Part 13

-- Tulin tapaamaan Katria, -- sanoi hän tyynesti.

-- Katri on hyvin sairas, -- esteli Alpre.

-- Vieläkin? -- huudahti Valto Laine.

-- Niin, siitä saakka, kun te hänet viimeksi...

-- Säikäytin. Kaiketi hän oli sairas jo sitä ennen.

-- Oli, hyvin sairas.

Laine katsoi Alpreen ja he olivat hetkisen ääneti.

-- Tiedetäänkö syytä Katrin sairauteen? -- kysyi Laine.

-- Lääkäri arvelee sen johtuvan epätoivoisesta mielialasta. Katri syyttää itseään omasta tuskallisesta kohtalostaan.

-- Mikä hänestä siinä on tuskallisinta? -- tiedusti Laine puristaen huuliaan kokoon.

-- Minun ymmärtääkseni hän kärsii pahimmin suhteestansa meihin kumpaankin. Hän on sitonut itsensä teihin ja antanut rakkautensa minulle.

Laine liikahti maltittomasti kuin iskusta, joka koskee, vaikka sitä on varmasti odottanut.

-- Minä olen tullut näkemään ja kuulemaan. On vaikea -- minä en voi muuten päättää mitään, -- sanoi Laine.

-- Ymmärrän, vaatimuksenne on oikeutettu.

-- Ellei se ole vaarallista Katrille.

-- Yksin sekin seikka, että tahdotte säästää häntä, todistaa olevanne hänelle suosiollinen, -- vastasi Alpre, -- ja niin ollen taittuu kärki kiihtymykseltä, joka Katrille olisi nyt hyvin turmiollista.

-- Te valitsette sananne kovin kohteliaasti, -- sanoi Laine nyreänä. -- Olette kai pitänyt minua maantierosvon tapaisena, joka tulee vaatimaan hengen tai -- rakkauden. Minä en vaadi kumpaakaan.

Alpre ojensi kättään osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta Laine ei ollut näkevinään, seisoi vain kuin odottaen.

-- Minun pitää kaiketi paljastaa itseni hyvinkin tyyten, ennenkuin voidaan suostua pyyntööni. Alistun ja pidän sen kohtuullisena. No niin. Minä en syytä Katria. -- Laine hymähti katkerasti. -- On kuitenkin tarvittu sangen paljon... Mitäpä siitä, kun kerran on pakko luopua, niin ei auta ylpeillä. Minä olen kompastunut onnettomuuteeni ja taittanut sisuni, ellen sanoisi selkärankani. Olen ollut matkoilla, -- lisäsi hän katsoen akkunaan, joka oli auki.

Alpre ymmärsi hänen maltittomuutensa.

-- Tahdotteko odottaa hetkisen, minä käyn valmistamassa Katria.

Laine istui pöydän ääreen odottamaan, ja Alpre riensi ilmoittamaan Katrille.

-- Minä kuulin hänen äänensä, -- kuiskasi Katri maaten melkein liikkumattomana leposohvallaan väljässä aamupuvussa, joka oli hänen ainoa jäljellä oleva turhamaisuutensa. -- Olen itsekin hämmästynyt -- tuntuu helpommalta, että hän on tullut. Mitä luulet? Kenties hän... Ei, ei, en tahdo kuvitella mitään. Jos sitten pettyisin, en kuitenkaan jaksaisi kestää. Anna hänen tulla.

Alpre toi Laineen huoneeseen jättäen hänet kahden Katrin kanssa.

He katsoivat toisiaan kuin tunnustellen, mikä vaara kummaltakin puolen uhkaisi, ja tyyntyivät huomatessaan muutaman kuukauden vanhentaneen tunteet ja sammuttaneen vihan ja intohimoisen kiihkon.

-- Ojennan sinulle käteni sovinnoksi ja pyydän sinua unohtamaan, että olen tuottanut niin paljon tuskaa, -- sanoi Katri.

-- Se tuska ei ole sitä laatua, että sinua siitä syyttäisin. En ainakaan nyt enää. Olen siihen tottunut -- taikka oikeammin mieltynyt.

-- Tuskaasiko? -- huudahti Katri entiseen eloisaan tapaansa. -- Olisitko sinä niin paljon muuttunut! -- lisäsi hän hiljemmin.

-- Kai minä olen. Eräs viisas mies sanoi minulle, että luonteeni vaatii kovaa kuria tullakseen hiotuksi.

-- Valto, sinä et ole mikään tavallinen mies.

-- Kuinka sen asian ottaa. Kiitä onneasi, että silloin eräänä iltana siellä portaissa sattuma pelasti meidät perikadosta. Onhan siitä hetkestä aika huippaus tähän päivään ja tähän tapaamiseen.

He vaikenivat tunnustellen itseään nimittääkseen ne syyt, jotka heidät ehdottomasti erottivat.

-- Kummallista, -- sanoi Laine hymähtäen, -- matkalla ajattelin vielä mahdolliseksi saavuttaa sinut.

Katri sävähti kalpeaksi ja sanoi arasti:

-- Ja nyt...?

-- Nyt minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä olet minulle pyhä ja kallis ... en osaa pitää koreata puhetta.

Laine kääntyi pois peittääkseen tunnettaan ja Katri lepäsi liikkumattomana.

Hetken kuluttua Laine palasi akkunan luota, jonne oli siirtynyt, ja sanoi rauhallisemmin:

-- Sen vuoksi annan sinulle vapautesi takaisin.

Katri kohosi istumaan ojentaen Laineelle molemmat kätensä, ja hänen suuri kiitollisuutensa ilmeni loistavassa katseessa, joka yhä oli syventynyt ja kirkastunut, samalla kuin ensimmäisen nuoruuden kukoistus oli vaihtunut kalpeuteen ja sielukkaisuuteen laihtuneilla kasvoilla.

-- En muuta voi, -- sopersi Laine tarttuen ojennettuihin käsiin. -- Sinä olet niin muuttunut. Se murtaa sydämeni säälistä ja kaipuusta.

Hän kääntyi lähteäkseen huoneesta, mutta Katri pidätti häntä.

-- Anna minun mennä! -- pyysi Laine.

-- Sinun suuri surusi ja uhrauksesi masentaa minut. Ehken jaksa sitä kestää.

-- Katri!

-- Ei, Valto, minä olen kaikesta sielustani kiintynyt Alpreen, mutta enhän olisi nainen, ellei sydämeni vuotaisi verta sinunlaisesi miehen vuoksi.

Laine likisti hänen käsiään ja suuteli niitä jättäen hänet äkkiä kätkeäkseen tuskansa ja estääkseen sitä puhkeamasta.

20.

Katri oli tämän jälkeen aivan rauhallinen ja nukkui toisinaan lyhyitä kuuroja.

Alpre ja nuorukaiset olivat iloisia yltyen toisinaan kovaäänisiksi kuin vallattomat pojat.

Katri hymyili heille ja sanoi heitä poikanulikoikseen yrittäen ottaa osaa heidän iloonsa. Mutta silloin hän aina sai kalliisti maksaa hetken riemun kärsien sietämätöntä hermosärkyä sydämessään, tuskin voiden hengittää.

Alpre ei uskaltanut näyttää onneaan tai suruaan ja hoiteli häntä kuin lasta.

Kahden kesken Alpren kanssa Katri puhui Laineesta, mutta huomattuaan rakastetussaan sen johdosta tuskaa hän lakkasi ilmaisemasta tunteitaan ja huononi nopeasti.

Nyt Katri yritti lohduttaa Alprea ja tekeytyi toivorikkaaksi antautuen vaaralliseen ja kiihoittuneeseen mielentilaan, joka poltti ja kulutti hänen loppuun palanutta sydäntään.

Rakastavaiset leikkivät elämän lepattavalla liekillä lohduttaakseen toisiaan ja maistaakseen elämän onnea aavistaen, että se oli oleva lyhyt.

-- Eihän ijäisyys ole pitkä eikä lyhyt, -- viisasteli Katri. -- Se on vain hetki. Ja me elämme monen monta hetkeä, siis monen monta ijäisyyttä.

Heidän valvotut hetkensä olivat onnen hymyä, ja Katrin tuskakin muuttui mieluiseksi, siksi että hän tiesi kärsivänsä rakkautensa vuoksi.

21.

Eräänä aurinkoisena syyspäivänä, kun Juonalan soittajan viulu lauloi "Ilon ilmaisua", nukkui Katri heräämättömään uneen.

Hän oli pukenut ylleen valkoisen aamupukunsa ja pistänyt tulipunaisen ruusun tukkaansa, kujeillen ojentanut kätensä Alprelle ja sanonut:

-- Olen nyt niin väsynyt -- niin kovin väsynyt, tahdon nukkua oikein kauvan. Kun herään, lähdemme matkalle. Minä olen nyt niin terve. Niin, niin -- vakuutti hän hymyillen. -- En ole pitkään aikaan ollut näin terve!

Viulu lauloi yhä ja pikku linnut yhtyivät livertämään päivän paistaessa Juonalan soittajan akkunaan.

Äkkiä Juonala laski viulunsa: tuntui kuin joku olisi painanut sen alas hänen kädestään.

Taivas peittyi pilveen, ja Alpre Harju kiirehti askeleitaan metsässä palatakseen kotiin.

Hongikko kohosi tänään niin huimaavan korkeana synkistynyttä taivasta kohti, ja harjun siimes tuntui kolealta ja synkältä. Ilta läheni ja varjot olivat kadonneet pimeyteen.

Alpre Harju oli varuillaan oman mielialansa suhteen ja moitti herkkyyttään tuntiessaan sydänmaan kaameuden tavoittavan itseään vihamielisenä ja ahdistavana. Samassa hän muisti Katrin metsän ystävänä ja erämaan asukkaana, tuntien sanomatonta hellyyttä hänen lapsuuttaan kohtaan. Erämaa kävi hänelle samalla ystäväksi ja tuntui kehoittavan kiirehtimään kotiin katsomaan, mitä virkistävä uni oli Katriin vaikuttanut.

Hän astui varpaillaan rakastettunsa huoneeseen ja pysähtyi keskilattialle.

-- Eihän se voi olla totta! -- sanoi hän polvistuessaan ja kuiskaillessaan rakkaansa nimeä.

Eihän sitä koskaan usko, ei voi uskoa sen äänen ainaisesti vaienneen, joka vasta puhui onnesta ja elämästä. Katkera tieto toteaa kuitenkin ikuisen eron tapahtuneen ja elämän muuttaneen muotoaan.

End of Project Gutenberg's Näyttelijättären tarina, by Selma Anttila