Part 12

-- Ei se taitaisi auttaa, -- sanoi Alpre rauhoittavasti silittäen Katrin päätä. -- Onhan niitä olemassa valoisia ihmisiä, joita ympäröi sädekehä ja ihana onnellistuttamisen lahja. He ovat lähimmäistensä ihastus, tempaavat lumouspiiriinsä ystävänsä, omaisensa, rakastettunsa, työnsä, kaikki, mitä heidän piiriinsä liittyy.

-- Onnelliset ihmiset!

-- Onnelliset eivät ole siitä itse tietoisia, elävät välittömästi kuin salaperäisten voimien varjossa.

-- Eikö heidän koskaan käy hullusti? -- kysyi Katri nauraen.

-- Toisinaan satuttaa heidän valokehänsä vastakkaisten ihmiskohtaloiden ääriviivaa.

-- Kuinka silloin käy?

-- Heidän valonsa pysyy valona kaiken pimeydenkin piirittäessä, ja ennen pitkää se haihduttaa kaiken varjon ympäriltään ja elää edelleen omassa valossaan.

-- Mutta jos pimeys olisi yhtä voimakas kuin valo!

-- Unohdat, ettei valoisuus voi heissä sortua. Näillä ihmisillä on kummallinen vaisto välttää ylivoimaista tuhoa.

-- Sinun sanasi avaavat minulle aina uusia näköaloja, mutta nyt olen rauhaton. Oma kohtaloni pelottaa minua, ja Laine on kasvanut minulle kammottavaksi voimaksi. Tahtoisin päästä sinua lähelle, äärettömän lähelle ja imeä sinusta voimaa kasvaakseni ja ymmärtääkseni. Rakas, ota minut povellesi, avaa silmiesi salaisuus ja katso minun pikku sieluuni. Tahdon upota sinuun, hävitä ja unohtua itseltäni!

Heidän vapisevat huulensa yhtyivät pitkään suuteloon yön peittäessä heidät vaanivaan pimeyteensä.

15.

Taavi Arvon näytelmä "Näyttelijättären tarina" alkoi jo olla loppuun näytelty pääkaupungissa, ja maaseutu odotti maltittomana Katri Juonalan seuruetta. Sillä nimellä tahtoivat Katri ja Taavi Arvo tehdä kiertokulkunsa ympäri maata. Olivathan he tänä näytäntökautena saavuttaneet kauniin maineen tässä kappaleessa.

Katri oli vähä vähältä kohonnut osassaan sielukkaaseen hehkuun, salaperäisesti ennustavaan haltioitumiseen, joka kerta kerralta huumasi yleisön voittaen paatuneimmatkin arvostelijat.

Ensimäinen näytös kuvasi Katrin omaa Juonalaa, jossa hän askartelee ja elää käkensä kerällä ihanassa koivumetsässä vauhkona ja välittömänä pikku villinä. Siellä kohtalo saavuttaa hänet. Kaivola ilmestyy tytölle uhkaavana ja vaateliaana. Silloin herää Katrissa villi-ihminen ja itseänsä puolustaakseen raivoisa tyttö haavoittaa miestä kuolettavasti. Hän pakenee metsään, mutta palaa takaisin jonkun salaperäisen voiman pakottamana. Mies kutsuu häntä hellin sanoin kykenemättömänä liikkumaan. Nuoressa tytössä herää sääli ja kuullessaan miehen surullisen ja kohtalokkaan elämäntarinan syntyy hänessä rakkaus. Epätoivo oman teon seurauksista musertaa hänessä luonnon viileyden, ja rakkautensa opastamana hän lieventää kuolevan miehen sielullista tuskaa tehden hänen viimeiset elinhetkensä onnellisiksi ja toivorikkaiksi. Ennen kuolemaansa Kaivola ilmaisee hänelle oman satunnaisen rikoksensa, jonka raskaan painostuksen alaisena hänen elämänsä on pirstaantunut, kunnes kohtalo Katrin kautta saavutti hänet. Yhtäläisyys hänen ja Katrin rikoksessa ahdistaa kuitenkin kuolevaa miestä, jonka rakkaus Katriin on kiihkeä ja epätoivoinen. Hänen tuskaansa viihdyttääkseen lupaa Katri täyttää kaikki hänen toivomuksensa elämässä, pysyen aina puhtaana ja uskollisena, ei koskaan tehdä vastoin omantunnon ääntä, ei koskaan tuottaa tuskaa sille, joka häntä rakastaa. Ja ennen kaikkea vaatii Kaivola, että hänestä pitää tulla taiteilija, jos hänellä on siihen lahjoja. Kaivola oli itse ollut kuvanveistäjä, vaikka oli jäänyt kasvatusta vaille. Katri vannoo pyhän valan täyttääkseen kuolevan vaatimukset ja vastaanottaa hänen omaisuutensa sitoutuen samalla täyttämään hänen elämäntehtävänsä -- palvelemaan taidetta.

Toinen näytös kuvasi Katrin heräämistä elämään ja hänen oman puhtautensa suojelevaa voimaa, joka lupasi paljon tulevaisuuden varalle. Mutta pian herää hänessä villi, kesytön luonne, ja samalla ehdoton taipumus näyttelijäksi. Rakkaus syttyy arvottomaan mieheen tuoden mukanaan kompastuksen.

Sen tuskan varassa hänen taiteensa kohoaa kolmannessa näytöksessä kukkaansa, mutta intohimo tuhoaa samalla hänen elämänsä. Sovittaakseen ja lepyttääkseen kohtaloaan hän antautuu oman menehtymisensä uhalla taiteelleen. Siinä hän löytää sovituksen ja rauhan, mutta on myös antanut kaikkensa eikä jaksa elää, vaan alistuu vapauttavaan kuolemaan.

Tämä oli näytelmän juoni. Katrin esitys antoi erikoisesti villin hehkun vuoropuhelulle, melkein pyhän kansandraaman värin. Kohtalo kohotti hänelle aina välkkyvää miekkaansa, ja hän uhmasi sitä hymyillen ja täydesti eläen. Samalla hänen sydänverensä juoksi kuiviin kohtalon ja hänen oman intohimonsa iskemistä haavoista.

Taavi Arvo oli onnistunut antamaan rohkealle ajatukselleen pyhästä tehtävästä taiteen palveluksessa merkillisesti tottapuhuvan sävyn. Metsätytön lahjat ja miehen suuri usko taiteen pyhitysvoimaan liittyivät kauniisti ja luontevasti isänmaalliseen hehkuun, joka oli Kaivolalle ominainen, ja ylevään käsitykseen pienen kansan henkisen elämän tärkeydestä.

Yleisö oli aivan tietämätön, miten läheltä näytelmä koski todellista elämää. Siinä oli kylliksi mielikuvituksen lentoa, ja kokonaisuudessaan se oli niin vähän arkielämää, että se salli katsojain unohtaa jokapäiväisyyden.

Seurue lähti matkalle maaliskuun lopulla. Katrin suuri into tarttui muihinkin jäseniin.

Joukossa oli muuan kiihkeästi Katriin ihastunut nuorukainen, Katrin lemmikki ja "hovipoika", jonka tehtävänä oli herättää yleisössä harrasta mielialaa. Hän järjesti isänmaallista laulua joko kuorossa tai soittokunnan avustamana ja usein yksiäänistä, jolloin yleisö lauloi mukana. Hän luki mielialaa kohottavia sepittämiään runoja kauniilla äänellään ja sytyttävällä hehkulla. Väliajat muodostuivat siten kappaleen säestykseksi.

Seurueen matkat, huonot ja perin tilapäiset asunnot eivät suoneet minkäänlaista lepoa. Majatalojen korkeat hinnat ja kaikenlaiset kustannukset pakottivat näyttelijöitä rajoittamaan mukavuusvaatimuksensa aivan mitättömiin. Yhdessä huoneessa majailivat kaikki naisnäyttelijät ja toisessa miehiset jäsenet. Katria viehätti itsensä uhraaminen toistenkin mukavuuden hyväksi. Hän luopui usein omista vuodevaatteistaan viettäen yönsä kovalla pohjalla ja ohuella peitteellä.

Alpre ja Taavi Arvo vastustivat tätä uhrautuvaisuutta, mutta turhaan, sillä Katri selitti elävänsä ja näyttelevänsä omaa osaansa huolehtimatta entisistä, nykyisistä tai tulevaisista.

-- Minä elän tänään, huomenna ja ylihuomenna, enemmästä en tiedä enkä kerrallaan välitä! -- sanoi Katri.

16.

Katri Juonalan nimellä kulki seurue kevätkauden voittoisana kaupungista kaupunkiin. He olivat kaikki nuoria ja toivorikkaita luottaen täydellisesti tehtäväänsä, syttyen ilta illalta samoissa tehtävissä ja samoilla sanoilla, mutta aina luoden jotakin uutta.

-- Te olette totta tosiaan suuria lapsia, -- sanoi Alpre Harju, -- tahdotte toistaa samaa satua yhä uudestaan.

-- Mitä merkillisempi ja repäisevämpi, sitä parempi, -- vastasi Taavi Arvo. -- Punahilkat pitäisi tuoda näyttämölle susineen, kas silloin kelpaisi meidän lasten!

-- Kirjoita historiallista, valtiollista, suurta ja kaunista! Mahtava ote, kohtalokas, oikein sellainen, että minäkin pääsisin kylliksi kiinni, saisin kerrankin näytellä, saisin tuntea sydämeni vapisevan vihasta ja hedelmöittyvän rakkaudesta. Tee se, hyvä Taavi! -- pyyteli Katri.

-- Sinä vaadit kovin paljon, -- sanoi Taavi Arvo kuitenkin mielissään Katrin ehdotuksesta.

-- Etkö näe, että olen väsynyt näyttelemään omaa elämääni. Ja kuitenkin olen sillä päällä, että voisin näytellä itseni kuoliaaksi!

Kun Taavi Arvo oli jättänyt heidät kahden, otti Alpre Katrin syliinsä -- Katri asui erään teatterinharrastajan vieraana -- ja sanoi:

-- Sinä et ole aivan terve, Katri. Olen tarkannut sinua useita päiviä. Sinun pitäisi kysyä lääkäriltä.

-- Rakas, sinun tunteesi kuvittelee vaaroja. Minä olen ihan terve, suutele minua ja ole sitten kiltti äläkä puhu lääkäristä. Katsos, nyt olen ommellut uuden pukuni valmiiksi ja lähden harjoituksiin.

-- Minä tulen mukaasi. Se irlantilainen kohtalodraama on aika hyvä. Olen kirjoittanut siitä, näkyy olevan tänään lehdessä.

-- Kiitos sinun, pysyy ohjelmamme aina askelta korkeammalla kuin missään koko maassa ja vielä parempi -- on aina tien viittaajana. Muut tulevat jäljestä, jos heillä intoa ja kykyä riittää.

Katri oli oikeassa. Alpre Harjun tutkielmat pienen seurueen esityksistä ilmestyivät pääkaupungin lehdissä. Luonnollisesti eivät nuoret näyttelijät olleet etevämpiä tässä seurueessa kuin muuallakaan, mutta Alpren kyky nähdä heidän vikansa ja ansionsa oli heille suuri etu, se kasvattava voima, joka karsi ja kannusti. He tunsivat edesvastuuta ja ponnistelivat, hyvin tietäen, että heidän johtajansa ja taiteellinen kasvattajansa syvät silmät näkivät kaikki ja ymmärsivät enemmän kuin näkivät.

Katri ja Taavi Arvo hoitivat harjoitukset ja näyttämöasun. Alpre valitsi kappaleet, hoiti sanomalehdet, järjesti matkat eri kaupunkeihin ja loppujen lopuksi vastasi tappioista Katrin ja omalla pääomallaan.

He näyttelivät sunnuntaisin kaksi vuoroa suuremmissa kaupungeissa. Tällä kerralla he olivat saaneet Tampereen teatterin haltuunsa. Kaupungin oma seurue oli matkalla.

Huolimatta epäyksestään Alprelle, ettei ollut sairas, tunsi Katri viimeisellä vuorolla merkillistä uupumusta, jonka hän voitti vain suurella ponnistuksella. Hän tunsi kohottavansa ääntään liiaksi ja nousevansa aiheettomaan paatokseen vain siksi, ettei jaksanut pysyä tasapainossa. Näyttämö ja yleisö suli yhdeksi hänen silmissään, ja lattia oli nousevinaan, kun hän astui.

Näytännön jälkeen hän vaipui voimattomana Alpren syliin ja kotiin tultuaan menetti tajuntansa.

-- Mitä tämä on? -- kyseli Alpre ylen levottomana. -- Sinä salaat minulta jotakin. Näin ei saa jatkua. Sinä otat hengen itseltäsi.

-- Täytyykö minun se sanoa? Tahdoin pitää sen omana taakkanani, oli niin turvallista tietää, ettei sinulla ollut siitä surua.

-- Arvasinhan, ettei ollut hyvä. Voiko sinua enää auttaa?

-- Rakas, ei, sehän siinä onkin raskasta.

-- Sano kuitenkin! -- vaati Alpre maltittomana.

-- Minä en ole kyllin karaistunut kestämään jännitystä. Laine on kirjoittanut uhkaavasti monta eri kertaa. En tiedä, milloin ja mistä hän voi ilmestyä eteeni. Minä moitin itseäni pelkuriksi, raukaksi ja miksi tahansa, mutta aina vain olen levoton, sydämeeni koskee niin, että luulen sen pysähtyvän ikuisesti. Ellei sinua olisi, rakas, en tahtoisikaan elää. Ja teatteri, se on sentään parasta.

Hän hymyili kauniisti ja ummisti silmänsä leväten vuoteellaan rauhoittuneena.

-- Teatteri on minun kilpeni, sen nostan suojakseni eikä vainoojani uskalla minua vaatia itselleen. Hän pelkää julkista mielipidettä, ei voi olla tungetteleva, mutta hänen kirjeensä -- voi millaisia kirjeitä! Se on kuitenkin sydäntäsärkevää. Hänkin kärsii hirveästi, tunnen sen, luen rivien välistä enkä henno häntä toruakaan. Mutta minä pelkään häntä. Laine ei ole tavallinen mies, ei ole tavallinen mies!

Katri nyökkäsi omille sanoilleen, ja Alpre myönsi:

-- Mies on tosiaan arvoitus minullekin. Hän luulee kaiketi sinun palaavan luokseen.

-- Uskoo minun kyllästyvän sinuun ja teatteriin. Kuitenkin olen hänelle kirjoittanut varmasti ja lopullisesti, etten koskaan luovu sinusta enkä teatterista, vaikka hän ei suostu avioeroon. Tiedätkö, päätäni särkee ja olen hyviä uupunut. Suutele minua ja mene sitten lepäämään. Kiitos, ystäväni, tule aamulla noutamaan.

He sanoivat hyvää yötä toisilleen kuin kaksi ystävää, jotka tietävät, ettei mikään voi heitä toisistaan vieroittaa tai kylmiksi tehdä. Heillä oli täydellinen rauha toinen toisessansa, mutta samalla myöskin kuluttava levottomuus toistensa ulkonaisista vaaroista. Rakkaus oli heille kallis aarre, jota uhkasivat tuhannet seikat, kohtalokkaat salaiskut ja onnettomuudet.

Alpre toi seuraavana aamuna lääkärin, eikä Katri hennonut häntä torua.

-- Alpre parka, en minä ole sinulle suuttunut, vaikka toitkin sen vieraan miehen sydäntäni kuuntelemaan. Sinä olit niin alistuvainen ja nolo, poikaseni, aivan kuin kepposesta kiinni saatu juoksupoikamme siellä teatterissa. No, mitä se herra sanoi minun sydämestäni?

-- Käski lepäämään, sydänhermot kuuluvat olevan vialla.

-- Sydänsuoni venynyt, vai...? -- ivaili Katri. -- Älä ole niin vakava, Alpre, katsohan minuun. Näethän, että puhun, nauran ja minun on nälkä.

-- Enhän minä ... muuten vain ... Onko vielä päänsärkyä? -- kysyi Alpre yhä levottomana.

-- On ja ei. Jos noin katsot, niin on. Jos hymyilet ja katsot suoraan ja tyynesti, niin pääni paranee.

Alpre syleili häntä kiihkeästi tuskallisella hellyydellä.

-- Se tohtori pelotti sinua varmasti, nyt minä sen tiedän.

-- Hän käski meitä lähtemään Harjuun. Sinun pitäisi olla ihan yksin, ilman minkäänlaista ponnistusta.

-- Hullu tohtori! Minä kuolisin ensimäisenä päivänä.

-- Katri, minäkin luulen, että sinun pitää levätä. Minä pyydän sinua, lähdetään...!

-- En ikinä. Minä näyttelen, kunnes olemme olleet joka paikassa, missä on ilmoitettu. Minä en tingi. Ja nyt menemme harjoituksiin.

Katrilla oli erinomainen voima saada harjoitukset sujumaan. Täynnä eloa, kekseliäisyyttä ja näyttämöllistä vauhtia hän piteli ja käänteli tovereitaan kuin vallattomasti leikkien, tulistuen, nauraen ja itkien, vakavaan paatokseen yhtyen ja eläen kuin kala vedessä. Näin hän heittäytyi osasta osaan ja tartutti työinnon toisiin. Se ei ollut ohjausta, se oli leikkiä, pyhää, suurta antautumista taiteelle, unohtumista tehtäväänsä, niin että kaikki luonnollisten voimienkin rajat syrjäytettiin noustessa mahdottomuuden piiriin, yliluonnollisen rajalle.

Toverit huomasivat sen toisinaan, mutta heidän rakkautensa ja ihailunsa oli niin suuri, ettei kukaan heistä suonut värähdyksenkään kasvoissansa ilmaista ajatustaan. Heidän sydämensä vapisi, ja pyhällä hartaudella he ottivat vastaan sen uhrin, minkä näkivät toverinsa heille antavan, vaistomaisesti tajuten, ettei muuta neuvoa ollut.

17.

Tampereelta he lähtivät pohjoisempaan, ja koska kesä oli jo hyvällä alulla, järjestivät he Taavi Arvon kappaleen ulkoilmanäytännöksi pikkukaupungeissa ja maaseudulla. Metsänä oli pieni koivikko ja taustana tavallisesti vesi.

Tällä kertaa he olivat saaneet oikealle harmaan mökin ja vasemmalle matalan kallion. Ala oli suppea ja näyttämöllä ääriviivat. Katsojat istuivat viettävällä nurmikolla.

Näyttelijät olivat jo tottuneet liikkumaan luontevasti ulkoilmassa ja käyttämään ääntään ilman ponnistusta ja kuitenkin saaden puheensa kuuluville.

Eräänä sunnuntaina he olivat saaneet rinteen täydeltä väkeä, ja juhlatuulella ollen yleisö valmistui hartaudella katselemaan paljon kehuttua esitystä. Pienen kaupungin huomio oli keskittynyt tähän tilaisuuteen tehden siitä keskikesän juhlan. Kirkonaika oli juuri päättynyt ja kellojen juhlallinen kaiku vaiennut, mutta hiljainen hyminä kävi yli seudun, eikä kukaan hennonnut häiritä sitä äänekkäällä puhelulla.

Yleisö liikuskeli rauhallisena nurmikolla ja juhlapukuiset riensivät ottamaan haltuunsa numeroidut paikkansa penkeillä. Kansan taaja joukko seisoi taaempana. Kaikkien kasvoilla viihtyi jännitetyn odotuksen hymy.

Tavaksi oli tullut laulaa yhteisesti ennen näytännön alkamista. Sen jälkeen näyttelijät astuivat esiin harmaasta mökistä.

Katri ja hänen vastanäyttelijänsä, joka esitti Kaivolaa, ilmestyivät rannalle kumpikin eri puolelta.

Katsojat mutisivat jonkun sanan, nousivat seisaalleen penkeillä unohtaen, missä olivat. Kuului naurua hauskoissa kohtauksissa ja sanasukkeluuksia. Näyttämöelämä ja katsomo suli osaksi yhteen. Vähitellen, toiminnan alettua ja sen kehittyessä vaikeni yleisö ja samoin vallitsi täydellinen hiljaisuus koko luonnossa. Nuoren miehen ja naisen kohtalokas elämänkäänne piti yleisöä lumoissaan.

Siinä ei arvosteltu, ei tingitty eikä vertailtu, siinä elettiin ihanan sunnuntaipäivän satua koivujen siimeksessä, hymyiltiin ja kyyneliä vuodatettiin.

Kehittyneet ihmiset ja luonnonlapset seurasivat esitystä samanlaisin tuntein. Kappaleen usein naiivit ja liian rohkeat käänteet sopivat hyvin luonnonhelmassa, toiminnan paikkana kun oli laaja, rajaton ympäristö ja aikana ikuisuus. Keinotekoinen ja muodontarkka ei olisi täyttänyt tätä näyttämöä, niinkuin täytti villin tytön lohduton taistelu kohtaloaan ja itseään vastaan.

Vähitellen, kohtaus kohtaukselta näytelmän loppuun mennessä laskeutui raskas mieliala otsille ja sydämille. Hiljainen juhlaranta muuttui hartauden rauhoitetuksi alaksi, ja pieni kaupunki tuntui lumoutuneena pysähtyneen katselemaan Katrin taistelua elämästä.

Alpre oli nähnyt kappaleen kymmenet kerrat, mutta tänään se teki häneen erikoisesti järkyttävän vaikutuksen.

Yleisön laulaessa ja poistuessa hän nouti Katrin mökistä saattaakseen hänet hevosella kotiin. Katri oli viime aikoina käynyt yhä heikommaksi pysyen pystyssä vain erinomaisen lujan tahtonsa ponnistuksella. Itse hän sanoi, että se oli Alpren huolenpitojen ansio.

-- Oletko meihin tyytyväinen? -- kysyi hän yrittäen hymyillä asuntoonsa päästyään.

-- Ihastunut olen, -- sanoi Alpre auttaen Katria järjestämään itselleen mukavaa lepotilaa sohvalle.

-- Sitten on kaikki hyvin. Ja nyt minä saan levätä. Ei ole enää yhtään paikkaa käymättä ja täällä vielä esiinnymme kun ohjelmamme loppuun, niin sitten levätään -- levätään kauvan, rakas! Ja minä saan olla aina sinun kanssasi. Aina, aina! -- Hän ummisti silmänsä. -- He olivat lopulta niin hiljaa. Rakas, kuinka tuntui suloiselta heitä hallita, sulattaa yhteen luonto, ihmiset ja taide --; niinkuin uskonto.

-- Sinun voittosi on suuri, rakas Katri -- se on suuri, -- sanoi Alpre vakavana.

-- Minun on nyt niin hyvä -- niin hyvä. Jää luokseni, kun nukun.

Katri lepäsi vuoteellaan sohvalla aamunuttuun käärittynä silmät ummessa. Luomet olivat raskaalla painollaan sammuttaneet sen tulen, joka hänen kasvoilleen antoi kukoistuksen hehkun. Silmien ummistuessa vaipui uneen tahdon elävöittävä voima, ja Katri lepäsi riutuneena, kuin loppuun palaneena ja sammuvana liekkinä.

Rakastavan miehen sydäntä kouristi nähdä hänet sellaisena, unessakin yhä raskaasti hengittävänä, hieno puna poskillaan.

Alpre laski kätensä nukkuvan otsalle ja tunsi sen polttavan. Hän ei tahtonut odottaa Katrin heräämistä, vaan lähti hakemaan lääkäriä totellen oman sydämensä tuskaista vaatimusta.

Missä lienee unimaailman ja todellisuuden raja? Katri nukkui voimatta kättään liikuttaa taistellen väsymättömän voiman kanssa.

-- Nouse -- nouse! -- huusi hänelle tuntematon ääni.

Hän juoksi, kompastui ja nousi eikä päässyt etenemään. Hän huusi tuskassaan maahan uupuneena, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet. Hän ryömi auringonpaahteessa janoisena ja menehtymäisillään.

Kaivola virui hänen vierellään ja ojensi kättään auttaakseen, mutta heidän välillään oli este. Katri yritti tarttua ojennettuun käteen, mutta ei voinut ja sanoi:

-- Enhän minä saa tarttua sinun käteesi, olethan kuollut!

-- Sinä olet vaarassa ja tuskassa ja minä rakastin sinua. Nouse ja poistu, minä tahdon, että elät Kaivolassa ja viljelet peltojani. Siellä on nyt niin kaunista, ja Juonala soittaa esituvan kamarissa, -- sanoi Kaivola.

-- Kuinka minä voisin nousta näiden kahleiden painamana, olen maahan sidottu eikä voimani riitä -- olen antanut ne kaikki taiteelle. Etkö näe, että olen pitänyt valani niinkuin näytelmässä on sanottu? Etkö sinä ole jo tyytyväinen? -- kysyi Katri.

-- Minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen ja tuskani on lieventynyt sinun kauttasi, morsiameni, mutta sinun oma kohtalosi vaanii sinua. Se lähestyy, nouse, nouse!

-- Auta minua, kuuletko jymyä? Se on kuin ukkosen ääni. Se tulee, sen voima lamauttaa ja tukehuttaa minut, auta, päästä minut kahleista! -- huusi Katri.

Katri kirkaisi ja liikahti vuoteellaan vapautuen painajaisesta. Hän avasi silmänsä ja nosti kätensä huutaen: -- Auttakaa, auttakaa!

Keskilattialla seisoi Valto Laine hattu kädessä päällysvaatteissaan, talon emäntä seurassaan.

Katri huusi kimakasti tuijottaen heihin ja vaipui samassa hervottomana vuoteelleen.

-- Mitä tämä tietää? -- kysyi Laine.

-- Hyvä Jumala, rouva Juonala on sairas. Tulkaa, hän on pyörtynyt!

Rouva haki kylmää vettä ja hoiteli Katria palauttaen hänet tajuihinsa, mutta ei voinut käsittää, miksi Katri huusi yhä Laineeseen tuijottaen.

-- Lienee minun syyni, olen varmaan säikäyttänyt. Hän on sairas, hyvin sairas. Katri! -- yritti hän murtuneella äänellä, mutta sairas huusi yhä tuijottaen heihin.

Laine peitti silmänsä ja riensi pois hyvästelemättä.

Alpre oli tavannut lääkärin ja kiirehti tuomaan hänet mukanaan aavistamatta, mitä oli tapahtunut.

-- Katri rouva on hyvin sairas. Tukkukauppias Laine kävi täällä häntä tapaamassa. Minä luulen, että Katri säikähti, -- selitti rouva. -- Jos olisin aavistanut, että hän oli näin heikko, en tietenkään olisi päästänyt herra Lainetta tänne.

Alpre oli polvillaan vuoteen ääressä silitellen rauhoittavasti sairaan päätä.

Lääkäri totesi kuumeen voimatta ainakaan heti määritellä, mistä se johtui. Äärimmäinen varovaisuus oli välttämätön.

Seurasi tuskallisia viikkoja, joiden kuluessa Katri oli vuoroin parempi, vuoroin heikompi.

Hän itse sanoi olevansa aivan terve, ei mitään tuskia.

-- Olen väsynyt, hiukan väsynyt. Täällä Harjussa on niin suloista levätä, -- sanoi hän hymyillen ja heikosti painaen Alpren kättä, kun oli lopulta uskallettu viedä hänet kotiin.

18.

Taavi Arvo ja Tuomas Salmela asuivat kesää Harjussa ja olivat päivittäin Alpren ja Katrin vieraina. Katri oli niin tahtonut.

-- Tehän kuulutte kaikki minulle, -- sanoi hän hymyillen.

Juonalan soittaja asui yhä peräkamarissa Kaivolassa, ja avatusta akkunasta kuului hänen viulunsa ääni yli kylän ja tuuditteli lepoon Katrin sairasta sydäntä.

Viime aikoina ei Katri enää jaksanut kuulla soittoa usein.

-- Miksi et? -- kysyi Alpre, joka ei juuri milloinkaan jättänyt häntä yksin.

-- Rakas, minä kuulen hiljaisuudessa vielä ihanampaa soittoa. Et tiedä, rakas, kuinka se houkuttelee. Se on levon soittoa, rauhan säveleitä. Ja minä tahdon kauvas, äärettömän kauvas, sinne mistä se soitto on kotoisin.

-- Jos sinä vain lujasti tahtoisit, niin et ikävöisi sinne, -- sanoi Taavi Arvo.

-- Minne, hyvä poika? -- kuiskasi Katri.

-- Sinne, mistä se soitto on kotoisin, -- sanoi Arvo voimatta käyttää sanaa "kuolema".

-- Sinä ja Tuomas olette hiukan mustasukkaisia elämän ja kuoleman Herralle. Alpre on niin toisenlainen. Hän ymmärtää ikävöimiseni ja suo minulle, mitä haluan. Lepoa, lepoa, olen niin väsynyt. Tahtoisin nukkua enkä uskalla.

-- Miksi et? -- kysyi Taavi Arvo ihmeissään.

-- Näen pahoja unia -- -- Laineesta. Minulla on paha omatunto. Ei kukaan -- ei kukaan voi minua päästää, olen ainaisesti sidottu, omasta syystäni tuomittu. Tämä on niin raskasta, niin raskasta!

-- Olet sairas, rakas Katri, ja siksi tuntuu kaikki niin vaikealta, -- sanoi Tuomas.

-- Miksi minä sitten olen sairas? Enkö olisi syypää? Olen sitonut itseni toiseen, antanut itseni toiselle, teen kummankin onnettomaksi, jos elän tai kuolen. Enkö minä ole syypää? Katsoppa Alprea, hänkin kuihtuu, ennen aikojaan vanhenee.

Alpre ja Katri katsoivat neuvottomina toisiinsa. Laineen järkähtämätön kielto antaa Katrille ero oli heidän yhteinen surunsa.

Maisteri Harju oli Katrin pyynnöstä kirjoittanut Laineelle pyytäen häntä vihdoinkin suostumaan, sillä Katrin sairaus oli hyvin vaarallista laatua ja kävi päivä päivältä uhkaavammaksi. Ellei hän uskonut heidän sanojaan, niin saattoihan tulla katsomaan nähdäkseen omin silmin, minkä tuhoisan vaikutuksen tämä jännittynyt tila oli Katrissa aikaan saanut.

Kirje harhaili pitkin maata. Laine oli matkoilla. Ei ollut muuta neuvoa -- täytyi alistua odottamaan.

19.

-- Tuskallisinta on tämä neuvottomuus, -- sanoi Alpre Harju Salmelalle ja Arvolle.

He olivat jättäneet Katrin yksin lepäämään huoneeseen ja istuutuneet puutarhaan.

Joku ajoi matkakärryissä maantiellä ja pysähtyi portille. Kolme ystävystä katsoivat toisiinsa hämmästyneinä. Matkamies oli Valto Laine. Hän astui heitä kohti puutarhaan. Taavi Arvo ja Tuomas Salmela poistuivat tervehdittyään tulijaa.

Laine oli paljon muuttunut. Miehen liian varma ja itsekylläinen ryhti oli väistynyt. Vakava ja hiukan katkera ilme kasvoilla kertoi pettymyksistä.