Part 11

-- Liitin pojan kuvan ja kirjoitin olevamme täällä ja pyysin kannatusta pojalle tai että hän ottaisi lapsen kokonaan kustantaakseen. Minä en mitään tarvitse.

-- Hyvä, saanko pitää tämän kuvan?

-- Kyllä, rouva.

-- Kuinka kauvan siitä on, kun kirjoititte? -- Kuukausi.

-- Ettekä ole saanut vastausta?

-- En, vaikka lupasin puhutella teitä, ellei muu auta.

-- Kirjoittakaa osoitteenne tuohon, -- sanoi Katri työntäen vieraalle paperipalan. -- Saatte kyllä vastauksen.

-- Tuhannet kiitokset, rouva, pojan vuoksi kiitän teitä.

-- Ymmärrän kyllä.

Nainen poistui kyynelten vallassa. Hänen kulunut pukunsa, kalpeat kasvot ja väsynyt ryhti olivat kyllin selviä todisteita Laineen unohtamista velvollisuuksista.

Katri katsoi tarkemmin kuvaa, jonka näköisyys oli selvästi huomattava. Lämmin tunne puhui pojan puolesta säälien naista. Hän kysyi kuitenkin itseltään, olisiko hän vielä hiljan, vähää ennen oman salaisuutensa selvenemistä, ollut näin valmis tyynesti kuuntelemaan, kun yhtäkkiä tuli esille Laineen likeisin suhde ja odottamaton velvollisuus poikaa kohtaan, jonka hän kylmäkiskoisesti oli heittänyt äitiparan vähäväkiseen hoivaan.

Katri hymyili omalle levollisuudelleen. Hän nyökkäsi, aivan kuin olisi jotakin myöntänyt näkymättömälle henkiolennolle huoneessa.

Elämä oli hyvin kummallinen. Toisinaan sokea ja pimeä kätkien ihanimpia totuuksia harmaan vaippansa poimuihin ja sitten äkkiä, kuin oikusta, paljastaen loistavana, lämpöisenä ja kalliina suurimman aarteensa, minkä se kuolevaiselle voi lahjoittaa.

Katri käännähti, ovella seisoi palvelija.

-- Herra Salmela pyytää tavata rouvaa. Hän on salissa.

Katri vilkaisi peiliin ja hymyili kuvalleen. Hän huomasi uuden ilmeen silmissään, valoisamman entistään, ja samalla oli tummaan väikkeeseen tullut jotakin samettimaista ja pehmeätä. Hän nyökkäsi kuvalleen moittien itseään turhamaisuudesta ja itsensä ihailusta.

Tuomas kääntyi levottomasti Katrin astuessa saliin.

Oli helppo huomata miehen paljon muuttuneen heidän viimeisestä tapaamisestaan rouva Kaaren luona. Entinen avomielisyys ja nuorekas tyytyväisyys omaan työhön ja menestykseen oli muuttunut katkeraksi pettymykseksi, joka hallitsi nuoren miehen mieltä siihen määrään, että hänen täytyi purkaa huoliaan Katrille.

-- Tulen tapaamaan sinua pakiparaastaan. En voi jättää läheisimpiä ystäviäni väärään luuloon eroni suhteen Laineen liikkeestä.

-- Sinä aiot jättää Valton?

-- En vain aio, vaan olen jo jättänyt.

-- Mainitsit viime kerralla, että asemasi on tyydyttävä taikka niinkuin muistelen -- -- etkö sanonut -- -- loistava?

-- Palkkani, tuloni -- niin.

-- Ja tointa pidit myös sellaisena, että se täysin sopi sinulle.

-- Se oli minun suhteeni täysin kunniallinen

-- Minä en käsitä...

-- Enhän vain pahoita mieltäsi miehesi vuoksi. Minä olen tosiaan aasi, -- lisäsi nuori mies heittäytyen vaiteliaaksi.

-- Voithan niin sanoa, mutta sitä ei kukaan usko. No, puhu suusi puhtaaksi.

-- Minä en kelpaa liikemieheksi.

-- Valto on ylistäen maininnut sinua asiantuntijaksi tavaramarkkinoilla. Venäjänmatkasi kuuluu tuottaneen erinomaisen hyviä tuloksia, kun taitavasti selvisit joistakin vaikeuksista.

-- Se kuuluu edellytyksiin. Mutta Laineen menettely niitä hyväkseen käyttämällä on toinen asia.

-- Tuomas, minä tiedän kyllä, missä ero teidän välillänne nousee vuoren korkuiseksi. Turhaan sinä pysyt vaiti. Olet kai kuvitellut, että meidän tukkukauppiaamme noudattaisivat joitakin omantunnon periaatteita...

-- Katri! -- äännähti Tuomas. -- Oletko sinäkin sen huomannut?

-- Meitä naisia pidetään useimmiten typerinä tällaisissa asioissa, mutta meillä on eräs kyky, jota teillä ei ole.

-- Montakin.

-- Meillä on vaisto miesten omaatuntoa punnitessa. Ainakin on minulla. En ole selvillä, mitä kauppaa Valto käy, mutta tiedän varmasti, ettei siinä niin tarkkaan oikeutta noudateta.

-- Se on se osakepeli, joka minua tympäisee ja sitten...

-- Sano pois vain!

-- Alkupuoli hänen urastaan.

-- Siitä en ole välittänyt.

-- Laine on ostanut ja myynyt kaikenlaista niin hävyttömillä voitoilla ja kiristyksillä ... ei, en minä viitsi siitä puhua. Se on sitäpaitsi vain puolittain kirjoissa.

-- Hän aloitti ruokatavaroilla.

-- Niin, ja kuuluu ensimäisen sotavuoden shakaaleihin. Hän osti silloin melkein ilmaiseksi. Ja nyt vasta myydään meidän varastojamme sellaisista kätköistä ja sellaisissa paikoissa, joista ei kukaan voisi luulla niitä saavansa.

-- Laine on kuitenkin suurkauppias.

-- Ei se häntä haittaa, kun vain tulee rahaa, samantekevä, -- sanoi Tuomas unohtaen puhuvansa miehen vaimolle.

Katri oli hajamielinen, kuunnellen Tuomaan sanoja vain puolittain.

-- Tiedätkö, minä tunnen olevani täällä ihan outo, -- sanoi Katri äkkiä. -- Minä en kuulu tänne enkä jää tänne. Tuomas, tahdotko auttaa minua?

-- Luonnollisesti, mutta... Enhän minä vain ole loukannut sinua? -- kysyi Tuomas aivan neuvottomana.

--- Et, ja älä vain kuvittele, että minä olisin sellainen kana ... niin, niin, sellainen pikku Katri, joka nokkii kädestä, kysymättä, kenen kädestä.

-- Olen tainnut kuitenkin tehdä pahasti, kun...

-- Kai, kai, sinä hirvittävä pahantekijä! Katri hyräili ja ojensi kättä ystävälleen hymyilevänä.

-- Pian, pian, lähden minä kauvas, kauvas täältä. Ja kanssani tulee muuan toinen ... Mene maisteri Harjua tapaamaan, menethän? -- lisäsi Katri tarttuen ojennettuun käteen. -- Ja sanot terveisiä, kerrot, mitä sinulle nyt kuiskaan. Minä jätän Laineen tänä iltana ja tulen... Ei, ei, minä en mene hänen luokseen, menen rouva Kaarelle ja siellä tahdon tavata hänet.

-- Kenen?

-- Alpre Harjun, näytännön jälkeen.

-- Miten se on käsitettävä, että sinä jätät Laineen?

-- Jätän, en koskaan palaa, ymmärrätkö?

-- En oikein. Asiahan on hyvin vakava.

-- Vakavampi kuin luuletkaan. Minä olen herännyt elämään vasta noin tunti sitten.

-- Sepä on merkillistä.

-- Eikö olekin? -- nauroi Katri. -- Mutta nyt meidän pitää kiirehtiä, sinä tapaamaan Alprea ja minä teatteriin. Hyvästi, vanha tanssitoveri! Tule, juostaan kilvan alas portaita.

-- Ei sinussa ole hituistakaan eroavan aviovaimon surkeutta.

Katri nauroi heleästi työntäen Tuomasta edellään ovesta. -- Joudu, lohduta Alprea, jos hän on kovin suruissaan tai -- laiha. Etkö ole huomannut, kuinka -- hänen partansa on loikannut? Sehän on komeampi kuin parhaimmalla itäisistä veljistämme. Hyvästi!

12.

Katri soitti teatterista rouva Kaarelle ja pyysi pidättämään Alprea, kunnes hän saapuisi. Ja sitten hän antautui täydellisesti illan tehtävälle remuten ja leikkien väliajoilla toveriensa ihmeeksi.

Ilta läheni loppuaan ja Katrin hilpeys haihtui. Voiton varmuus ja ilo katosivat jäljettömiin muuttuen epäilyksi, peloksi siitä, mitä tuleman piti, ja jyskyttävin sydämin hän riisuutui pukuhuoneessa heittäytyen kesken kaiken voimattomana tuolilleen ja toivottomana tuijottamaan.

-- Ellei Alpre kuitenkaan... Ehkä se oli erehdystä? Hyvä Jumala, miksi ei ihminen ole varmempi sellaisesta? Minä olin varma, ihan varma hänen silmistään. Eihän se voi olla muuta. Voi, miksi ei voi? Kuka sen tietää, kuka tietää?

Katrin sydänparka oli sairas, ja lamautuneena, ruumiillisestikin uupuneena hän laskeutui alas portaita peittyen pimeän ja räntäisen yön vaippaan. Ensi kertaa elämässään hän oli syvästi onneton tuntien yksinäisyyden ja turvattomuuden hirveän taakan omilla hartioillaan.

Jos hän nyt erehtyy, on koko elämä mennyttä, elämä, hänen oma elämänsä! Sillä ei olisi enää pohjaa, ei olemisen oikeutta. Mitä oli nyt teatteri, taide, menestys ja muu? Tyhjää humua!

Ohimoiden jyskyttäessä, pelokkaana ja epävarmana hän saapui rouva Kaarelle tuskin uskaltaen ovikelloa soittaa.

-- Onko Alpre...? -- kuiskasi hän eteisessä.

-- Olemme juuri syömässä illallista, -- sanoi rouva Kaari. -- Tule sinäkin.

-- Ei, kiitos. Voinko jäädä tänne yöksi? Minä soitan Laineelle, etten mene sinne.

Hän aikoi sanoa: kotiin, mutta kummallinen vastenmielisyys vaati sanomaan: sinne.

-- Minne sinä tarkoitat? -- kysyi rouva Kaari.

-- Voi, rakas ... luonnollisesti kotiani! -- huudahti Katri alistuvaisena peitellen mielialaansa.

-- Olet väsynyt, en tullut ajatelleeksi. Tahdotko mennä huoneeseesi? Tietysti sinä voit jäädä koska tahansa, -- puhui hyväsydäminen rouva.

-- Hyvä, rakas täti, tulin Alpre Harjua tapaamaan, saanhan puhutella häntä, ennenkuin hän menee?

-- Tietysti, lapsi kulta. Heti paikalla. Miten on oikein? Alpre on myös aivan kuin haihtunut omasta itsestään. Mikä teidän oikein on?

-- Onko hän onneton? Olenko minä tehnyt väärin, kun näin myöhään...?

-- Onneton, mistä miehen pitäisi olla onneton? -- ihmetteli rouva Kaari. -- Alpre on kovanahkainen, ei häneen pysty mielialat. Vanhapoika on vain mennyt hiukan kasaan. Tämä sota-ajan ruokakomento ei juuri lihota. Eikä Alpren oma komento siellä viidennessä kerroksessa kuulu juuri ylellisiin, niin että...

Rouva järjesti huonetta rupattaessaan ja palattuaan ruokahuoneeseen kehoitti Alprea lohduttamaan Katria.

-- Lapsi parka ei ole oikein laidallaan, -- sanoi rouva Kaari.

Maisteri Harju ei liikahtanut pöydän äärestä.

-- Katri pyysi -- niin minä sen käsitin -- sinne huoneeseen. Se raukka on ihan kuitti, en raaski vaivata tänne.

Alpre Harju katsoi rukoilevana, kuin apua pyydellen, vanhaan ystäväänsä. Hyväsydämisen rouvan sääli oli aivan neuvoton.

-- Mitä minä teille teen? Katri on kuin kynitty varpunen ja te tuijotatte minuun kuin rangaistava koulupoika. Minä en ymmärrä mitään.

Hän nauroi huvitettuna miehen punastelusta ja tarjoten käsivartensa komensi: -- Eteenpäin, kuvitelkaa mentävän vanhaa fyrkanttia!

He marssivat Katrin huoneeseen, ja ennenkuin Alpre ehti vilkaista ympärilleen, oli rouva kadonnut.

Katri istui rentona nojatuolissa, mutta kohottautui jäykäksi Alpren sisään tultua. Pienen huoneen kirkkaassa kattovalossa miehen silmät huikaistuivat. Ujona ja epätietoisena hän katsoi ympärilleen keksiäkseen, minne istua ja päästä samalla kätkeytymään.

Miehen ilme oli niin herttainen ja poikamainen, ettei Katri voinut olla hymähtämättä. Äidillinen hellyys tulvahti nuoren naisen katseeseen, ja hänet valtasi vastustamaton halu silittää tuuheata tukkaa painuneessa päässä ja katsoa suuriin, sinisiin silmiin, jotka hän niin hyvin tunsi lapsuusajaltaan ja joiden syvyys oli hänestä kuin ääretön ijäisyys nyt, kun he seisoivat tasaväkisinä katsoen toisiaan kasvoista kasvoihin.

-- Rakas, -- kuiskasi Katri niinkuin kerran ennen.

Heidän katseensa painuivat toisiinsa yhdistäen kaksi ihmiselämää ainiaaksi.

-- Rakas, -- sanoi Alpre.

Enempiä sanoja he eivät tarvinneet. He unohtivat maailman ja ajan, istuivat kauvan käsi kädessä äänettöminä kuunnellen sydämiensä lyöntejä ja soivaa hiljaisuutta ympärillään.

He heräsivät todellisuuteen vasta sitten, kun rouva Kaari astui huoneeseen.

Maisteri Harju aloitti: -- Katri ja minä...

-- Sano se! -- pyysi Katri.

-- Me rakastamme toisiamme.

-- Hyvä Jumala! Entä Laine? -- huudahti rouva Kaari.

Rakastavaiset katsoivat toisiinsa säikähtyneinä. Hänet he olivat hetkeksi unohtaneet.

13.

Valto Laine ja Katri seisoivat kahden puolen laajaa kirjoituspöytää. Katrin sormien välissä näkyi se kuva, jonka onneton äiti oli tuonut muistuttamaan isälle hänen velvollisuuksiaan.

-- Uskotko sinä sen naikkosen sanoja? -- tiuskaisi Laine halveksivasti.

-- Ei ole kysymys minun uskostani tai mielipiteestäni, kaikki seikat puhuvat sinua vastaan, ja minä otin asian esittääkseni. En voinut toisin tehdä. Se olisi ollut tunnotonta.

-- Sinun olisi pitänyt ajaa ulos se röyhkeä ihminen, kun hän uskalsi tunkeutua luoksesi! -- sanoi Laine hilliten suuttumustaan.

-- Sinä sanoit minulle kerran, etten saisi otaksua sinun olleen tietämätön naisista. Se olisi ollut lapsellista minun puoleltani. Tietysti, koska asia oli toisin. Otaksuin sitten, että olit suhteissa sellaisiin naisiin ... ymmärrät. Nyt on kädessäni todistus hyvin vakavasta suhteesta. On olemassa lapsi. Minä en tahdo sanoa, että se erottaa meidät. Minulla on sitäkin syvempi syy. Minä...

Valto Laine astui hänen eteensä suuttuneena.

-- Sinä uskallat tosiaan sanoa minulle asioita vasten naamaa, silmää räpäyttämättä, levollisena ja niin saaperin varmana kuin minä olisin pahainen poikanulikka!

-- Totuus puhuu puolestaan kaipaamatta minun suuttumustani, -- vastasi Katri yhä levollisena ulkomuodoltaan, vaikka sydän löi rajusti pidätetystä mielenkiihkosta. Olihan hänen sanottava nyt paljon muuta ja ratkaisevaa.

-- Mitä sinä oikein ... Etkö käsitä, että se on kiristystä, ilkeää rahanpyydystämistä?

-- Yhdennäköisyys ... yritti Katri näyttäen kuvaa.

Laine sieppasi kuvan rutistaen sen lujassa kädessään katsomatta ja huusi:

-- Minä vaadin, että uskot sanojani ja jätät tuon syyttävän tuijotuksen. Katseesi on kuin minkä tuomioenkelin. Roskajoukko olkoon siellä, minne se kuuluu. Meillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa.

-- Sinä kiellät oman poikasi. Se on nyt minun vakaumukseni. Näen sen katseestasi ja suuttumuksesi ilmaisee sen. Kovuutesi, ellen sanoisi tunnottomuutesi on...

-- Parasta on jättää jotakin sanomatta. Katri, kas niin, toivoisin vain, ettet antaisi jalon sydämesi joutua keinottelun välittäjäksi tällaisilla rakkauden markkinoilla, -- nauroi Laine yrittäen lähestyä Katria.

Se, mitä Katri oli aikonut maltillisesti ja johdonmukaisesti kertoa miehelleen tunteistaan ja suunnitelmistaan, unohtui siinä tuokiossa. Laineen läheneminen tempaisi hänet irti itsestään pakottaen tarttumaan äkki-iskuun kuin hengenvaarassa aseeseen.

-- Älä koske minuun! -- huusi hän katse uhkaa liekehtivänä sellaisella voimalla ja ylemmyydellä, että se pidätti miehen herättäen ihmetystä.

-- Minä en käsitä...!

-- Et, en ole sitä vaatinutkaan. Minäkään en ole käsittänyt suhdettamme. Eiliseen saakka olen elänyt siinä luulossa, ettei ole mitään suurta, ei kaunista, ei puhdasta eikä jaloa, mikä antaisi elämälle arvoa ja -- onnea! -- sanoi Katri hiljentäen äänensä lausuessaan viimeistä sanaa.

Laine jäi yhä sanattomaksi. Katrin ilme ja puhe oli niin eroavaa heidän tavallisesta elämästään ja ulkopuolella Laineen ajatuspiirin, ettei hänellä ollut mitään käsitystä lausutuista sanoista, mutta häneen vaikutti Katrin ylemmyyttä kuvastava olemus tehden miehen epävarmaksi.

-- Mitä kummaa sinä luovailet! - huusi hän peittääkseen neuvottomuuttaan.

-- Tosiaan, unohdin kenen kanssa puhun! -- sanoi Katri heittäen ylpeästi päätään ja suoristuen ryhdiltään. Siinä oli entinen komea ja rohkea Katri, jota Valto Laine ihaili ylpeillen hänestä kaikkialla.

-- Niin minunkin mielestäni. Heitä kaikki äitelät sanat mitä pikemmin, sitä parempi.

-- Olen kerran jättänyt sinut, -- jatkoi Katri, -- mutta silloin palasin, sillä minulla ei ollut selvillä elämäni tarkoitus. Silloin oli yhdentekevää, missä olin. Nyt -- --

-- Annahan kuulla, sinä olet merkillisesti uhkaavalla tuulella, -- ihmetteli Laine.

-- Nyt jätän sinut enkä palaa, nyt olen itsestäni selvillä!

Laine tuijotti häneen uskomatta korviaan, mutta samassa paisui kammottava tyhjyys ja tuska kuin kaukaa lähenevä salaperäinen humu kohisten korvissa, samentaen näön ja pidättäen hengityksen, kunnes kaikki pysähtyi, ja hän riuhtautui irti, syöksyen vaimoaan kohti, tarttuen hänen hartioihinsa ja ravistaen voimakasta vartaloa kuin pientä lasta.

-- Älä uhkaa, älä uhkaa! -- huusi hän voimatta enempää sanoa.

Katri riisti itsensä irti, ja pidellen kovasta puristuksesta kolottavia hartioitaan hän riensi pois huoneesta.

Hän oli aamulla lähettänyt tavaransa rouva Kaarelle ja lähti nyt jalan, jättäen kotinsa ainaiseksi.

Katri ymmärsi kyllä joutuvansa ankaran paheksumisen alaiseksi, mutta nyt hän ei säikkynyt eikä tinkinyt. Toisin ei voinut olla.

Laine koki monin keinoin saada hänen päätöksensä muuttumaan, ja Katrin oli aina oltava varuillaan, sillä Valto oli uhannut pakolla taivuttavansa, ellei saisi hyvällä.

Nyt kun ratkaiseva askel kerran oli otettu, sai Katri tukea ystäviltään, jotka ympäröivät häntä suojelevana voimana. Laine huomasi pian kadottaneensa vaimonsa ainaiseksi, vaikka epätoivoisen kiihkeänä yritti vakuuttaa hänen ystävilleen avioeron mahdottomuutta.

Katri ei kuitenkaan osannut arvioida, mitä hänen ottamansa askel oikeastaan merkitsi.

Vähitellen, muutaman päivän kuluessa, levisi huhu erosta ollen kaikkialla yllätys. Kukaan ei tiennyt varsinaisesti mitään, ja niin sepitettiin merkillisiä tarinoita, jotka eivät suinkaan Katria hellävaroen pidelleet. Hyvätkin tuttavat alkoivat vieroa, hän ei saanut teaatterissa uusia osia, vaan tunsi karsauden saartavan itseään joka puolelta.

Taavi Arvo liittyi jälleen entistä lujemmin vaaran uhatessa toveriaan puolustamaan. Se olikin Katrin ainoa pidäke teatterissa, kunnes he kumpikin olivat väsyneet kulkemaan työttöminä.

-- Minä en kestä enää, -- selitti Katri. -- Etkö lähtisi minun kanssani maaseudulle?

Oli jo kevättalvi, ja he saivat vaikeuksitta lomaa teatterista ja valmistelivat lähtöään kaupungista muutamain muiden näyttelijäin kera.

14.

Eräänä iltana lähti Katri tavallista myöhemmin tapaamaan maisteri Harjua hänen asunnossaan. Kruunuhaan kadut olivat melkein pimeitä, joten oli vaikea, paikoin mahdoton tuntea ketään matkan päästä. Katri astui rauhallisesti tähdäten katseensa pimeässä eteensä. Äkkiä hän pysähtyi havaitessaan laajaan takkiin puetun miehen ilmestyneen pimeästä toiselle puolelle katua. Hän tunsi miehen Laineeksi ja juosten kappaleen matkaa ennätti porttikäytävään, jonne ei kuitenkaan uskaltanut jäädä, vaan pyrki perille.

Astuessaan sen talon portaille, missä maisteri Harju asui, oli Laine häntä vastassa.

-- Siis kuitenkin, -- kuiskasi Katri. -- Mitä tahdot?

-- Mitä sinulla on täällä tekemistä? -- kysyi Laine.

Katri avasi oven omalla avaimellaan, jonka oli saanut juuri tätä käyntiään varten, aikoen astua sisään vastaamatta miehelleen, mutta Laine esti sen ja pidätti häntä rappusilla.

-- Vastaa, mitä teet täällä?

-- Ole hyvä, käy pois tieltä, minulla on kiire! -- sanoi Katri välittämättä kysymyksestä, kun pelkäsi herättävänsä miehen raivoa mainitsemalla minne aikoi.

-- Kaikissa tapauksissa tulen minä mukaan, -- sanoi Laine.

-- Ole niin hyvä, -- sanoi Katri hilliten äänensä huomatessaan, ettei voinut häntä millään estää.

-- Sano kuitenkin ensin, minne menet! -- kovisti Laine.

Sanoissa oli niin vaatelias ja käskevä sävy, ettei Katri voinut olla täyttämättä hänen tahtoaan.

-- Menen tapaamaan maisteri Harjua, -- vastasi hän niin levollisesti kuin taisi.

-- Se on siis totta, mitä puhutaan! -- kuiskasi mies hampaittensa välistä.

Portaat olivat hämärät ja käänteissä täydellisesti pimeät, mutta Katrin silmissä välähti metallin kirkas pinta ja samassa hän tunsi kylmän raudan ohimollaan. Hän jäykistyi ja pysähtyi työntyen taaksepäin. -- Mitä nyt?

-- Tule takaisin, seuraa minua kotiin, Katri, kaikki on unohdettu, kaikki tulee olemaan niinkuin sinä tahdot, kunhan vain nyt seuraat minua!

-- Minä en, hyvä Valto, minä en voi! -- valitti Katri. Hän oli siirtynyt valoon ja näki Laineen kasvoilla katkeran tuskan.

Metalli välähti taaskin Laineen kädessä, ja Katri näki, että se oli ampuma-ase, hyvin pieni kooltaan.

-- Mitä sinä aiot? -- huudahti Katri kauhistuen, mutta yritti peittää pelkoaan.

-- Tuletko kanssani kotiin? -- kysyi Laine yhä leikkien aseellaan.

Katri kuuli jossakin oven käyvän ja kuiskasi:

-- Odota, seuraan sinua ovelle.

Askeleet lähenivät nopeasti, ja kun he olivat ulko-ovella, harppasi joku nuorukainen Lainetta seuraten ulos. Katri veti oven säppiin silmänräpäyksessä ja juoksi ylös henkeään pidätellen, syösten menehtymäisillään ystävänsä rauhalliseen huoneeseen.

-- Mitä nyt? -- ennätti Alpre kysyä nousten kiireesti tukeakseen Katria, joka kalpeana hoippui ovelta ja yhä kiihkeästi kuunteli ääniä portaista.

-- Sulje ovi! -- huusi hän osoittaen ovea, aivan kuin yhä vielä torjuakseen sieltä odotettavaa vaaraa.

-- Mikä siellä on? -- kysyi Alpre Harju, hänkin kiihtyneenä.

-- Sulje ovi varmasti! -- pyysi Katri yhä. Maisteri Harju väänsi salvan kiinni.

Katri heittäytyi hänen syliinsä ja itki rajusti.

-- Se huojentaa, huojentaa! -- huohotti hän ja kertoi tyynnyttyään kohtauksen Laineen kanssa.

Alpre Harju vaikeni pitkän aikaa synkkänä tuijottaen eteensä.

-- Minä puhuttelen miestä huomenna, -- sanoi hän lopulta.

-- Jos sinä saisit hänet uskomaan, perinpohjin ymmärtämään, -- intoili Katri.

-- Siihen tarvittaisiin hyvin paljon, koska on kysymyksessä sinusta luopuminen, -- vastasi Alpre silitellen Katrin päätä. -- Hänen pitäisi kieltää itsensä, ja se on rakkaudessa hyvin vaikeata. Minä sen kyllä tiedän.

-- Niin, sinä olet voittanut itsesi. Nyt alan vasta ymmärtää, mitä se on sinulle merkinnyt, rakas, hyvä mies.

-- Anna sen asian jäädä minun salaisuudekseni. Älkäämme puhuko siitä enää, vaan eläkäämme! Eikö niin, Katri?

-- Tahdotko pitää minut täällä?

Alpre sulki hänet syliinsä suurella hellyydellä ilman intohimoa.

-- Sinun sylissäsi on suuri lepo ja turva, rakas, rakas! Luotan sinuun kuin olisit yliluonnollinen tukeni, -- sopersi Katri nojaten pakottavaa päätään rakastettunsa rintaa vasten.

He istuivat käsi kädessä vanhalla, kuluneella sohvalla pieni sähköliekki heiluvassa langassa pöydän yllä, työhuoneen syvä rauha ympärillään.

-- Elämällä on arvoa, kun saan elää sinua varten, sinun kanssasi, -- sanoi Katri.

-- Elämä on niiden arvojen varassa, mitä itse luomme. Olen kerännyt tietoja ja antanut niiden anastaa kaiken aikani ja suojannut ajatuksiani ulkonaisilta elämän vaikutteilta. Se on ollut keinotekoista elämää. En ole sitä kuitenkaan selvästi tuntenut, ennenkuin sydämeni alkoi puhua. Silloin oli myöhäistä muuttaa mitään entisestä. Ja kuka tietää, missä suhteessa tulen sinun silmissäsi puuttumaan.

-- Et sinä ymmärrä yhtään mitään! -- huudahti Katri. -- Vaikka sinä olisit mikä ja kuka, kun sinä vaan olet sinä, niin rakastan sinua aina ja ijankaikkisesti. Minä oikein toivon, että sinulla olisi vikoja. Niitäkin minä rakastaisin.

Katri liikahti maltittomana. Alpre sanoi tyynesti ja synkkänä:

-- Laine rakastaa sinua. Hänen epätoivoinen tekonsa on sen ilmaus.

-- Niin, se on kyllä totta.

-- Häntä on kohtalo lyönyt.

-- Miten sinä tarkoitat?

-- Teidän liittonne oli sinunkin puolestasi ainakin näennäisesti rakkausliitto.

-- Minä en silloin tajunnut, mitä rakkaus on! -huudahti Katri.

-- Hän ei voinut ottaa sitä lukuun. On hyvin luultavaa, ettei Laine selviä tunteestaan koskaan.

-- Eihän se ole onnettomuutta. Kun oikein rakastaa, tulee uudeksi ihmiseksi, elämä on kallisarvoista ja siitä jalostuu, -- sanoi Katri vilkkaasti.

-- En luule Laineen kuuluvan niihin ihmisiin, joita tunteet voivat kurittaa sentapaisiksi. Pikemmin hän muuttuu päinvastaiseen suuntaan.

-- Alaspäin, sitäkö tarkoitat?

-- Niin, rakas, intohimo hänenlaisellaan miehellä hakee tukea mahdottomuuksista, vaatii uhallakin sitä, mitä ei ole vastapuolen vallassa antaa, rikkoo omatkin elinmahdollisuutensa ja jouduttaa väkivallalla tuhoaan.

-- Olenko minä työntänyt Laineen sille tolalle?

-- Tietämättäsi. Rakkausasiat ovat niin arvaamattomia. Minäkin luulin, että sinä olit vakavasti kiintynyt.

-- Sinun olisi pitänyt estää.

-- Minä olin siinä asiassa jäävillinen liiaksikin -- rakastin sinua enkä voinut luottaa itseeni. Pelkäsin häiritseväni sinun onneasi, -- selitti Alpre kohdaten Katrin hartaan katseen.

-- Rakas, kuinka suuri sinun tunteesi on, ja kuinka se on toisenlainen kuin Laineen! Minähän en voinut luopua sinusta. Heti kun olin selvillä itsestäni, heitin kaikki, ei mikään olisi voinut minua pidättää!

-- Unohdat, että minun onneni vaati tuota ehdottomuutta. Otaksutaan, että olisin ollut sidottu. Mitä olisit tehnyt?

-- Olisin vietellyt sinut, tehnyt hulluksi ja vienyt mukanani. Et tiedä, mikä sysihauta minä olen. Ja kaikki on sinun syysi, syvien ja viisaiden silmiesi syy! -- intoili Katri kietoen käsivartensa rakastettunsa kaulaan. -- Tuomitse minut, sen olen ansainnut, olen pahempi, paljoa huonompi kuin Laine näissä asioissa.

-- Voit olla. Puhtain ja jaloin ihminen kantaa toisinaan rikoksen siementä sielussaan. Se voi jäädä hedelmättömäksi, mutta se voi myös itää, jos elämä sattuu antamaan aihetta.

-- Sehän on kauheata, ei mitään turvaa omalta itseltään. Pitääkö sitten aina olla oma poliisinsa?