaakin nolona tuijottamaan eteensä.) Veräjä! — Hm, hm! Veräjän takana!

(Autotorven ääni kuuluu ulkoa.)

Väliverho

TOINEN NÄYTÖS.

Samana päivänä vähän myöhemmin.

ANNA (istuu keinutuolissa ompele käsissä, nostaen sen joskus helmastaan paria pistettä varten, käsien vaipuessa uudelleen alas. Näkyy, että varsinaisena työnään on miettiminen.)

EEVA-KAISA (tulee ulkoa hiljaisena ja surumielisenä)

Ne siellä limoja pystyttelevät. Haluaisitko määrätä jotakin niiden suhteen?

ANNA

Pankoot miehet vain oman mielensä mukaan!

EEVA-KAISA

Olet aina ennen ollut mukana.

ANNA

Ennen — niin.

EEVA-KAISA (avaa senkin laatikon ja asettuu tuolille sen eteen kajoamatta kuitenkaan mihinkään, katselee vain)

Silloinkin oli juhannus-aatto.

ANNA (katsoo äitiään)

Milloin?

EEVA-KAISA

Silloin — kun ensi kerran täyttelin tätä laatikkoa. Tämä on nyt kolmaskymmenes juhannusaatto siitä lukien. Niin, niin! Kaikki minä ne muistan.

ANNA

Minäkin luulen muistavani tämän aaton pitkiä aikoja.

EEVA-KAISA

Niinpä kai. Milloin on elämä kirkasta, milloin harmaata. Päivemmällä tämä ilta kuitenkin lupaili parempaa — tavallista parempaa.

ANNA

Äiti rakas! Luulen, että olet saanut kätkeä sydämeesi monta harmaata hetkeä. Mutta minä pyydän, älä välitä tästä! Minuahan tämä ensi sijassa koskee ja minä selviän tästä. Varmasti selviän — ellei Attea täällä suututettu niin sydänjuuria myöten, että — että ei enää välitä minustakaan.

EEVA-KAISA

Janne näkyi soutaneen äsken lahden yli. Menikö Tourulaan?

ANNA

Meni hakemaan sieltä tarkempia tietoja, kun sinä et kerro asiasta muuta kuin isän kiellon.

EEVA-KAISA

Minua rupesi niin huimaamaan ja korvat alkoivat humista — silloin — isän puhuessa — ettei minusta ole kertojaksi.

ANNA

Niin, min, äiti-kulta! Kyllä arvaan. Sinä et sellaista kestänyt. Ei puhuta siitä enää! Onkin vallan sivuseikka mitä isä kieltonsa lisäksi sanoi.

EEVA-KAISA

On kyllä niin. Kieltohan on pääasia, mutta — mutta —

ANNA (huokaisten)

Niin, niin! Siinä voi olla monta muttaa, mutta niiden muttien perille pääsemme heti, kun Janne palaa Tourulasta. Minun on koko syy! Miksi en pitänyt tarkemmasti varalta Aten lähtöä.

EEVA-KAISA

Millä sitä piti! Tulivat kuin ryöppy — ja samassa ryöpyssä lähtivät.

ANNA

Sepä se. Auton torvi säikäytti minut suin päin pihalle — mutta silloin olivatkin jo tiessään.

EEVA-KAISA (hetken kuluttua hiljaisesti)

Kävisiköhän nyt niin, että — että Atte ei enää peräisi asiaansa?

ANNA

Sellaista en ajattele, ellei ole vallan mahdottomia tapahtunut.

EEVA-KAISA

Entä, jos perää, niin mitä sinä sitten aiot tehdä?

ANNA

Niin — sitä en tällä hetkellä osaa sanoa.

EEVA-KAISA

Minä en ollenkaan ymmärrä, kuinka päin tässä talossa sitten elämää jatketaan, jos isää ruvetaan vastustelemaan.

ANNA (nousee ja menee äidin luo ja hyväilee häntä, hellästi)

Voi äiti-riepuseni! Pikku riepuseni! Monesti kai on sellainen pelko mieltäsi ahdistanut, mutta minun tähteni se ei saa sitä tehdä. Jos minä jään kotia, niin minä en tule myrskyjä nostattamaan.

EEVA-KAISA

Herran tähden! Minne sinä menisit?

ANNA

Älä nyt hätäile! En minnekään aio. Sanon vain, että jos kotona olen, niin en ole täällä riitojen jatkajana. Voit aivan rauhoittua tästä asiasta ja luottaa minuun kaikessa — mitä kohtalo sitten tuoneekin mukanaan.

EEVA-KAISA

Ei uskoisi, että olet niin rauhallinen ja viisas, vaikka olet aina ollut iloinen kuin peipponen. Minä en ole niin voimakas kuin sinä — vaikka — ehkä minä en ollut yhtä iloinenkaan — aikoinani. (Kuuntelee.) Vaietaan nyt. Sieltä tulee joku! Voi olla isä.

JANNE (tulee ulko-ovesta)

Huh! Kuuma tuli! Kuuma! Mutta sen vain sanon, että kilpa-soutaja minusta tulee. Uskotteko, että soudin lahden poikki seitsemässä minuutissa? Ette? No, niin! Venheessähän minä soudinkin.

ANNA

No, tapasitko Aten?

JANNE

Totta kai tapasin. (Menee taputtamaan äidin olkaa.) Ja hän lähetti äidille terveisiä ja pahoitteli kovin, ettei saanut hyvästi jätetyksi siinä lähtöhötäkässä. Lupasi parantaa tapansa vastedes.

EEVA-KAISA

Eikö Atte ollut kovin vihainen meille?

JANNE

Ei sinnepäinkään! Sanoi vain toimekkaana, ettei niitä Annan tapaisia tyttöjä sovi noukkiakaan kuin marjoja mättäältä. Vakuutti vielä isäukon olleen oikeassa, kun sanoi, että muijajahdissa pitää olla riuskempi peli.

ANNA (menee sohvanurkkaan)

Noo — ei kai hän niin sanonut? Atte?

JANNE (nauraa)

Olet oikeassa! Atte ei kylläkään juttele erin riuskasti, mutta koko pakana se on toimimaan ja saamaan aikaan. Telefooni siellä kilisi ja kalisi, kun tulin kartanolle. Ja kun astuin isännän kamariin, niin jo mies istui pöydän ääressä kynä kourassa. Paitahihaisillaan oli ja töhersi kuin riivattu. (Kaivaa taskustaan kirjeen Annalle.) Ehkä hän sitä seikkaa pyytää anteeksi tässä kirjeessä.

ANNA (hypähtää ylös)

Kirje — minulle? Anna tänne! (Sieppaa kirjeen ja ryhtyy lukemaan.)

EEVA-KAISA

No, kuule, Janne! Ei Atte kai sitten aio heittää Annan asiaa silleen? Sano!

JANNE (asettuu keinutuoliin tupakoimaan)

Onko äiti luullut Atesta sellaista? Atte ei heittele mitään. Mutta jos hänet heitetään ovesta ulos, niin uskon hänet sellaiseksi härkäpääksi, että palaa.

EEVA-KAISA

Enhän tiennyt mitä piti luulla sellaisen kohtauksen jälkeen.

JANNE

Niin — se kuului olleen koko kirpeä, mutta Atte ei pakenekaan saunanlauteilta löylyn lyömänä. Siinä on mies, joka ei hevin unohda pääasiaa tällä kertaa — ja pääasia on Anna.

EEVA-KAISA

Mutta kyllä hän sitten talttua saa — ja odotella. Tunnethan isän.

JANNE

Hm — jaah! Jaa, jaa! En osaa sanoa siihen mitään. Pitää miettiä. Mutta sen voin varmasti sanoa, että äiti saa olla rauhallinen kuin pääskysen muna pesässä. Mitään pahaa ei tule tapahtumaan enää, vaikka Atte kyntääkin sarkansa päähän asti.

EEVA-KAISA

Mitä sinä sellaisilla puheilla tarkoitat?

JANNE

En mitään muuta kuin rauhoittaa äiti-muoria. En mitään muuta kuin sanoa, että Atte on mies, johon voi luottaa. Sitä ei ole tällä hetkellä unohdettava — eikä vastedeskään.

ANNA (käärii kirjeen kokoon ja pistää taskuunsa)

Hyvä on! Näin on hyvä!

JANNE

No, oliko siinä anteeksipyyntö niistä paidan hihoista?

ANNA (menee äidin luo)

Ei! Mutta siinä oli sydämellisiä terveisiä äidille. Sellaisia terveisiä, että äidin tulee täst'edes aina hymyillä, kun ajattelee Attea ja minua. Muistatko, äiti? Aina hymyillä! Muista sinäkin Janne, että äidin pitää niin tehdä! Näes, äiti! Ehkä isäkin sitten oppii hymyilemään. Isä kyllä nauraa paljon, mutta ei hymyile koskaan.

JANNE

Sinäpä sen sanoit! Kas — sitä en ole tullut ennen ajatelleeksi. Tosiaankin! Isä ei koskaan hymyile.

EEVA-KAISA

En minä usko, että me vanhat ihmiset enää opimme mitään uusia asioita — vaikka kyllähän isä sanoo, että meidän pitäisi vielä vähän juoksahtaa ajan perässä — ja yritellä ymmärtää tätä nousevaakin polvea.

JANNE

Onko isä siitä puhunut äidille oikein vakavissaan?

EEVA-KAISA

On — oikein tosissaan. Mutta minä vain en ymmärrä, millä tavoin tämä Annan asia —

ANNA

Älä nyt ajattele sitä! Älä päästä päähäsikään mitään ikävää minusta! Näethän, että minäkin olen iloinen! Minä olen niin iloinen, että, että — (polvistuu äidin viereen ja painaa itkien päänsä äidin helmaan.)

EEVA-KAISA

Anna kulta! Sinähän peloitat minua! Mikä sinun on?

JANNE (pyyhkii tuskastuneesti otsaansa)

Älä välitä, äiti! Annassa on vielä pikku-tyttöä. On usein sanonut, että häntä itkettää, kun äiti muuttaa sinne uudelle puolelle. Mutta ajattele nyt, Anna! Eihän tässä Amerikan matkasta ole kysymys. Ei rapakolle asti?

ANNA (nousee ja pakoittautuu rauhalliseksi)

Anna anteeksi, äiti! Minusta vain — tuntui yhtäkkiä niin hyvältä, että rupesi itkettämään. Älä ole pahoillasi, äiti! Ethän, rakas äiti? Olen aina sinun kiltti ja hyvä Annasi. (Suutelee äitiä otsalle.) Ja nyt menen kuistille vähän vilpaantumaan. (Katsoo ovella taakseen.) Ja — jutelkaa te jotakin hauskaa sillä aikaa! Puhele, Janne, äidille huvittavia asioita minun poissaollessani! (Menee ulos oikealle.)

JANNE

No, kyllä minä puhelen kuin kaupparatsu. Ja jos se ei auta, niin rupean tanssimaan ristitikkua.

EEVA-KAISA (on katsellut Annaa koko ajan)

Miksi Annalla oli niin outo ilme kasvoillaan? Huomasitko? (Työntää laatikon kiini.) Mikä ihme tyttöön on mennyt?

JANNE

Kyllähän äiti sen ymmärtää, että jännitys alkaa vähitellen laueta. Parasta on antaa hänen olla yksinään. Asia on sillä tavalla, että he ovat vakavasti kiintyneitä toisiinsa — ja ratkeaman uhka näytti peloittavalta. Sellainen käy nuoren tytön hermoille.

EEVA-KAISA

Mitä luulet, että Aten kirjeessä oli? Näin, että Annan silmät ensin tummenivat ja sitten alkoivat välkehtiä.

JANNE

Ensin kai oli ikävää ja kaihoa ja sitten oli silkkaa iloa ja riemua. Sellaisia kai ne rakkauskirjeet tavallisesti ovat, että

»Voi kun on ikävä ja voi kun on lysti että silmissä vesi kiehuu, kun kultani leiskuu mun mielessäni että hamehen helmat liehuu.»

Kaipa äiti sellaisia virsiä on kuullut. Jokaisella reen pankolla niitä laulellaan.

EEVA-KAISA (hyväntahtoisesti)

Sinä nyt olet! Koetat puhua minut pyörryksiin.

MATTI (tulee vasemmalta)

Eipä tänä juhannuksena paljon välitetä juhannuskoivuista. Miehet ovat pistelleet niitä mihin on sattunut. Joko sinäkin, Janne, olet tulossa pirtin istukkaaksi?

JANNE (nousee liikkeelle ja kurkistaa joskus akkunasta)

Meininki tässä kai jo käy akottumiseen päin. Mieli ei enää hyväile linnun laulupuita. Mutta tosiaankin! Kai mahtoivat jättää tien auki, että pääsee veräjästä pihalle — ja pihasta pellolle? Näkyypä pääsevän.

MATTI (on istunut keinutuoliin)

Kai siitä sinun liinukkasi läpi pääsee, jos pidät keskitietä. Aiotko huomenna käydä Rautialla?

JANNE

Kyllähän siitä puhe oli, mutta taitaa jäädä jutuksi.

MATTI

No? Miksi?

JANNE

Kun ylihuomenna on sunnuntai — se kuuliaispäivä, niin eihän tuota joka päivä kehtaa ajella.

MATTI

Minun mielestäni olisi mukavampaa olla ensimmäisenä kuuliaispyhänä käymättä. Ennen vanhaan pidettiin sellaista tapaa arvokkaana.

JANNE

Käyhän se sellainenkin tapa. Rehvastelee vain muina miehinä ja luulee olevansa piilossa kuin jänis taniaisessa.

MATTI

No, niin tai näin! Pääasia, että taloon saadaan pikapuoliin uusi hallitus. Onko Rautialla jo päätetty hääpäivästä?

EEVA-KAISA

Jaakonpäivän tietämästä puhelimme Rautian emännän kanssa.

JANNE

Eikä sitä minun tietääkseni ole toisin sijoiteltu. Vakava meininki!

MATTI

No, pidetään sitten kiini Jaakonpäivästä. Minä en pidä turhista vetkutuksista. — Minä puolestani kyllä teen selvän pelin heti pyhän jälkeen.

JANNE

Minkälaisen pelin?

MATTI

Selvän! Sanoinhan sen. Maanantaina tehdään talonkirjat. Astukoon Janne aisoihin ilman muuta. (Nauraa.) Olin minäkin isäntä jo ennen emännän tuloa — ja näkyipä tuota aikaa olleen tarpeeksi riiasteluun silti.

JANNE

Sitä asiaa en kuurra enkä kaarra, vaikka toivommekin sekä Helmi että minä isän ja äidin ohjailua ainakin aluksi. Alku kuuluu tappavan.

MATTI (leveästi)

Ilman ohjailua minäkin tartuin isännyyteen — ja äitisi samoin emännyyteen — ja hetipä tässä pärjättiin. Itse on jokaisen oltava, mitä on! Saa tottua puntaroimaan tekonsa ja toimensa. Se se opettaa. (Nauraa.) Ja mikäpä siinä! Nykyajan nuorethan ovat itsetietoista väkeä. Olkoot omataitoisiaankin!

JANNE (iloisesti)

No, minkäpä sille sitten! Pystytään pois vain! Mutta taitaapa katseleminen tuntua teille molemmille aika oudolta — vaikka — se onneakin tuottaisi.

MATTI

Mepä emme jääkään tänne katselemaan teidän touhujanne. Äiti ja minä lähdemme huvireisuille.

JANNE

Soo! No, se on oikein! Kylläpä teillä molemmilla onkin syytä pieneen huvitteluun — kymmenvuotisten töitten jälkeen.

MATTI

Miksi ei huvitteluunkin! Miksi ei! Mutta oikeastaan — syyt ovat syvemmällä.

JANNE

Vai niin!

MATTI

Niin! Näes! Hoetaan myötäänsä maailman edistyksestä, uudesta nousukaudesta ja ihmisten sivistyksestä — ja vaikka mistä. Vähempikin melu riittää huomauttamaan, että tässä ollaan niinkuin kelkasta pudonneita. Ja teistä moniaat puhuvat niin viisaasti ja tietäväisesti, että oikein pintaa karmii. Hyi, saakuri! Mutta mepä istummekin junavaunuun ja rupeamme kurkkailemaan ympärillemme.

JANNE

Junavaunun akkuna ei vain taida olla tarpeeksi laaja tirkistysreikä.

MATTI

Ei! Mutta juna kuljettelee meidät kaupunkeihin, maakuntajuhliin, karjan ja viljan koekeskuksiin ja sellaisiin paikkoihin, missä on nähtävää ja kuultavaa. Eikös tästä kaikesta saa, mielestäsi, ylimalkaista käsitystä siitä, missä kuljetaan ja mihin päin ollaan menossa? Häh?

JANNE.

Tavallisestihan ne elämän ulkonaiset puolet ovat hyvinkin näkyvillä maailman markkinoilla. Ja sitä varten ovat, että niitä katseltaisiin ja otettaisiin opiksi.

MATTI (katsoo hetken Jannea)

Sinä välttelet jotakin! Sohit kuin seipäällä! Mikä minun meiningissäni ei käy mielesi mukaan? Ammu pilkkuun, poika!

JANNE

Sitä ylimalkaisuutta myöten olen yhtä mieltä isän kanssa.

MATTI

Jahah! Saakuri! Taidat tähdätä jonnekin — johonkin maaliin, jota minä en näe — vai? Kauasko?

JANNE (seisahtuu isän lähelle)

En tähtää kauas — ulospäin. Mutta minä pidän maailman menon ja edistyksen tärkeimpänä kohtana meidän oman, sisäisen markkinakelpoisuutemme. Karjamme ja kalumme kai vähitellen kelpaavat, mutta keIpaammeko me itse?

MATTI (ymmällä)

No, pannahinenko meitä estäisi?

JANNE (hymyilee)

Pannahinenpa kai. Yhdenlainen yhtä ja toisenlainen toista. Mikä mitäkin. Sisäänpäin on vaikea katsella.

MATTI (avuttomasti)

Kuules, äiti! Nyt se saakuri taas puhuu sellaista, jota ei ymmärrä.

EEVA-KAISA

Janne kai tarkoittaa, että me kasvatamme hyviä varsoja ja vasikoita —

MATTI (keskeyttää äkkiä)

— mutta itse mullikoiinme töittemme keskessä! Niinkö?

EEVA-KAISA (arasti)

Minä vain luulin ymmärtäväni Jannen ajatuksen.

MATTI

No, sano sitten niin, että minäkin ymmärrän!

EEVA-KAISA

Jos me tahdomme, että meillä on kaikkea maallista hyvää, niin pitää meidän myös tahtoa, että olemme — hyviä ihmisiä. Pitäisi kai meidän hoitaa sielujamme ainakin yhtä hyvin kuin viljojamme — ja kanssa-ihmisiämme ainakin yhtä vaalien kuin karjojanmme.

JANNE (hellästi)

Niin, äiti! Aika luikua siihen suuntaan ja — vieläpä — yhtä yksinkertaisestikin. Sellaisesta mielestä syntyy jotakin ihmisen ja ajan arvoista.

MATTI (kailottaen)

No, kuka saakuri nyt sitten on tässä teidän mielestänne kuin karjan susi? Häh? Kuka?

EEVA-KAISA (katselee käsiään helmassaan)

Ainakin minussa on paljon vikoja.

JANNE (katselee ulos ja vaikenee).

MATTI (on taisteluhaluisena odottanut vastausta, mutta kun sitä ei ilmene, ryhtyy nolona hommailemaan piippunsa kanssa).

ANNA (tulee hetken kuluttua ulkoa ja juoksahtaa suoraa päätä äidin luo, polvistuen hänen viereensä)

Älä ole minulle vihainen, äiti! Älä ole!

EEVA-KAISA

Lapsi kulta! Eihän ole mitään syytä olla sinulle vihoissa.

ANNA

Mutta vaikka olisikin! Minä voin olla nurinkurinen joskus. Ja jos sellaiseksi tulen, niin säästä pahastumisesi! Säästätkö?

EEVA-KAISA

Säästänpä hyvinkin —

ANNA (nousee nopeasti)

Kiitos — rakas äiti! (Menee isän luo ja ojentaa empien kätensä.) Tahtoisin sanoa isälle, etten ole kevytmielinen enkä huimapäinen, mutta — minä rakastan Tourulan Attea. Etkö sinä voi sallia sitä?

MATTI (pahantuulisena)

En! Sitä minä en voi sallia. Sellaiset hulluttelut saat unohtaa!

ANNA

En voi unohtaa onneani. Anna minun tulla onnelliseksi!

MATTI

Varmasti annankin. Juuri siksi varjelen sinua onnettomuudelta.

EEVA-KAISA

Ajattele nyt, isä! Ajattele vielä!

MATTI

Olen ajatellut. Tourulan Atte ei ole koskaan astuva meidän Annan tielle.

ANNA (pusertaa nopeasti veljensä kättä ja juoksee ulos).

MATTI (on katsahtanut äitiä, eikä huomaa Annan poistumista, etsii Annaa katseillaan)

Mitä se tuuliviiri nyt touhusi? Vaikka — mitäs niistä! Kakarat ovat kakaroita.

EEVA-KAISA

Ei Anna enää niin pahoin kakara ole — kahdenkolmatta ikäinen.

MATTI

Kuulehan, äiti! Emmeköhän ole yhtä mieltä siitä, että naiset eivät koskaan miehisty. (Nauraa ylimielisesti, mutta nauru taittuu kuin naulaan, kun —)

ATTE (astuu reippaasti sisään ulko-ovesta).

MATTI (pysäyttää keinutuolinsa)

No? — Noh?

ATTE

Hyvää iltaa!

EEVA-KAISA (nousee säikähtyneenä)

Jumala antakoon!

MATTI (nousee)

Jäikö äskeiseen aitaan rakoja vai —? — Mitä asioit?

ATTE (rauhallisena)

Tulin tuomaan tätä kirjettä isännälle. Voisin sanoa sen sisällön, mutta kun asia vaatii, että tutustutte siihen vasta minun lähdettyäni, niin jätän sen tuohon pöydälle. (Heittää kirjeen pöydälle.) Toivotan Annan rakkaalle äidille rauhallista juhannusta! (Menee nopeasti ulos.)

MATTI (kuohahtaa)

Mitä sakramenskatun saakurin ilvettä tämä on?

EEVA-KAISA (painuu tuoliin)

Minä aavistan jotain, joka kovin peloittaa.

JANNE (menee äidin luo)

Usko minua! Ei enää tapahdu mitään. Attehan meni jo.

MATTI

Menihän se riivattu — mutta — (kuuntelee) — mitä melua sieltä kuuluu?

JANNE

Mistä?

MATTI

Portaista — ja nyt kartanolta — (Menee nopeasti akkunaan, jonne toisetkin rientävät.) Mitä? Eikö se ole Anna —?

EEVA-KAISA

Anna, Anna!

JANNE

Suotta äiti huutaa — autohan kääntyy juuri portista —

MATTI (pudistaa nyrkkiään pihaan päin)

Surma! Surman syötävä —!

JANNE (taluttaa äidin sohvaan, kuiskaten)

Nyt on äidin muistettava kaikki, mitä Anna on sanonut. Ja myöskin, että Atte toivotti äidille rauhallista juhannusta.

EEVA-KAISA

Voi minun päiviäni! (Pillahtaa lohduttavaan itkuun)

MATTI (kääntyy akkunasta kädet nyrkissä)

Horna ja helvetti — ja — ja — (kömpii keinutuoliin koetellen kurkkuaan kuin tukehtuisi.)

JANNE (sanoakseen jotain)

Ehkä Anna lähti vain huviajelulle — hänkin.

MATTI (hetken vaitiolon jälkeen)

Saamme nähdä. Avaa tuo paavin pulla ja lue se!

JANNE (avaa kirjeen ja lukee)

»Hankalan isännälle.

Oikein sanoitte, ettei mies saa istua kuin vahinko nurkassa kenenkään ilkuttavana. Kun tämän otin opikseni, niin muistin samalla, että Hankalan isäntä oli kerran menneisyydessä ryöstänyt Tourulan tyttären emännäkseen. Asiassa ei mielestäni ole mitään pahaa, mutta pistipä sentään päähäni tasoittaa tuo vanha velka. Vanha tarina neidon ryöstöstä tuntui kaipaavan kirkastamistakin, ettei kokonaan unohtuisi.

Kun tätä luette, olemme Annan kanssa jo vähintäin Rautian ristillä, ja siitä poikkeamme sille tielle, mikä enimmin sattuu meitä miellyttämään. Tervehtien

tuleva vävynne _Atte Tourula_.»

(Kääntelee kirjettä.)

Enempää tässä ei näy olevan, eikä tätä kai lisä parantaisikaan.

MATTI (lyö nyrkkinsä pöytään)

Roisto — ryöväri — rosvo!

EEVA-KAISA (on lopettanut itkunsa ja kuunnellut kirjettä kiintoisesti)

Älä, herran tähden, isä! Minun mielestäni kirje oli leppoisa.

JANNE (hyväntuulisesti)

Olihan se ryövärin kirjeeksi aika mukava. Minä pahoin pelkään, ettei se meidän isäntä kirjoittanut mitään sille Tourulan isännälle — silloin — mustassa menneisyydessä. Ihmiset taitavat sentään vähin erin muutella sisäisiä muotojaan.

MATTI (katsoo pitkään toista ja toista, mutta ei sano mitään, painaa vain lakin päähänsä ja lähtee ulko-ovea kohti, hitaasti kuin taakan painamana).

Väliverho

KOLMAS NÄYTÖS.

Seuraavan sunnuntain iltapäivä.

JANNE (istuu keinutuolissa ja lueskelee sanomalehteä).

EEVA-KAISA (tulee hiljaisena vasemmalta ja katseltuaan vähän ympärilleen, ottaa kirjahyllystä jonkin hartauskirjan ja asettuu sohvalle, avaa kirjan, mutta jää katselemaan eteensä).

JANNE

Minulla ei ole mitään tärkeätä luettavaa, jos äiti haluaa keskustella.

EEVA-KAISA

En tiedä mitä haluan. En ainakaan viihtynyt siellä uudella puolella.

JANNE

On tietysti outoa näin alussa.

EEVA-KAISA

Ei se ole yksin outoutta. Näes! Kun sinne muutettiin sellaisena riitaisena päivänä, niin sumentuu mieli vaikkei tahtoisikaan.

JANNE

No, eihän oikeastaan kukaan riidellyt. Sanoithan ettei isä vielä eilenkään puhunut juuri mitään.

EEVA-KAISA

Ei puhunut eikä pukahtanut. Toissa ilta ja eilinen päivä olivat minulle kovin tuskallisia.

JANNE

Entä tänään? Alkaako isä antaantua?

EEVA-KAISA

Eihän se enää tänään ole ollut ihan mykkänä. Mutta sentään! Minua siellä vain itketti. Tulin tänne.

JANNE

Parasta onkin, että isäukko hautoo itsensä kyllin kypsäksi yksinäisyydessä.

EEVA-KAISA

Mitä sitten odotat isältä?

JANNE

Täytyy kai isän vanhan Aatamin taittua. Ei kai hän kauan voi seistä ypöyksin kaikkia vastaan. Isä on hyvä mies, mutta ei hän ole tottunut juuri paljon panemaan arvoa niille, joitten kanssa on joutunut tekemisiin. Mutta sattuipa nyt tielle sellainen kallio, joka ei siirtynyt.

EEVA-KAISA