Part 7

Taiteilijauransa hän oli aloittanut teatterissa näyttelijänä ja myöhemmin erottuaan toimi kaunoluvun opettajana. Häntä sanottiin taiteilijapiirissä mammaksi. Ja siitä yksinäinen rouva oli ylpeä. Monien holhokkien rakkaustarinat ja muut sydänsurut päättyivät usein avomieliseen tunnustukseen mammalle. Oli se sitten mitä laatua tahansa, tiesivät he siitä saavansa ansaitsemaansa kohtelua. Jos synti sovitettiin, niin se myös täydellisesti unhotettiin. Ja mammalla säilyi salaisuus kuin valantehneellä tohtorilla.

Tällä taiteilijasielulla oli välitön vaisto torjumaan ihmisten kätketyimpiä tunteita ja taipumuksia. Niin täysin hillitty kuin maisteri Harju olikin, ei rouva Kaarelta jäänyt huomaamatta vanhan ystävänsä heikkous Katrin suhteen. Hänellä oli sitäpaitsi teroitettu herkkyys apuna, salainen, kaino tunne, joka verhoutui ystävyyden vaippaan eikä hetkeäkään erehtynyt pienimmästäkään vivahduksista jörön miehen olennossa.

5.

Taavi Arvo oli viime aikoina jäänyt teatterissa yhä enemmän syrjään. Näytäntökauden alussa hänelle ei ollut annettu mitään mielenkiintoista osaa.

Nuori näyttelijä oli epätoivossa ja vahvassa aikeessa heittää uransa, mutta teatteri oli mennyt miehelle veriin eikä ollut hyvä -- niinkuin hän itse sanoi -- "nylkeä elävältä omaa nahkaansa." Piti vain odottaa ja -- "antaa sammaleen kasvaa päänsä päälle" -- niinkuin teatterissa sanottiin.

Katkeruus kasvoi miehessä ajaen lopulta toimintaan omalla painollaan. Eräänä iltana seuratessaan Katria, kotiin mennessä harjoituksista, hän muistutti kesäisestä lupauksesta.

-- Ettekö muista?

-- Kyllä, varsin hyvin.

-- No, mitä arvelette, eikö ole aika tullut?

-- En oikein tiedä, se on sellainen jymy juttu.

-- Sitä parempi.

--- Niin kylläkin, mutta se on niin totta, etten tiedä, voiko sitä sovittaa teatterin kakkuloihin.

-- Ja vieläkin parempi.

-- Ettekös te sano niinkuin ne muut sanoisivat -- ei se sovi!

-- Eihän teidän tapanne ole tinkiä, antakaa leikin käydä! -- huudahti Arvo maltittomana.

-- Ettekö näe, että palan pelkästä halusta tehdä jotakin? Teatterikoulu on niin sisuttavaa! -- huudahti Katri.

-- Kuinka ja koska saan tarinanne?

-- Nyt heti tai ei ollenkaan. Tulkaa ylös.

He juoksivat neljänteen kerrokseen, ja Katri vei Taavi Arvon huoneeseensa.

-- Tässä olen, tehkää minusta nyt, mitä hyväksi näette, -- sanoi Katri seisoen lauhkeaksi tekeytyen Arvon edessä.

-- Huonosti tuntisin luonteita, jos tuota naamaria oikeana pitäisin.

-- Sekin on oikea, -- sanoi Katri hiljaa, aivan kuin olisi ollut yksin huoneessa, painuessaan lämpimän uunin nurkkaan nojatuoliinsa.

Taavi Arvo tarkkasi tytön ilmeitä eikä katkaissut salaperäistä kaihomielisyyttä, joka lupasi paljon.

Vähitellen Katri alkoi kertoa. Ensin yksi-sanaisesti.

-- Kotini on metsä -- tupa ja kamari -- ranta -- ruuhi. Leikkitoverini: kissa, porsas, kaiku, käki. Ensimäiset uudet tuttavani: sudenpennut. Ainoa hellyys minkä olen saanut: isäni viulun ääni.

-- Kohtaloni: onnettoman miehen kovaosainen rakkaus. Ja siitähän minun pitäisi kertoa. En sitä koskaan unohda -- en koskaan! Näen hänet vieläkin sellaisena kuin hän silloin takkavalkean leimutessa ja kuumeisena pyysi minulta -- suuteloa --. Katri kuiskasi viimeisen sanan. -- En sitä koskaan unhota -- en.

-- Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuskaisesti hymyillen painoi tämän sormuksen sormeeni ja vahvisti kihlauksemme. En sitä koskaan unohda -- en voi unohtaa! -- huudahti Katri. -- Hänen katseensa syvyys ei minulle koskaan selviä. Se on kuin elämääni uhkaava arvoitus. Se kysyy ja ärsyttää, vaatii vastausta ja pyytelee ymmärrystä enkä minä tajua mitään, en niin yhtään ajatusta saa kiinni. Kaikki on pimeää hänen ja minun ympärilläni. _Minä_ olin hänen kuolemansa jouduttaja, hän itse oli toisen elämän lyhentäjä. Ja minä -- niin mikä on minun kohtaloni tässä ketjussa? Voi rakas ystävä, selittäkää arvoitus, antakaa runoilijan ennussanain puhua!

Arvo oli yhä vaiti, katsellen liekehtivää hiilosta uunissa.

Katri liikahti, hengitti syvään ja hymyili.

-- Te osaatte kuunnella. Täytyyhän teidän sentään viisastua tästä hiukan enemmän! -- Ja sitten Katri kertoi kaikki järjestyksessä, aina Kaivolan kuolemaan ja testamentin lukemiseen saakka.

Katri oli lopettanut, ja Arvo harppoi lattiaa unohtaen kaikki ympärillään ja heitellen käsiään.

-- Minä panen Kaivolan suuhun ne vaatimukset. Teidän pitää toteuttaa hänen elämänsä tehtävä. Hän tahtoi sovittaa rikoksensa tekemällä hyvää ihmisille, mutta hänellä ei ollut aikaa, kuolema tuli liian äkkiä. Hän antoi teille sen tehtäväksi...!

Katri hypähti tuoliltaan ja pysäytti Arvon äkkiä tarttuen hänen hartioihinsa.

-- Te sen sanotte, mies, te sen ratkaisette -- sen arvoituksen.

Arvo pidätti Katria hetkisen likistäen hänen käsivarsiaan ja vakavasti katsoen silmästä silmään. -- Minä olen aina ihmetellyt, mikä teidän ympärillenne luo oman suojakehänne. Nyt sen ymmärrän. Teillä on profeetallinen tehtävänne. Teillä on oma määrätty kohtalonne ja teidän pitää täyttää toisen ihmisen elämäntehtävä, suorittaa syntivelka.

-- Te sen sanotte!

Katri riisti itsensä irti, heittäysi nojatuoliinsa ja itki, itki katkerasti.

Vanha haava, joka oli verekseltä umpeen painettu, joka ei lapsen sydämeen koskenut, avautui nyt äkkiä, kun aika oli tullut.

-- Miten, miten minä voin mitään tehdä? -- huudahti Katri tuskan vallassa.

Taavi Arvo oli neuvoton, ja säälin tuska painoi hänet voimattomana Katrin viereen toiselle tuolille.

-- En minä tahtonut teille tuskaa tuottaa. Katri, älkää itkekö, ei se ole niin vakavaa -- älkää noin -- minä rukoilen, rauhoittukaa. Eihän se ole todellista. Kaikki on kuvittelua, runoa ja näytelmää. Kas niin, ottakaa pois kädet kasvoiltanne.

Katri rauhoittui ja katsoi Arvoon.

-- Tämä on niin kummallista. Se on kuin olisi tuossa noin ihka elävänä ja samassa on kaikki tyhjää. Nyt ei siinä ole taas yhtään mitään. Minä olen vain hupsu tyttö.

-- Niin, ja minä höperö mies. -- Sinä sellainen, minä tällainen, -- hyräili Arvo.

-- Sun perääs palaa mun sydämen, -- jatkoi Katri kyyneliään pyyhkien.

-- Katri! -- huudahti Arvo. -- Saanhan minä sanoa Katri!

-- Sanokaa vain.

-- Olemmehan tovereita.

-- Niin, virkatovereita. Entä mitä tästä syntyy? Arvo painui äkkiä jälleen itseensä.

-- Ei ole hyvä sanoa, rukoile minun puolestani hengessä ja totuudessa.

-- Älkää herjatko! -- sanoi Katri unohtaen sinutella.

-- En, totta tosiaan, puhun niinkuin sieluni vaatii.

-- Taavi! -- sanoi Katri ja ääni värähteli. -- Rukoile minun puolestani, kun tulet valtakuntaasi.

Taavi Arvo ojensi tytölle molemmat kätensä, ja he erosivat.

Vieraan mentyä Katri istui kauan aikaa hartauteen vaipuneena, ajatuksissaan palvellen sitä valtavaa jumalaa, joka ihmissielut sitoo ja päästää lapsellisella uskolla.

Taaskin hän tunsi joutuneensa toisen ihmisen elämän piiriin. Olihan Taavi sanonut tunteneensa hänen suojakehänsä estettä, mutta nyt se oli murtunut, ja he olivat tuijottaneet toistensa maailmaan puoleksi säikähtäen, puoleksi lumoutuen. -- Olkoon miten on. Nyt on minun helpompi olla, olen saanut valoa -- ehkä antanut valoa!

Hän riipaisi itsensä irti, harppasi saliin ja repäisi pianon auki heittäytyen "rompottamaan", niinkuin rouva Kaari sanoi juosten pakoon korviaan pidellen.

6.

Kului pari viikkoa. Taavi Arvo oli näkymätön. Kävi harjoituksissa suorittaen pienet tehtävänsä innottomasti ja häviten samassa tietymättömiin.

-- Aikooko mies tehdä itsensä mielenkiintoiseksi? -- muistuttivat jotkut.

-- Kiiltomadoksi ei poika sovi, -- päätteli toinen toveri. -- Ja suuria osia ei pistetä. Niin että millä hän meitä hämmästyttäisi?

Teatterissa sanottiin pikkuosia kiiltomadoiksi.

Katri oli läsnä ja kuuli erään näyttelijättären purevan muistutuksen: -- Kiiltomato kukkasissa loisti hiljaisuudessaan ... Lopun te kyllä osaatte. Luulen, että Taavi Arvo on näytellyt käärmeen osaa. Katri Juonala on hänen kiiltomatonsa.

-- Kiitoksia osien jaosta, hyvä neiti, -- sanoi Katri. -- Minä en ota sitä vastaan. Minä näyttelen siinä teatterissa pääosaa, ja Taavi Arvo on minun johtajani, ohjaajani ja runoilijani!

Katri kääntyi kantapäillään ja poistui seurasta. Toiset levittivät silmänsä ja vihelsivät.

-- Kuulkaas pikkasta! -- nauroivat he jättäen Katrin rauhaan.

Katri oli ärtyisä ja levoton. Hänen silmäinsä salainen tuli leimahti väläyksittäin, kun ovikello soi tai joku vieras saapui.

-- Ketä sinä odotat? -- kysyi rouva Kaari huomaten tytön maltittoman levottomuuden.

-- En ketään erityisesti! -- vastasi hän punastuen ja kätkien silmiensä tulen.

Eräänä iltana kun Katri jo oli astunut kadulle teatterista, saavutti Taavi Arvo hänet ja antoi käsikirjoituksen.

-- Lue se vielä tänä yönä. Olen kirjoittanut yöt ja päivät, Menen nyt kotiin ja aion -- nukkua. Ota huostaasi tämä meidän lapsemme. Hyvää yötä!

Taavi Arvo kääntyi ympäri ja katosi pimeyteen. Kaupunki oli sokea. Joku valon häämöitys vain tuikki esplanaadilla, ja Katri astui vinhaa vauhtia kotiin, likistäen paperikääröä rintaansa vasten.

-- Meidän lapsemme! -- jupisi hän ja vapisi innosta päästä pian kotiin.

Käärö oli kuin osa hänestä itsestään. Ehkä tässä oli selitys, ja ehkä hän voi tämän kautta päästä käsiksi siihen suureen tehtävään, siihen perintöön.

Kotiin tultuaan hän lukitsi ovensa ja heitti vaippansa nurkkaan, avasi käärön ja alkoi lukea -- luki kuulematta illalliskutsua, tietämättä mitä talossa tapahtui.

Joka riviltä hän tunsi oman elämänsä ennusteisena ja uskottavana. Se ei ollut hänelle näytelmää eikä ihmisen sanaa. Se oli hänen elämänsä juoksua, hänen perintöänsä ja tehtäväänsä.

Oli puoliyö, ja kadulla hiljeni elämä. Hän kuuli oman sydämensä lyönnit ja riisuutui mennen levolle niinkuin se, jolla ei ole enää mitään uutta odotettavissa. Hänen kohtalonsa oli päätetty.

Aamulla hän heräsi levollisena. Äkkiä hänelle juolahti jotakin mieleen.

-- Ehkä hän oli liian lähellä, ei osannut arvostella. Ehkei ymmärrettäisi.

Levottomuus alkoi uudestaan ja nyt hän sai tuntea kaikki ne tuskat, joita henkinen lapsi syntyessään tuottaa, epäilykset ja punnitsemiset puolelle ja toiselle. Hän itse ja aika jäi toisarvoiseksi, julkisuus astui mörkönä vastaan. Katri säikähti ja vetäytyi piiloon kuin lapsi, joka vierastaa outoja.

Hän pyysi Taavi Arvoa antamaan näytelmän johtajalle, ja niin tehtiin.

He kulkivat nyt molemmat odottavassa kuumeessa, kunnes johtaja ilmoitti Arvolle päätöksensä: Korkeintaan voitaisiin näytelmä esittää oppilasnäytöksessä.

-- Niin, sitä me pyydämme, neiti Juonala ja minä. Tekijä on tuntematon, mutta kappale annetaan sillä ehdolla, että neiti Juonala näyttelee pääosaa, -- sanoi Taavi Arvo.

-- Onko hänen vastenäyttelijänsä suhteen mitään toivomuksia?

-- Eikö herra Arvo tahtoisi? -- esitti Katri nostaen silmänsä.

Taavi näki niiden tulen väläykseltä ja vastaus häipyi mutinana.

-- Sopiihan se, -- sanoi johtaja.

Asia lykättiin jälleen hämärään ja Taavi ja Katri olivat jo menettäneet kaiken toivonsa, kun johtaja kerran harjoituksissa ilmoitti Taavi Arvolle, että kappale oli annettu kopioitavaksi ja tulisi harjoitettavaksi jo parin viikon kuluttua.

Nyt Katri sai näytelmän haltuunsa pariksi päivää ja vei sen maisteri Harjulle.

Oli vahva, luminen talvi. Maisteri Harjun esitelmät jatkuivat juuri yliopistossa, ja hänellä oli sitäpaitsi erään kustannusyhtiön kanssa sopimus käsikirjoitusten tarkastamisesta.

Viidennen kerroksen vuokrahuone oli tulvillaan papereita ja sakeanaan tupakan sauhua. Aikaa säästääkseen oli maisteri Harju ostanut suurusaineksia kotiin ja keittänyt priimuksella teensä ja kahvinsa. Siivo ei täällä ollut aivan sellaista kuin rouva Kaaren luona. Olisi tarvittu akka ja runsas viikko, ennenkuin mallikelpoinen puhtaus ja järjestys olisi majoittunut tiedemiehen ja kirjaherran pesään.

Katri pyrähti huoneeseen raittiina tuulahduksena, punaisena ja huohottavana juostuaan ylös portaita. Hänen loistavat kasvonsa ja voitonriemusta säteilevät silmänsä kirkastivat harmaan huoneen.

Maisteri Harju nousi työpöytänsä äärestä, punastuen ja aivan kuin hämillään holhokkinsa nuoruuden kukkeudesta.

Katri huusi jo ovelta: -- Hyviä uutisia! Uusi kappale ja suuri osa!

Hän heitti kehoittamatta nuttunsa päältään ja irroitti kauluksensa.

Maisteri Harju keräsi tuolilta kahmalon kirjoja ja korehtuuriarkkeja tehden tilaa vieraalleen.

-- Istukaa, istukaa, lapsi.

-- En minä malta. Lukekaa tämä, lukekaa! Minä olen ihan pakahtua halusta saada kuulla tuomionne. Ja te tulette oppilasnäytäntöön ja kirjoitatte...!

Katri katsoi holhoojaansa ehdottomassa innossa tarttuen hänen käsiinsä ja astuen aivan lähelle. Liekehtivät ja nauravat silmät eivät päästäneet maisterin avonaista katsetta, ja lapsellisella kujeilulla Katri leikki suojaajansa sormilla ihmetellen, miksi holhoojan huulet värähtelivät ja silmät sulkeutuivat.

-- Älkää yhtään epäilkö. Minä voitan, olen ihan varma itsestäni. Tämä nyt ei ole mikään näytelmä. Se on elävää elämää, minun omaa elämääni. Saatte nähdä, saatte nähdä! -- huusi hän pyörien huoneessa.

Hänen äänensä soi, ja maisteri Harjun mielestä se täytti huoneen ja kuului varmaan kauas merelle.

Hän huitoi puuhkallaan lyöden sitä käteensä ja avasi käsikirjoituskäärön vaatien holhoojansa heti lukemaan.

-- Annahan nyt kun katselen teitä niin kauan kuin täällä olette. Sitten, sitten.

-- Miksi ette ole tullut meille pitkään aikaan?

-- En ole joutanut, -- vastasi mies heittäen sikaarin tuhkavadille. Se oli ehdottomasti sammunut.

-- Eihän meillä ole mitään mielenkiintoista teille, holhooja.

-- Jätetään se sanomatta, lapsi. Vaikka väärin lienee teitä siksi nimittää, alatte nyt olla täysi ihminen, teette ihan aikuisen vaikutuksen.

-- Täytän kohta kaksikymmentä, vasta aika. Häpeän korkeaa ikääni.

-- Aiotte tulla nuoreksi vasta neljänkymmenen vanhana.

-- Niin, te olette kai puolivälissä neljättäkymmentä, ja minusta tuntuu kuin tulisitte aina nuoremmaksi sen mukaan kuin minä vanhenen.

-- Tahtoisitteko vaihtaa minun kanssani ikää?

-- En, ensin tahdon näytellä "Näyttelijättären tarinassa". Sitten käyköön miten käy.

-- Kuinka kauan käsikirjoitus saa olla täällä?

-- Tämän ja huomisen päivän.

--- Tulen huomenna illalla tuomaan sen. Oletteko kotona?

-- Kello yhdeksän illalla. Hyvästi.

-- Joko nyt?

-- Teillä on paperivuoria siirrettävissä,

-- Ja täällä tuskin voi hengittää parempaan tottunut. Otanko auki akkunan?

-- Oi, otetaan. Minä otan.

Katri astui akkunan ääreen ja tarttui lujin sormin kääntämään salpaa. Hänen voimakkaat hartiansa ja pitkä vartalo ynnä ylpeä pää kuvastui lumenhohtoisaa taustaa vasten kuin liinalle maalattu taideteos. Hehkuvilla ja liikehtivillä kasvoilla ilmeni mielihyvää raittiista ilmasta, jota tulvehti avatusta akkunasta huoneeseen.

Maisteri Harju ei voinut irroittaa katsettaan nuoresta naisesta. Hän tahtoi nähdä silmien liekinnän nyt juuri, kun täyteläiset huulet myhäellen avautuivat ja kuoppaset poskilla katosivat ilmestyäkseen heti jälleen.

Holhoojan katse vaikutti Katriin elvyttävästi. Hän omisti sen kuin yksinomaisena oikeutenaan, ja silmien liekki syttyi hetkeksi tehden holhoojan onnelliseksi. Mutta se peittyi samassa luomien alle laisinkaan koskettamatta miehen ikävöivää ja pyytelevää katsetta.

Mutta Katri oli hyvin herkkä vaikutuksille, ja holhoojansa parissa hän oli viime aikoina muuttunut yhä vapaammaksi ja läheisemmäksi.

-- Täällä on hyvä olla. Ei tämän huoneen vuoksi. Onhan täällä kamalaa, mutta teidän vuoksenne.

-- Kuinkas muuten! Sitä vartenhan minun tapaiseni miekkonen on olemassa.

-- Että minun tapaiseni tyttösen olisi hyvä olla.

-- Juuri niin.

-- Niin, siitä minä pidän -- niin äärettömästi. Maailma on niin hyvä.

-- Kun se antaa teille uuden osan.

-- Niin ja senkin vuoksi, että joku sen lukee ja antaa arvostelun.

-- Ahaa, älkää johdata minua kiusaukseen, -- sanoi Alpre Harju.

-- En, sillä minä tiedän, että se osa on suuremmoinen ja että minä voitan. Ette tiedä, miltä tuntuu olla kerrankin varma itsestään.

Katri ojensi kättänsä suoraksi ulappaa kohti, ja hänen nuori olemuksensa oli majesteetillinen.

-- Hyvästi, holhooja, -- sanoi hän samassa antaen kättä.

-- Hyvästi, lapsi!

Katri puki nutun ylleen ja riensi alas portaita.

Kirjamies jäi mietteisiinsä, ja hänen katseensa kiintyi pieneen nenäliinaan lattialla, jonne Katri oli sen puuhkastaan pudottanut. Hän otti sen hitaasti ja vei vaistomaisesti kasvoilleen.

-- Aasi, -- sanoi hän puoliääneen ja laski liinan pöydälle, mutta samassa hän kiihkeästi peitti sillä kasvonsa jääden hetkeksi liikkumatta lepoasentoonsa pöytää vastaan.

-- Aasi, kymmenkertainen aasi! -- mörähti hän yhä uudestaan. Pienen liinan hän pisti poveensa ja veti korehtuuripaperit pöydän laidalle.

Hetken kuluttua ilmestyi juoksupoika ovelle. Hän sai odottaa.

Kun poika oli mennyt, istui maisteri Harju liikkumattomana tuijottaen eteensä. Äkkiä hän nousi ja otti näytelmän, sulki akkunan ja alkoi selailla. Hän syventyi lukemaan järjestään ja teki muistiinpanoja.

Kirjamies oli aivan sekaisin. Oliko tämä nyt näytelmä? Ei, se oli elävä elämä ja häntä itseään läheltä hipaissut kohtalo ja kuka tiesi kuinka läheltä se vielä leikkaisi.

Samalla hän johtui miettimään, kuka oli tekijä. Katri se ei ollut. Tyyli oli kehittynyttä, vaikka asu näytelmäksi oli epätasainen, pahoja aukkoja joka näytöksessä, mutta jännitys rakensi kuitenkin siltoja. Luonteet olivat selvät.

Katri oli nähtävästi osannut inspiroida.

Seuraavana iltana hän soitti rouva Kaaren ovikelloa täsmälleen yhdeksältä.

Katri ei ollut vielä tullut teatterista.

Maisteri Harju kertoi näytelmästä, mutta rouva Kaari ei tiennyt sen kirjoittajaa.

-- Ettekö aavista? -- kysyi maisteri.

-- Kyllä. Taavi Arvo oli täällä käynyt eräänä iltana, ja he olivat keskustelleet hyvin kiihkeästi. Tulin kotiin sinä iltana myöhään ja tapasin Katrin vielä valveilla. Toverit teatterissa ovat melkein varmat, että Taavi Arvo on tekijä.

-- Entä Katrin suhde tekijään? Minusta tuntui...

-- Katri on merkillinen tyttö. Kaikki miehisyys ei näytä liikuttavan häntä.

-- Kunnes tulee joku epäkelpo, -- sanoi maisteri Harju.

-- Taivas varjelkoon! -- huudahti rouva Kaari. Katri saapui samassa ja pyysi arvostelua. Hän sai kirjalliset muistiinpanot haltuunsa, ollen niin kiihtynyt, ettei malttanut jäädä pöytään, vaan otti voileivän käteensä, pisti näytelmän reppuunsa, heitti jäähyväiset ja kiirehti ulos.

-- Tuletko pian takaisin? -- huusi rouva Kaari.

-- Otan ajurin, olen kotona ainakin tunnin kuluttua.

Maisteri Harju poistui pian rouva Kaaren luota harhaillen myöhään yöhön kaupungilla, ajatellen Katria.

Hän ymmärsi, ettei tyttö ollut vielä herännyt. Nainen hänessä uinaili yhä, mutta kuinka kauan? Ehkä siksi, kunnes joku löytäisi oikean sanan ja hetken.

Kylmä hiki ruumiissaan nousi maisteri Harju huoneeseensa ylimpään kerrokseen viettäen vuoteellaan unettoman yön.

Katri riensi takaisin teatteriin, missä Taavi Arvo näytteli vielä osassaan ja antoi käsikirjoituksen ynnä Alpre Harjun kallisarvoiset muistutukset.

Arvo oli kuumeisesti kiihkeä niinkuin Katrikin.

-- Voiko saada ajoissa kuntoon?

-- Viikon kuluttua. Voivat hiukan odottaa. On kirjoitettava uudestaan kaikki kolme näytöstä, -- sanoi Arvo.

-- Meneekö viikossa? Voinko minä auttaa?

-- Voit kirjoittaa puhtaaksi ja muutenkin tarvitsen apuasi.

-- Niin, mutta missä?

-- Minun luonani, -- sanoi Arvo äkkiä.

-- Ei, en minä tiedä.

-- Teillä sitten.

-- Silloinhan kaikki saavat tietää.

-- Eihän kenenkään tarvitse tietää, että olemme minun huoneessani, ... muistutti Taavi Arvo.

Katri nauroi. -- Eikö ole kummallista? Herrasväen tavat ovat tarttuneet minuunkin. Eikös minulla olekin ennakkoluuloja! Minä tulen. Aamulla varhain.

-- Onhan oikeastaan hullunkurista ajatella, että sinä kuulut heikompaan sukupuoleen, -- sanoi Taavi Arvo nauraen.

-- Noo, ei siksi, että sinulta näköä tai kokoa puuttuisi, mutta sisun puolesta minä kyllä taidan voittaa sinut. Hyvää yötä.

-- Hyvää yötä!

He erosivat teatterin ovella ja Katri astui ajurin rekeen.

7.

Oppilasnäytäntö oli jo ihan tulossa, ja paraikaa suoritettiin kenraaliharjoitusta. Levoton jännitys oli ylimmillään ja hermostus tirkisti jokaisen silmistä, tuikahti väliin kipinöiden ilmoille, mutta sammui jälleen jännityksen tukahuttamana. Kuiskailtiin ja kuljettiin varpaisillaan. Useimmat näyttelijät olivat läsnä aitiossa ja kukin teki asian omaksensa. Nyt oli tulossa jotakin tärkeätä, mikä kuului koko teatterille. Tekijä oli tuntematon, mutta varmasti omasta piiristä, ja sitäpaitsi nuori taiteilija saisi tulikasteensa -- ja millaisen tulikasteen!

-- Oh, tämä on aivan kuin ennen tohtorin aikoina, -- huudahdeltiin.

-- Tulee ihana ilta!

Kaikki kädet auttoivat, kaikki päät keksivät jotakin hyvää, ja yhteinen hermostus hukkui yhteiseen hyvänsuopuuteen.

Oltiin suuria lapsia, ja teatteri oli kaikkien koti. Vaikka keskenään toisiaan näykittiinkin, niin ulospäin oltiin yksissä.

Vastoin tavallisuutta olivat arvostelijat miehissä läsnä oppilasnäytännössä ja jokaisessa lehdessä tarkka selostus kappaleesta ja sankarittaresta.

Katri sai runsaasti kukkia ja esiinhuudot olivat myrskyisiä.

-- Tuossa on yhdeksänkymmentä prosenttia tyttösen kauneuden osalle, -- sanoi vanha näyttelijätär, mutta muut panivat vastalauseensa antaen täyden tunnustuksen "sen lapsen antaumukselle."

Nuorisoa oli kerääntynyt lattian täydeltä ja ensi rivilläkin oli ylioppilaita.

Kun Katri poistui Taavi Arvon kanssa sivuhuoneesta, oli sankka joukko heitä vastassa. Kirkkaassa kuutamossa helähti laulu: "Sua tervehdin."

Katri kohotti kukkavihkoaan, suuteli sitä ja painoi rintaansa vasten lausuen tuskin kuuluvasti: -- Kaikki isänmaan puolesta!

Sanat lensivät suusta suuhun ja kun Katri heitti kukkavihkonsa laulajien sankkaan parveen, jakoivat he sen keskenään ollen onnellisia saadessaan säilyttää jonkun kukan lehden tai varren.

Maisteri Harju odotti kotona rouva Kaaren luona, jonne läheisimmät ystävät olivat kokoontuneet.

-- Missä on maisteri Harju? -- kysyi Katri jo ovella.

-- Minun huoneessani, -- kuiskasi rouva Kaari. Katri juoksi sinne sellaisena kuin oli, riisumatta päällystakkiaan. Heittäytyen holhoojansa syliin hän huusi:

-- Kiitos, rakas holhooja, nyt olen vastaanottanut perintöni. Sitä ei minulta kukaan riistä! Nyt vasta tunnen olevani näyttelijä!

Hän kuiskasi jotakin hämmästyneen holhoojansa korvaan ja riensi vapautumaan vaipastaan ja tervehtimään saapuvia vieraita.

Maisteri Harjulla oli pitkä keskustelu Taavi Arvon kanssa "Näyttelijättären tarinasta."

Katri oli kuiskannut maisteri Harjulle salaisuuden kappaleen tekijästä.

Taavi Arvo oli yliopistossa jatkanut lukujaan melkein kandidaattitutkintoon asti, ja maisteri Harju totesi hänet hengenheimolaisekseen syvällisessä ajattelemisessa.

-- Miksi olette mennyt teatteriin? -- kysyi maisteri Harju.

-- Se on lumonnut minut ja minun täytyy onnistua.

-- Epäilemättä. Eilinen ilta oli suuri voitto, ja teidän näyttelemisenne eroaa sangen paljon toisista ollen korkeammalla henkisellä tasolla. Sivistyneen miehen äly luo vakavaan tehtävään lujemman pohjan. En tahdo kieltää, että teillä on näyttämöllisiä lahjoja tavallista enemmän, mutta teillä voisi olla kiitollisempi ja suurikin tulevaisuus jollakin muulla alalla. Teidän lahjakkaisuutenne on siihen hyvänä edellytyksenä.

-- Tulevaisuuteni tahdon luoda nykyisyydestä. Minulla ei ole suuria vaatimuksia.

Rouva Kaari oli järjestänyt tanssia illan ratoksi, ja Katri pyöri lattialla. Kuumana ja onnesta säteilevänä hän vähä väliä istahti holhoojansa viereen keskeyttäen miesten puhelun.

Maisteri Harju huomasi heti Taavi Arvon vakavasti kiintyneen Katriin, mutta tytön suhde Arvoon jäi hänelle hämärään. Katri nautti nykyhetkestä ollen onnellinen illan tuloksesta ja varmuudella anastaen voittonsa itsestään selvänä asiana.

Kaiken tämän ohella kasvoivat Katrin menot moninkertaisiksi, ja maisteri Harju sai ottaa pankkiin talletettuja varoja Katrin uusiin pukuihin ja ylellisempään elämään, Kirjamies itsekin hälyytettiin omasta rauhallisesta sopestaan ja pakotettiin tuon tuostakin istumaan iltaseuroissa.

-- Miksi holhooja on laihtunut niin kovasti viime aikoina? -- kysyi Katri tehden äänensä huolestuneeksi ja matkien äidillistä hellyyttä.