Part 10

-- Vihdoinkin sinä tulet. Näen kyllä, ettei mitään voida eikä mitään tahdota. Johtokunta... Oo, kyllä minä tiedän. Johtokunta! Se on se kiviaita, jonka varjoon voi kerätä kaikki polttavat nokkoset ja jättää ne siellä rauhassa versomaan. Ei, me emme jää odottamaan niiden kasvamista. Nyt minä vetoon sinun ystävyyteesi. Saanko minä, uskallanko...? Sano, etkö näe, että olen menehtymäisilläni?

Taavi Arvo tarttui hänen käteensä puristaen sitä rauhoittavasti heidän astuessaan pitkin Rautatientoria.

-- Jos voin sinua auttaa, niin teen, mitä vaadit.

-- Sinäkö? Sinusta riippuu tällä hetkellä, olenko minä ihminen, vapaa ja elämään kelvollinen olento vai en. Minä en paljoa välitä tällä hetkellä, elänkö vai kuolenko, mutta jos elän, tahdon näytellä!

-- Minä tiedän, sinä heität miehesi vaatimuksen omaan arvoonsa ja jatkat.

-- Minä en enää koskaan astu hänen oviensa sisäpuolelle.

-- Katri, älä ole noin jyrkkä. Pyydän sinun onnesi nimessä. Maailma on kova ja katkera, rakas toveri, et tiedä, kuinka se kohtelee eronnutta vaimoa, mitä myrkyllisiä nuolia se ampuu salaa ja julkisesti. Neuvotellaan, sovitellaan, ehkä Laine taipuu!

Katri oli aivan sokea vihassaan. Taavi Arvon suuri hellyys ei liikuttanut häntä vähääkään. Pikemmin se ärsytti maltitonta ja vihassaan kuohuvaa nuorta naista.

-- Taipuisiko hän, kysy härältä, taipuuko se olemaan puskematta, kun se on vimmoissaan.

-- Etkö sinä rakasta miestäsi?

Katri pysähtyi, aivan kuin Taavi Arvo olisi lyönyt häntä keskellä toria. He katsoivat toisiinsa, ja Katrin katse väistyi hapuilevana ja hätääntyneenä kuin hengenhädässä olevan.

-- Rakastanko minä -- en, minä vihaan! Ainakin minä vihaan häntä nyt, tahtoisin iskeä nyrkilläni.

-- Katri raukka! Sinä olet tainnut pahasti erehtyä, -- sanoi nuori mies maltilliseen tapaansa.

-- Erehtyä tai ei. Se on nyt liian myöhäistä pohtia. Minä en sitä silloin ajatellut. Kuka sen tietää, mikä on rakkautta! -- huudahti hän kevyesti, aivan kuin olisi jo unohtanut suuren vihansa.

Taavi Arvo hymyili hänkin herkkänä toverinsa vaikutukselle.

-- Sinä olet lapsi ja usko minua, et ole vielä koskaan ketään rakastanut, -- sanoi hän kuin vapautuneena jostakin uhkaavasta vaarasta.

-- Enkö minä ole rakastanut? Kolmen vuoden kuluessa olen ollut vakavasti kiinni. Tuomas oli minun ensimäinen suuri rakkauteni ja ihailtuni, herättäjäni ja veljeni. Kaivola avasi minulle uuden elämän. Ei sillä, että pääsin opin uralle ja olen siinä, missä olen, vaan sielullisesti. Minä heräsin kyselemään ja ihmettelemään. Nyt minä olen -- -- nainen -- olen ainakin tuntenut alennustilaa, ollut suhteessa ... En minä voi puhua siitä. Minä häpeän puhua siitä. Se -- se on kiusallista. Laine otti minut.

Taavi Arvo oli hyvin kalpea, ja ääni värisi, kun hän sanoi:

-- Jos olisin aavistanut! Se oli alhaista paineen puolelta. Sinä olit lapsi. Miehen olisi pitänyt ymmärtää.

-- Älä kuvittele mitään hassua. Tietysti minä pidin hänestä enkä sentään ymmärrä tällä hetkellä, kuinka saatoin, mutta hän yllätti minut. Se oli niinkuin koskesta alas. Kun siihen jouduin, en enää nähnyt enkä kysellyt rantoja. Nyt olen kai kuilusta noussut pinnalle. Kaikki on minusta rikkinäistä. Ja usko minua, rakas toveri, tahtoisin lyödä itseäni, olen alentunut, arvoton olento naisena. Ei, älä kuule sanojani, pidä minua samana Katrina kuin ennen.

-- Sinä olet minulle aina sama.

-- Kiitos. Oh, nyt olemme unohtaneet pääasian. Sydäntäni särkee se taetterikysymys ja kaikki -- kaikki kaatuu päälleni.

He olivat saapuneet rouva Kaaren ovelle, ja Katri soitti pidättäen toveriaan ja vaatien häntä mukaansa.

-- Tule, Taavi kulta, älä jätä minua. Olen melkein varma, että Valto tulee minua hakemaan...

-- Siihen en minä voi sekaantua. Tiedäthän...

-- Ihmeen hyvin. Ole huoletta, minä kyllä pidän puoleni.

Rouva Kaari tuli heitä vastaan eteisessä ilmoittaen Laineen lähettäneen välittäjän.

-- Kuka se on? -- huudahti Katri ihmetellen ja säikähtäen. -- Eihän vain poliisi!

-- Katri, mitä sinä nyt! Sinun lapsuudentoverisi. Etkö arvaa?

-- Minun lapsuudentovereitani olivat porsas ja kissa, -- nauroi Katri hermostuneena. -- Olen muuten utelias...

He astuivat saliin.

Pianonurkasta nousi solakka nuori mies. Hänen vaalea tukkansa ja avoimet, siniset silmänsä olivat ehdottomasti määrääviä miehen olemukselle. Häneltä odotti hyviä sanoja ja lämmintä kädenlyöntiä, uskollisuutta ja ihanteellisuutta.

-- Tuomas! -- huudahti Katri hänet nähtyään, ja seuraavassa tuokiossa olivat heidän kätensä liittyneet ja monet kysymykset tulvivat huulille.

-- Miten -- kerro, koska ja missä? -- kyseli Katri yhä vieläkin hermostuksen vallassa.

-- Rauhoitu nyt ensin. Kerron sitten aivan alusta, -- sanoi Tuomas levollisena.

Taavi Arvo oli jäänyt rouva Kaaren kanssa ruokasaliin.

-- Minä olen ihan rauhallinen ja istun tähän sohvalle. Tuossa on sinun paikkasi nojatuolissa. Kuinka hassua! Minä sanon sinuksi, kun sinäkin sanot.

-- Mahdotonta teititellä. Vai kuinka, rouva Laine?

-- Älä millään muotoa. Minä en käsitä...

-- Aivan yksinkertaisesti. Minä olen toiminut Laineen liikkeessä jo toista vuotta. Minulla on ollut hyvä menestys -- aineellisesti voin sanoa sen olevan tällä hetkellä ihan loistavan.

-- Miten on ymmärrettävä, etten ole koskaan sinua tavannut? -- kysyi Katri ihmeissään.

-- Luonnollisesti et. Olen ollut Pietarissa ja matkoilla Venäjällä jauhojen ostossa.

-- Sinä, oletko sinä sellainen ryssä?

-- Ja sinä olet näyttelijä, niinkuin maisteri Harju heti sanoi: Tuosta tytöstä on kehitettävä näyttelijä. Mutta sinussa oli niin paljon muutakin, hyvä äly...

-- Ja paha sisu, -- lisäsi Katri. -- Älä aloita sillä tavalla. Minä olen maailman kehnoin -- nainen.

-- Liioittelu on todistus päinvastaiseen suuntaan.

-- Viisastelua.

-- Muistathan Juonalan kesää?

-- Oi, älä puhu siitä ajasta nyt -- -- -- ei tällä kertaa, kun kaikki kaatuu päälleni.

-- Se on järjestettävä. Laine ei ole sentään häijy, ei ilkeä eikä paha. Mies on vain hiukan, kuinka sanoisin -- -- -- No, hän on nousukas, jyrkkä ja häikäilemätön.

-- Sinä olet puolueellinen.

-- Miten sen käsittää. Tulin tänne omasta aloitteestani, kun sain kuulla, millä tolalla asiat olivat.

-- Onko Laine puhunut sinulle...?

-- Mies on onneton, kävi täällä rouva Kaaren puheilla, kun olit lähtenyt teatteriin.

-- Luuletko, että hän peruuttaa vaatimuksensa? -- En luule, minä tiedän sen ja tulin ilmoittamaan sinulle.

-- Kiitos, hyvä Tuomas, oletteko ilmoittaneet myöskin johtajalle?

-- Tällä hetkellä luulen Laineen ennättäneen järjestää senkin asian.

-- Hoh! -- Katri hengitti syvään ja ojensi jäseniään ponnahtaen pystyyn kuin vapautuakseen raskaasta tuskasta. -- Kiitos, hyvä, rakas Tuomas! Kuule, sinä sait hänet vakuutetuksi, että teatteri on minun elämäni! Älä väitä vastaan, minä tiedän sen. Laine ei sellaista jaksa ymmärtää itsestään.

Tuomas oli hajamielinen, ja heidän keskustelunsa katkesi jättäen heidät hämilleen. Nyt kun asia ja välitys oli toimitettu ja ensimäisen jälleennäkemisen iloinen yllätys ohitse, ei kumpikaan tahtonut koskea toisensa kätkettyyn mielentilaan.

-- Oletko sinä tyytyväinen olemaan kauppias? -- kysyi Katri arkaillen.

-- Minä en ole kauppias, -- vastasi Tuomas sävyisästi. -- Nyt on aika sellainen, että tiedän tekeväni isänmaalle palveluksen taikka oikeammin täytän kansalaisvelvollisuuteni toimittamalla maahan viljaa.

-- Enkös minä olekin kovin typerä ja itsekäs? En ole milloinkaan jaksanut ajatella niin pitkälle.

-- Sinä elät koko olemuksellasi omassasi. Pysy lujana siinä. Se on hyvä elämän ankkuri.

-- Tuomas! -- huudahti Katri kuin vapautuneena jostakin selittämättömästä pakosta. -- Sinä sanoit, mitä minä tarvitsen. Minulla täytyy olla varma ja oikea pohja, josta en voi enkä tarvitse hellittää. Kaikki muu menköön Juonalan vanhaan vesisaaviin! -- nauroi hän, mutta vaikeni jälleen, istui entiselle paikalleen ja laski päänsä käsilleen. -- Pääni painaa kuin lyijymöhkäle, ja minä olen itse niin sanomattoman tyhjä. Eikö se ole hassua?

-- Lieneekö tuo, -- hymähti Tuomas nousten lähteäkseen. Hän kumarsi ja tarjosi kättään.

-- Joko sinä lähdet? Kiitos, että muistit minua ja tahdoit auttaa.

-- Minun ansioni tässä on kohtalainen. Aloite lähti Alpre Harjusta.

-- Miten, onko hän saanut tietää...?

-- Ilmoitin hänelle Laineen aikomuksen, heti kun sain sen tietää. Alpre tuli Laineen puheille.

-- Onko hän täällä nyt -- kaupungissa -- tarkoitan?

-- On tietenkin. Meni kotiinsa ja minä tulin tänne.

-- Jumalan kiitos! -- huudahti Katri ja samassa tuokiossa hän ojensi kätensä vielä kerran Tuomaalle ja pyörähti ympäri paeten sivuhuoneeseen, joka ennen oli ollut hänen suojanaan, jättäen Tuomaan saattamatta ovelle.

Vapauttavat kyyneleet valuivat runsaina helpottaen tuskaista mieltä. Jännitys oli lauennut ja jättänyt katkeran kirvelyksen, joka repeli nuoren naisen olemusta. Vielä hän ei ollut selvillä omasta itsestään ja siitä, mitä oli tapahtunut, mitä suhde Laineeseen oikeastaan merkitsi. Hän vain itki saadakseen hetkellistä huojennusta ja siirtääkseen ajatukset ja toiminnan tuonnemmaksi.

Rouva Kaari raoitti ovea ja läheni.

-- Itke, lapsi. Niin kauvan kun se huojentaa, olet onnellinen. Taavi Arvo odottaa sanoakseen hyvästi. Tuletko?

-- Tulen! -- äännähti Katri pyyhkien kasvojaan seuratessaan emäntäänsä eteiseen, missä Taavi Arvo ojensi hänelle kätensä.

-- Kiitos, Taavi. Mitä sinä siihen sanot, että Laine on peruuttanut vaatimuksensa minun erostani? Tällä hetkellä hän lienee jo ilmoittanut johtajalle.

-- Mitäkö sanon? Onnittelen hyvästä ratkaisusta. Lepää nyt, Katri kulta, tarvitset hyvin rauhoittua ennen iltaa.

-- Rauhoittua? -- nauroi Katri. -- Merkitseekö se, että pitäisi jäädä vanhaan hulluuteen? Tietysti, kuinkas muuten! Sinäkin soisit, että minä... Hyvä on, Taavi, minä olen kiltti ja hoidan hulluuttani!

Taavi Arvo poistui raskaalla mielellä.

Katri palasi huoneeseensa entistä katkerampana. Kyyneleet lakkasivat vuotamasta, mutta sen sijaan alkoivat ajatukset temmeltää paljastaen paljon sellaista, mikä oli ollut ennen kätkössä ja tuntematonta.

Hänen ystäviensä, maisteri Harjun, Tuomas Salmelan ja Taavi Arvon myötätunto oli Katrille raskas soimaus. Kaikki he pitivät pyhänä hänen suhdettaan Laineeseen tahtoen säilyttää sitä sopusointuisena ja eheänä.

-- Voi, ne hyvät ihmiset! -- huudahti hän puoliääneen. -- Eivät aavista, millä tavalla minä olen erehtynyt, sokeasti heittänyt pois itseni. Siitä ei koskaan voi tulla mitään. Ei koskaan, -- päätti hän tuuditellen särkevää päätään.

Hän kuuli hiljaiselta kadulta auton jymyä ja katsoi akkunasta arvaten miehensä saapuvan. Kiireisesti hän huuhteli kasvojaan kylmällä vedellä ja suori tukkansa vilkaisten pieneen kuvastimeen. Hän tahtoi olla tyyni. Kyyneleet olivat yksinäisyyden lohdutus, mutta muiden nähden ne olivat Katrin mielestä naurettavaa heikkoutta.

Laine tuli hellänä ja levottomana aviomiehenä suklaalaatikko kädessä, huolestuneesti kuulustellen rouva Kaarelta Katrin vointia.

-- Minä olisin tullut aikoja sitten, mutta se oli aivan mahdotonta. Rakas rouva Kaari, ne ainaiset yhteiskunnalliset velvollisuudet, kokoukset ja komiteat, puhumattakaan asioistani! Lähetin puolestani Tuomas Salmelan rauhoittamaan Katria. Missä on Katri? -- kysyi hän äkkiä katsoen levottomana ympärilleen.

-- Kyllä hän tulee, -- sanoi rouva Kaari rauhallisena. -- Tukkukauppias on hyvä ja käy saliin odottamaan.

Rouva Kaari jätti vieraansa ilman muita mutkia yksin, pujahtaen Katrin huoneeseen.

-- Hyvä lapsi, kyllä sinun täytyy sopia hänen kanssaan. Ei ole mitään vakavaa syytä näin äkkiä jättää kotiaan. Hän on taipunut ja ottanut ensi askeleen lähentymiseen.

-- Ei se ole se. Minä olisin kärsinyt häneltä vaikka mitä, jos voisin olla hellä, jos häntä edes kaipaisin! -- huudahti Katri katkerana hiljennetyllä äänellä.

-- Mitä sinä sanot, rakas Katri? Vapaasta tahdostasihan sinä menit naimisiin ja me olimme kaikki varmat sinun tunteistasi. Minun täytyy sanoa...

-- Sanokaa, mitä tahdotte, minä en siedä sitä miestä. Ja sen aion sanoa hänellekin!

Rouva Kaari ehätti hänen eteensä.

-- Oman onnesi uhalla, eheän elämäsi ja rauhasi tähden, älä paaduta sydäntäsi. Muista, että mies rakastaa sinua!

-- Laine rakastaa vain itseään ja kenties rahojaan. Kyllä minä sen nyt ymmärrän. Mutta teidän kaikkien tähden tahdon minä vielä tämän kerran seurata häntä, -- lisäsi Katri hiljempänä ja astui saliin.

-- Oletko jo parempi? En aavistanut, että sinä olit rasittunut. Olisin kohdellut sinua siinä tapauksessa toisin, -- aloitti Laine ja tyytyi kättelemään vaimoaan hellänä ja huolestuneena. -- Mitä tulee teatteriin, olen ehkä ollut liian jyrkkä vaatimuksissani, mutta se taas johtui siitä, ettei minulla ollut oikeata käsitystä sinun lahjoistasi sillä alalla. Maisteri Harju kävi luonani ja selitti, mistä oli kysymys. Tietysti minä olen luonnollinen suojelijasi ja avustajasi taiteellisella urallasi. Johtaja on kyllä saanut riittävän ja sopivan selityksen.

Laine puhui yhteen mittaan, hilliten kuitenkin tavallista hätäilyään. Katri ei voinut uskoa korviaan. Eikö hän siis tuntenutkaan tuota miestä, niinkuin oli luullut. Tunnustiko hän tosiaan erehtyneensä ja luottiko hän maisteri Harjun sanoihin?

-- Lähdemmekö kotiin? Minä olen kaivannut sinua, -- jatkoi Laine yhä hellän varovaisesti.

Katri iski häneen leimuavan katseensa, mutta Laine ei ollut siitä tietävinään. Hän kesti hyvin vaimonsa epämääräisen hymyn, joka saattoi sisältää ivaa, mutta voi myös olla nuoren naisen keino saada mies kesytetyksi.

Katri sanoi jäähyväiset rouva Kaarelle, ja Laine jätti hänelle suklaalaatikon monien lämpimien kiitosten ohella vaimonsa puolesta.

He ajoivat vaieten lyhyen matkan kotiin, ja sinne saavuttua esiintyi Laine edelleen hellänä, perin maltillisena aviomiehenä, joka anteeksiantavasti kesti vaimonsa hermopuuskaukset.

Katri siirtyi huoneeseensa syyttäen tämäniltaista esiintymistään teatterissa saadakseen olla häiritsemättä.

Katsomo oli sinä iltana täynnä yleisöä, ja Katri saapui kotiin kukitettuna. Karkoittaen mielestään omat harminsa hän olikin antautunut näyttelemään parhaimmilla voimillaan. Ja yhä varmemmin hän tunsi kerta kerralta olevansa kotonaan vain näyttämöllä unohtaessaan kaiken muun maailman.

Laine oli häntä vastassa Teatterikujalla, ja ihmeeksensä tapasi Katri kaikki toverinsa kerääntyneinä heidän kotiinsa ennen häntä. Hän oli tahallaan viivytellyt pukuhuoneessaan peläten palata arkielämän tympäisevään todellisuuteen.

Illasta tuli erittäin vilkas ja hauska yhdessäolo, joka Katrille oli ensimäinen tässä "kodissa". Ja toveriensa jakamattoman hyvänsuopuuden kannattamana hän vapautui siitä raskaasta elämän taakasta, joka pitkin päivää oli ahdistavana painanut.

Laine ei väistynyt hänen luotaan ja oli toverien mielestä liikuttavan hellä ja huomaavainen.

Kun vieraat olivat menneet, pysyi Valto yhä herttaisen kohteliaana ja huolehtien Katrin mukavuudesta palveli häntä omakätisesti.

Katri oli tahtonut paeta omaan huoneeseensa, mutta siihen hänellä ei ollut tilasuutta, ellei tahtonut olla loukkaavan jyrkkä.

Oli jo aamuyö ja väsymyksen vaimentamana hän antoi miehensä hellyyden tuudittaa itsensä uneen. Mitään ruumiillista vastenmielisyyttä hän ei tuntenut.

He elivät jälleen muutamia viikkoja rakastavaisina, Katri antautuen samalla taiteensa lumoihin, ihan kuin jakaen omaa elinvoimaansa, Laine puuhaten asioissaan ja valmistaen yllätyksiä Katrille.

Katri oli joka hetki piiritetty kiireellisellä työllä ja kuumeisella huvielämällä, joten ei jäänyt kuin harvoja levon hetkiä, jolloin hän ruumiillisesta uupumuksesta nukkui.

Hän oli nuori, ja ylellisyys on huumaava elämänlisä. Oma auto, kalliit puvut ja ensiluokkaiset huvit, imarteleva huomaavaisuus julkisuudessa ja sitä seuraava vastakaiku yksityisessä seurustelussa otti hänet kokonaan valtoihinsa.

Näyttämöllä hän pani paljon huomiota kulloinkin saamansa osan loistoisaan ulkoasuun ja remuavaan vaikuttavaisuuteen. Osaksi hän oli liian nuori syvällisempiin osiin, osaksi oli kehitys epäkypsää ja pinnallista, levottomana holhokkinsa taiteessa esiintyvistä puutteista uskoi maisteri Harju niiden kuitenkin johtuvan vain hänen uuden loisteliaan elämänsä häiritsevästä vaikutuksesta.

11.

Taavi Arvo oli viime aikoina puuhaillut "Näyttelijättären tarinan" ottamiseksi teatterin varsinaiseen ohjelmistoon, ja Katri hämmästyi saadessaan äkkiä oman osansa suorittaakseen. Hän pyristeli ensin vastaan.

-- Huh, minä olen niin maailmassa kiinni. Hyvä Taavi, älä herätä minua! -- rukoili hän kuin hemmoiteltu lapsi.

Mutta Taavi Arvo pysyi rauhallisena huomaamatta Katrin merkittävää muutosta ulkomuodonkin puolesta. Heidän jokapäiväinen seurustelunsa ja kosketuksensa harjoituksissa oli karaissut ja ikäänkuin sokaissut hänet Katrin suhteen.

Toisin oli laita maisteri Harjun. Hän oli yhä elänyt eristettynä muusta maailmasta omassa kirjallisessa työssään ja vain näyttämöllä seurannut Katrin kehitystä.

Suuri oli yllätys, kun Katri eräänä talvipäivänä astui valkoisiin turkiksiin käärittynä entisen holhoojansa pyhättöön tuoden huumaavan raittiin tuulahduksen ja etelän ruusujen tuoksun tullessaan.

-- Rakas holhooja, te olette Muhamed ja minä vuori. Taikka oikeammin päinvastoin, sillä vaikka olisin kuinka kutsunut, ette ole minusta välittänyt.

-- Mitä karhulla on tekemistä kukkalavassa? -- murahti maisteri Harju, siirtäen kirjoja tuolilta ja pyyhkäisten sitä paperilla laatiakseen vieraalleen istumatilaa.

-- Kiitos, tänne on aika kiipeäminen, -- huohotti Katri.

-- Kun on tottunut hissiin ja autoihin ja muihin mukavuuksiin.

-- Niin, Herra paratkoon. Minä tunnen itseni hyvin syntiseksi, -- rupatti Katri.

-- Muutamat luulevat sen kuuluvan hyvin läheisesti taide-elämään.

-- Senkö synnin? -- pilaili Katri.

-- Ainakin synnintunnon.

Hän painui yhä kiinteämmin korituoliinsa hellittämättä katsettaan Katrista, joka oli heittänyt turkkinsa tuolin selälle seisten keskellä lattiaa, viehkeä hymy hehkuvan punaisilla huulillaan. Luja, valkoinen kaula, ääriviivoineen paljaana tumman verkapuvun nurkallisesta kaulurista, uhkui nuoruuden suloutta. Toisinaan leimahtava katse pysyi varovaisesti luomien suojassa ja hipaisi pikimmiten läsnäolevia ilmaisten sisältönsä ainoastaan kasvonpiirteiden vilkkaan liikkuvaisuuden ohella. Mutta silloin ei kukaan kuolevainen voinut hellittää katsettaan siitä eloa ja mielialoja säteilevästä, aineellisen muodon saaneesta sielusta, joka kuvastui tämän nuoren naisen kasvoilla. Leveä leuka ja liian laaja suu pehmeine huulineen laimensivat naisellista suloutta, mutta herättivät sen sijaan luottamusta ja uskoa siihen, mitä hänen olemuksensa lupasi. Hän oli maisteri Harjun mielestä kasvanut viime aikoina ja samalla käynyt täyteläiseksi. Ennen liian suuret jalat ja kädet olivat sirostuneet ja ikäänkuin pienentyneet, mutta vartalo, hartiat ja lanteet tulleet voimakkaiksi ja notkeiksi kuin etelän kissapedoilla.

Maisteri Harju näki kaiken tämän yhdellä ainoalla katseella ollen samalla tietoinen holhokkinsa valtavasta voimasta. Niinkuin tavallisesti Katrin seurassa hän väliin ummisti luomensa aivan kuin levätäkseen tai jotakin peittääkseen.

Katri tajusi sen välittömästi ja kävi siitä levottomaksi.

-- Sanokaa, holhooja, olenko tuottanut teille pettymystä näyttämöllä?

-- Tunnetteko itse, että jossakin suhteessa on puutteita?

Katri heittäytyi tuolille, vetääntyen kokoon polvi käsien varassa.

-- Tunnen kuin vajoisin mutaan, josta en pääse ylös. Niin, toisinaan, vain toisinaan, en aina. Ja silloin pysähdyn, jähmetyn. Olenko oikeassa vai väärässä?

-- Onko levottomuus yhä uusiintuvaa tai häviävää laatua?

-- Se uusiintuu yhä useammin.

Maisteri Harju heilutti kirjaa kädessään vaieten.

-- Koska esitätte "Näyttelijättären tarinan"?

-- Ensi viikolla. Se kappale on minun piiskani.

-- Se on tosiaan kummallisen elävä.

-- Tuletteko?

-- Tulen varmasti.

-- Minä lupaan olla itseni, ei saa jäädä omantunnon ryppyä, ei sumun hituista minnekään. Riittääkö?

-- Se olisi hyvin paljon siinä kappaleessa, varsinkin kun näyttelette itseänne lukuunottamatta sitä, että näytelmässä vielä on teille ennustus.

-- Ette tiedä, se minua juuri hermostuttaa. Tuntuu kuin lukisin omaa kuolemantuomiotani joka ilta. Hyvästi, holhooja, rakas holhooja! -- sanoi Katri hiljaa ja nöyrästi nousten seisaalleen.

Pää painuneena, vapisevin huulin hän nosti holhoojansa käden poskelleen ja jatkoi:

-- Teidän hyvä tahtonne on minun omatuntoni. Onhan minulla teidän hyvä tahtonne? Onko, saanko sen pitää aina, huolimatta kaikesta?

-- Huolimatta kaikesta, -- vastasi ystävä.

Katri nosti turkkiaan hitaasti kuin viivytellen, raaskimatta keskeyttää rakasta rauhaa ja turvallisuutta.

Maisteri Harju auttoi häntä ja saattoi ovelle.

Hyvästiksi heidän katseensa yhtyivät. Mies horjahti ja sulki silmänsä, mutta liian myöhään. Katri kuiskasi: -- Rakas! ja pujahti nopeasti pois. Heille oli selvinnyt toistensa salaisuus.

Maisteri Harju hoippui pöytänsä ääreen, kätki kasvonsa ja nyyhki, itki miehen suurta tuskaa, jolla ei mitään vertaistansa ole, joka hänen olemuksensa kaikkivoipana mahtina rikkoo padot, tulvii tuhoa tuottavana, ellei pääse oikeuksiinsa riemuna ja elämän luojana.

Hänen ikäisensä miehen tunne oli sitäkin mahtavampi, kuin se oli koskematta säästynyt, puhtaana ja alkuperäisessä voimassaan. Sen oli aina pitänyt palvella henkisiä pyyteitä ja alistua lujan tahdon ohjaksiin. Nyt se oli kerta kaikkiaan riistäytynyt irti. Mitä oli tuleva?

Katri astui alas portaita hitaasti kuin unessa. Valo oli äkkiä välähtänyt ja huikaissut. Se oli hedelmöittänyt hänen tunteensa ja silmänräpäyksessä tehnyt hänet tietoiseksi. Nyt piili tunne varmana ja lämpöisenä hänen povessaan ja hän otti sen äidillisellä hellyydellä sydämeensä hymyillen sille ja antaen sille siunauksensa. Kätkien sen sielunsa salaisimpaan pyhättöön hän vain kainosti sitä ihaili, kuin nuori äiti, joka tuskin hentoo esikoistaan suudella peläten sen häiritsevän vasta eloon tullutta.

Auto vei hänet nopeasti keskikaupungille loistavaan kotiin, ja hän nousi ylös portaita kevyenä ja kainona, suuri hilpeys sydämessä, rikkaana ja voitokkaana. Heitettyään turkkinsa eteiseen hän astui halki monien huoneiden oman riemunsa vallassa.

Sisäkkö saavutti hänet ja ilmoitti erään naishenkilön odottavan puheillepääsyä.

Katri oli tottunut sellaisiin käynteihin, otti laatikostaan setelin ja käski antamaan kävijälle.

-- Ei hän tahdo rahaa. Minä olen kysynyt. Pyytää puhutella teitä, rouva.

-- Anna hänen tulla.

-- Hän tahtoo puhua kanssanne häiritsemättä, rouva!

-- Sepä kummallista. Vie hänet minun huoneeseeni, läpi sänkyhuoneen.

Katri pysähtyi kuvastimen eteen, hymyili salaperäisesti omalle rauhalleen. Sellaista hän ei vielä koskaan ollut tuntenut, niin lujaa luottamusta ja uskoa elämään, niin suurta kiitollisuutta ja toivoa.

Hän riistäytyi irti itsestään muistaen vieraan, ja pian oli lähdettävä teatteriinkin.

Hiljaa hyräillen hän tuli huoneeseensa. Oven pielessä istui nainen, sama, jonka hän oli nähnyt Tukholmassa häämatkallaan.

Nainen nousi. Katri katsoi häneen kysyvästi.

-- Minä olen teille aivan outo, rouva, mutta asianhaarat pakottavat toisinaan meitä naisia kummallisiin suhteisiin. Minulla on poika. Ehkä olette ystävällinen ja katsotte tätä valokuvaa.

Hän näytti noin kymmenen vanhan reippaan pojan kuvaa.

Katri huudahti:

-- Onko tämä mieheni omaisia? Oletteko sisar tai...?

-- En, arvoisa rouva. Poika on hänen poikansa. Katri jäykistyi, katsoi naiseen siristetyin silmin ja kysyi ankarasti:

-- Mitä sellainen puhe tietää?

-- Voitte ymmärtää, ettei minun ole helppo tulla tänne, mutta muuta neuvoa ei ole. Poikani syntyi Ruotsissa. Laine vaati minua lähtemään sinne, kun ei tahtonut mennä naimisiin kanssani. Ensin sain avustusta, mutta sitten kun sain pienen paikan sekatavarakaupassa, elätin pojan ja itseni. Olen tullut hiljan kotiin äitini vuoksi. Hän on vanha ja ilman hoitajaa. En sentään olisi hänenkään vuokseen yksin tullut, mutta en voinut panna poikaa kouluun vieraassa maassa.

-- Oletteko puhunut Laineelle?

-- Olen kirjoittanut monta kertaa.

-- Selvästi ja asiallisesti, niinkö?