Chapter 7

DAJA. Sulttaanin siskon, Sittah-prinsessan...

NATHAN. Ei patriarkan siis?

DAJA. Ei, Sittahin! Kuink' ette kuule! Luokseen prinsessa kutsutti lähetillä häntä.

NATHAN. Ketä? Rechaako? -- Sittah häntä kutsuttaako? -- No, jos on Sittah häntä kutsunut, ei patriarkka...

DAJA. Miksi juuri hän?

NATHAN. Nykyään etkö hänest' ole mitään sa kuullut? Tosiaankaan? Etkö mitään sä ole hälle kuiskannut?

DAJA. Mä? Hälle?

NATHAN. Miss' ovat lähetit?

DAJA. Tuoss' ulkona.

NATHAN. Heit' itseni mun varovaisinta ois puhutella. Tule! -- Kunp' ei tässä vain patriarkan ole juonia. -- (Poistuu.)

DAJA. Ja mä -- mä vielä aivan muuta pelkään. -- Saa nähdä! Ainut luuloiteltu tytär noin rikkaan juutalaisen, eiköhän myös muslemille kelpais? -- Hetkessä hän ristiritarilt' on mennyt, -- mennyt, toist' askelta mä ellen ottaa tohdi, -- sanoa tytöllekin, ken hän on! -- Ei huolta! Ensi hetkenä, min kahden hän kanssain on, mä hälle sanon sen! Ja hetki tulee se -- ken ties nyt juuri, kun saatan häntä. Vaaratt' aivan kai jo matkalla voin ensi vihjeen antaa. Niin, niin! Nyt -- tai ei koskaan! Asiaan!

(Lähtee Nathanin jälkeen.)

VIIDES NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Se Saladinin palatsin huone, mihin vielä näkyvissä olevat rahapussit kannettiin.

SALADIN sekä kohta jälkeenpäin muutamia MAMELUKKEJA.

SALADIN (astuessaan sisään). Siin' on ne rahat vielä! Eikä kukaan voi löytää dervishiä. Shakkipöytään kai jonnekin hän lienee joutunut, kun itsensä niin unhoittaa, -- mua miksei siis unhoittais? -- Mut olkoon! -- Mitä nyt?

ERÄS MAMELUKKI. Sanoma hyvä, herra! Iloitse! Kahirast', onni myötään, karavaani jo saapuu! Verot seitsenvuotiset tuo rikkaan Niilin rannan.

SALADIN. Hyvä! Mulle todella sanantuoja mieluisa oot, Ibrahim! Ah, vihdoin, viimeinkin! Hyvästä sanomastas kiitos, kiitos!

MAMELUKKI (odottaen, itsekseen). No, anna, anna!

SALADIN. Mitä odotat? Saat mennä.

MAMELUKKI. Mieluisalle ei siis muuta?

SALADIN. Ja mitä muuta?

MAMELUKKI. Mitään hyvikettä sanoman hyvän tuoja eikö saa? Mä ensimäinen oonko siis, jonk' oppi Saladin vihdoin sanoin palkitsemaan! Vaan kunniaksi sekin: ensimäinen, hän jolle oli saita!

SALADIN. Ota siis tuo kukkaro!

MAMELUKKI. Ei, nyt en ota, vaikka jo kaikki antaisit!

SALADIN. Kas uhmaajaa! -- Saat tuosta kaksi! -- Totta tuoko? -- menee? Mua jalomielisemmäks jäikö hän? Varmaanhan hälle hylkääminen tää on karvaampaa kuin mulle antaminen. -- Hoi, Ibrahim! -- Näin iän lopulla mi saakin minut uudeks yrittämään yht' äkkiä! Jos Saladin ei tahdo Saladinina kuolla, miksei siis Saladinina elä hän!

TOINEN MAMELUKKI. No, herra?

SALADIN. Jos tulet sanomaan...

TOINEN MAMELUKKI. Ett' Egyptistä jo kuormasto on tullut!

SALADIN. Tiedän jo.

MAMELUKKI. Kuitenkin myöhästyinkö!

SALADIN. Miten niin? Tuost' ota hyvän tahtos palkkioksi yks kukkaro -- tai kaksi!

MAMELUKKI. Summa kolme!

SALADIN. Niin, laskea jos osaat. -- Ota pois!

MAMELUKKI. Viel' eräs kolmas tulee kai, -- jos muutoin vaan voi.

SALADIN. Miks ei?

MAMELUKKI. Niin, katsos, niskansa on voinut taittaa hän! Me kolme näes tulosta kuormain varmuuden kun saimme, kaikk' oikopäätä tiehemme! Vaan nopein, hän lankee, niin mä etumaiseks joudun, siin' asti kaupunkiin myös pysyen; vaan kadut Ibrahim, tuo veijari, paremmin tunsi.

SALADIN. Oh, vai lankes yksi! Ratsasta toki ystävääsi vastaan!

MAMELUKKI. Sen kyllä teenkin! -- Ja jos elää hän, niin puolet tästä kukkarost' on hänen. (Poistuu.)

SALADIN. Kas siinäkin vain jalo, kelpo mies! Noin kunnon mamelukkeja kell' onkaan? Ja aatelia kai saan ma, että itse heit' esimerkilläin oon kasvattanut? -- Pois aikees, heitä hyväks lopuksi johonkin muuhun vielä totuttaa.

KOLMAS MAMELUKKI. Sulttaani!

SALADIN. Sinäkö se syöksyit nurin?

MAMELUKKI. En. Tuon vain sanan, että ratsailt' astuu emiiri Mansor, päämies kuormaston ..

SALADIN. Tuo hänet heti tänne! -- Kas, siin' on hän!

TOINEN KOHTAUS.

EMIIRI MANSOR ja SALADIN.

SALADIN. Emiiri, tervetullut! Kuinkas on sun käynyt? -- Mansor, Mansor, kauanpa sua saimme odottaa!

MANSOR Tää kirje kertoo, mitk' edustajas Thebassa sai ensin kapinat kukistaa, sielt' ennenkuin me uskalsimme lähteä. Mut tiellä parhaani mukaan kiiruhtanut oon.

SALADIN. Ma sua uskon! -- Mutta mukaasi sa ota, hyvä Mansor, otahan uus vartiosto oitis -- ja sen kyllä mielelläs teethän? Matkaa täytyy heti sun jatkaa. Suuremp' osa rahoista sun vietävä on Libanonille, isäni haltuun.

MANSOR. Oikein mielelläni!

SALADIN. Ja kyllin vankka vartiosto ota! Ei Libanonill' enää aivan varmaa kaikk' ole. Etkö ole kuullut, että temppeliherrat taas on jalkeillaan? -- Olehan varuillasi! --- Tule! Missä on matkue? Sen nähdä haluan, ja itse kaikki kuntoon toimittaa. -- (Orjille.) Luo Sittahin sen jälkeen saavun heti.

KOLMAS KOHTAUS.

Palmupuisto Nathanin talon edustalla, RISTIRITARI käyskelee edestakaisin.

RISTIRITARI. En taloon lähde, kerta kaikkiaan. -- Mies kyllä vielä näyttäytyy! Niin pian, niin kernaast' ennen minut huomattiin! Kai kokea saan vielä, että pyytää hän päästä käynneistäni tiheistä talonsa eessä? -- Hm! -- Mut oonpa totta ma vihoissani. -- Näin mi saikaan minut hänelle katkeraks? Hän sanoihan, hän ettei multa vielä mitään epää. Ja Saladin hänt' otti suostuttaakseen. Siis minuun juurtunutko syvempään lie kristitty kuin häneen juutalainen? Ken itsens' oikein tuntee! Miks en sois siis hälle pientä saalista, mit' on hän kokenut noin eestä kristityn pois häätää uutteraan? -- Niin pien' ei sentään se luomus saaliiksi! -- Ja kenen luomus? Ei toki orjan, joka järkäleen kuljetti elon rantaan autioon ja siihen jätti? Taiteilijan, luulis, se on, jok' keksi hylky-järkäleessä sen hahmon jumalaisen, jonka loi hän ilmi! -- Rechan isäks oikeaksi jää ikuisesti juutalainen, eikä kristitty siittäjänsä! Itseksein kun aattelen vain kristittynä Rechaa, sit' ilman kaikkea, mit' antaa hälle voi yksin juutalainen tuollainen: niin, sydän, mikä sua häneen vetäis? -- Niin, tuskin mikään! Ei ees hymynsä, jos ois vain sulosuun se väreilyä, jos hymyn syy ei vastais armautta, se jona nousee hänen huulilleen; -- ei, hymynsäkään ei! Sit' oonhan nähnyt ma tuhlailtavan kauniimpana vielä ilveilijöille, imartelijoille ja pilkkaajille, irstaille! -- Mua silloin se lumosiko myös, ja syttikö minussa toiveen saada liihoitella eloni päivät auringossa sen? -- En tiedä. Sentään kannan kaunaa hälle, jok' yksin arvon korkeamman tuon soi tytölle! Miks niin? -- Ehk' ansaitsin ma Saladinin viime sanain pilkan! Jo paha on, ett' uskoakin saattoi Saladin sitä. Kuinka mitätön mä hänest' olinkaan! -- Vuoks tytön kaikki? -- Kurt, Kurt, näin ei käy! Ota ohjat käsiis! Ja jospa Dajan lavertamat seikat käy vaikeiks todistaa? -- Kas, jopahan mies astuu talostansa, keskusteluun syventyneenä -- kenen kanss'? -- Ah, hänen! Tuon minun munkkini? -- Ah, silloin tietää hän kaiken, kavallettu varmaan on jo patriarkalle! -- Ma virmapää, mit' oonkaan aikaan saanut nyt! Kuin voikaan pien' intohimon säen tuhota näin paljon aivojamme! -- Pian päätä, nyt mit' on tehtävä! -- Käyn syrjään, varron, siks kunnes munkki ehkä jättää hänet.

NELJÄS KOHTAUS.

NATHAN ja MUNKKI.

NATHAN (lähestyen). Parahin kiitos vielä, hyvä veli!

MUNKKI. Ja teille samoin!

NATHAN. Mulle? Teiltä? Miksi? Kun tyrkyttelin teille jäykästi, mit' ette tarvinnut? -- Vaikk' yhtä jäykkä ehk' itse olitte, mua rikkaampi te ette tahdo millään ehdoin olla.

MUNKKI. Mun omanihan sitäpaitsi ei tuo kirja olekaan, vaan tytön, jonka se onkin koko isänperintö. No, tekin hällä sentään oottehan. Vain suokoon Herra, ettei tarvis teidän katua mitään, mitä teitte hälle!

NATHAN. Kuin voisin? Enpä koskaan! Huolett' olkaa!

MUNKKI. Hm! Patriarkat, ristiritarit...

NATHAN. Niin pahaa eivät koskaan mulle taida he tehdä, että jotain katuisin, -- tuot' ainakaan! -- Ja aivan varmako siis ootte, että patriarkkaanne on joku ristiritar' yllyttänyt?

MUNKKI. Ei juuri kukaan muukaan. Hänen kanssaan juur' äsken erään ristiritarin ma kuulin puhuvan -- ja siihen sävyyn.

NATHAN. Vaan niitähän on Jerusalemissa yks ainut nyt. Ja hänet tunnen ma. Hän ystäväni on -- mies nuori, jalo ja rehellinen!

MUNKKI. Aivan niin! Hän juuri! Mut usein maailmassa täytyyhän kokonaan toinen olla miehen, kuin mik' on hän.

NATHAN. Surullinen totuus! -- Tehköön siis kukin pahintaan tai parastaan! -- Kädessä kirjanne, en pelkää ketään, ja kera sen luo sulttaanin käyn suoraan.

MUNKKI. Siis onneksenne! Tähän jätän teidät.

NATHAN. Ja tyttöä viel' ette nähnyt ees! Pian tulkaa takaisin, ja usein! -- Kunpa ei patriarkka vielä tänään mitään sais tietää! -- Tai miks ei? Vain sanokaa jo tänään, mitä tahdotte!

MUNKKI. En minä! Hyvästi jääkää! (Poistuu)

NATHAN. Muistakaahan käydä! -- Jumala! Tässä taivaan alla aivan ma oitis polvistua tahtoisin! Kuink' itsestään nyt laukee solmu, mikä niin usein mieltäin ahdisti! -- Oi Luoja, kuink' onkaan helppoa, kun salattavaa mull' enää maailmass' ei ole mitään! Kun yhtä vapaana eess' ihmisten kuin Sun voin vaeltaa, Sun, jonka yksin ei ihmist' ole tarvis tuomita tekojen jälkeen -- jotka, Jumala, niin harvoin hänen tekojansa ovat!

VIIDES KOHTAUS.

NATHAN ja RISTIRITARI, joka tulee sivultapäin hänen luokseen.

RISTIRITARI. Hoi! Nathan, vartokaahan muakin!

NATHAN. Ken huutaa? -- Tekö, ritari? Miks teitä sulttaanin luona tavata en saanut?

RISTIRITARI. Me eksyimme. Sit' älkää paheksuko!

NATHAN. En minä, mutta Saladin...

RISTIRITARI. Te juuri olitte poistunut...

NATHAN. Te häntä siis kuitenkin saitte puhutella? Hyvä.

RISTIRITARI. Mut yhdessä hän meitä molempia halusi tavata.

NATHAN. Sen parempi. Siis tulkaa mukaan. Hänen luokseen aioin ma muutenkin. --

RISTIRITARI. Kai teiltä kysyä saan, Nathan, kuka tuolla luotanne läks äsken?

NATHAN. Ettekö siis tunne häntä?

RISTIRITARI. Hän eikö ollut munkki-hyväkäs, jot' ajokoiranansa patriarkka niin halukkaasti käyttää?

NATHAN. Ehkä oli! Hän patriarkan mies on ainakin.

RISTIRITARI. Ovela keino, yksinkertaisuutta edeltäjänä käyttää konnantyön!

NATHAN. Niin, yksinkertaisuuden tuhmuutta, ei hurskautta.

RISTIRITARI. Patriarkka ei hurskaihin usko.

NATHAN. Tämän miehen kyllä ma takaan. Sopimattomissa töissä ei patriarkkaa auta hän.

RISTIRITARI. Niin, siltä tosiaan näyttäis. Eikö minust' ole hän teille puhunut siis mitään?

NATHAN. Teistä? Ei nimenomaan teistä. -- Tuskinhan ees nimeänne tuntee hän?

RISTIRITARI. Niin, tuskin.

NATHAN. On tosin jostain ristiritarista hän maininnut.

RISTIRITARI. Ja mitä?

NATHAN. Tuskinpa teit' ensinkään hän sillä tarkoitti!

RISTIRITARI. Ken tietää! Kertokaahan!

NATHAN. Syytellyt mua patriarkalle on joku...

RISTIRITARI. Teitä? Luvalla sanoen, se valhett' on. -- Mua kuulkaa, Nathan! -- Olen mies, ei voi koskaan kieltää mitään tekoaan. Min tein, sen tein! Vaan hyväks työks en sentään jokaista tekoani myöskään tahdo mä väittää. Miksi jotain vikaani mä häpeisin? Sit' enkö lujast' aio ma parantaa? Ja luja aikomus, ma tiedän, kauas ihmistä voi auttaa. -- Mua kuulkaa, Nathan! Ristiritari tuon munkin oon mä kuitenkin, se, joka on teitä syyttänyt. -- Te tiedättehän, mi mua kuohutti, mi suoneni sytytti tuleen! Mua tomppelia! Ma sieluineni ruumiineni tulin syliinne heittäytymään. Kuinka kylmä te mulle olitte -- niin, penseä, sill' onhan penseys pahempaa kuin kylmyys; -- mua kuinka vältellen te kohtelitte; kuink' yrititte muka vastailla minulle lausein pelkkää ilmaa täysin; mä vielä tuskin muistella voin sitä, jos tahdon mielenrauhan säilyttää. -- Niin, kuulkaa, Nathan! -- Silloin Daja hiipi jälkeeni, kiihtyneeseen mieleeni pudotti salaisuutensa, miss' oli mun mielestäni outoon käytökseenne selitys täysi.

NATHAN. Kuinka niin?

RISTIRITARI. Vain kuulkaa! Ma arvelin, ett'ette menettää haluais kristitylle jälleen sitä, niin kerran kristityiltä valtasitte. Niin mieleeni tul' aatos, teille tuottaa äkisti kelpo säikähdys.

NATHAN. Vai kelpo? Se mihin kelpaa?

RISTIRITARI. Mua kuulkaahan! Niin, väärin tein kuin teinkin! Aivan syytön te ehkä liettekin. Tuo Daja-hupsu ei tiedä mitä puhuu -- vihaa teitä -- vain selkkaukseen teidät koettaa näin saada. -- Ehkä, ehkä niin! -- Ma oon vain nuori houkka, aina joka suuntaan ma haihattelen, milloin liian paljon ja milloin liian vähän teen. -- Niin, niinkin voi olla! -- Nathan, anteeksi!

NATHAN. Jos noin mua hyvitätte todella...

RISTIRITARI. Siis myönnän: Luo patriarkan menin! -- mut en teitä ees maininnut. Se valheeks jää kuin jääkin! Vain ylimalkain tapauksen tään hänelle kerroin, mieltään kuullakseni. Se myöskään eihän kyll' ois ollut tarpeen, -- hyvinhän patriarkan tunsin ma jo konnaks! Enkö teitä itseänne tilille vaatia ois voinut heti? Pitikö tyttöpolo heittää mun tuollaisen isän menetyksen vaaraan? -- Vaan mitäs siitä! Patriarkan konnuus, mi aina pysyy samanlaisna, se sai minut oitis jälleen selvenemään. -- Mua kuulkaahan vain loppuun. Vaikkapa hän tietäisikin nimenne, -- niin mitä, mitäpä siitä? Tytön saa hän vain, jos teidän yksistään se on, sen viedä voi luostariin vain teidän talostanne. Siis -- mulle tyttö, mulle antakaa, ja sitten tulkoon patriarkka! Ah! mun vaimooni hän kyllä kajoomatta saa jäädä. Mulle hänet antakaa ja pian! Olkoon sitten teidän tytär tai älköön, -- olkoon juutalaisen lapsi tai kristityn -- se yhtä kaikki on! Tään enempää en nyt, en koskaan vasta mä ikänäni tästä kysy teiltä, kävipä miten kävi!

NATHAN. Luulette kai tuiki tarpeen mulle olevan totuutta peittää?

RISTIRITARI. Olkoon miten on!

NATHAN. Mä enhän teiltä -- enkä keltään, kenen asia tulee tietää -- salannut viel' ole, ett' on kristityn hän tytär ja minun kasvattini vain. -- Vaan miks en viel' itselleen sit' ole ilmaissut? -- Syy siihen on vain hänen tiedettävä.

RISTIRITARI. Ei hänenkään sit' ole tarvis tietää. -- Teit' eelleen suokaa hänen samoin silmin kuin ennen katsoa! -- Tää paljastus häneltä säästäkää! -- Te, tehän yksin hänestä määräätte. Mä pyydän, Nathan, minulle suokaa hänet! Antakaa! Mä yksin toiseen kertaan pelastaa voin sekä tahdon hänet -- minä yksin!

NATHAN. Niin, -- kerran, kerran voitte! Enää ette. Se myöhää on jo.

RISTIRITARI. Kuinka? Myöhääkö?

NATHAN. Niin, kiitos patriarkan...

RISTIRITARI. Patriarkan? Hänenkö kiitos? Miksi? Oisko hän halunnut meiltä kiitost' ansaita? Niin, mistä kiitos?

NATHAN. Siitä, että nyt me tytön sukujuuren tiedämme. Ja tiedämme, hän kenen käsiin voidaan pois antaa, varmaan talteen.

RISTIRITARI. Piru siitä voi häntä kiittää -- vanhaa apulaistaan!

NATHAN. Niin, niistä käsistä nyt saattekin siis Rechaa anoa, eik' enää multa.

RISTIRITARI. Poloinen Recha! Mitä kaikkea sa saatkaan kokea! Mi onni muille ois orvoille, on onnettomuus sulle! Voi Nathan, Nathan! -- Missä ovat siis nuo sukulaiset?

NATHAN. Missäkö?

RISTIRITARI. Ja keitä?

NATHAN. On ennen muita ilmaantunut veli, jolt' on siis teidän Rechaa kosittava.

RISTIRITARI. Velikö? Mikä on hän? Sotilas vai pappi? -- Sanokaa, ma jotta tiedän, mit' odottaa ma saan.

NATHAN. Ma luulen, ettei lie kumpikaap hän -- tai on kumpikin. Hänt' oikein viel' en tunne.

RISTIRITARI. Entä muutoin?

NATHAN. Hän kelpo mies on, jonka luona Recha on viihtyvä.

RISTIRITARI. Vaan kristitty hän on! Mä väliin ensinkään en tiedä, Nathan, -- täst' älkää pahastuko! -- mit' on teistä mun ajateltava. -- Nyt eikö Rechan joukossa kristittyjen kristittynä esiintyminen ole? Ja kun kyllin sit' osaa esittää hän, lopulta siks eikö muutu hän? Ja puhtaan nisun, min kylvänyt te ootte, ohdake lopulta eikö peitä? Näinkö vähän se teitä huolettaa? Te -- tekö silti sanoa voitte, ett' on viihtyvä veljensä luona tyttö?

NATHAN. Niin mä luulen, niin toivon! Ja jos jotain puuttuis hältä, häll' oommehan me myöskin, te ja minä!

RISTIRITARI. Oh, mitäpä vois luona veljen tuon Rechalta puuttua! Hän yllin kyllin saa siellä ravintoa, pukuja; tuo kulta-veli makeiset ja helyt -- ja niitä sisko muuta kaipaiskaan? -- Ai niin, myös miehen sentään! Niin, sen myös, sen myös kyll' aikanansa hankkii veli! Millaisen suinkin saisi! Kristityistä parahan aivan! -- Nathan, Nathan, te kyll' enkeliksi tytön kasvatitte, vaan muut nyt hänet turmelee!

NATHAN. Ei vaaraa! Hän rakkautemme arvoiseksi jää kyll' edelleenkin.

RISTIRITARI. Älkää sanoko! Mun lemmestäni älkää ainakaan! Se mitään nähkääs luovuttaa ei tahdo, ei vähintäkään! Ei ees nimeä! Vaan malttakaas! Hän epäilee jo ehkä mit' tekeill' on?

NATHAN. Ehk' epäilee. Vaan mistä, en tiedä minä.

RISTIRITARI. Sekin paljon on. Mit' ikään kohtalolta odottaa hän saakin, multa tulee -- täytyy hänen se kuulla ensiks. Oli aatokseni, hänt' etten ennen näkis, puhuttelis kuin omakseen mua sais hän nimittää, -- nyt pois se aatos! Minä riennän heti ..

NATHAN. Seis, minne?

RISTIRITARI. Hänen luokseen! Näkemään, täss' onko tytön sieluss' urhoutta kylliksi päätökseen, mi ainoa ois hänen arvoisensa!

NATHAN, Mihin?

RISTIRITARI. Siihen, ett' enempää ei veljestään tai teistä hän välitä --

NATHAN. Vaan --?

RISTIRITARI. Vaan mua seuraa, vaikka niin joutuis muslemille vaimoksi!

NATHAN. Seis! Ette tapaa häntä: hän on mennyt sulttaanin siskon luokse -- Sittahin.

RISTIRITARI. Ja milloin? miksi?

NATHAN. Veljen myös jos siellä tavata tahdotte, vain mukaan tulkaa.

RISTIRITARI. Kenenkä veljen? Rechan? Sittahinko?

NATHAN. Kentiespä kummankin. Vain tulkaa, tulkaa!

(Vie ristiritarin mukanaan.)

KUUDES KOHTAUS.

Näyttämö: Sittahin haaremi. SITTAH ja RECHA, keskustellen.

SITTAH. Kuink', armas impi, sinust' iloitsenkaan! -- Mut älä arkaile, äl' ujostele! Iloitse, puhu mielin avoimin!

RECHA. Prinsessa...

SITTAH. Ei, ei niin! Vain Sittahiksi mua sano, siskoks, -- älä prinsessaksi! Mua pikku äidiks sano -- melkeinhän se voisin ollakin. -- Niin nuori, viisas, niin hurskas! -- Mitä tiedät kaikkea, mit' ootkaan lukenut!

RECHA. Ma lukenut? Voi Sittah, pilaa siskopahaisesta nyt teet. Ma tuskin taidan lukea.

SITTAH. Vai tuskin taidat, veitikka!

RECHA. Vain vähän isäni kirjoitusta. -- Kirjoja sun luulin tarkoittavan.

SITTAH. Niitä juuri!

RECHA. Niin, kirjoja ma vaivoin luen vain.

SITTAH. Niin todellako --?

RECHA. Aivan todella. Ei kirjanoppineisuus tyydyttää voi isää, kun vain kuollein kirjaimin se painuu aivoihin.

SITTAH. Ai, mitä puhut! Vaikk' aivan väärään puhe tuo ei osu! -- Ja kaiken, niitä tiedät --?

RECHA. Hänen suustaan sen kuulin vain. Ja enimmästä vielä kysyä voisin: missä, mitenkä ja miksi opetti hän mulle sen?

SITTAH. Niin kaikki jääkin mieleen parhaiten. Niin yhtäaikaa oppii koko sielu.

RECHA. Vain vähän varmaankin on lukenut myös Sittah -- tai ei mitään!

SITTAH. Miten niin? En kirjaopist' ylpeilis. Vaan miksi noin arvelet? Syys sano rohkeasti!

RECHA. Kun niin hän suora on, niin koruton, itsensä lainen vain...

SITTAH. No?

RECHA. Isä sanoo, ett' aniharvoin kirjat sellaisiksi suo meidän jäädä.

SITTAH. Oi, mik' onkaan mies tuo isäs!

RECHA. Eikö totta?

SITTAH. Kuinka liki hän totuutt' aina osaa!

RECHA. Eikö niin? Ja tämä isä --

SITTAH. Lapsi, mik' on sun?

RECHA. Tää isä --

SITTAH. Jumalani! Itketkö?

RECHA. Tää isä -- Ah, mun sanoa se täytyy. mun täytyy sydäntäni keventää...

(Heittäytyy kyynelsilmin Sittahin jalkoihin.)

SITTAH. Mik' on sun, Recha, lapseni?

RECHA. Tää isä -- mun täytyy menettää!

SITTAH. Sun -- menettää? Hänetkö? Miksi? -- Tyynny, rauhoitu --! Ei koskaan! -- Nousehan! Jo nouse ylös!

RECHA. Et turhaan ystävättärekseni ja siskokseni mulle tarjoutunut.

SITTAH. Se oonhan, oonhan! -- Nouse toki, nouse! Tai apua mun täytyy kutsua.

RECHA (rohkaistuu ja nousee). Ah, anna anteeksi! Vain tuskassani ma unohdin ken oot sa. Vaikerrus tai epätoivo Sittahiin ei tehoo. Vain kylmä tyyni äly vaikuttaa hänessä mitä tahansa. Se voittaa, ken asiansa jättää turviin sen.

SITTAH. No siis?

RECHA. Ei, ystävätär, siskoni ei koskaan usko sitä, myönnä sitä, ett' uutta isää tyrkytellään mulle!

SITTAH. Uutt' isää -- tyrkytellään? Sulleko? Ken sellaist' yrittäiskään, lapsukainen?

RECHA. Ken? Hyvä, paha Dajani, hän, hän se sit' yrittää -- sen voikin. -- Niin, et tunne kai tätä hyvää, pahaa Dajaani? Niin, taivas anteeks suokoon -- palkitkoon sen kaiken, mit' on hyvää, pahaa mulle hän rakentanut!

SITTAH. Sulle pahaako? Ei sitten paljon hyvää häness' ole!

RECHA. On! -- oikein, oikein paljonkin!

SITTAH. Ken on hän?

RECHA. Hän kristitty on, mua lasna hoiti ja kuinka hoiti! Sit' et uskoisi! Niin etten äitiä ees kaivannut! Sen taivas hälle palkitkoon! -- Vaan mua niin peloittikin hän, niin kiduttikin!

SITTAH. Ja miksi? miten?

RECHA. Ah, naisraukka, hän -- hän onhan kristitty, -- ja rakkaudesta kiduttaa hänen täytyy; hurmahenki tuollainen on hän, joka luulee, että tien ainoon oikean, tien yleisen hän tietää taivaaseen.

SITTAH. Nyt ymmärrän!

RECHA. Ja tuntee tehtäväkseen ohjata jokaisen harhautuneen sille tielle. -- Ja taitaako hän muuta? Jos on totta, ett' oikeaan vie yksistään se tie, niin kuinka vois he nähdä tyynesti, ett' ystävänsä käyvät toista tietä, mi turmaan johtaa, iki-kadotukseen? Pitäishän silloin samaa ihmistä yht' aikaa rakastaa ja vihata. S e n vuoksi en näin ääneen valittamaan ma oiskaan puhjennut. Mä mielelläni viel' oisin kauan häntä sietänyt -- rukoustaan, huokailuaan, uhkauksiaan, -- niin, mielelläni. Aatoksiin mua aina ne hyviin, hyödyllisiin veiväthän. Ja ketä pohjaltaan ei mairittelis, hänt' että joku, kuka tahansa, niin kalliina, sen arvoisena pitää, ett' ei ees ajatella siedä hän ikuista luopumista hänestä!

SITTAH. Niin, aivan totta!

RECHA. Mutta -- mutta -- sitä en kestä enää, -- vastustaa en jaksa, en mallilla, en mietteillä, en millään!

SITTAH. Niin -- mitä?

RECHA. Mit' on muka keksinyt vast' ikään hän.

SITTAH. Vast' ikään? Keksinyt?

RECHA. Vast' ikään aivan! Tänne tullessamme me lähestyimme kristittyjen vanhan pyhäkön raunioita. Äkisti hän silloin seisahtui, kuin taistellut ois kanssa itsensä, ja kostein silmin taivasta milloin, milloin mua katsoi. Ja vihdoin lausui: Tule, oikotietä menemme tästä kautta temppelin! Hän menee, minä seuraan, kammolla ma katson raunioitten sokkeloita. Hän jälleen seisahtuu, ja huomaan kanssaan mä seisovani portaill' alttarin jo sortuneilla. Mitä tunsinkaan, kun jalkoihini kuumin kyynelin, käsiään väännellen hän lankes!

SITTAH. Lapsi!