Part 8

Teatteri oli tytölle mennyt arkielämäänkin. Hän väritti vahvasti kaiken puheensa. Maisteri Harju mutisi jotakin työstä sanoen:

-- Ne teidän iltaistumisenne eivät sovi minulle vanhalle miehelle.

-- Täti, onko holhooja vanha? Minä en osaa sitä arvostella. Holhooja on minulle aina sama, ei vanha eikä nuori -- kuin kallio, johon ei aika vaikuta. Minun kallioni, -- lisäsi hän niin herttaisena ja suloisena kiikkuessaan maisteri Harjun edessä tuolilla, että holhoojan täytyi sulkea silmänsä ja väkisinkin kääntyä pois.

-- Oletteko sairas? -- huudahti tyttö huolestuneena tosissaan. -- Poskenne ovat painuneet syvälle, ja parran sänki pistää esiin, vaikka kuinka ajelisitte. Teidän pitää kertoa, oletteko sairas? Minä tulen hoitamaan. Minä tulen kaikissa tapauksissa pitämään teistä huolta. Tämä ei sovi! -- intoili tyttö.

-- Kaipaan tupakkarauhaani ja kirjojani. Tässä on rahoja pankista, älkää tuhlatko niin paljoa, omaisuutenne on joutunut pahaan vaaraan. Vähemmän pukuja, vähemmän pitoja, hevosia ja muuta komeutta.

-- Ei, vaan enemmän, enemmän. Minä tahdon todellisuudessa elää yhtä komeasti kuin näyttämöllä, Voi, holhooja parka, minä olen varmaan hirmuinen!

-- On vaikeata uskoa, miten lyhyessä ajassa te olette omistanut itsellenne kaiken maailman turhamaisuuden, Katri, -- sanoi maisteri Harju.

-- Olenko? -- nauroi tyttö katsellen itseään eteisen kuvastimessa. -- Pitäähän harjaantua elämään loistossa kuin kala vedessä. Tarvitsen sitä näyttämöllä.

-- Siis taiteen vuoksi?

-- Taiteen vuoksi, kunnes osaan sen ulkoa.

-- Hellitättekö sitten?

-- Kuka sen vielä tietää!

-- Kun rahat loppuvat, ilmoittakaa minulle, haen sitten pankista lisää. Mutta muistakaa, että tilillänne on enää viisituhatta markkaa. Hyvästi, lapsi!

Maisteri Harju sulki oven hitaasti, samalla kuin Katri meni huoneeseensa. Siellä hän veti pöytälaatikostaan pienen muistiinpanokirjan ja laski yhteen ne summat, jotka oli holhoojaltaan saanut. Hän laski vielä toisen ja kolmannen kerran. Siitä tuli tosiaan kaksikymmentä tuhatta. Hänen elämänsä näinä kahtena vuonna oli maksanut niin paljon ja nämä kaksi viimeistä kuukautta neljännen osan koko summasta. Viisi tuhatta! Olipa se jotakin -- ja mihin? Herran nimessä, mihin? Rääsyihin, hevosiin, autoihin, makeisiin, hiukan vieraita, kukkia -- ties mitä, eikä yhtään mitään!

Perinnöksi saatu talo tuotti hänelle vuosittain rahassa kuusi tuhatta kaiken kaikkiaan. Aluksi oli myyty metsää hiukan, mutta holhooja ei tahtonut tätä rahaksimuuttoa jatkaa. Katri muisti äkkiä, että puita oli myyty vain viidellä tuhannella. Ja vuokratuloja oli saatu kaksitoista tuhatta, yhteensä siis seitsemäntoista tuhatta. Mistä olivat tulleet nämä viimeiset kolme tuhatta? Olihan asia aivan selvä ja muistiinpanot ihan oikeat. Sen Katri varmaan tiesi.

Nuori nainen punastui yksin seistessään kirjaansa tuijottaen ja harmin kyynel nousi silmiin. Hän oli pakottanut holhoojan antamaan omistaan. Se ei saanut enää tapahtua. Joku koputti ovelle, ja hän kääntyi heittäen muistikirjan laatikkoon.

-- Kukkia neidille, -- ilmoitti palvelustyttö. Paperista paljastui kaunis ruusuvihko ja laatikko suklaanamusia. Katri katsoi mukaanliitettyä käyntikorttia.

-- Keneltä tuo onkaan? -- kysyi rouva Kaari nauttien ihanien ruusujen tuoksusta.

-- Tietysti tukkukauppias Laineelta, -- vastasi Katri nauraen ja punastuen.

-- Miksi niin tietysti ja vielä kotiin? Tavallisestihan lähetetään näyttämölle.

-- Sehän nyt on yhdentekevää, -- huomautti Katri. -- Mies tulee tänään meille päivälliselle. Sopiiko? -- kysyi Katri kuin muodon vuoksi.

-- Tietysti, kun sinä tahdot.

He jakoivat nyt talousmenot tasan, ja kummallakin kävi vieraita, joista enin osa kuitenkin rouva Kaarella.

Katri sulkeutui huoneeseensa lukeakseen osaansa eräässä ranskalaisessa ilveilyssä. Mutta todenteolla hän käytti aikansa pukujen koettelemiseen.

Hän tyhjensi kaapin ja valitsi heleänsinisen taftipuvun, jonka nelinurkkainen kaulus jätti kohtuullisen paljon kaulaa avoimeksi, kapean pitsireunuksen piirittämänä kohottaen hänen eheää tummuuttaan. Hihat olivat harsovaatetta päästäen käsivarsien pyöreyden näkyviin, ja vartaloa kierteli samanlainen harsovyöhyt päättyen painaviin pumpuloihin, kahden puolen lanteita.

Puku oli Katrissa kuitenkin unohtuva puoli. Se puki häntä ja teki hänet juuri Katriksi. Siinä oli hänen taikansa. Itse hän täydellisesti unohti, miltä oikeastaan näytti ja mitä hänellä oli yllään, niin pian kuin oli asuunsa tyytyväinen. Hän ei vain milloinkaan tahtonut käyttää näyttämöllä ollutta pukuaan.

8.

Tukkukauppias Valto Laine oli viime aikoina tehnyt itsensä "populääriksi" kaupungissa pikku lahjoituksilla ja esiintyen "kavaljeerina."

Laine oli ihaillut Katria näyttelijättärenä, tyytyen jonkun aikaa osoittamaan mieltymystään kukkien ja illalliskutsujen muodossa, mutta pian kehittyi ihailusta kosiskelua, jota ei Katri kuitenkaan ymmärtänyt pitää totena.

-- Kyllähän minä olen ihastunut häneen, -- myönsi rouva Kaari, kun häneltä kysyttiin, mitä hän arveli uudesta "Adoniksesta". -- Miehellä on käytännöllistä älyä ja kykyä. Olen kuullut afäärimiesten mainitsevan häntä kaikella kunnioituksella ja ihmettelyllä, mutta...?

-- Mamma aikoo sanoa, että kun hän ei ole taiteilija eikä eritoten kaunolukija, niin ... muistutti eräs laulaja.

-- Älähän nyt kaulankurkottaja... Kyllä sitä miestä tarvitaan. Emme kauvan viihtyisi pelkkien taiteilijain parissa täällä mammankaan luona. Täytyy saada poroporvareja suolaksi, -- pilaili kapellimestari.

-- Ihailijoita tarvitaan, -- jatkoi joku.

-- Naisille! -- huudahti kapellimestari.

-- Ei, vaan miehille. Ja kuka ne ravintolalaskutkaan maksaisi? -- väitti laulaja.

-- Ja sukkeluuksille nauraisi, -- lisäsi muuan näyttelijä.

-- Varsinkin näytelmistä lainatuille, -- sutkautti siihen eräs.

-- Kun ne hyvin sovittaa, niin täydestä menee kuin naisen puku, vaikkei se olekaan oma keksintö, -- sanoi näyttelijä.

-- Hiivatti sentään! Katri on tänään vietävän fiini, -- muistutti laulaja.

-- Jääkää päivälliselle, -- pyysi rouva Kaari. -- Me tarvitsemme musikantin, hovinarrin ja laulajan, kun tulee suuria vieraita.

-- Varmaankin tukkukauppias, näin väläykseltä ruusuvihon Katrin pöydällä. Eikös tulekin, kuuletteko, auto pysähtyi alhaalla. Lyön vetoa, että se on Laine, -- sanoi soittaja, ja vieraat riensivät parvekkeelle.

Laine oli jo portailla, ja auto kääntyi pois. Hän oli kookas mies, lyhyeksi leikattu tukka, pyöreät kasvot, mutta varma ilme suun ja silmäin seutuvilla. Valkoiset hampaat loistivat tehden ahnaan vaikutuksen. Muuten hän oli puettu liian muodikkaasti, varsinkin hänen ikäisekseen mieheksi. Hänen pyylevä olemuksensa ei sietänyt aivan varmaa iän määrittelyä, mutta siinä hän lienee päälle kolmenkymmenen ollut.

Rouva Kaari riensi vastaan, ja Katri liittyi seuraan vasta pöytään mennessä.

Hän oli harvapuheinen ja hajamielinen istuessaan Laineen vierustoverina.

-- Olenko minä jollakin tavalla syyllinen teidän raskasmielisyyteenne? -- kysyi Laine yrittäen olla tapansa mukaan erittäin huomaavainen.

-- Ette suinkaan. Minä olen kai hyvin itsekäs. En huoli peitellä mielialojani. -- Katri hymyili, mutta hänen silmissään leimahti, ja Laine punastui hämmästyneenä odottamattomasta iskusta.

-- Saanko minä selittää hyväkseni teidän mielialanne?

-- Miten itse tahdotte.

-- Minä tahdon hyvin paljon! -- kuiskasi Laine. -- Olkaa hyvä, -- vastasi Katri taaskin luoden häneen leimuavan katseen tarjotessaan leipää.

Kahvi tarjottiin salissa, ja vieraat sijoittuivat mukaviin nojatuoleihin laimeasti keskustellen. Syy oli Laineen, joka istui äänetönnä tupakoiden huolimatta salata ihailevia katseitaan Katrin hääriessä emäntänä.

Katri järjesti kahvipöydän ja koristi huoneen ruusuillansa. Hän oli nyt erinomaisen hilpeä, punottavana ja kirkastuneena.

-- Laineen katseet ovat sähköttäneet pikku Katrin, -- kuiskasi laulaja.

-- Älä rupata, miehellä on vakavat aikomukset.

-- Purrr, -- pörähti näyttelijä. -- Siitä ei tulisi monen päivän liittoa -- despootti!

-- Ole hiljaa, vanhapoika!

-- Katrista ei tule karitsaa!

-- Niin, mutta sellainen mahtiasema! Voi rakentaa teatterin vaikka itseään varten.

-- Levähtäkää toki hetkinen, pikku emäntä, -- kehoitti Laine vaatien Katria istumaan.

Harjoitukset alkoivat kuudelta, ja näyttelijäin piti poistua pian päivällisen jälkeen.

Katrin vuoro oli esiintyä vasta viimeisessä näytöksessä, ja hän jäi siis vieraalleen seuraa pitämään.

-- En ole voinut teitä kunnolleen kiittää kukista, -- sanoi Katri toisten mentyä. -- Ne olivat niin äärettömän kauniita!

Laine vain katsoi tyttöön tarttuen pikku sormeen.

-- Se tekee kipeää, -- sanoi Katri kiskoen sormiaan.

-- Te teette minulle vielä pahemmin kipeää. Kuinka kauvan minä olen tuomittu odottamaan?

-- Älkää tehkö minusta pilkkaa, herra Laine. Minä olen pikku tyttönen, enhän minä voi olla mitään teille.

-- Juttua, -- sanoi Laine huitaisten kädellään ja sammuttaen savukkeensa tuhkavadille. -- Kun minä tahdon, niin ei siihen ole kellään mitään sanomista, -- lisäsi hän jyrkästi. -- Jos minä nyt olen päättänyt ottaa teidät, niin minä otan.

Katri punastui ja hämmästyi.

Kukaan mies ei ollut ennen vaikuttanut häneen mahtisanoin. Hän oli aina ollut määrääjä, käskijä, leikkinyt ystävää ja uskottua. Taavi Arvo oli hänen läheisimpänsä ja maisteri Harju -- -- Niin, mitä oli hänelle maisteri Harju?

Salamannopeudella välähtivät kysymykset Katrin tajunnassa aivan kuin hädän hetkenä. Hän asetti itsensä vaakaan kaikkea sitä vastaan, mikä häntä ympäröi.

Viikot olivat livahtaneet liian nopeasti ohitse jättämättä ajatusaikaa taikka itsensä koettelemisen mahdollisuutta. Hän oli ottanut elämän antimia täysin käsin, kyselemättä ja epäilemättä, kuinka kauan onni olisi myötäinen. Ja paljon enemmänkin hän oli toivonut ja tahtonut saavuttaa. Mutta maisteri Harju -- mitä oli maisteri Harju hänelle?

Tuska kouristi nuoren tytön sydäntä, ja heikko sääli vanhaa ystävää kohtaan painoi hänen mieltään. Samalla kalvava omatunto syytti tunnottomuudesta. Olihan holhooja uhrannut omista niukoista varoistaan hänen turhamaisuuksiinsa ja salaa -- sanaa sanomatta.

Hän ponnahti äkkiä seisaalle ja pakeni omaan huoneeseensa.

Laine seurasi häntä sinne, painaen oven kiinni. Nyt he olivat kahden, ilman vaaraa tulla häirityksi.

Katri oli istunut pöydän ääreen peittäen käsin silmänsä ja nyyhki. Laine kumartui, painoi tytön hartiat itseään vasten ja puhui matalalla äänellään.

-- Koko maailma menköön. Me kaksi kuulumme yhteen. Sinä olet minulle ainoa nainen enkä minä ymmärrä, miksi me kaksi pysyisimme erillämme. Minulla on kylliksi, millä teen sinut onnelliseksi ja huomatuksi!

Katri oli lapsi, ja Laine ensimäinen mies, joka puhui hänelle rakkaudesta. Ja olihan Laine naisten suuri suosikki. Mies puhui hänessä naiselle mahtisanoin. Hän otti sellaisella voimalla ja varmuudella, joka ei tahtonut kuulla vastaväitteitä. Hänessä oli sitä ikuista miehisyyttä, joka naisen voittaa, niinkuin erikoinen naisellisuus miehen suosion.

Kun Laineen käsivarsi kohotti Katrin seisaalle, niin tyttö tuskin tiesi tästä maailmasta mitään ja antoi äänettömän suostumuksensa heikosti vastaten suuteloihin, jotka polttivat hänen huulillaan, kasvoillaan ja kaulallaan.

Katri oli hetken lapsi, ja tätä seuraava aika oli hänelle suurta huumausta. Laine kietoi hänet täydellisesti intohimonsa pauloihin, eikä Katri kertaakaan ennättänyt taakseen katsoa.

Lyhyenä kihlausaikanaan, parina kevätkuukautena, hän vietti kaikki joutohetkensä sulhasensa seurassa, retkillä, huveissa, ravintoloissa, milloin missäkin meluavassa ja kaupungin suurmaailmaa edustavassa tilaisuudessa.

Laine tahtoi loistaa ja näytellä nuorta, lahjakasta morsiantaan. Se oli hänelle yhtä suurta onnea kuin Katrin omistaminen.

-- Sen vietävän teatterin sinä jätät, kun pappi on sanonut "aamen", -- sanoi hän toisinaan saatuaan odottaa Katria teatterin edustalla, ties kuinka kauvan -- pahallakin säällä.

Katri nykäisi niskaansa ja antoi silmäinsä leimahtaa hyvin tietäen tukahuttavansa kaikki sellaiset puheet viekkaaseen kädenpuristukseen.

Tytöllä oli oma varmuutensa valmiina iskemään, niin pian kuin tarvittiin. Eikä Laine vielä ollut mitään vaatinut. Hän oli vain sokeasti ihastunut.

Teatterissa oli ilo yleinen Katrin liitosta. Kaikki tahtoivat pitää hänet, ehdottomasti pitää teatterissa. Sellainen tappio taiteelle, jos hän nyt luopuisi!

Oltiin jo toukokuun lopulla, ja Katrin kontrahti oli aikoja sitten hyväksytty johtokunnankin puolelta. Hän oli tahtonut sitoa itsensä varmasti ja peruuttamatta, varsinkin sen vuoksi, että Laine niin usein oli puhunut päinvastaiseen suuntaan.

Katri ei ollut kertaakaan tavannut maisteri Harjua kihlausaikanaan. Hän oli usein etsinyt holhoojaansa tämän asunnosta ja kirjoittanut, kutsuen ja pyydellen, mutta ei ollut saanut häneltä muuta vastausta kuin naimaluvan, jonka Laine oli vaatinut häntä hankkimaan.

Aika oli jo mennyt niin pitkälle, että vihkimisen piti tapahtua seuraavalla viikolla, jolloin nuori pari aikoi hävitä Skandinaviaan kesäksi.

Katri palasi teatterista jalkasin, seuraten haluaan kävellä hetkisen Kaisaniemessä. Raittiin ilman houkuttelemana hän jatkoi kulkuaan rautatiepenkereen polkua pitkin Eläintarhaan ja tapasi matkallansa maisteri Harjun.

Hän ei ollut ensin tuntea holhoojaansa takaapäin. Hartiat olivat painuneet kumariksi ja hanurinpoimut polvien alla käyneet verrattoman jyrkiksi. Levottomuuden ja rajun sydämentykytyksen vallassa Katri läheni häntä ja mainitsi nimen melkein kuulumattomasti.

Maisteri Harju kääntyi samassa ja he seisahtuivat katsoen toisiaan säikähtyneinä ja tuskaisina.

-- Kuinka minä olen kaivannut teitä, holhooja! -- sanoi Katri.

-- Rakas lapsi -- --!

Holhoojan kasvot värähtelivät, ja kyynel kieri silmään.

-- Oletteko ollut sairaana? Herran tähden, miten on laita?

-- En, miksi niin?

-- Olette laihtunut, käynyt huonoksi! -- huudahti Katri tuskaisena.

-- Ei se mitään, vanhuutta vain, -- sanoi maisteri Harju.

-- Voi, älkää sitä koskaan enää uskotelko minulle! Te olette nuori, niinkuin muutkin miehet teidän iällänne. Ja minua melkein harmittaisi oma saamattomuutenne ja vaatimattomuutenne, ellen teistä pitäisi niin äärettömästi.

-- Älkäämme liioitelko. Joko olette käyttänyt sitä paperia, jonka lähetin?

-- Jo tietysti, meidät on kuulutettu. Eikö se ole käynyt kädenkäänteessä? Minä en osaa vielä itsekään oikein uskoa.

-- Onneen?

-- Niin, tähän onneen.

-- Milloin vihitään?

-- Niin pian kuin suinkin.

-- Ja sitten asetutte tänne?

-- Lähdemme matkalle Skandinaviaan.

-- Niin kai. Laine on rikas.

-- Kuuluu olevan. Holhooja, älkää luulko, että minä sen vuoksi. Minä pidän hänestä. Tahdon tehdä hänestä -- teidän tapaisenne! -- huudahti Katri lapsellisella avomielisyydellä.

-- Ei se onnistu, -- nauroi maisteri Harju. -- Minunlaiseni vanhat aasit sopivat viidennen kerroksen vuokrahuoneeseen kirjapölyn ja tupakansavun ilmapiiriin. Ei sinne arvoisa miehenne sovi -- ei sovi. -- Hän nauroi niin, että kyyneleet valuivat.

-- Ei, lapsi parka, ei sovi. Te rakastatte loistoa, ja rikkaus on ainoa keino sitä ylläpitämään. Hyvin teille, kun sen näin saavutatte.

-- Minä olen kuitenkin luullut, että te olette toista mieltä. En tiedä miksi, mutta otaksuin teidän pitävän sitä toisarvoisena.

-- Niin omasta puolestani. Minulle se ei sovi, mutta teille se on välttämätön elinehto.

-- Entä Juonala, se vanha koti, vanha metsämökki, metsäjärvi ja kaikki siellä, koko maailmani! Siellä olin onnellinen, -- sanoi Katri.

He olivat hetken vaiti. Katri jatkoi:

-- Sitten tuli Tuomas, näytti minulle ajatusten maailman huikaisevaa valoa. Kuinka minä olin autuas, äärettömän rikas, niin onnellinen, että olin kuolla ja kuinka vähällä kuolla! En sitä silloin tajunnut. Nyt ymmärrän. Koskematon sieluni oli nähnyt valoa, oli avautunut kuin kukka auringon paahteessa. Tulin teidän luoksenne, rakas holhooja, ja te otitte minut povellenne kuin eksyneen karitsan, ruokitte kädellänne, jaoitte parhaat herkut runsaalta pöydältänne ja lämmititte oman sydämenne tulella. Rakas, rakas...

Katri ei jatkanut. He astuivat hetken sormet sormissa niellen liikutuksen kyyneleitä.

-- Minussa oli ihmisainesta, ei mitään muuta. Olin tyhjä mahdollisuus. Mitä olen, olen teidän voimastanne. Olen ollut kiittämätön -- itsekäs.

-- Olkaa yhä edelleen oma itsenne, se on minun onneni.

-- Holhooja! Te olette liian vaatimaton. Se koskee, se tekee minulle kipeää. Minä en tiedä, mutta se loukkaa minua!

He pysähtyivät ja katsoivat toisiaan silmiin.

Maisteri Harjun syvät, siniharmaat silmät iskivät tutkivina tahtoen tunkeutua nuoren naisen hämärään sieluntilaan. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin liekehtivän silmäyksen, joka näytti apua huutavan kuin hädässä.

Mies horjahti ja sipaisi kädellä silmiään. He eivät käsittäneet toisiaan.

9.

Valto Laine olisi kyllä tahtonut pitää komeat vihkiäiset, mutta siihen olisi tarvittu aikaa, ja hänellä oli aina tulinen kiire liikeasioissaan.

-- Onhan tuo synti, -- sanoi rouva Kaari, -- kun mies tahtoo nauttia jokaisesta elämän typystäkin eikä ole aikaa -- kun se sattuu olemaan rahaa.

Katri oli levollinen käyden harjoituksissa ja lukien läksyjänsä kotona, aivan kuin ei mitään ratkaisevaa hänen kohtalossaan olisi ollut tekeillä. Puhumattakaan mistään käytännöllisistä valmistuksista, joita hän ei myöntänyt tarvitsevansa.

Laine piti kuitenkin huolen muutamista muodollisuuksista, erottaen muun muassa Katrin omaisuuden yhteisestä pesästä, ja sai morsiamensa kirjoittamaan siitä holhoojalleen.

Silloin vasta Katrin levottomuus heräsi ja ajatus pysähtyi punnitsemaan, hämärästi peläten sitä uutta ja outoa, mikä nyt oli tulossa. Hän kirjoitti Alpre Harjulle:

-- Valto tahtoo jättää Kaivolan talon minun yksityiseksi omaisuudekseni, koska se on minulle tullut niin perin kummallisella tavalla, niinkuin hän sanoi. Ja kun sitä nyt ajattelen, käy talo minulle rakkaaksi ja kaikki, mitä sen yhteydessä on. Tunnen vasta kuuluvani sinne ja kuvittelen toisinaan, että joskus voisin siitä itselleni loihtia sen pilvenreunaisen talon, josta Kaivola tahtoi kuulla juuri ennen kuolemaansa. Nyt kun koko maailma on minulle avautunut, rakastan pikku soppeani Harjussa. Pyydän Teitä, rakas Holhoojani, huolehtimaan kaikesta siellä niinkuin tähänkin asti. Kaipaan sanomattomasti Teidän lämmintä myötätuntoanne ja ikävöin Teitä.

Holhooja kirjoitti lyhyen vastauksen, ja Katri lähti matkalle raskaalla mielellä tapaamatta häntä. Taavi Arvo pysytteli myöskin poissa hänen näkyvistään tuottaen monta raskasta hetkeä Katrille selvästi osoitetulla kylmyydellään. Katri ei tahtonut näin ollen erikoisemmin taivutella näitä läheisiä ystäviään olemaan läsnä vihkiäisissä, jotka pidettiin aivan vähissä väissä rouva Kaaren luona.

Valto Laineen tuliset kiireet oli vihdoinkin katkaistu kuin miekaniskulla umpisolmu, ja mies istui nuoren vaimonsa kerällä paahteisessa rautatievaunussa pakosalla siihen onnen eristettyyn olotilaan, jota ainakin hän oli kiihkeästi odottanut. Laineen kuumuudesta ja mielenliikutuksesta hehkuvien kasvojen lihavuus oli käynyt hyvin tuntuvaksi, mutta onnellisuus teki ne kuitenkin miellyttäviksi. Hän jäi katselemaan Katria unohtaen kaiken muun ympärillään.

Katri liikahti levottomana ja vaivautuneena peittelemättömästä tunteellisuudesta.

-- Valto, älä katsele sillä tavalla, se kiusaa minua! -- sanoi hän harmistuneena.

-- Turkanen, milläs tavalla? Nyt sinä olet omani ja minä katselen, niinkuin minua haluttaa.

Katri nousi ja etsi paikan vaunun toisesta nurkasta, missä istui kaksi hyvin vanhaa naisihmistä. Hän pääsi akkunanurkkaan hymyillen kiitollisena vanhuksille ja voitti heidän suosionsa alkaen keskustelun.

Vanhukset puhuivat vain ruotsia ja Katri suomea. Keskustelu kävi siten raskaaksi ja katkonaiseksi. Seuraavalla asemalla hän nousi liikkuakseen ja samassa hänen miehensä nouti hänet paikalleen.

-- Katri, sinun pitää oppia ruotsia, -- sanoi hän pitäen häntä lujasti kädestä.

-- Niin aionkin, -- muistutti Katri. -- Nyt on hyvä tilaisuus, saan Ruotsissa harjoitusta ja itse voin lukea. Ymmärrän kyllä helppoa novellia ilman sanakirjaa, mutta se puhuminen!

-- Puhua sinun pitää osata. Sinun ääntämisesi on huono.

-- Minä en ole vielä ennättänyt lukea kieliä juuri ollenkaan. Nyt minä aloitan ja sinä, Valto, opetat.

-- Jos sinä vain suostut ... ja samalla hän yritti suudella, mutta Katri väisti.

Vanhukset olivat jääneet asemalle, ja nuoripari oli kahden.

-- Katri, sinä et saa olla ylpeä, minä voisin...

-- Mitä sinä voisit? -- Katrin silmät välähtivät eikä mies osannut vastata. -- Miksi minä olisin ylpeä? Sinä olet ottanut minut niskoillesi ja saat kantaa yli virran.

-- Yli elämän virran, pikku vaimoni! -- Miehen äänessä oli hellyyttä ja onnen täyteläisyyttä. -- Minä olen sinusta ylpeä, rakas lapsi.

-- Ja minä sinusta, Valto.

-- Kaikki hyvin.

He nyökkäsivät toisilleen istuen käsi kädessä -- ja unohtuivat pitkiksi tunneiksi vaieten kuuntelemaan toistensa sydämenlyöntejä.

-- Valto, -- sanoi Katri, -- kerro minulle jotakin menneisyydestäsi.

-- Minä olen syntynyt...

-- Älä, älä! -- Katri tukki korvansa.

-- Peeveli, mitä sitten?

-- Ei mitään.

Katri kääntyi selin, katsellen akkunasta. Hetken kuluttua hän katsoi suurin silmin Valtoa.

-- Minä en tunne sinua ollenkaan. Olet kuka tahansa ja mitä tahansa.

-- Minä en ole näyttelijä. En osaa kääntää sisäpuoltani nurin niinkuin takkiani. Ja olisitko tyytyväisempi, vaikka saisit tietää kauppa-asiani ja liikkeeni tilan?

-- En, niistä en välitä enkä niitä käsitä. Katri oli nyreä painautuen omaan nurkkaansa.

-- Sinä olet lapsi. Minulla on jo kappale elämää takanani. Katsohan, pikku Katri... Ei, tämähän on sulaa hulluutta ja minä puhun itseni pussiin, etkä sinä tyytyisi sittenkään.

Katri nauroi ja Valto otti hänet syliinsä. Heidän rakkautensa rakensi sanattoman sovun ja ymmärryksen.

Matka kävi Karungin kautta, ja puoleksi sairaina väsymyksestä ja valvomisesta he saapuivat Tukholmaan päästen vaivoin erääseen Drottning-kadun hotelliin.

Katri oli sangen tyytyväinen, mutta Laine manasi hirveitä hintoja ollen melkein huonolla tuulella.

-- Niillä hinnoilla pitäisi ja saada Grand-hotellissakin kaikkein hienoin asunto, -- sanoi hän liittäen arvosteluunsa vahvan voimasanan. -- Olinhan minä selvillä hintojen noususta, mutta tämä on sentään liikaa. Aioin ostaa sinulle ruusuja huoneesi ratoksi, mutta kun pyysivät viisikymmentä kruunua muutamasta nupusta, niin ei sitä enää voi sietää. Ja entä hedelmät! Pieni, mitätön vasu rypäleitä ja Australian omenia maksaa sata kruunua.

-- Mennään Suomeen ruusuja ja omenia ostamaan, -- sanoi Katri. -- Muuten en minä niitä kaipaa ja hauskempi on, ellet niistä puhukaan.

Laine veti taskustaan kotelon ja läheni Katria.

-- Jos tyttöni on minulle oikein hyvä, niin saa koreita. Avaappas tämä, -- sanoi Laine laskien kotelon Katrin helmaan hänen istuessaan nojatuolissa "näköorrella". Tämä oli heidän huoneeseensa kuuluva parveke kadulle päin.

Katri otti kotelon, hypähti pystyyn ja astui huoneeseen. Hän avasi kannen ja jäi vähäksi aikaa sanattomaksi.

-- Suuremmoinen, loistava kapine! -- huudahti hän sitten.

-- Luulisin toki. On sillä hintaakin sen mukaan. Viisituhatta kruunua, kyllä se riittää pienestä kaulakoristeesta. Ne ovat oikeita jalokiviä, minulla oli ammattimies valitsemassa ja työ on ensiluokkaista. No, tyttönen!

-- Minä en voi sitä käyttää, -- sanoi Katri.

-- Mitä ihmettä...!

-- Minulla ei ole pukuja, joihin tämä soveltuisi, -- selitti Katri katsellen somaa valkeata pumpulipukuaan.

-- Hanki hiivatissa! Laineen rouvan pitää olla komeasti puettu.

-- Kuka täällä tietää, keitä me olemme?

-- Oho, luuletko sinä minua pelkäksi nurkka-Jussiksi? -- innostui Laine. -- Jahka tässä keritään, niin kyllä sinulle näytän! Olin minä luullut ansainneeni kiitoksen, -- ja Laineen äänessä kuulosti nyrpeyttä.

-- Kiitos, Valto! -- huudahti Katri. -- Anteeksi, että unohdin.

-- Ei kestä, -- vastasi Valto entistä nyreämpänä, mutta samassa hän kääntyi ympäri kantapäillään ja harppasi Katrin eteen huutaen tulistuneena: -- Suutele minua!

Katri nauroi ja väistyi.

-- Suutele minua! -- huusi Valto yhä kiihkeämpänä.