Part 9

Katri lakkasi nauramasta ja pysähtyi jäykkänä, liekehtivin silmin.

-- Mitä teatteritemppuja tuo on? Suutele minua iloisena ja tyytyväisenä, niinkuin pikku vaimon sopii!

-- Ole hyvä ja ota pikku vaimon suutelo, -- vastasi Katri seisten yhä paikallaan.

Laine kumartui hänen puoleensa, kosketti huulillaan otsaa ja poistui huoneesta.

Katrin sydän jyskytti rajusti ja hänen kätensä oli puristunut nyrkkiin hameentaskussa. Vaikeata oli hänen ollut estää sitä nousemasta työntämään miestä luotaan. Kun Valto poistui, hengitti hän raskaasti, huohottaen helpotuksesta, eikä tyyntynyt, ennenkuin näki, ettei Valto palannut.

-- Se oli huono enne! -- sanoi hän itsekseen puoliääneen, niin kiihkeä oli hänen mielentilansa vieläkin.

-- "Pikku vaimo", kyllä minä näytän. Toista kertaa hän ei suutele minun otsaani. "Teatteritemppu" -- se se oli teatteritemppu, suudella otsaa...!

Hän riensi kaupungille, kulki katuja umpimähkään välittämättä minne joutui, katseli akkunoita, ihaili kankaitten värejä ja kristallien ja hopeakalujen siroja muotoja, seurasi hienosti puettuja naisia tehden havaintoja heidän liikkumisestaan, heidän tavastaan pysähtyä akkunan eteen ja käydä sisään ostoksille. Katri seurasi mukana, kyseli hintoja herättäen huomiota huonolla ruotsinkielellään. Se harmitti häntä, ja sitten koko leikkiin kyllästyneenä hän otti auton ja ajoi takaisin hotelliin.

Valto oli huoneessa ja otti hänet syliinsä, aivan kuin ei mitään olisi sattunut. He unohtivat pitkässä suutelossa maailman harmeinensa.

Nyt Valto oli hyvällä tuulella, kertoi puhelleensa tuttavien kanssa ja sopineensa illanvietosta. Ensin piti mennä ostoksille, laittaa rouva hienoksi.

-- Minulla ei ole halua, -- sanoi Katri.

-- Se on minulle suuri riemu, kun saan ostaa sinulle ihan kaikki, alusta loppuun pukea sinut, että olisit aivan omani, -- puhui Valto suudellen hänen kaulaansa.

-- No mennään sitten! -- myönsi Katri huumaantuneena. -- Rakas, hyvä poika, osta minulle kaikki, minä teen, mitä tahdot, ja olen taaskin ylpeä Valtostani, komeasta Valtostani.

-- Mikä kumma sinussa huumaa minut, tekee ihan hulluksi, en tunne enää itseäni, olen kuin lankavyyhti sinun käsissäsi, pikku vaimoni, pikku Katrini!

He ajoivat kaupungille ja aterioivat eräässä laitakaupungin ravintolassa saadakseen olla aivan vapaita välittämättä ympäristöstä.

Viereisessä pöydässä oli vallaton seurue naisia ja puolihumalaisia miehiä. Eräs naisista heitti pureskelemansa kukan Valton eteen pöytäliinalle, samalla kun ohitse astuen poistui salista.

Katri kuuli hänen sanansa "Päivää", jonka hän lausui selvällä suomenkielellä. Valto kääntyi suuttuneena ympäri, mutta nainen poistui taaksensa katsomatta.

-- Miksi et kutsu häntä takaisin? Hän oli suomalainen, ihan varmasti, ja niin tutunnäköinen.

-- Kuinka se uskalsikin! -- tuiskahti Valto.

-- Sano, tiedätkö hänen nimeään?

-- Älä kysele, sellaisia naisia ei tunneta!

-- Hyvä ihme, mutta jos nyt tuntee, ja sinä tunsit hänet varmasti.

-- Minä voin tuntea keitä tahansa, mutta minun vaimoni ei tunne sellaisia naisia, ei missään eikä milloinkaan, ymmärrätkö?

-- En, -- sanoi Katri. -- Sellaista ihmistä ei ole, jota en minä tahtoisi tuntea, jos kerran tunnen. Minä tervehdin häntä vasta, kun tapaan! -- lisäsi Katri uhalla.

-- Sen sinä jätät kauniisti tekemättä, -- sähisi Valto hiljentäen äänensä kuiskaukseksi.

-- Näyttää siltä, kuin sinulla olisi joku syy kieltää tuntemasta tuota naista, kuin pelkäisit itsesi puolesta.

-- Et suinkaan sinä kuvittele, että minä olen tämänpäivän lapsi naisten suhteen?

Katri punastui. Hän ei ollut koskaan ajatellut sitä puolta asiassa. Nyt alkoi outo temmellys hänen mielessään, eikä hän voinut katsoa Valtoa silmiin eikä vastata. Hän istui tuolillaan nojaten käsillään pöytään kuin lumottu, häveten, jähmettyneenä, valmiina itkemään. Leipä mureni hänen hyppysissään, ja kova kuoren sirpale repi kynsilihaksen. Veripisara tipahti pöytäliinalle. Kipu palautti hänet tajuihinsa, ja aivan kuin pahasta unesta heräten hän tuijotti Valtoon pöydän toisella puolella. Omituinen turvattomuuden tunne sai hänet valtoihinsa. Valto oli hänelle kummallisen outo ja ympäristö vihamielinen, mutta hän oli kuin tuoliinsa sidottu, ei jaksanut liikahtaa, ei katkaista äänettömyyttä.

-- Miksi sinä tuijotat? Voi pyhä yksinkertaisuus, luulitko sinä tosiaan, että minä...? -- Valto nauroi väkinäisesti.

Katri olisi tahtonut lyödä itseään kyynelistä, jotka suuttumus pusersi hänen silmistään, ja hän puri huultaan nousten pöydästä ja kääntyen pois Valtosta peittääkseen häneltä liikutustaan.

He ajoivat keskikaupungille, ja Valto tahtoi nyt ostoksille, mutta Katri ei vastannut hänen moniin ehdotuksiinsa peläten kyyneltulvan ylivoimaa, joka uhkasi joka hetki tehdä lopun hänen vaivoin ylläpitämästään tyyneydestä.

-- No, olkoon sitten, -- sanoi Valto suuttuneena, pysäytti auton heidän hotellinsa eteen ja jätti Katrin yksin, poistuen kaupungille.

Katri astui hitaasti ylös portaita, ja monenmoiset ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Hän oli yhdeksäntoistavuotias ja silloin on ankara. Ensi kertaa hän tuli verranneeksi Valto Lainetta ja maisteri Harjua toisiinsa. Molemmat olivat samanikäisiä, mutta Katrilla oli tähän asti ollut se käsitys, että hänen holhoojansa oli paljon vanhempi. Nyt hän äkkiä ymmärsi erehtyneensä ihmetellen omaa sokeuttaan, kun oli antanut muodon sillä tavalla tehdä kujeita. Eihän holhooja ollut vanha. Hänen katseensa ja hymynsä oli kuin nuorukaisen, kun sen sijaan Laineen...

Katri peitti kasvot käsiinsä ja muisti holhoojansa silmäyksen heidän viimeksi tavatessaan Eläintarhan tiellä Helsingissä. Nyt hänet valtasi turvattomuuden tunne upean hotellin suojissa ja katkera koti-ikävä. Juonalassa hän olisi nyt tahtonut olla ja juoda kotikaivon vettä, uida omassa rannassa ja soudella ruuhessa ja kuunnella käkeä. Siellä se nyt kukkui. Isä ehkä soitti ja maisteri Harju kuunteli ja he puhuivat Katrista.

Hän astui huoneeseensa, ja sääli omaa itseä kohtaan pusersi vuolaita kyyneliä. Hän itki kauan, kunnes järki alkoi syytellä ja ilkkua omaa lyhytnäköisyyttä ja epäitsenäisyyttä.

-- Miksi lähteä tällaiselle mielettömälle retkelle?

-- Maailmaa katsomaan! -- sanoi hän puolustellen.

-- Miksi mennä naimisiin?

-- Ei saa kysyä, ei kysyä!

Sitä seurasi ankara ajatusten temmellys, syytöksiä, tuskallisia ja katkeria myönnytyksiä, pelkoa ja aavisteluja.

Sydän oudosti kolottavana hän pyyhki kyyneleensä silmäillen kaulakoristetta, joka kimalteli pöydän tummalla liinalla. Uupuneena kuin raskaasta työstä hän laskeutui vuoteelleen ja nukkui. Hän heräsi vasta iltapuolella ja lähti kävelylle kiitollisena Valtolle saadessaan viettää päivän yksin. Kauan harkittuaan ja mieli tasapainossa hän palasi illalla ja heittäytyi nukkumaan.

Valto tapasi hänet myöhemmin, puoleksi riisuutuneena vuoteella ilman peittoa. Hän herätti Katrin hellävaroen, sulki syliinsä kiihkoisesti, riisui kuin uneliaan lapsen ja upotti vastaväitteet suuteloihin. Rakkaus otti heidät lumoihinsa tasoittaen epäkohdat ja unhoon painaen päätökset.

Seuraava päivä kuului heille jälleen yhteisesti ja Katri oli saanut opetuksen -- olla välittämättä.

Valto oli hänelle yhtä hyvä huolimatta siitä, mitä oli ollut muille. Tapa on kerta kaikkiaan sellainen. Oliko hän, Katri, syypää? Miksi siis pysähtyä elämästä ja vaivata itseään -- niin kauan kun voi pitää toisistaan, niin kauan pitää, -- päätti Katri.

Niin päättäessään hän otaksui mielialansa ainaiseksi pysyvän sellaisena.

He olivat tavanneet Valton tuttavia, rahamiehiä ja pikkuporvareita sekä muutamia heidän naisiaan iltaisin ravintoloissa. Katri oli teettänyt muutamia uusia pukuja ja esiintyi täysin tyydyttävässä asussa vastaten niitä vaatimuksia, joita on tapa edellyttää rikkaan miehen nuoren ja kauniin rouvan ulkoasussa. Teattereissa hän ulkomaalaisena veti huomiota puoleensa, sillä Tukholman yleisö ei ole niin suuren suuri, että sinne merkki-iltoina hukkuisi edustavimmilla paikoilla. Katri oli sitä paitsi viehättävä, nuoruuden hohde ilmeikkäillä kasvoillaan, ryhdikäs, samalla hoikka, melkein hento vartaloltaan.

Rumakin nainen on kaunis rakastettuna, ja Katri tiesi kauneudestaan ja osasi peittää ontuvaisuuden puutteellisessa onnessaan. Hän kiinnitti katseet itseensä.

Valto oli siitä ylpeä näytellen maailmanmiestä, mutta oli liian huomaavainen aavistamatta, että se juuri oli merkki hänen nousukkuudestaan. Katrilla oli luontainen vaisto pysytellä ennen syrjässä kuin antautua epävarmalle pohjalle ja näyttäytyä kaikkialla ensimäisenä, vaikka niin olisi vaadittukin. Sen sijaan hän teki tarkkoja huomioita ympäristöstään, tietämättään matkien heitä ja joutuen samalla muiden seuralaistensa tasolle ulkonaisissa seurustelutavoissa.

Mihinkään läheisiin perhesuhteisiin he eivät joutuneet oudossa kaupungissa, ja Katrille teki kielikin paljon haittaa.

Kevätkausi päättyi Tukholmassa heidän ollessaan siellä toukokuun viimeisen viikon, ja he jatkoivat matkaansa Norjaan asettuen Laurvikiin, jossa Valto oli ennenkin viettänyt kesää. Se oli rauhallinen kylpylä.

Pieni tammisto, jonka varjoisassa paviljongissa he voivat lukea postinsa ja nauttia aamukahvinsa, oli heistä sen viihtyisin soppi. Alkukesän koleus esti ihmistulvan ja ulkomaailma näytti myöhemminkin ihan unohtaneen tämän pikku virkistyspaikan lähettäen sinne täyden määrän Venäjän juutalaisia, joiden pullokas kukkaro piti kylpylän toimikunnan ja lääkärit tyytyväisinä tarmokkaassa työssä. Nuori pari pysyi erossa yleisöstä viettäen kuherruskuukautensa häiritsemättä, ilman ulkonaisia kompastuskohtia.

Katri oli saanut suurimman iskunsa; kesti kauan ennenkuin hän pääsi tasapainoon. Ontuva, liian nopea kehitys pysähtyi hänessä. Elämä vaati nyt aivan jotakin toista. Ei riittänyt pienet opinnot, ei muutamat näyttämömenestykset eikä vielä lahjakkuuskaan. Hän huomasi äkkiä tarvitsevansa hellyyttä, pohjatonta, uhrautuvaa, kaikkivoipaa hellyyttä voidakseen olla tyytyväinen. Hän tiesi nyt omaavansa vastaavan voiman, tiesi tahtovansa ja voivansa kaikki -- tai ei mitään.

He olivat nykyään pitkiä aikoja vaiti. Eivät tahtoneet vaieta, tunsivat sen tyhjyyden ja painostuksen, mutta olivat siihen pakotetut, ei ollut mitään puhuttavaa.

Valto vältteli olemasta tapansa mukaan jyrkkä ja Katri varoi ilmaisemasta oikeaa mielialaansa. Hän tunsi epävarmuutta, odotti jotakin tietämättä, mitä se olisi ja milloin se ilmaantuisi. Hän tunsi vain varmasti, ettei tätä voinut kauvan kestää.

Molemmat pitkästyivät kesäänsä ja palasivat elokuun alussa kotiin toivoen varsinaisesta arkitouhusta tyydyttävää ja täyteläistä elämää.

10.

Heidän laaja huoneustonsa keskellä kaupunkia esplanadin varrella, vanhassa talossa, vaati komean sisustuksen. Valto ei enää kysynyt, mitä maksoi. Hän oli heittäytynyt täydellisesti halunsa valtaan tahtoen kerrankin näyttää, mihin hän kykenisi.

Katri jäi katsojaksi yrittäen sijoittaa hankittua tavaraa paraan aistinsa mukaan.

Hän tahtoi ensin luoda yhtenäisyyttä kuhunkin huoneeseen saadakseen eriluontoisia suojia, mutta Valto vaati kaikkialle raskaita ja kömpelöitä istuimia, vahvoja sohvia ja pöytiä. Koti sai ehdottomasti hotellin leiman.

Katri oli ostanut jo tyttönä ollessaan rouva Kaaren luona muutamia valkoisia tuoleja ja pöydän. Niihin hän nyt sai täydennyksen ja laati itselleen erikoishuoneen kotinsa äärimmäisessä kolkassa, pihan puolella.

Valto oli tuominnut sen tarpeettomaksi, mutta nuori rouva otti sen omakseen loihtien siitä itselleen turvallisen sopen. Kaikkialla muualla hän paleli ja oli levoton paeten pettymystään, joka ilkkui hänelle koleassa kodissa, Katri ei tahtonut myöntää olevansa pettynyt ja katkera liikkuessaan yksin huoneesta huoneeseen ja silmäillessään outoja esineitä, joilla ei ollut hänelle mitään muiston, ei tarpeellisuuden eikä mukavuuden arvoa. Vähitellen hän tunsi vihaavansa tätä pitkää huoneriviä valtakadun varrella, joka niin täydellisesti syrjäytti hänet antaen kaiken määräämisvallan Valtolle.

Sitä kiihkeämmin hän antautui taiteelleen ja opiskeli ahkeraan vieraita kieliä. Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka uusi kieli voi avata uuden, viehättävän ja valtavan maailman ihmiselle, joka on elänyt vain oman kielensä rajoissa, kuin lapsi suljetussa kammiossa. Hänen yksinäisyytensä täyttyi uusilla ajatuksilla, ja katkeruus häipyi ulkonaisten olojen unhotukseen.

Harjoitukset olivat teatterissa alkaneet, ja Katri tapasi jälleen Taavi Arvon.

-- Voi sinua, vanha poika, -- sanoi Katri hellästi silitellen Arvon takin hihaa, -- olet tainnut vanheta.

-- Minä jaksan kyllä hyvin, olen ihan työvimmainen, -- vastasi Arvo. -- Tahtoisin mieluimmin lähteä kiertämään maata.

-- Ai jai, se on vaarallista itsenäisyyttä, -- varoitti eräs vanhempi toveri.

Katri hymyili ja kuiskasi: -- Minä tulisin mukaasi. Lähdetään, mennään vaikka -- vaikka Lappiin!

-- Mitä tukkukauppias sanoisi?

-- Hänestä emme puhu, -- sanoi Katri likistäen huulensa kokoon.

-- Minä olen otaksunut, että sinä tahtoisit pitää salonkia, -- huomautti Arvo.

-- Minä, minäkö salonkia? Hui, hai, olen aivan liian itsekäs. Ja sitäpaitsi tahdon näytellä. Tahdon tuntea tuulta siipieni alla ja koetella voimiani. Ne ovat kasvaneet, tunnen sen. Voi sitä, joka minua nyt pyrkii estelemään! Silloin lähden, lähden vaikka Lappiin, mutta näytellä tahdon!

Nuoren rouvan äänessä oli puristettua voimaa ja ehdotonta päättäväisyyttä.

-- Kiitos, Katri, noista sanoista. En tiedä -- olen minäkin jälleen oma itseni. Sinä olet sama Katri ja varmempi kuin ennen. Nyt on elämä taas työn arvoista.

-- Miksei olisi? -- sanoi Katri katsellen ihmeissään Arvoa.

-- Et sinä tiedä. Toisinaan tuntuu kuin ei olisi mitään arvoa elämällä.

-- Arvo, lupaa minulle...

Katri vaikeni nähdessään toverinsa katseen. -- Mikä sinun on? Olethan ihan kuin pyhän innostuksen vallassa.

-- Niin olenkin, no mitä minun pitäisi luvata?

-- Että pysyt aina uskollisena ystävänäni.

-- Ei sinun sitä tarvitse pyydellä, -- sanoi Arvo likistäen toverillisesti Katrin kättä. -- Minä olen jotakin sinun vuoksesi.

-- Ole varuillasi, -- sanoi Katri. -- Minä olen käynyt hyvin herkäksi viime aikoina tuollaisten sanojen suhteen.

-- Niin, sinun elämäsi on ollut rikasta ja täyteläistä.

-- Kuka sen tietää! Kello soi, aletaan, tule Katri palasi kotiin päivä päivältä yhä onnellisempana ja tyytyväisempänä. Näytäntökausi alkoi hyvillä enteillä huolimatta sodan jatkumisesta ja yhä synkistyvästä valtiollisesta ja aineellisesta tilasta.

Valto Laine oli uppoutunut asioihinsa. Katri ei tavannut häntä vuorokausimääriin. Hän tiesi vain, että osakekauppaa käytiin ja huimaavista summista puhuttiin, ja näki, kuinka hänen miehensä oli pelikuumeen vallassa.

Katri oli melkein kiitollinen saadessaan antautua täydellisesti teatterille.

Lumi oli jo aikoja peittänyt kadut ja rekikeli täydellinen, kun Valto Laine huomautti Katrille:

-- No, nyt on kesä lopussa ja talvielämä ovella. Minä tahtoisin näyttää kaupunkilaisille kotiani ja vaimoani.

-- Vaimosi he näkevät näyttämöllä. Kotisi -- niin, sitähän sinä voit näytellä. Täällä on kyllä tilaa sadalle hengelle erällään, -- sanoi Katri syöden hyvällä ruokahalulla.

-- Sata tänne kyllä mahtuu. Mitä sanot, jos hommaisimme remupäivälliset? Maksoi, mitä maksoi!

-- Kernaasti minun puolestani.

-- Voitko alkaa huomenna valmistukset? Tänään on keskiviikko, lauantaiksi voisin lähettää kutsut.

-- Minäkö? Ei lähde mitään, en kykene, ja sitten -- ei ole aikaa. Heitä Hilman huoleksi.

-- Mitä ihmettä! Mitä minä sinulla tekisin?

-- Minulla sinä et mitään teekään, ei suinkaan siitä ole puhetta ollutkaan.

-- On, turkanen, siitä se juuri onkin puhe. Nyt vasta alkaa olla!

-- Vai niin.

Katri nousi pöydästä.

-- Minun pitää lukea osaani.

Valto Laine pyörähti samassa ovelle, kun Katri avasi mennäkseen huoneeseensa.

-- Katri, ole nyt hyvä ja kuuntele, mitä minulla on sanottavaa. Olemme viime aikoina kulkeneet hiukan eri teitä. Ne peevelin asiat -- mutta nyt sinä saat auttaa minua ja pyrkiä yhteisiin.

-- Päivällisten pidolla!

-- Älä nyt konstaile. Ymmärrät kai, että minulla on oikeus valmistaa itselleni vaikuttava asema.

-- Päivällisillä...

-- Älä koettele minun sisuani, sen varoituksen annan.

-- Jatka.

-- Tahdon, että tuttavamme saavat hyvän käsityksen suhteestamme ja kodistamme.

-- Päivällisillä.

Valto Laine löi nyrkkinsä pöytään katsoen tuimasti Katriin ja hilliten itseään sanomasta, mitä suuttumus vaati.

-- Minä olen sanonut: en kykene laittamaan päivällistä eikä minulla ole aikaa. Anna Hilman huoleksi. Lupaan olla emäntä pöydässä. En mitään muuta!

-- Ohho! -- huokasi Laine. -- Olen liian kauvan jättänyt sinut omiin hoteisiisi. Menen heti johtajan puheille ja pyydän häntä vapauttamaan vaimoni teatterin palveluksesta.

Katri tuijotti mieheensä sanattomana, heitti ylpeästi päätään katsoen silmästä silmään.

-- Siihen sinä et koske! -- Jos kuitenkin koskisin.

-- Siitä voi olla vain yksi seuraus.

-- Sinä pääset pois teatterista ja ennätät olla emäntä minun talossani.

-- Ei, lakkaan olemasta sinun vaimosi. Valto Laine nauroi väkinäisesti.

-- Pikku Katri, älkäämme yrittäkö näytellä täällä kotona.

-- Olet oikeassa, toimikaamme. Minäkään en rakasta sanailua.

Katri pujahti huoneeseensa ja sulki oven. Hän oli nyt oma vankinsa. Toinen ovi johti makuuhuoneeseen ja toinen ruokasaliin. Hänen piti odottaa, kunnes Valto poistuisi kotoa.

Suuttumuksen myrskyssä hän tuskin kykeni kuulemaan miehensä askelia toisesta huoneesta, ja hillittömässä tuskassa Valton uhkauksesta hän pian riensi huoneestaan, sieppasi vaatteensa eteisestä aikoen mennä suoraa päätä johtajan puheille, mutta äkkiä hän pysähtyi. Ei, mitä se auttaisi? Johtaja ei ollut tässä määräävä henkilö. Mitä tehdä, minne mennä? Hän rauhoittui hiukan ja mietti.

Olihan aivan selvää, ettei näin voinut elämä jatkua. Jos nyt tällä kertaa saisikin välit asettumaan myöntymällä vaatimuksiin, olisi seuraava kerta kahta vaikeampi. Sen Katri myönsi itselleen. Eteenpäin siis, mutta miten ja minne? Hän painui seinemmäksi hämärän illan niukassa valaistuksessa välttääkseen ihmisten katseita.

Olisipa maisteri Harju kaupungissa, mutta joku viikko takaperin hän kirjoitti viipyvänsä talvenkin Harjussa. Ei auttanut muu kuin odottaa ja antaa asiain kehittyä. Ei, eihän sekään kelvannut. Valto voisi uskotella johtajalle ja johtokunnalle, että Katri suostuisi eroamaan. Ei, ennen vaikka mitä! Hän päätti mennä rouva Kaaren kanssa neuvottelemaan.

-- Tuota minä olen pelännyt kaiken aikaa. Valto Laine on tunnettu mielivaltaisuudestaan, -- sanoi rouva Kaari.

-- Miksi ette varoittanut, neuvonut minua? -- intti Katri.

-- Kahden asia.

-- Olin lapsi, sokea, hän yllätti minut. En ymmärtänyt omaa tunnettani.

-- Ymmärrätkö nyt sitten?

-- Oh, en, en rahtuakaan. Sen vain tiedän, että elämäni on sietämätöntä. En tunne olevani ihminenkään, ei ole kotia, ei turvaa missään. Valto sulkee minulta tien kaikkialla. Hän vaatii väkipakolla, mitä en voi antaa mielisuosiolla. Sietämätöntä, sietämätöntä! Minulla on niin äärettömän ikävä Juonalaani.

-- Mikä sinua estää matkustamasta sinne? Laine kai suostuu mielihyvällä vaikkei muun, niin senkin vuoksi, että saa sinut tyyntymään. Olethan aivan suunniltasi.

-- Matkustaisinko nyt? En, silloin olisi ero teatterista tuossa paikassa selvä.

-- Lapsi kulta, yritä sopia Valtosi kanssa. Minä en tiedä muuta neuvoa.

-- Mahdotonta. Se uusiintuu, lykkäys merkitsee vain pahempaa loppua.

-- Etkö sinä voisi järjestää noita päivällisiä? -- kysyi rouva Kaari viattomana.

-- Minäkö ne järjestäisin? Yhtä hyvin voisin nostaa tämän talon perustuksiltaan.

-- No, no, emännöitsijäsi tekisi työn, sinä olisit olevinasi touhussa, niinhän tavallisesti on.

-- Sitä en tahdo, en siedä sitä ajatustakaan, että olisin Valtoa varten olemassa ja hänen kyökkiään pönkittämässä.

-- Katri, tuohan on käsittämätöntä. Olethan sinä lapsi, mutta avioliitto ei ole leikinasia eikä mielivalta sovellu elämän ohjeeksi. Sinä olet miestäsi varten.

-- En, minä olen teatteria varten ja siinä pysyn! -- huusi Katri.

-- Olemme sitten eri mieltä enkä minä käsitä, miksi menit naimisiin.

-- Tahdoin olla mieheni ystävä tai rakastettu! -- huudahti Katri hehkuvin kasvoin.

-- Ja olit niin kauvan kuin kuherruskuukautta riitti. Sitten tuli arkielämä, ja seinä nousi eteen.

-- Mielivalta on Valton puolella.

-- Minusta tuntuu olevan yhtä paljon sinun puolellasi.

-- Ette käsitä minua, ehkei kukaan muukaan käsitä.

-- Tahdotko, että tulen puhumaan miehesi kanssa?

-- Oi tulkaa, minä pyydän.

-- Sinä siis uskot, että hän myöntyy.

-- En minä luota siihenkään, mutta -- mitä tahansa. Teatterissa minä pysyn.

-- Luuletko Valton olevan kotona?

-- Hänet tapaa aina puhelimella vaikka keskiyöllä. Hän ei ole koskaan muualla kuin jonkun puhelimen päässä, -- vastasi Katri.

-- Se on oikean liikemiehen avu, -- muistutti rouva Kaari.

-- Ihmettelen vain, aikooko teatteri myydä minut miehelleni edullisilla hinnoilla.

-- Katri!

-- Niin, siitä kai tulee kysymys.

Rouva Kaari soitti, ja Laine lupasi odottaa häntä.

-- Minä odotan täällä, -- sanoi Katri.

-- Ei suinkaan. Mitä minä, vanha vaimo, hänelle sanon? Sinua hän tahtoo tavata ja saada taipumaan. Tule mukaan!

-- Minä en voi taipua.

-- Eikö niitä päivällisiäkään valmistamaan? -- pyyteli rouva Kaari.

-- En, tuhat kertaa en!

-- Sitten kai on turhaa yrittää.

-- Menkää kuitenkin, minä pyydän.

Rouva Kaari katsoi lemmikkiinsä, pyöritti päätään ylen surullisena ja lähti.

Tunnin kuluttua hän palasi masentuneena.

-- Valto Laine on neuvotellut johtajan kanssa ja saanut lupauksen sinun erostasi, heti kun johtokunta ennättää kokoontua, -- sanoi hän synkkänä.

-- Hän on pilannut minulta kaikki, kaikki! -- mutisi Katri pusertaen käsiänsä nyrkkiin ja tiivistäen ajatuksensa ja päättämiskykynsä.

-- Älköön luulko, että minä taivun, ennen -- --

Rouva Kaari ei kuullut jatkoa, sillä Katri kätki kasvonsa sohvatyynyyn purren sitä estääkseen tuskanhuudon purkautumista.

Hän jäi siksi päiväksi rouva Kaaren luo saapuen harjoituksiin teatterissa kuten tavallisesti. Johtajan tavattuaan hän pakotti itsensä rauhalliseksi sanoessaan:

-- Tukkukauppias Laine on puhunut teille minun erostani teatterista. Minä en suostu vapaaehtoisesti luopumaan urastani, mutta jos te minut heitätte täältä, niin lähden suoraa päätä.

Johtaja kohautti hartioitaan ja hymyili.

Katri tuskin tiesi sinä päivänä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaikki kietoutui sameaan sumuun, jossa hän haparoi turhaan tarttuakseen johonkin tuskassaan ja hädässään.

Taavi Arvo, huomaten hänen erikoisen mielentilansa, veti hänet väliajalla näyttämöllä syrjään.

-- Mitä on sattunut? Olet niin levoton. Katrin sanat syöksyivät koskena ja ryöppynä sytyttäen toverin suuttumuksen.

-- Ei vielä, ei vielä ole sinua myyty. Sinä et ole yksin, sinua ei nujerreta. On niitä, joilla...

Taavi Arvo rauhoitti Katria, puhui vakuuttavasti ja maltillisesti, kunnes sai hänet uskomaan, ettei kaikki vielä ollut menetettyä. Harjoitusten päätyttyä hän pyysi saada puhutella johtajaa, joka auliisti kertoi herra Laineen vaatimuksesta.

-- Näkyy olevan jyrkkä herra, lupasi lahjoittaa teatterille tuntuvan summan, mutta rouvansa hän vaatii vapaaksi -- mieluimmin heti, jos se vaan hyvin käy päinsä.

-- Entä te, johtaja, mitä vastasitte?

-- Kahden asia, kolmannen korvapuusti. Jos ne kaksi ensin ovat selvillä keskenänsä, on täällä niinkuin olla pitää. Me emme suosi skandaaleja emmekä riitaisuuksia. Laine tuntuu olevan rettelöinen mies ja Katri rouvalla kova edessä.

-- Rouva Laine on vielä melkein lapsi. Vaikka hän onkin päättäväinen ja kovapäinen, kysyy tämä häneltä hyvin paljon ryhtiä -- taikka taittaa hän selkärankansa. Ettehän te sitä suone.

-- Jaa, jaa. Mitä te arvelette parhaaksi? -- kysyi johtaja.

-- Minä en ottaisi huomioon aviomiehen vaatimusta ollenkaan.

-- Unohdatte, että asia on esitettävä johtokunnalle,

-- Piru vieköön! -- huudahti Arvo maltittomana. Siihen heidän keskustelunsa päättyi.

Katri odotti Taavi Arvoa levottomana.