Part 6

Ukko oli tottunut soittamaan itselleen. Tanssitupien yleisö tuskin välitti muusta, kunhan se vain oli valssia, jenkkaa tai polkkaa. Lattiapalkkien jyskyessä, puheensorinassa, kengänpohjien suhahdellessa Juonalan soittaja eli kahdenkesken viulunsa kanssa ja unohtui toisinaan soittamaan sellaista, minkä mukaan ei voitu tanssia. Täällä salissa oli hiljaista, ja viulun ääni paisui ukon mielestä moninkertaiseksi. Se kannusti ja lämmitti soittajaa, lumosi omilla sävelillä ja herätti hänessä soitannon sielun.

Kun "Ilon ilmaisu" oli surunvoittoisena ja hellivänä kajahdellut vanhassa, kodikkaassa salissa, hyväillen ja onnea tavoitellen, käen kukuntaa ja pääskysen viserrystä muistutellen ja yhtyen hurjaksi nelistämiseksi lopulla, kuin olisi koko metsä tanssinut, paukahtivat suosionosoitukset kättentaputuksina.

Lehdet kohtelivat vanhaa soittajaa järjestään arvonannolla ja hellyydellä. Kehoitettiin vielä antamaan uusi konsertti, mutta Juonalan soittaja ei suostunut.

-- En soita kahdesti samaa, -- sanoi hän itsepäisesti. -- Katrin vuoksi sen tein, jotta näkevät, mitä sukua ollaan, ettei aivan metsänotuksia sentään! -- kerskasi ukko ja harmaa pää tutisi innosta. -- Enemmästä ei väliä. Siellä ne minua kaipaa monessa pitäjässä omalla maallani. Toiset on täällä tavat ja soittajat.

Maisteri Harju oli myöskin tyytyväinen tähän päätökseen. Juonalan soittaja oli taaskin osunut valitsemaan parhaimman tavan.

Lipunmyyjä toi hänelle seuraavana päivänä kolmesataa markkaa ja sanoi, että se oli puhdasta tuloa. Soittaja hämmästyi ja laski rahoja, piteli niitä kuin lapsi. Sitten hän ne unohti pöydälle. Ja kun maisteri Harju kehoitti korjaamaan, teki ukko pitkän kaarroksen kuin olisi pelännyt seteleitä.

-- Ne ovat syntirahoja, en ota vastaan. Ne kuuluvat maisterille, kun on minut tänne kustantanut.

-- Minulle ne ovat myös syntirahoja, -- sanoi maisteri Harju.

-- Onkos? -- äännähti soittaja luottavaisesti ja huolestuneena.

-- Pannaan ne viulun varalle pankkiin. Jos ostettaisiin kerran oikein hyvä, -- ehdotti Alpre Harju.

Ukko silitteli viuluansa nahkakotelossa innostumatta.

-- Kai tämä saa kelvata minulle, -- jupisi hän kuin anteeksi pyydellen sitä, että hänen täytyi sanoa vastaan.

Juonala heitti hyvästit Katrille ja rouva Kaarelle, joka erosi ukosta kyynelsilmin ja otti lupauksen pikaisesta tapaamisesta: -- Vaikka Juonalassa!

-- Niin, miksikäs ei Juonalassa, siellä viulu sentään paraiten laulaa, -- sanoi ukko, kun juna jo vihelsi.

3.

Kesä teki tuloaan, ja rouva Kaaren ehdotus Katrin kokeesta täytyi siirtää syksyyn. Teatterien johtajat olivat jo poistuneet kaupungista, ja maisteri Harju tahtoi vielä vähän aikaa valmistaa holhokkiaan.

-- Kyllähän käytännöllinen harjoitus on välttämätöntä, mutta meidän tulee pitää varamme, ettei olla aivan kypsymättömiä. Voidaan joutua hylätyksi, -- sanoi hän Katrille.

Vähät hän aavisti, minkä pelon ja epävarmuuden kipinän hän jätti Katrin kesäseuraksi. Tyttö ei päivääkään menettänyt lukematta tai harjoittamatta, milloin vain sai yksinäisyyttä. Työ oli ainoa rauhoittava ja lohduttava turva.

Kesäsiirtolassa asui viikon aikaa eräs näyttelijä, ja Katri kadehti hänen varmuuttaan. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, hänen tulevaisuutensa taattu. Hän oli jo saanut näytellä Daniel Hjortiakin.

Katri rohkaisi kerran itsensä ja kysyi, oliko Sigridin osa herra Arvon mielestä mielenkiintoinen.

Näyttelijä hymähti: -- Eipä juuri.

-- Ettekö sentään tahtoisi ottaa kohtauksia Hjortista näytelläksenne minun kanssani?

-- Miksi ei, jos se teitä huvittaa. Mutta miksi ei jotakin hauskempaa ja ihan yleisölle?

-- Täälläkö?

-- Niin, sopisi varsin hyvin.

-- En minä yleisölle.

-- Minä olen sellainen, etten voi näytellä kunnolleen ilman yleisöä. Harjoituksissa olen melkein huono, mutta kun sitten pitää tuleen, sanotaan minun näyttelevän aivan erinomaisesti. Niin, se kuulostaa kehumiselta, mutta voin näyttää teille arvosteluja. Viime talvena oli kuvani Daniel Hjortina kolmessa julkaisussa ja kaikki ensiluokkaisten arvostelujen mukana. Kun vain saisi osia! Oo, mitä minä voisin olla, kun vain saisi työtä!

-- Ettekö näyttele usein?

-- Näyttelen melkein joka ilta, mutta -- mitä osia.

-- Kertokaa teatterista -- mitä osia?

-- Ajatelkaahan. Eräs tekijä antoi minulle osan, kreikkalaisen orjan. Hänen kuvailunsa mukaan piti sen olla hyvin mielenkiintoinen. Minä sain sen. Kuljin herrani perässä näytöksestä näytökseen. Ainoat sanat olivat: on ja ei, menen ja tulen j.n.e. Kysyin sitten tekijältä, missä sen osan mielenkiintoisuuden piti ilmetä.

-- Oo, ettekö tajua? Hän on taidetta harrastava orja, katselee ympärilleen, herran linnassa on taidetta. -- Näyttämö oli Rooman tori, teltta, metsä, kaikkea muuta oli -- taidetta ei missään. Sama tekijä antoi minulle kerran hoviherran osan. Tiesin, että se oli pötyä. Olin nyreissäni.

-- No, mitä hän, eikö suuttunut? -- Eihän toki. Tuli ja pukkasi kylkeeni ja sanoi: -- Te saatte punaisen takin. -- Minä siirryin hänestä syrjemmälle. Mutta mies tahtoi lohduttaa minua.

-- Tai kujeilla.

-- Ei, oli ihan tosissaan. Hän oli yksinkertainen siinä suhteessa. Niin, tuli taas luokseni, pukkasi kylkeen ja sanoi: -- Se on silkkiä!

-- Te näyttelette tuon varsin hyvin, ehkä olette sen sepittänytkin. Siinä on onnitteluni kaksipuolinen, -- sanoi Katri ärsytellen.

-- Sepittänytkö? Ei maksa vaivaa. Tässä maailmassa -- tarkoitan teatteria -- on niin paljon...

-- Mitä? -- heitti Katri väliin, varomattomasti paljastaen tiedonhalunsa.

-- Eipä juuri mitään -- suuremmoista ... tietysti!

-- Se on suuremmoista, -- päätti Katri juhlallisesti. -- Minäkin aion teatteriin!

-- Onnittelen, -- sanoi herra Arvo laimeasti.

Katria harmitti avomielisyytensä, ja samassa hän aiheettomasti sanoi hyvästit jättäen nolostuneen seuralaisensa yksin.

-- Kuinka viihdytte täällä? -- kysyi herra Arvo toisena päivänä tavatessaan Katrin siirtolan ruokasalissa suuruksella.

-- Täällä on äitelää. Ei yhtään ainoata ihmistä.

-- Hauskaa kuulla, ettei olla ihmisten sukua.

-- Paitsi te -- luonnollisesti, -- lisäsi Katri happamesti. Nyt hän oli tyytyväinen. Miehen kylmä vastaus hänen innokkaaseen huudahdukseensa, teatterista: -- Se on suuremmoista! oli kostettu.

-- Ovathan nuokin lyseon laiskurit aikaa tappamassa, -- sanoi herra Arvo -- laiskuus on etuoikeutta nykyään. Laiskuus ja muu kelvottomuus.

-- Muu kelvottomuus? Mitä te sillä tarkoitatte? -- huudahti Katri suurin silmin. He asettuivat samaan pöytään.

-- Luetteko sanomalehtiä?

-- En, ei ole aikaa.

-- Nykyään on velvollisuus lukea, -- väitti Arvo.

-- Velvollisuus on niin ikävää.

-- Ja kuitenkin!

-- Ehkä te sopisitte sanomalehtimieheksi, -- sanoi Katri.

-- Olen ollut pääkaupungin lehdessä pari vuotta, -- sanoi herra Arvo säyseästi.

-- Juoksupoikanako?

-- En, teatteriarvostelijana.

-- Hoo! -- pääsi Katrilta. -- Senkö vuoksi te menitte teatteriin?

-- No, en juuri sen vuoksi.

-- Osaatteko kirjoittaa näytelmiäkin?

-- Osaan, jos tunnen, että täytyy.

-- Että on sellainen tulipalo mielessä tai koko olemuksessa, ettei muuta voi! -- huudahti Katri unohtaen olla varovainen.

-- Niin, sellaisen tulipalon se teatteri sytyttää meikäläisiin.

-- Ehkä olette kirjoittanutkin kappaleen?

-- Eihän siitä voi puhua, ennenkuin on jotakin valmista, -- vastasi herra Arvo.

-- En minäkään voi puhua teatterista. Tahdon elää siellä, tahdon tulla suureksi. Sitten vasta kannattaa kehua. Minä tahtoisin kehua!

-- Ketä ja mitä?

-- Tahtoisin pitää pitkiä ylistyspuheita näyttelemisestä ja näyttelijöistä.

-- Jatkakaa.

-- En minä osaa.

-- Ehkä osaisitte näytellä.

-- Minä osaan.

-- Olette itsestänne hyvin varma.

-- Miksi en olisi, kun osaan näytellä.

-- Koska aiotte kokeilla?

-- Syksyllä.

-- Kansallisessako?

-- En minä tiedä. Maisteri Harju ja rouva Kaari sen päättävät.

-- Aa, te olette sen soittaja Juonalan tytär. Nyt minä tiedän, olen kuullut teistä.

-- Niin, olen metsäläinen, vähämielinen Juonalan Katri!

Katri nauroi kuin pari vuotta aikaisemmin, hurjasti, melkein rajusti. Herra Arvo iski häneen silmänsä hämmästyneenä. Katri nousi niiaten kauniisti ja hymyillen kaikkein suloisimmin:

-- Arvoisa herra, se oli Juonalan Katri.

Herra Arvo tarttui tytön käteen, vielä kerran iskien silmänsä häneen.

-- Mitä te katsotte?

-- Katson vain, mihin se Juonalan Katri piiloutui. Se taitaa olla koko peijakas.

-- Juonalan Katri on erinomaisen hyvä tyttö, mutta neiti Juonala -- mitä tahansa!

-- Minä tahdon oppia tuntemaan Juonalan Katrin!

-- Teatterissa, jos onni on myötä.

-- Missä tahansa.

-- Kirjoittakaa minusta näytelmä, ja minä näyttelen.

-- Jos voitte minut siihen pakottaa, niin se onnistuu, ja jos te sitä näyttelette, onnistutte varmasti.

-- Se on päätetty! -- huusi Katri ja heitti ruokaliinansa pöydälle nousten seisaalle. -- Minä kerron teille ihmeellisen tarinan...

-- Nyt heti!

-- Eihän toki, joskus.

-- Joskus -- tai ei koskaan, nyt heti, minä vaadin ... jos minun pitää kirjoittaa, niin täytyy minun saada vaatia...

-- Joskus tai ei milloinkaan! Hyvästi!

-- Hyvästi, neiti Juonala! Sanokaa terveisiä Juonalan Katrille. Minä tahdon oppia hänet tuntemaan.

Katri kääntyi ja näytti pitkää nenää, niinkuin hän oli tehnyt harjulaisille, kun he häntä kiusoittelivat.

Katri oli erinomaisen tyytyväinen uuteen tuttavuuteensa. Nyt hän tunsi oikean näyttelijän, seikkailijan, miehen, joka oli teatterista!

-- Nyt ei edemmäksi. Minä en kerro hänelle, en pitkiin aikoihin, tahdon ensin päästä teatteriin. Sitten, sitten!

Kaiken piti siirtyä, jäädä sikseen, kunnes se suuri oli ratkaistu.

4.

Syksy läheni, liian hitaasti Katrin mielestä, ja kun kaupunkiin tultiin, ei hän antanut rauhaa rouva Kaarelle, ennenkuin maisteri Harju tuli kaupunkiin, ja kokeilu saatiin järjestetyksi.

-- Se on ensi viikolla teatterin kansliassa, torstaina kello seitsemän, -- sanoi maisteri Harju. -- Minä tulen noutamaan teitä.

-- Kuka silloin...

-- Johtaja itse.

-- Onko hän ankara?

-- On ja ei.

Katri kertasi kaikki "suuret osansa" sanellen ja osaksi näytellen ne ulkoa, ollen ihan kuumeessa innosta ja jännityksestä.

Keskiviikkona rouva Kaari kielsi häntä rasittamasta itseään ja ääntään.

-- Pitää levätä, muuten menee huonosti, -- sanoi hän, kun Katri tapansa mukaan intti vastaan.

Katri pysyi koko päivän sohvallaan ja nukkui toista vuorokautta melkein yhteen menoon.

-- Jätetään vain kaikki kirjat kotiin, -- sanoi maisteri Harju, kun Katri yritti pistää vihkosiaan nuttunsa taskuun. -- Johtajalla on omat aapisensa.

Ensi kertaa elämässään Katri astui Teatterikujalta näyttämön puolelle. Se oli hänen mielestään juhlallinen hetki.

Johtaja oli tullut, ja lukeminen voitiin aloittaa heti.

Katri oli ottanut aivan sileän, tumman villapuvun, joka oli nelinurkkaisesti kaulasta auki. Puku noudatti vartaloa hartioista lähtien yli lanteiden. Hame poimutteli laajana nilkoille. Mustat puolikengät taipuivat pehmeinä ja ohutpohjaisina joustavasti hiukan liiaksi suurissa jaloissa.

Kolea huone, sen pari kirjoituspöytää ja muutama puinen tuoli vaikuttivat lamauttavasti.

Johtajan ystävällinen ja tutunomainen keskustelu rohkaisi kuitenkin Katria, ja pamppaileva sydän rauhoittui.

-- Te kai luulette, että nyt luetaan jotakin oikein komeata.

-- En minä tiedä, -- sanoi Katri säyseänä.

Herrat keskustelivat puoliääneen, ja johtaja veti taskustaan esille kirjan. Se oli Kanteletar.

-- Odottakaahan, -- sanoi johtaja ja otti kirjan takaisin, -- lukekaa "Velisurmaaja". Saatte valmistaa niin kauan kuin teitä haluttaa. Me odotamme. Meillä on tässä neuvotteluja.

Herrat siirtyivät toisen akkunan ääreen puhellen hiljaisesti. Katri sai runon ja istui uunin luo nurkkaan.

-- Katsoppa, -- sanoi johtaja maisteri Harjulle, -- osaapa hän istua. Tuo jalka, mikä ilme sen varmassa ja jännitetyssä suoruudessa!

Katri istui koukussa, kirja polvella ja toinen jalka toisen päällä nostettuna, varpaat taivutettuina lattiaa kohti.

-- Hänellä on hyvä ruumis, kerrassaan oivallinen ilmiö. Tekee hyvää nähdä tuollainen Herran luoma. Katsos noita hartioita. Niissä on voimaa ja luonnetta. Ja oletkos nähnyt tuollaisia sormia? Jumalattoman pitkät ja luiset. Ellei niihin saa ilmettä, niin sitten on ihme! Vartalo kaartuu kuin luokka. Saammeko tosiaankin näyttelijän? Katsos ilmettä! Hän hautoo runoa. Merkillistä, mikä kuvastin. Olen utelias kuulemaan, oikein utelias. Ei, annahan olla, se on vaikea tehtävä, kerrassaan vaikea.

Herrat jatkoivat keskusteluaan yhä hiljemmin, ja Katri syventyi runoon. Kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin hän nousi.

-- Minä olen valmis, -- sanoi hän, nousten kumaraisesta asennostaan.

-- Hyvä, seiskaa vain niinkuin nyt olette. Me istumme täällä, -- sanoi johtaja heittäen jalan polvellensa ja nojaten tuolin selkään. Maisteri Harju piteli hermostuneesti paperossilaatikkoaan.

Katri alkoi hilpeällä ja houkuttelevalla naisäänellä: -- Mistäs tulet, kustas tulet, poikani iloinen? -- ja vastasi miehen järeällä ja tuskasta kangertelevalla äänellä:

-- Meren rannalta, meren rannalta, äitini kultainen!

Katrin muoto muuttui äänen kuultuaan, ja onnettomuutta aavisteleva pelko kuvastui koko olemuksessa, varsinkin äänessä.

-- Mitäs siellä tekemästä, poikani iloinen? -- Hevostani juottamasta, äitini kultainen!

Kuului pojan ilkamoiva, jumalaton ja uhkaa salamoiva huuto syvällä, matalalla äänellä.

Katrilla tuntui olevan aivan rajattoman laaja ääni, sillä matalaan, ehdottomasti puhtaaseen vastasi naisen korkea ja kimakka säikähdyksen huuto yhä kiihkeämpänä, kunnes hän kolmanteen kysymykseen:

-- Mistäs on miekkas vereen tullut, poikani poloinen?

sai vastauksen. Katri painui kokoon ja katsoi ympärilleen kuin näkymättömän vihaa pakeneva ja suoristui jälleen uhkaavana huutaen vihassaan hirveänä, kuin olisi äiti ollut se jumaluus, joka tämän hirveän kohtalon oli hänen osalleen määrännyt:

-- Lyönyt oon veljeni kuoliaaksi, äitini armainen!

Äidin sydäntä repivä hätähuuto:

-- Miksi sä veljesi kuoliaaksi, poikani poloinen?

särähti huoneessa ja Katri lysähti kumaraan kuin salaman lyömä. Samassa hän taas suoristui, asettui hyökkäykseen läähättävänä, silmät veristävinä, nauraen mielettömänä:

-- Miksi hän naistani nauratteli, äitini armainen?

Siihen päättyi runon rajuus, joka oli noussut voimassa aste asteelta. Nyt seurasi äidin rajaton suru ja hätä:

-- Minnekä sä itse joudut, poikani poloinen?

Ja pojan alistuva pohjaton kaipuu, suunnattoman haikeuden tunto, kun pitää jättää oma muokkaamansa maa ja ranta, lähteä kohti tuntematonta, kuollutta elämää Kainin merkki otsallaan:

-- Vieraille maille kaukahille, äitini armainen.

Seurasi sitten yhä tuskallisempi julistus rakkaimmista luopumisesta ja erosta. Pilkahti pieni toivon kipinä äidin äänessä kuiskatessa:

-- Milloin sie takaisin tulet, poikani ainoinen?

Raskaana ja kohtalon masentamana järähti pojan vastaus:

-- Konsa korppi valkenevi, äitini armainen?

Viimeinen alistuva ja nyyhkivä hyvästijättö äidin pakahtuvasta sydämestä puristettuna:

-- Koska korppi valkenevi, poikani poloinen?

Ja sitten yhä kiihkeämpi vuoropuhelu toivottomassa tuskassa runon loppuun. Katrin ääni täytti huoneen hetken vaitiolon ajan eikä tuskan ilme haihtunut kuulijain kasvoilta, ennenkuin Katri oli ennättänyt huoahtaa ja istua.

Johtaja astui vaieten häntä kohti, otti kädestä ja sanoi yksinkertaisesti:

-- Onnittelen. Olette runoillut uudestaan tuon vanhan tarinan. Teillä on luomisvoimaa. Teitte täydellisen murhenäytelmän pikku runosta. Toivottavasti tulemme yhdessä toimeen.

-- Saanko minä alkaa -- -- -- näytellä? -- huohotti Katri.

-- Johtokunta, -- äännähti johtaja ja kohautti hartioitaan.

Taaskin uusi este, ja Katri olisi tahtonut huutaa tuskasta, jos olisi kehdannut.

Eräs herra astui huoneeseen, hänet esitettiin johtokunnan jäsenenä.

-- Neiti Juonala pyrkii siis teatteriin, -- sanoi herra.

-- Niin, -- sanoi Katri katsoen johtajaan.

-- Täällä on hyvin monta pyrkijää, enimmäkseen kokeneita ja tunnustettuja taiteilijoita, -- sanoi johtokunnan jäsen.

Katri tunsi kuolettavaa katkeruutta ja pettymystä. Johtokunnan jäsenen äänessä oli hänen mielestään loukkaava sävy. Se muistutti hänelle sitä hetkeä, jolloin hän seisoi Mattilan pihalla ja Anna usutti koiran hänen kintereillensä.

-- Eikö hänelle ollut tilaa täälläkään? -- olisi hän tahtonut huutaa, mutta vaikeni ja kalpeni. Johtokunnan jäsen asettui nyreänä pöytänsä ääreen ja toiset poistuivat. Johtaja hyvästeli, ja niin se koe oli päättynyt.

Kotiin mennessä ei maisteri Harju saanut sanaakaan Katrilta. Ja seuraavaksi päiväksi sulkeutui tyttö itsepäisesti huoneeseensa hautoen tuskaansa.

Maisteri Harju kertoi rouva Kaarelle kokeen onnistumisesta, mutta myönsi, että toiveet olivat Kansalliseen nähden hyvin pienet.

-- Onhan Katri harvinainen kyky! -- huudahti rouva Kaari.

-- Se ei vielä auta, pitää saada julkista tunnustusta. Johtokunnat eivät hyväksy pelkkää kykyä. Täytyy olla nimi, papereita.

-- Eihän teatteri ole mikään virasto! -- intti rouva Kaari.

-- Täytyy osaksi olla.

-- Ajatelkaa, mikä voimien hukka! Lapsi nääntyy epätoivossaan, malttamattomassa tuskassa ja epävarmuudessa. Kalliit oppivuodet ja nuoruuden onni, pyhä innostus palaa suotta. Meidän täytyy saada hänet näyttämölle. Olkoon vaikka kymmenen johtokuntaa vastassa, nyt täytyy. Puhukaa johtajalle. Mennään virallista tietä, johtokuntien ja muiden mutkien mukaan, -- puhui rouva Kaari.

Katri oli saanut johtokunnan suostumuksen. Kysymys oli vain kappaleesta ja osasta. Vaalivapaus ei ollut suuri. Hän sai ottaa Lillin osan kappaleessa "Kuopion takana" tai Elinan "Elinan surmassa."

Myöhään illalla johtaja soitti päätöksen, ettei voitu nyt saada aikaa mihinkään muuhun.

-- Jos neiti Juonala tahtoisi odottaa kevääseen, niin kenties...

-- En, en enää, minä otan osan, -- sanoi hän peläten, että tilaisuus häneltä kokonaan luiskahtaisi.

Hän luki seuraavan päivän keksimättä mitään kelvollista kummassakaan osassa.

-- Minä olen tyhjä, vetinen, mamsellimainen ja uh ... Ei mitään, mistä saisi kiinni.

Epätoivoisena hän kiirehti maisteri Harjua tapaamaan malttamatta odottaa, kunnes tämä kutsuttuna ehtisi tulla hänen luoksensa.

Maisteri Harjun niukat tulot eivät riittäneet komeaan asuntoon. Hän majaili viidennen kerroksen yksityiskamarissa Kruunuhaan perukassa. Mutta akkuna oli merelle ja aava näköala antoi aavistaa rajatonta ulappaa taivaan ja meren yhtymässä.

Tuuli vinkui tärisyttäen harvaa akkunaa. Tupakansavua oli harmaanaan, mutta sikaari sammui alituisesti siirtyen suupielestä toiseen pureskelevien hampaiden välissä. Ilma oli huoneessa raskasta ja ummehtunutta. Alpre Harju heitti akkunan auki paljastaen rintansa ja vetäen henkeään tuijottaessaan avaruuteen. Lokit liitelivät laivojen ympärillä ja pakenivat toisinaan ulapalle, kuin voimiaan koetellakseen lentäen myrskyä vasten.

Miehen ajatukset takertuivat seuraamaan lintujen ihailtavaa voimainponnistusta aivan kuin kohtalokasta ennettä. -- Palaavatko -- jatkavatko matkaa näkymättömiin...? Olisiko uskallettava suorinta ja korkeinta tietä, pitäisikö vain pyrkiä kaikki unohtaen, kaikki taakseen heittäen, vain myrskyä vasten painuen?

Ovelta kuului rohkea koputus. Ajattelija napitti takkinsa, heitti sikaarin tuhka-astiaan ja äännähti rämisevästi:

-- Sisään!

Katri tuiskahti ovesta kiihkeänä ja maltittomana.

-- Kun ei teillä ole puhelinta, täytyi minun tulla. Oh, nyt tulee kuitenkin tenä. Minä en osaa enää, en ymmärrä mitään, saatte minusta suurta häpeää.

-- Istukaahan nyt ensin. Ja sitten sanokaa, mikä on asia.

-- Minun täytyy näytellä Elinaa "Elinan surmassa" tai Lilliä "Kuopion takana".

-- Kumman valitsette?

-- Minä en mitään ymmärrä. Olen lukenut kumpaakin. En saa tukea, en keksi niissä mitään itselleni. En saanut rauhaa enää, täytyi tulla tänne. Auttakaa minua, hyvä, vanha opettaja.

-- Ensiksi tahdon vain sanoa teille, että teitte oikein tullessanne tänne. Tämä on ensimäinen täysin, itsetietoinen askel teidän kehityksessänne.

-- Minä ajattelen niin hirveästi sitä menestymistä ja osaamista. Katkaiskoot minulta vaikka kaulan, minä lennän sittenkin.

-- Mitä te ajattelitte pikku Elinasta? -- sanoi maisteri Harju rauhallisesti sytyttäen sikaarinsa ja sulkien akkunan, josta kylmä tuuli tunki huoneeseen.

Katri riisui hattunsa ja ripusti nuttunsa maisteri Harjun laajan sadevaipan päälle oviseinällä olevaan naulaan. Hänellä oli päällään sama puku kuin koeluvussa, ja tummissa silmissä paloi maltiton into.

-- Tahdon päästä puraisemaan hampaani osani ytimeen, -- selitti hän.

Hän otti kirjan taskustaan ja painautui pöydän ääreen lähelle opettajaansa täydellisesti unohtaen entisen lapsellisen arkuutensa.

-- Pikku Elinalla, -- sanoi opettaja, -- on kohtalokas osa, uhrin, niinpä kyllä, -- uhrin, vasten tahtoaan.

-- Niin, siksi se minua kiukuttaa. Minä en voi olla mitään vasten tahtoani.

-- Miksi ette voi tehdä uhria itsellenne mieluiseksi?

-- Miten? Minä en ymmärrä.

-- Käytte suorinta tietä käsiksi kohtaloonne, uhalla, avosilmin, alistumatta, vaikka tuho on joka hetki odotettavissa.

-- Entä vastakohta Kirstin suhteen?

-- Käy jännittävämmäksi, taistelu tasaisemmaksi. Se ei saa olla sitä vanhaa teatteria. Älkää näytelkö osaa, näytelkää itseänne, omaa Elinaanne!

-- Entä suhde Klausiin?

-- Rakastatte, tahdotte tehdä uuden ihmisen, itseänne varten, oman onnenne vuoksi Kirstin uhalla. Pitäkää Kirstiä kohtalona -- ihmistä se osa ei kuvaakaan -- olkaa ihminen hänen rinnallaan, ennen kaikkea ihminen. No, tahdotteko nyt lukea?

-- Tahdon, tahdon. Nyt minä tahdon. Tuhat kiitosta, hyvä opettaja.

Katrin pitkät sormet ympäröivät kuin ruuvi opettajan käsivartta ja hento povi kosketti takinhijaa. Hän ei aavistanut, minkä myrskyn hänen kätensä ote sai opettajassa kuohumaan ja mikä inhimillinen suuruus tarvittiin sitä pitämään salassa. Ei katse, ei äänen värähdys ilmaissut siitä mitään holhokille. Hän sai täydessä turvassa käyttää hyväkseen nerokasta ohjaajaa. Suuressa innossaan ei tyttö ollut tietoinen omasta naisellisesta lumousvoimastaan, joka nyt hänen kahdeksantoista täyttäessään oli puhjennut kukkaansa.

Katrin Elinasta tuli arvostelijoille pulma. Kaavamaisille hän oli kauhistus, lahjakkaille ihastuksen aihe, esteetikoille riitti saivartamista. A. H. leikkasi solmun poikki selvitellen nuoren taiteilijaluonteen saavutusta kiittämättä taikka laittamatta.

Se kirjoitus oli niin vakuuttava ja asiallinen, ettei Katrilta kielletty pääsyä oppilaaksi ja samalla lausuttiin toivomus kiinnittää hänet teatterin palvelukseen.

-- Nyt minä tunnen olevani ihminen kuten muutkin! -- sanoi hän rouva Kaarelle. -- Enkö minä ole ollut hirveä laitos?

-- No, eihän metsäläiseltä voinut muuta toivoa. Minä lohdutin itseäni...

-- Oliko jotakin lohdun aihetta -- tai onko? Minä pelkään, ettei villeys ole kovinkaan kaukana! -- huusi Katri.

Rouva Kaari nauroi ja kertoi:

-- Kotipuolessani oli muuan Aaro niminen mies. Hän vei pieniä rapuja kaupaksi ja kun ostaja valitti alamittaisuutta, vakuutti Aaro, että ne olivat suurta lajia.

-- Kiitos, -- sanoi Katri.

-- Onhan Katrilla raajoja ja kokoa kylliksi, -- sanoi maisteri Harju. Hän kävi nyt säännöllisesti päivällisellä rouva Kaaren luona.

-- On. Ja nämä humalasalot käsivarteni tahtoisin kietoa molempien teidän ympärille, -- uhkasi Katri.

-- Karhun ja vuorikauriin syleily ei ole mahdollinen, -- muistutti Alpre Harju.

-- Kyllä, kun karhu on niin erinomaisen hyvä...

-- Katri! -- varoitti rouva Kaari, -- älä anna kielesi tehdä tuhoja!

Katri painoi kätensä huulilleen.

-- Minä olen vaiti kuin kakeluuni, kun siinä ei ole tulta, mutta jos te tuikkaatte tulitikullanne, niin en takaa. Minä olen niin äärettömän onnellinen!

Rouva Kaari oli paljon kärsinyt miehensä vuoksi ja lopulta saanut eron, kun yhteiselämä alkoi käydä hengenvaaralliseksi. Mies oli ollut soittajana kaupungin orkesterissa ja viettänyt huonoa elämää.