Part 4

-- Katri, sinä näyt tietävän, miten onnettomuus tapahtui. Kerro se.

-- Minun teki mieleni käydä kotona ja tapasin Kaivolan. Hän puhui kanssani ja kiusoitteli ja tarttui takaapäin hameeseeni. Minä nykäisin itseni irti ja kaaduin, mutta Kaivola taisi kompastua kiveen. Hänkin kaatui ja satutti kätensä veitseen.

-- Mihin veitseen?

-- Minun veitseeni.

-- Miten sinulla oli veitsi esillä?

-- Minä vedin sen taskustani samassa kun Kaivola otti hameestani kiinni.

-- Katri! -- huudahti maisteri Harju.

-- Minä en ennättänyt lyödä.

-- Olisitko lyönyt?

-- En tiedä.

-- Lapsi parka, tuli mitä tuli, sinä olet aivan syytön.

Tuskan palo nousi kuitenkin tytön rintaa polttamaan ja hän riensi nopeana pimeässä metsässä, joten maisteri Harju sai lyhtyineen kiirehtiä pysyäkseen jäljillä.

-- Tässä se rinne on, -- kuului Katrin ääni etäämpää. Hän huhuili ja ääni vastasi alhaalta Juonalan pihasta: -- Täällä!

He riensivät sinne ja löysivät miehen uupuneena portaalta.

-- Nyt on aika täpärällä, -- sanoi maisteri. -- Käydään tupaan.

He vierittivät kiven ovelta ja astuivat sisään. Lyhdyn valossa pestiin haava ja sidottiin lujasti.

Todellisuus ei Katrille enää ollut niin kauheata kuin kuvittelu. Nyt hän ei voinut hetkeksikään pysähtyä toimettomaksi, vaan juoksi hakemassa vettä ja puita, teki tulen ja pöyhi vuoteen kenenkään kehoittamatta. Talossa oli sairas ja hän tarvitsi lepoa -- lepoa miesparan täytyi saada, ja lämpöinen säälin laine huuhtaisi Katrin koko olemasta hänen puuhatessaan loimuavan takkavalkean ääressä ja vilkaistessaan vähä väliin Kaivolan kalpeita kasvoja.

Säälin tunne tuli yhä tukalammaksi ja painostavammaksi ja kun haavottunut huomasi Katrin tuskan levottomista liikkeistä, sanoi hän hymyillen:

-- Tämä ei ole vaarallista, pieni naarmu vaan, huomenna jo olen terve.

Katria puistatti itkun hyräys eikä hän voinut itseään hillitä, vaikka niin häpesi maisteria.

-- Sinun pitäisi nyt lähteä kylään -- kotiin, -- sanoi maisteri Harju. -- Minä tulen sitten, kun ehdin Kaivolan kanssa.

-- Minä jään tänne, sanoi Katri varmasti. -- On niin paljon tekemistä.

-- Sinun pitää sitten mennä tuonne kamariin nukkumaan.

Katri ei puhunut mitään, hän toi olkipatjan ja peitteen kamarista, teki vuoteen penkille ja viittasi Kaivolalle, että se kuului hänelle.

-- Tuomas herrakin on nukkunut tässä sängyssä, -- sanoi hän silittäen puista päätyä ja katsoi maisteriinsa.

Hämärä oli muuttunut pilkkopimeäksi, ja kun takkavalkea hiipui, jäivät nurkat ja sopet tuvassa näkymättömiin.

Kaivola oikaisihe pukeissaan lopen uupuneena vuoteelleen, ja maisteri Harju tupakoi takkavalkean ääressä.

Katri meni kamariinsa tyyntyen vähitellen ja häntä uuvutti. -- Metsä humisee kuin itkisi, -- ajatteli hän. -- Se on niin uhkaavasti vakava ja se ihan musertaa minut. Ihmiset voivat toisiaan sääliä, metsä ei. Se ei tunne pelkoa eikä yksinäisyyttä. Kun olin täällä, olin samanlainen. Nyt sen tiedän. -- Hän nukkui kesken mietteitään.

Tuvassa oli hiljaista. Sairas ei nukkunut, ja valvova mies kävi levottomaksi.

-- Tuleeko läpi siteen? -- kysyi hän vilkaisten sivulleen voimatta pimeässä nähdä.

-- On se märkä, -- sanoi Kaivola.

-- Lienee sittenkin parasta, että menen hakemaan hevosen ja reen. Kärryillä ei tänne hiivatin soppeen pääse.

-- Ei ole vahinko suuri, vaikka kuolenkin, -- sanoi Kaivola.

-- Tänne ette saa kuolla.

-- En, jaksan kyllä huomiseen, jos saan aamulla heti apua, -- sanoi sairas.

-- Herätän Katrin, olkaa hiljaa paikallanne, -- sanoi maisteri.

-- Tottelen, -- vastasi sairas alistuvasti.

Maisteri Harju herätti Katrin valvomaan, otti lyhdyn ja läksi taipaleelle.

Katri läheni liikkumatonta miestä ja katsoi suuriin punertaviin silmiin, joihin kuu loi kaameaa valoaan. Tyttö hytkähti kuin olisi tuntenut kipua.

-- Onko vaarallista? -- kuiskasi hän pelon vallassa.

-- Luulen, että kyllä se vie! -- sanoi mies.

-- Kuoletteko? -- huudahti tyttö tarttuen äkisti ja varomattomasti terveeseen käteen.

-- Tahdotko tehdä minulle mieliksi?

-- Tahdon, tahdon!

-- Suutele minua.

Katri kääntyi pois.

Kyyneleet valuivat miehen poskille ja hän sanoi tukehtuneella äänellä:

-- Minä kuolen ehkä piankin eikä kukaan naisihminen ole minua vielä rakastanut eikä suutakaan antanut. Olen vasta kahdenkymmenen viiden vanha.

-- Eikö kukaan ole teitä säälinyt? -- kysyi Katri, kääntäen kasvonsa sairaaseen ja nähden hänen itkevän. -- Te osaatte itkeä! -- huudahti hän läheten sairasta.

-- Minä olen syypää teidän onnettomuuteenne, ja tahtoisin olla teille oikein hyvä! -- jatkoi hän lämmin sointu äänessään, joka teki sairaan onnelliseksi ja sai unohtamaan kovan kohtalon.

-- Anna minulle suuta, se on sairaan ja kuolevan rukous.

Katri käänsi jälleen päänsä pois.

-- Niin, älä anna, minä en ole sinulle millään tavalla otollinen enkä saa sinua kiusata, sinua, hyvä ja kaunis lapsi. Sinä olet paljon parempi kuin kukaan -- niin kukaan sellainen, jonka minä tunnen. Ja sinä olet oppinut ja koulua käyt maisterilla. Ethän sinä voi minua suudella.

Katri painoi äkkiä huulensa sairaan suulle ja poistui huoneesta.

Hän ei kuitenkaan kauaa viipynyt, toi vettä ja auttoi sairasta hänen juodessaan.

-- Puhu minulle, -- pyysi sairas.

-- Mitä minä puhuisin, en osaa Jumalan sanaa.

-- En minä tahdo Jumalan sanaa, puhu sinä itsestäsi.

-- Eihän minusta itsestäni ole mitään puhumista.

-- Puhu ajatuksistasi. Mitä sinä itse ajattelet, kun et lue kirjoja?

-- Minulla on niin monta ajatusta. Viimeksi olen aina toivonut itselleni sellaista pukua kuin kellertävä iltarusko ja sellaista taloa kuin itse voin kuvitella pilven reunalle.

-- Ne sinä kerran maailmassa saat, jos vaan siihen tyydyt.

-- En minä sellaista todeksi, usko.

-- Minä annan sinulle rahat.

-- Oletteko te hullu? -- huudahti Katri unohtaen, että mies vuoteella oli sairas.

-- En, kyllä minä vielä olen viisas, mutta kohta kuolen ja taloni jää.

-- Ettehän te voi kuolla! -- kuiskasi Katri tuskaisena ja katsoi ympärilleen kaameasti valaistuun huoneeseen aivan kuin olisi pelännyt oudon vaaran salassa vaanivan.

-- Älä pelkää. En kai minä vielä tänä yönä kuole. Selkääni vain särkee niin riivatusti. Auta tyynyä vähän ylemmäksi. Kas, se tekee hyvää. Puhu nyt siitä talostasi.

-- Mitä siitä, olette väsynyt.

-- En minä unta saa enkä nyt raaski nukkua. Minä tahdon katsella sinua ja pitää kiinni elämästä niin kauan kuin voin. Puhu sinä talostasi.

-- Siitäkö talostani pilven reunalla?

-- Niin, siitä talostasi.

-- En minä sitä rakentaisi tänne Harjuun.

-- Miksi et?

-- Minua aina niin naurattaa, kun mehiläinen puskee päänsä ruutuun ja surisee ja purisee hengen edestä. Se luulee pääsevänsä ulos. Se on niin hullunkurista, kun ei se koskaan sillä tavalla pääse. Jos minä nyt rupeaisin asumaan Harjussa, niin en koskaan pääsisi suureen maailmaan, ja sinne minä tahdon. Minä tahdon oikein kauas, tahdon nähdä paljon ihmisiä!

-- Jos minä jäisin eloon, etkös tulisi minulle emännäksi?

-- Enhän minä sitten voisi päästä maailmalle.

-- Et, etkös tulisi?

-- En, en minä tulisi.

-- Minä olen rikas. Metsä on hyvin suuri, olen laskenut sen sadantuhannen arvoiseksi.

-- En minä sittenkään tulisi. -- Sinä annoit minulle suuta. Katri punastui ja sanoi:

-- Kun te olette kuolemansairas ja minä niin säälin teitä.

-- Suutelisitko minua vielä, jos -- jos minun pitäisi kuolla!

Katri ei vastannut. Sairaan terve käsi oli tarttunut hänen käsivarteensa ja pakottanut katsomaan silmiinsä, suuriin syviin silmiin, joissa oli merkillinen voima kutsua yhä lähemmäksi ja katsoa toisen sisimpiin ajatuksiin.

-- Ethän sinä tahdo olla katsomatta silmiini! -pyysi sairas.

-- En! -- kuiskasi Katri hiljaa kääntämättä silmiään pois sairaan silmistä. Hän tunsi jotakin tapahtuvan, oli aivan kuin joku verho olisi siirtynyt pois heidän väliltään, ja Katri ymmärsi näkevänsä miehen salaiset ajatukset. Kuinka hän oli yksin maailmassa eikä enää jaksanut toivoa mitään, ja sen vuoksi hän piti Katrista, että hänellä olisi joku ilo elämästä. Kaivola parka, kuinka köyhä hän oli.

Kyyneleet nousivat tytön silmiin ja putoilivat kuumina pisaroina sairaan avoimelle povelle.

6.

Aamun koittaessa tuli ihmisiä, jotka veivät sairaan pois. Katri jäi yksin kotipihaansa seisoen keskellä pienistä kivistä tehtyä piiriä. Sen hän oli itselleen laittanut sinä päivänä, kun äiti kuoli. Keskellä oli iso kivi, ja sille hän nyt istui ja mietti. -- Jos äiti tietäisi Kaivolasta ja minusta, mitähän se sanoisi? Ehkä äiti tietääkin, mitä Kaivolan silmissä on se syvyys. Onkohan se samaa kuin minun mielessäni on se pohjaton kaipuu?

Näissä mietteissä tyttö nousi ja lähti kylään.

Maisteri sanoi: -- Kaivolan tila on hyvin vaarallinen.

-- Minkä vuoksi? -- kysyi Katri kiihkeästi.

-- Lääkäri sanoi, ettei hän oikein voi saada syytä selville. Haava ei missään tapauksessa ole kuoleman syynä, jos niin tapahtuukin, pikemmin sitten hänen yleinen heikkoutensa ja veren vähyys.

-- Kaivola ei ole vahva! -- sanoi Katri kuin itseksensä. -- Hän on niin köyhä, ei kukaan hänestä pidä.

-- Hän pyysi sinua tulemaan sinne Kaivolaan.

-- Nytkö?

-- Kohta kun olen tullut sieltä takaisin. Kaivola lähetti hakemaan nimismiestä ja tohtori jäi sinne odottamaan. Kysymyksessä on testamentti. Kaivolalla ei ole läheisiä perillisiä. Isä ja äiti olivat ulkokuntalaisia ja nähtävästi ilman sukua. Kaivola on perinyt heiltä talon aivan yksin ja määrää siitä nyt mielensä mukaan.

Katri meni Kaivolaan iltahämärässä ja vietiin heti sairaan kamariin.

Kaivola ojensi hänelle kätensä ja hymyili, ja Katri tarttui siihen istuen tuolille sängyn viereen. Olihan täällä niin tutunomaista. Samanlainen kamari tuvan päässä kuin hänen kotonaan. Samanlainen ruskea piironki oviseinällä ja akkunan pielessä peili, sellainen vanhanaikainen, kultapuitteinen, kaksi akkunaa ja vuode.

Kaivola ojensi hänelle vasenta kättään, oikea oli nyt sidottu, ettei se liikkuisi ja vaikuttaisi häiritsevästi haavaan.

-- Istu tähän sängyn laidalle, minä näen sitten paremmin, -- sanoi Kaivola. -- Taitaa nyt olla sillä tavalla, että meidän pitää nähdä toisemme oikein hyvin, ettei sitten jälkeenpäin jää mitään pimeäksi.

Katri antoi kätensä ja istui.

-- Kun se onnettomuus kerran tuli, niin sitä ei saa tehdä suuremmaksi kuin se nyt on. Minä olen ajatellut, että sinä nyt suostuisit olemaan morsiameni. Sillä tavalla sinäkin tulet siitä osalliseksi, eikä minun tarvitse olla aivan yksin.

---Ei, -- sanoi Katri ja katseli kaiken aikaa Kaivolaa silmiin.

Taaskin oli sillä tavalla kuin aina ennenkin hänen mielestään: silmät puhuivat toisella tavalla kuin sanat, ja niin Kaivolankin silmät. Ei niin, että Kaivola olisi väärin sanonut, hän ei vaan sanonut kaikkea ja sitä Katri kaipasi. Se ei antanut hänelle rauhaa.

-- Sanokaa ensin kaikki, mitä teillä on mielessänne, -- sanoi hän yhä katsellen siihen syvyyteen, jota oli kaivannut.

-- Eihän siitä mitään naimista sentään tule, kun ei minusta kuulu enää koskaan oikein tervettä miestä tulevan, etkä sinä sairaloista tahtoisi.

-- En, -- sanoi Katri käsittämättä, mitä sairas oikeastaan tarkoitti. Katri ajatteli yhä vain katsetta.

-- Me olemme menneet toistemme ohitse, vaikka olen sinua katsellut pienestä tytöstä saakka.

-- Senköhän vuoksi minä teitä niin pelkäsin? -- Kuka sen tietää, vaikka olisit senkin vuoksi pelännyt. Sehän se sentään taisi olla, etten minä oikealla tavalla...

-- Miksette sitten oikealla tavalla tavoittanut?

-- Sehän se oli, kun minä tein siinä kohelisti ja vastoin luontoa, vaikka tiesin väärin tekeväni. Kun en ymmärtänyt, kuinka paljon välitin, tahdoin vain leikitellä. Nyt sen ymmärrän, ettei saa rikkoa sellaista vastaan. Välitätkös sinä minusta?

-- Välitän, -- sanoi Katri hätäisesti. -- Teidän silmänne ovat niin syvät ja niissä on niin paljon. Miksi ette sano kaikkea?

-- Suutele minua nyt!

Katri suuteli ja katsoi silmiin. Se oli niin tuskallista, niinkuin ei enää koskaan pääsisi vapaaksi eikä samaksi kuin ennen ja niinkuin nyt tietäisi paljon enemmän eikä kuitenkaan ymmärtäisi, mitä toisen silmissä oli.

-- Sinä olet vielä melkein lapsi ja minä olen mies. Olen miettinyt paljon viime yönä ja niin käyköön. Sinä et voi sitä nyt oikein ymmärtää ... sinulta ei saa minun tähteni puuttua mitään. Kyllähän sinä sen sitten myöhemmin tulet ymmärtämään.

Katri tunsi, että jotakin oli tiellä, oli sanottava ja tehtävä paljon eikä hän saanut kiinni mistään.

-- Minua niin ahdistaa, -- sanoi hän, -- en saa sanoista kiinni, on niinkuin olisin sidottu ja minulla olisi kiire. Kun joku ihminen nyt sanoisi ja valaisisi.

-- Se on tuskaa ja siitä selviää vasta jonkun ajan päästä, -- sanoi Kaivola. -- Sellaista minä olen tässä tuntenut ja saanut sitten selvyyden. Kaikki on ensin niin irrallaan toisistaan, ei ole apua ihmisistä eikä mistään, itsekin on aivan kohlo kuin olisi sokea. Nyt näen selvästi ja sen vuoksi voin luopuakin kaikesta ja ymmärtää, että se on paljon enemmän. -- Kaivola sulki silmänsä.

Katri taisteli omien ajatustensa kanssa eikä päässyt niistä selville.

-- Tahdotteko kuolla? -- huudahti hän kuin pakosta.

Mies ei vastannut, tuskan hiki pisaroi otsalla ja käsi vapisi. Äkkiä hän nykäisi Katria kädestä ja veti hänet povelleen terveellä kädellään ja suuteli kiihkeästi. -- Minä tahdon kaikki, kaikki, taikka en sitten ollenkaan! Minä en tule koskaan oikein terveeksi! -- sanoi hän huohottaen.

Hänen kätensä oli rautainen ja kiihkonsa tuskastuttava. Katri säikähti ja irroittautui. Sairas rauhoittui ja veti hänet hellästi takaisin.

-- Jos nyt olisin terve, rakentaisin sinulle sellaisen talon kuin olit itse kuvitellut pilveen, ja senkin sinä saisit, sen keltaisen hameen vaikka silkistä ja sametista. Ei Kaivolan talo ole köyhä eikä pienikään.

-- Rakentaisittekos? -- huudahti Katri ja hymyili. -- Vaikka en minä siitä välitä, se oli niin lapsellista. Minä välitän vaan yhdestä asiasta, jota en ymmärrä.

-- Mitä se on?

-- Mikä silmissänne voi olla niin syvää?

-- En minä tiedä.

-- Minä tahtoisin tietää, muuten en saa rauhaa. Teidän täytyy se tietää?

-- Sinä utelet kuin lapset -- ehkä -- ehkä se on sielu.

-- Ehkä se on teidän sielunne, -- sanoi Katri hiljaa.

-- Minä en usko sieluun.

-- Mitä se syvyys sitten olisi? -- kysyi Katri kiihkeämmin.

-- Minä en tiedä! -- sanoi sairas palavassa tuskassa,

-- Jos te nyt kuolette ja teillä on sielu ettekä kuitenkaan usko olevan, -- valitti Katri kuiskaten.

-- Minä en tiedä, en tiedä, -- sopersi sairas.

Kaivola oli niin kalpea ja sulki silmänsä. Katri ei uskaltanut kysyä, tuijotti kuin kivettynyt elottomia kasvoja. Hetket kuluivat.

-- Sinun pitää saada sormus, että olisit oikea morsian. Avaa tuo ylimmäinen laatikko, ota kukkaro kulmasta.

Katri teki niin ja toi kukkaron.

-- Ota siitä se, missä on minun nimeni, toisessa ei ole nimeä, sen otan minä. Pane se tuohon! -- Hän ojensi sormensa.

Katri teki niin.

Lääkäri tuli katsomaan antaakseen yöksi hiukan morfiinia, ja Katria käskettiin ulos kävelemään, että hän sitten jaksaisi yön valvoa. Oikea hoitaja tulisi vasta seuraavana päivänä.

Katri meni, harhaili itsekään tietämättä, missä oli. Hän ei käsittänyt mitään, ei voinut tarttua mihinkään. Kaikki oli kuin ilmassa, petti, jos tarttui; väistyi, jos tavoitti.

Hän luuli kävelevänsä niittytiellä, minne oli mennyt, ja kävelikin Kaivolan pihassa.

Maisteri tuli vastaan. -- Kävin katsomassa. Kaivola nukkuu, mene vain sisään, jos tahdot. Kaivola on niin merkillisesti muuttunut, aivan kuin kirkastunut, -- sanoi hän.

-- En minä mitään ymmärrä. Samahan se nyt on, mitä tapahtuu, jos Kaivola kuolee, -- sanoi Katri tuijottaen kuin tyhjään.

-- Tohtori sanoo, ettei hän haavan vuoksi kuole. Minä vain ihmettelen, kuinka Kaivola sentään on niin huono.

Kaivola heräsi horrosunestaan Katrin astuessa huoneeseen. Talossa oli hiljaista, aivan kuin he kaksi olisivat siinä yksin majailleet.

Sama levottomuus, joka Katria yhä painosti, kuvastui myöskin sairaassa, ja maltittomasti hän sulki käteensä Katrin sormet.

-- Oh, minä en kauan jaksa, tahdon sanoa sen sinulle. Minua painaa syy -- olen -- olen kerran pikapäissäni lyönyt -- surmannut... ei, ei, älä usko että se oli murha ... se oli kuitenkin isku ja -- -- seuraus...

-- Älkää puhuko, se vaivaa ja rasittaa, -- varoitti Katri.

Hän oli kauhuissaan ja tahtoi estää Kaivolaa kertomasta enempää.

-- Nyt tuntuu paremmalta, olen sen saanut sinulle sanoa. Onhan tämä minun rangaistukseni ja sinun kätesi kautta, rakas tyttö!

Katri jähmettyi, salamannopeain tuskan vihlaisujen risteillessä hänen sydäntään.

-- Olenko minä...? Sanokaa, olenko minä syypää kuolemaanne?

-- Et, lapsi, et. Minä itse olen! -- sanoi sairas keräten kaikki voimansa noustessaan istumaan.

Katrista tuntui kuin hirveä taakka olisi hiljalleen laskeutunut hänen ylleen, mutta Kaivolan sanat kevensivät sitä. Kuitenkin tuntui kuin se arvoituksen tapainen syvyys, jonka salaisuutta hän ei ennen tajunnut, olisi tämän kautta selvinnyt ja hän itse muuttunut toiseksi ihmiseksi.

Hän istui tuolille vuoteen viereen. Talossa oli niin hiljaista, kuin isäntä olisi jo ollut vainaja ja aivan yksin koko rakennuksessa. Hämärä kietoi kaikki harmaaseen huntuunsa.

Katri ei jaksanut ajatella; odotti istuen hiljaa, uinahti, heräsi, ja kaikki suli hänestä ajattomaksi olemiseksi. Hän ravisti itsensä hereille ja tahtoi puhua sairaan kanssa. Oli niin kaameata nähdä hänet liikkumattomana.

Hän sytytti kynttilän ja herätteli sairasta. -- Sinä olet niin kaukana -- -- en minä jaksa -- en jaksa! -- puhui sairas tuskin kuuluvalla äänellä ja vaipui jälleen uneen.

Katri istui ypöyksin touhukkain käsin peitellen ja hoidellen sairasta.

Kynttilän lepattava liekki valaisi heikosti huonetta heittäen valvojan varjon suurena hahmona seinälle sairaan vuoteen yllä.

Varjokin hapuili käsin nukkuvaa miestä ja vaappui rauhattomana kattoon saakka. Se kasvoi ja kohosi korkeaksi, tavoittaen vuodetta syleilyynsä ja täyttäen koko huoneen. Nyt se näkyi jälleen vuoteen yläpuolella kuin järkkymätön kohtalo, painui nukkuvan päälle, ei eronnut, ei hetkeksikään heittänyt. Se eli omaa elämäänsä eikä näyttänyt kuuluvan Katriin. Se uhkaili ja kauhistutti nuorta tyttöä.

Kynttilä paloi juureen saakka, ja varjo hukkui synkkään pimeyteen. Katri huokasi helpotuksesta ja nukkui tuolille istuen.

Hän heräsi siihen, että joku kosketti hiljaa olalle. Se oli vanha lääkäri, joka aikaisin aamulla tuli sairasta katsomaan.

-- Kaivola on päässyt tuskistaan, mies parka! -- sanoi lääkäri.

Katri ei heti tajunnut, mitä oli tapahtunut, hän läheni vuodetta tarttuakseen Kaivolan käteen, mutta sormet heltisivät arkoina hapuillen tietämättä minne tarttua. Laiha käsi kohosi ja vaipui uudestaan miehen pivolle päättävästi, mutta vetääntyi samassa pois.

Tytön suurissa silmissä oli kysymys: Kuollutko? Se oli vain silmänräpäys, ja sitten ahdistava tunto saarsi hänet.

Lääkäri poistui ja kehoitti Katria lähtemään levolle.

Hän jäi huoneeseen.

-- Oliko tämä kuolema? Oli, se oli kuolema! -- sanoi hän itselleen eikä kuitenkaan uskonut, että Kaivola oli kuollut.

Ihmiset tulivat ja hoitelivat Kaivolaa antaen Katrin olla. Kaikki olivat itkettyneitä ja hiljaisia. Tuotiin kuusia ja avattiin akkunat ja keskelle kuusia laitettiin Kaivolalle lepotila.

Maisteri Harju tuli hakemaan Katria ja vei hänet huoneeseensa. Siellä Katri tahtoi päästä selville, mutta ajatukset olivat kuin lukossa. Elleivät ne ajatukset aukeaisi ja jos hänen täytyisi olla kuin tönkkä, niin miten hän voisi elää? Kuolema voisi tulla niinkuin oli tullut Kaivolalle, ja silloin täytyi tietää. Kuolema vaati elämän sellaisen, missä ei ollut valhetta mitään, ei vääryyttä yhtään, ei salaista hymyäkään.

Äkkiä hän pysähtyi mietteissään ja näki ajatuksissaan kysymyksen: -- Miksi Kaivola kuoli? kuin tulikirjaimilla piirrettynä. -- Miksi Kaivola kuoli?

Nyt hän ei enää voinut viipyä yksinäisyydessä ja kiihkeällä innolla hän kysyi maisteri Harjulta:

-- Miksi Kaivola kuoli?

-- Tapausten kulun kyllä tunnen ja tiedän kaikki mitä Kaivolan elämässä sitä ennen on ollut. Siinä on paljon sellaista, mitä sinä et vielä ymmärtäisi. Voinhan kuitenkin sanoa, että Kaivolan elämä oli kohtalokas.

-- Mitä se merkitsee? -- kysyi Katri.

-- Hän sai elämällään ja kuolemallaan maksaa hetken hairahduksen...

-- Hän kertoi ... yritti Katri sanoa, mutta vaikeni samassa.

-- Miehellä oli luonne. Tahtoi aina sillä hetkellä saada tahtonsa. Ja silloin sattuu usein, että hetki pääsee määräämään elämästä tai kuolemasta. Tiedätkö, minkä vuoksi hän ontui?

-- En, -- sanoi Katri.

-- Hän oli siinä kahdenkymmenen vaiheissa tappelussa kylän poikien kanssa loukannut pahasti jalkansa ja sitten salannut vammaansa peläten joutuvansa syytteeseen puukotuksesta. Haavoitettu toveri poti kauan aikaa antamatta ketään ilmi ja kuoli sitten myöhemmin.

-- Oliko Kaivola lyönyt? -- kysyi Katri kiihkeästi.

-- Ainakin hän syytti itseään ja muuttui tapaturman jälkeen aivan toiseksi mieheksi. Jalkansa vuoksi hänen täytyi toisinaan pysyä paikoillaan päiväkausia. Ja hänenlaiselleen se oli hirveä koettelemus. Sisukas luonne purkautui pistopuheissa ja toisten kiusoittelussa. Kärsimyksensä hän kyllä koetti salata, mutta hänen muotonsa ja katseensa ilmaisivat kaikki. Kerran hän myöskin sanoi, ettei hänellä ollut yhtään tuskatonta hetkeä. Minä yritin viedä lääkäriin, mutta siihen se mies ei taipunut.

-- Olisiko se sitten parantunut, se kipu?

-- Eihän sitä voi sanoa, ehkä ei. Kärsimys oli hänelle liian raskasta. Hän ei tohtinut elää. Annetaan nyt asian levätä ja puhutaan tästä toiste, -- päätti maisteri Harju.

-- Minun ajatukseni kääntyvät siihen väkisinkin, -- sanoi Katri suurin kaihoisin silmin. Hän suoristi hentoa vartaloaan näyttäen toisinaan täysikasvuiselta, vaikka hän samassa tuokiossa painuikin etukumaraan väännellen leveitä hartioitaan, aivan kuin ne olisivat olleet liian raskaat pysyäkseen ryhdikkäinä.

Maisteri Harju päätteli itsekseen kaiken tuon äkillisen ja väläyksellisen Katrin olemuksessa ennustavan rikkautta ja voimaa hänen luonteessaan. Tyttö oli yhä vieläkin kuin vaaniva metsänotus, vilkuili vanhaan tapaansa sivuilleen vauhkona pienimmästäkin äänestä tai oudosta liikkeestä ympärillään.

-- Katri, sinä näytät tämän kautta kehittyneen koko lailla. Ja kaikenlaiset ajatukset kai temmeltävät mielessäsi, -- sanoi maisteri Harju.

-- Kyllä, -- myönsi Katri katsoen ihmeissään opettajaansa.

-- Älä vain anna niiden johtaa itseäsi äkkiarvaamattomiin tekoihin. Lupaa minulle, ettet tee mitään neuvottelematta minun kanssani.

Katri nosti silmänsä ja katsoi opettajaansa, joka vakavana seisoi pöytänsä ääressä tuuhea tukka epäjärjestyksessä kuten tavallisesti, silmät syvällä kupuraisen otsan varjossa, lyhyt, lihava vartalo ryhdittömänä ja housut polvista hanurinpoimuilla.

-- Tänään emme lue, saat lupaa, kunnes hautajaiset on pidetty. Syksyllä voit sitten vakavasti jatkaa opintojasi. Nyt sinun pitää käyttää kaikki aikasi lukemiseen. Ruotsin kieli käy hyvin jäykästi, olet oppinut kovin vähän. Minä varoitan sinua, jätä kaikki sivulliset mietteet.

-- Minä en voi elää, ellen tiedä...

-- Mitä et tiedä? -- sanoi opettaja varmasti katsoen tytön leimuaviin silmiin.

-- Sitä vain, että milloin minunkin elämäni muuttuu kohtalokkaaksi! -- huudahti Katri.

-- Huomenna puhumme tästä, kun olet levännyt, -- sanoi opettaja varmasti.

Hän poistui huoneesta jättäen tytön työpöytänsä ääreen.

Katrin pää painui, ja itsesyytös sai vallan. Kuinka hän uskalsi puhua maisterille sillä tavalla, ainoalle ihmiselle, joka hänestä välitti. Mutta sitten nousi jälleen uhma, joka veti esiin kohta kohdalta hänen lyhyen elämänsä, kuinka häntä oli yksinäisyytensä ja köyhyytensä vuoksi hyljitty, peloteltu, ärsytetty ja uskoteltu, koirilla usutettu ja varkaaksikin sanottu; hän oli ollut kuin ammuttava jänis. Viha värisytti nuorta tyttöä ja käsi etsi vaistomaisesti taskua, jossa hän aina ennen oli säilyttänyt tuppi veistä.

Hän naurahti. -- Ketä lyödä? Kelle kostaa? Kun lyö, seuraa kuolema ja kohtalo on silloin leppymätön! -- päätti hän äkkiä puhjeten katkeraan nyyhkytykseen, joka teki hänet aivan voimattomaksi. Rentona hän nojasi maisterin työpöytään rutistaen sormillaan papereita.