Chapter 5

SALADIN. Ristiritari? Et rahoillasi toki tukene myös vihamiehiäni pahimpia?

NATHAN. Siit' ainoasta puhun, jonka hengen sä säästit...

SALADIN. Ah, mua mistä muistutat! Tuon nuorukaisen oonko kokonaan ma unhoittanut? Tunnetko sä hänet? Miss' on hän?

NATHAN. Miten? Etkö tiedä siis, kuin paljon armostasi häntä kohtaan on mulle hänen kauttaan riittänyt? Hän uhall' elämänsä, uunna saadun, pelasti liekeistä mun tyttäreni.

SALADIN. Hän? Niinkö? -- Ah, hän siltä näyttikin. Niin totta vie ois veljenikin tehnyt, jot' aivan tämä muistuttaa! -- Tuo tänne, jos tääll' on vielä hän! -- Ma siskolleni oon tästä veljestään, jot' tuntenut ei koskaan hän, niin paljon kertonut ett' täytyyhän myös veljen ilmikuva mun näyttää hälle! -- Mene, nouda hänet! -- Kuink' yksi hyvä teko, synnyttipä sen sitten pelkkä tunteenkiihko vain, niin monta muuta hyvää kanssaan tuo! -- Tuo, nouda hänet!

NATHAN (päästäen Saladinin käden). Paikalla! Ja muukin jää kaikki äskeiseen?

(Poistuu.)

SALADIN. Ah, siskoni kun kuunnella en suonut! -- Hänen luokseen! -- Vaan kuinka kerron hälle kaiken nyt?

(Poistuu toiselle puolen.)

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Palmujen alla, luostarin läheisyydessä, odottelee RISTIRITARI NATHANia.

RISTIRITARI (käy edestakaisin, sisäisesti taistellen; puhkeaa vihdoin sanoihin:) Tääll' uhriteuras huokuu väsynyt. -- No niin! En halua, en halua mä tietää, mitä liikkuu sisälläni, en vainuta, tulee tapahtumaan. -- Tiedänhän: turhaan, turhaan pakenin. Ja sentään: enhän myöskään muuta voinut. -- Nyt tulkoon mitä tulee! Väistää voinut en liian äkillistä iskua, kuin tarkoin, kuinka kauan kartoinkin. -- Siis nähdä häntä, jota himoitsin niin vähän nähdä, -- nähdä, päättää, etten pois silmistäni koskaan laske. -- Päätös -- mik' on se? Aie, teko; vaan mä kärsin, mä kärsin vain. On yhtä: nähdä hänet ja tuta, että kiinni kietoutui jo häneen. -- Yht' on se ja siksi jää. -- Erillään hänest' elää -- sit' en voi ees ajatella, kuolo ois se mulle, ois sielläkin, miss' ikään kuolon jälkeen me liemme. Jos on rakkautta tää, niin totta -- ristiritar' rakastaa --, niin totta rakastaa hän, kristitty, tytärtä juutalaisen. -- Hm! -- Ja miks ei? -- Ennakkoluuloistahan useista jo luopunut oon luvatussa maassa, -- siks ikitoivon maa myös minulle! -- Minusta mitä ritaristo tahtoo? Ma ristiritari oon kuollut sille siit' asti kun jäin vangiks Saladinin. -- Pää, min sain lahjaks Saladinilta, tää oisko entiseni? -- Uus se on, ei tiedä mitään siitä, mitä vanha sai uskoa ja sietää; paremp' on se: isien ilmanalaan laatuisampi. Sen tajuanhan. Vasta sillähän niin aloin ajatella kuin on täällä isäni varmaan ajatellut, ellen lie kuullut hänestä vain taruja. -- Vain taruja? Vaan todennäköisiä: ne todemmilta koskaan minusta ei näyttäneet kuin nyt, kun vaaraa päin ma horjun, missä kaatui hän. -- Niin, kaatui? Ma miesten kera kaadun mieluummin kuin seison lasten kanssa. Suosiotaan minulle takaa esimerkkinsä. Ja suosiota kenenpä lie muun mun tarvis? -- Nathanin? -- Oh, suosiota en paremmin kuin tukeakaan hältä jää koskaan vaille. -- Mikä juutalainen! -- Ja juutalaisesta niin kerrassaan myös käydä tahtoo! Tuoltahan hän rientää, iloa säihkyin. Saladinin luota ken muuten tuliskaan. Hoi, Nathan, hoi!

YHDEKSÄS KOHTAUS.

NATHAN ja RISTIRITARI.

NATHAN. Te -- tekö siellä?

RISTIRITARI. Kauaks aikaa jäitte luo sulttaanin.

NATHAN. En niinkään kauaksi. Menoni sinne kävi viipyen. Ah, Kurt, se mies on maineens' arvoinen, on tosiaan; vain varjokseen jää maine. Mut ennen muuta kohta kuulkaahan vain...

RISTIRITARI. -- Mitä?

NATHAN. Teitä puheilleen hän tahtoo ja käskee viipymättä tulemaan. Vain kotiin mua saattakaa, siell' ensin mä hälle jotain muuta toimitan, ja sitten menemme.

RISTIRITARI. En tahtois, Nathan, taloonne toiste tulla, ennenkuin ..

NATHAN. Siell' oottekin sill' aikaa käynyt? Ootte siis puhutellut Rechaa? -- Sanokaas: hän miellyttikö teitä?

RISTIRITARI. Lumos minut! Vaan -- jälleen nähdä häntä -- en, en voi! En koskaan! -- Taikka oitis luvatkaa, -- ett' ikuisesti, ikuisesti häntä saan katsoa.

NATHAN. Mun kuinka ymmärtävän tään haluatte?

RISTIRITARI (hetkisen äänettömyyden jälkeen heittäytyen äkkiä hänen kaulaansa). Isä!

NATHAN. Nuori mies!

RISTIRITARI (irtautuen hänestä yhtä nopeaan). Ei poika? -- Pyydän --!

NATHAN. Rakas nuori mies?

RISTIRITARI. Ei poika? -- Pyydän teitä -- vannotan nimessä luonnon ensi siteiden! -- Pois niiden tieltä siteet myöhemmät! olemaan ihminen vain tyytykäähän! Mua älkää työntäkö pois luotanne!

NATHAN. Ah, rakas ystävä!...

RISTIRITARI. Ei poika? Eikö? Ei sittenkään, ei sittenkään, jos ois sydämeen tyttärenne avannut tien lemmelle jo kiitollinen tunto? Ei sittenkään, jos viittaustanne vartoin he yhteen sulaa tahtois kumpikin? -- Vait ootte?

NATHAN. Hämmästynyt, ritarini.

RISTIRITARI. Mä hämmästytän teitä? -- Oudot, Nathan, ei teille omat aatoksenne lie? Mun suussain hämmästyttääkö ne teitä? En ymmärrä.

NATHAN. Viel' enhän tiedä edes, ken Stauffeist' isänne on ollutkaan?

RISTIRITARI. Mit' on tää, Nathan? Tällä hetkellä uteliaisuutt' yksin tunnetteko?

NATHAN. Niin, nähkääs, muinoin itse muistelen ma tunteneeni erään Stauffin -- Konrad hän oli nimeltään.

RISTIRITARI. Vaan jospa ois isäni nimi sama?

NATHAN. Todellako?

RISTIRITARI. Isäni kaima oonhan itse: Kurt on Konrad myös.

NATHAN. Ei silti tämä Konrad isänne ollut. Ristiritar' oli hän niinkuin tekin; oli naimaton.

RISTIRITARI. Oh sekö --!

NATHAN. Miten?

RISTIRITARI. Sekö estäis häntä isäni olemasta?

NATHAN. Pilaa vain!

RISTIRITARI. Ja teill' on kovin ahdas aatos tässä! -- Mit' oiskaan siinä! Lehtolastakaan, äpärää, ei voi siltään halveksia. -- Vaan sukujohtoni jo jättäkäämme niin omastanne pääsette te myös. Ei silti, ett' ois sukupuustanne minulla epäilystä pienintäkään. Ei, taivas nähköön! Abrahamiin asti sen oksa oksalt' osaisitte näyttää! Siit' asti itse tunnen sen, ja valoin voin vahvistaa.

NATHAN. Te katkeraksi käytte. -- Vaan ansaitsenko sitä? Kielsinkö jo jotain teiltä? Sanoistanne vain en teit' oitis kiinni ota -- siinä kaikki.

RISTIRITARI. Ah niinkö? -- Siinä kaikki? Anteeks siis!!...

NATHAN. Vain tulkaahan nyt, tulkaa!

RISTIRITARI. Minne? En! En taloonne! En, en! Mua polttaa siellä! Mä täällä odottelen teitä. Menkää! Jos jälleen nähdä hänet täytyy mun, niin kyllin usein näen häntä vielä. Jos en -- niin aivan liiaks oon jo nähnyt.

NATHAN. Mä riennän minkä voin.

KYMMENES KOHTAUS.

RISTIRITARI ja pian sen jälkeen DAJA.

RISTIRITARI. Jo riittää! riittää! Niin paljon mahtuu ihmisaivoihin; mut äkkiä ne usein myös on täynnä, mitättömästä seikast' äkin aivan! -- Ei kelpaa, ei, ne mitä liekin täynnä. -- Vaan kärsivällisyyttä vain! Pian muotoonsa puristaa sielu aineen kuohuneen, luo tilaa itselleen, ja järjestys ja valo palaa taas. -- Ma rakastanko siis ensi kertaa? -- Vai ei ollutkaan se rakkautta, mitä siksi luulin? -- Nyt vasta rakkautta tuntisinko...?

DAJA (joka on hiipinyt sivultapäin esiin). Ritari, ritari!

RISTIRITARI. Ken huutaa? Ah, te, Daja!

DAJA. Hiivin hänen ohitseen. Vaan vielä meidät nähdä vois hän, siinä kun seisotte. Mua lähemmäksi tulkaa puun taa siis tänne.

RISTIRITARI. Mitä siis? Mik' on noin salaperäistä?

DAJA. Niin, salaisuushan mun tänne toi -- ja kaksinkertainen. Mä yksin tiedän toisen -- toisen taas te yksin. -- Jospa vaihtokauppaan käymme? Omanne mulle antakaa -- ma annan omani teille.

RISTIRITARI. Mielihyvällä. Kunp' ensin tiedän, mikä mun on muka. Vaan teidän salaisuudestanne kai se selvenee. -- Suu puhtaaks siis.

DAJA. Oh, herra! Ei, aatelkaahan! Ensin te, mä sitten. Mun salaisuudestain, se uskokaa, te nähkääs ette mitään hyödy, ellen mä teidän omaanne saa sitä ennen. -- Vaan pian! Jos ma sen teilt' urkin nähkääs, en luottamustanne ma saa, ja niin mun salaisuuteni jää mulle silloin, ja teidän oman ne jo ilmi on. -- Voi polo ritari! Ett' uskottekaan te miehet meiltä naisilt' osaavanne salata salaisuutta sellaista.

RISTIRITARI. Jost' emme usein itse mitään tiedä.

DAJA. Niin ehkä kyllä. Siksi pitääkin, vuoks ystävyyden jo, mun itsellenne se tutuks saada ensin. -- Sanokaas: Siis mistä johtui, että niin suin-päin te pakoon puikitte ja istumaan jätitte meidät? ettekä nyt palaa mukana Nathanin? Niin vähänkö vaikutti Recha teihin? -- Vai niin paljon? Niin paljon, paljon! -- Näytättehän mulle hätäisen, ansaan jääneen lintupolon! -- Vain oitis mulle rakkautenne häneen, lempenne mieletön, nyt myöntäkää, niin jotain sanon teille...

RISTIRITARI. Mieletön? Tään asian te todell' ymmärrätte.

DAJA. Vain lempenne nyt tunnustakaa mulle; mielettömyyden teille jättää voin.

RISTIRITARI. Mi niin on selvä: ristiritari tytärtä juutalaisen rakastaa!

DAJA. Ei siinä mieltä tosin paljon näy. Vaan joskus sitä asioissa piilee enemmän kuin me arvaamme. Eik' oisi kai tavatonta, että luokseen meitä Vapahtajamme vetäis teitä, joille ei viisas juuri ehdoin antautuis.

RISTIRITARI. Se onpa juhlallista! (Itsekseen:) -- Vaan jos laitan ma Vapahtajan sijaan Salliman: hän eikö liekin oikeassa silloin? -- (Ääneen:) Uteliaammaks entistään mun teette.

DAJA. Oi, tämä ihmehien maa!

RISTIRITARI. No niin! Maa ihmeen. Voisko muuta ollakaan? Maailma kaikki tungeksiihan täällä. -- Mit' tahdotte, se olkoon, rakas Daja, siis myönnetty: mä häntä rakastan, en käsitä, kuink' ilman häntä voin mä elää...

DAJA. Varmaanko? -- Siis vannokaa, ritari, mulle, että teette hänet myös omaksenne, pelastatte hänet: ajallisesti, iankaikkisesti!

RISTIRITARI. Ja miten? -- Miten voin ma! -- Vannoa ma voinko sitä, mit' en mahda?

DAJA. Sen te mahdatte. Sen mahdin teille antaa yks sana suustani.

RISTIRITARI. Ett' isäkään ei mitään vastaan voin?

DAJA. Oh, isä, isä! Isälle pannaan pakko.

RISTIRITARI. Pakko, Daja? Viel' ei hän käsiss' ole ryövärein. Ei pakko hänen. --

DAJA. Tahtomaan on pakko! Lopulta mielelläänkin tahtomaan.

RISTIRITARI. Mieluinen pakko? -- Vaan josp' itse, Daja, jo tätä virttä hälle soitelleeni ma ilmoitan?

DAJA. Eik' yhtynyt hän virteen?

RISTIRITARI. Hän soraäänin yhtyi, loukaten mua kovin.

DAJA. Mitä sanotte? Te hälle väläyttänytkö ootte varjon vertaa toivetta Rechaan päin, eik' ilosta hän pystyyn syössyt? taapäin penseänä ois peräytynyt? ois esteit' asetellut?

RISTIRITARI. Niin suunnilleen.

DAJA. Siis enää hetkeäkään en epäröi! -- (vaitiolo)

RISTIRITARI. Ja epäröitte sentään?

DAJA. Niin hyvä mies on muutoin! -- Itse oon niin paljon velkaa hälle! -- Ettei tahdo hän kuulla edes? Herra nähköön, häntä en mistään hinnasta näin pakoittais.

RISTIRITARI. Mä pyydän, Daja, epävarmuus tää mult' oitis ottakaa. Vaan epävarma siit' itse jos viel' ootte, voiko sitä, mit' yritätte, hyväks sanoa vai pahaks, kiittää vaiko tuomita, niin vaietkaa! Ma unhoitan, teill' että on syytä vaieta.

DAJA. Tuo kannustaa, ei suinkaan pidätä. No niinpä tietkää: ei Recha juutalaisen tytär ole, hän -- hän on kristitty.

RISTIRITARI (kylmästi). Vai niin? Siis olkoon vain onneksenne! Työläs oliko tuo kestää? Älkää sentään säikähtäkö kipua pientä! Innoin edelleen vain taivast' asuttakaa, maata enää jos ette kansoittaa voi!

DAJA. Ritari! Tään pilkan ansaitseeko uutiseni? Tään enempääkö ette kristittynä ja ristiritarina iloitse siit', että Recha, jota rakastatte, on kristitty?

RISTIRITARI. Ja varsinkin kun on hän kristittynä teidän tekoanne?

DAJA. Ah, niinkö käsitätte! -- Olkoon niin! -- Ei! Mistä tulis se, ken kääntäis hänet? Hän onnekseen jo aikaa ollut on se, joksi muuttua ei enää voi.

RISTIRITARI. Sananne selittäkää, taikka -- menkää!

DAJA. Hän laps on kristittyjen vanhempain; on kastettu.

RISTIRITARI (nopeaan). Vaan Nathan?

DAJA. Isänsä ei ole.

RISTIRITARI. -- Nathan eikö isäns' ole? Te tiedättekö, mitä sanotte?

DAJA. Vain totuuden, mi verikyyneliä niin usein silmästäni pusertaa. -- Ei, isäns' ei hän ole...

RISTIRITARI. Mutta häntä vain tyttärenään kasvattanut on? vain kasvattanut lasta kristityn on juutalaiseks?

DAJA. Aivan niin.

RISTIRITARI. Ei Recha siis tiedä, mikä on hän syntyään? Ei ole kuullut, ett' on kristittynä hän syntynyt, ei juutalaisen lasna?

DAJA. Ei koskaan!

RISTIRITARI. Nathan harhaan tuohon tytön siis jätti, kasvattaispa vieläkin edelleen häntä siinä?

DAJA. Paha kyllä.

RISTIRITARI. Mitenkä -- Nathan? Viisas, kunnon Nathan, hän oisko luonnon ääntä lähtenyt noin väärentämään? Ohjailemaan noin sydämen tunteita, jotk' omin ehdoin ois aivan toiseen suuntaan pyrkineet? -- Nyt, Daja, jotain tärkeätä ootte ilmaissut mulle kuitenkin, -- mill' olla voi seurauksia, -- mi mua hämmentää, -- mist' oitis tiedä ei, mit' tulee tehdä. -- Siks aikaa suokaa! Siksi menkää! -- Tästä hän palaa jälleen. Meidät yllättää hän voisi. Menkää!

DAJA. Surman oma oisin!

RISTIRITARI. Nyt hänt' en puhutella ensinkään ma taida. Tavatessanne te hälle vain sanokaa: me luona sulttaanin tapaamme toisemme.

DAJA. Mut älkää mitään havaita hänen teistä salliko. Vain siten viime sysäyksen saa tää asia; ja teiltä häviää pois viime epäröinti Rechaan nähden! -- Vaan Europaan kun sitten viette hänet, mua ette myöskään tänne jättäne?

RISTIRITARI. Se nähdään sitten. Menkää vain nyt, menkää!

NELJÄS NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Luostarin käytäväristeyksessä: MUNKKI sekä vähän sen jälkeen RISTIRITARI.

MUNKKI. Niin, oikeassa onkin patriarkka! -- Viel' eipä onnistunut montakaan mult' oikein ole töistä, joit' on mulle hän määrännyt. -- Miks antaakin hän aina vain sellaisia mulle? -- Viekas en ma tahdo olla, houkutella en; en pistää kaikkeen nenääni, en käsin mukana kaikess' olla halua. Sen vuoksko maailmasta erilleni mä läksin, jotta toisten tähden siihen taas oikein sekaantuisin?

RISTIRITARI (tullen nopeasti häntä kohti). Kunnon veli! Sain' oottehan. Jo kauvan etsinyt oon teitä.

MUNKKI. Mua, herra?

RISTIRITARI. Ettekö mua tunne enää?

MUNKKI. Tunnen, tunnen toki! Vain luulin, etten eläissäni enää sais nähdä herraa, kuten rukoilin taivasta laupeaa. -- Sen Luoja tietää, kuin karvas tehtävä se mulle oli, mit' esittää mun tuli herralle! Hän tietää, toivoinko mua avokorvin mä teidän kuulevan, hän tietää, kuinka iloitsin, sisäisesti iloitsin, niin oikopäätä, ilman arvelua kun luotanne sen kaiken torjuitte, mi ritarille sovi ei. -- Nyt sentään tulitte -- jälkeenpäin se vaikuttihan!

RISTIRITARI. Jo tiedätte miks tulin? Itsekään ma tuskin tiedän sitä.

MUNKKI. Ootte nyt sit' aprikoinut, päätellyt, ett' aivan ei patriarkka vääräss' olekaan; ett' esityksestään vain kunniaa ja kultaa voittaa; että vihollinen on vihollinen, vaikk' ois enkelimme hän seitsemästi ollut. Sen, sen ootte sydämen pohjissa nyt pohtinut, ja tarjoutumaan tulette. -- Ah, taivas!

RISTIRITARI. Mies hurskas, rauhoittukaa, ystävä, senvuoks en saavu, siitä patriarkkaa en puhutella tahdo. Yhä vielä siit' asiasta mitä ennenkin ma aattelen. Enk' arvoa, min mulle niin suora, hurskas kunnon mies soi kerran, mä eläissäni mistään hinnasta kadottavani mielis. -- Tulen vain eräästä asiasta kysymään mielt' esimiehenne.

MUNKKI. Te -- hänen mieltään? Ritari -- papin mieltä? (Katsoo arasti ympärilleen.)

RISTIRITARI. Niinpä niin. Asia onkin melko papillinen.

MUNKKI. Vaan pappi mieltä ritarin ei koskaan kysyne, kuinka ritarillinen asia oiskin.

RISTIRITARI. Etuoikeushan häll' onkin hairahtua: mitä hältä ei meikäläinen juuri kadehdi. Josp' eestä itseni mun toimittava vain oiskin, josp' ois itselleni vain mun tili tehtävä -- en paljon piittais ma patriarkastanne. -- Mut on jotain, mit' ennemmin ma muiden tahdon mukaan teen huonosti kuin omin päini hyvin. -- Lisäksi nään jo kyllä: puoluetta on uskontokin; ja jos kuinkakin on joku siitä vapaa mielestään, niin tietämättään oman uskontonsa hän puolta pitää vain. Ja koska niin nyt kerran on, se mahtaa oikein olla.

MUNKKI. Oon siitä vaiti mieluummin. En nähkääs teit' oikein, herra, käsitä.

RISTIRITARI. Ja sentään --! (Itsekseen.) -- Niin, mitä asiaa mull' oikein lie? Pyytääkö neuvoa vai mahtisanaa? Selvääkö neuvoa vai saivarrusta? -- (Ääneen.) Mä kiitän vihjauksesta teitä, veli. Mitäpä patriarkast'! Olkaa te mun patriarkkani! Mä kristittyä enemmän patriarkast' etsinhän kuin patriarkkaa kristitystä. -- Niin on asia.

MUNKKI. Jo riittää, herra, riittää! Mit' enempää --? Mua ette tunne oikein. Ken paljon tietää, häll' on huolta paljon; ja mullahan vain yksi huoli on! -- Oh, hyvä! Nähkääs, kaikeks onneksi hän itse saapuu jo. Vain jääkäähän! Jo teidät huomas hän.

TOINEN KOHTAUS.

PATRIARKKA, koko papillisessa komeudessaan tullen ristikäytävää pitkin, sekä EDELLISET.

RISTIRITARI. Mun mieleiseni ei ole mies! En piittais tavata ma prelaattia tuota paksua, punaista, leppoisaa noin prameudessaan!

MUNKKI. Ois teidän hänet vasta nähtävä lähdössä hoviin. Nyt vain sairaan luota hän saapuu.

RISTIRITARI. Kuinka saakaan hävetä Saladin silloin!

PATRIARKKA (tullen lähemmäs, viittaa munkille). Tänne! -- Tämä kai on ristiritari? Hän mitä tahtoo?

MUNKKI. En tiedä.

PATRIARKKA (käyden ritarin luo, jolloin munkki ja muu seurue poistuvat taammas). Herra ritari, mik' ilo on nähdä nuorta kunnon miestä! Oo, noin nuorta vielä! -- Herran avulla hänestä jotain tulee.

RISTIRITARI. Arvon herra, enempää tuskin kuin mit' on jo -- ehkä vähemmän pikemmin.

PATRIARKKA. Ma toivon sentään, noin hurskas ritar' että kauankin kukoistaa vielä hyödyks kristikunnan ja kunniaksi Herran asian! Ja kukoistaakin, jos vain taidolla nuor' uljuus ijän kypsän neuvoa haluaa noudattaa. -- Vaan muuten, millä voin herraa palvella?

RISTIRITARI. Sill' aivan, mitä mun nuoruudeltain puuttuu: neuvolla.

PATRIARKKA. Kernaasti vallan! -- Mutta neuvoon täytyy myös tyytyä.

RISTIRITARI. Ei sokeasti kai?

PATRIARKKA. Ken sitä vaatiikaan? -- Ei todellakaan saa kukaan jättää järkeä, min hälle Jumala antoi, siinä käyttämättä, miss' on se paikallaan. Vaan kaikkialla se onko paikallaan? Oh, ei! Jos Herra meit' esimerkiks enkelinsä kautta -- sanansa palvelijan, toisin sanoin opastaa armossansa keksintöön, mitenkä tavall' erikoisella me koko kristikuntaa palvelemme ja kirkon menestystä tuemme, -- kenp' uskaltaisi silloin vielä käydä järjellä tarkoitusta tutkimaan Sen, joka itse järjen loi? Ja ken lakia taivaan iki-ihanuuden sääntöihin tyhjiin turhan kunnian haluais verrata? -- Vaan riittää tästä. Siis mistä neuvoamme pyytää herra täll' erää?

RISTIRITARI. Josp' ois seikka tällainen, arvoisa isä: juutalaisell' ainut on lapsi -- tytär --, jot' on kasvattanut hän kaikkeen hyvään huolin hellimmin, jot' enemmän kuin sieluaan hän lempii, hält' itse saaden lemmen hurskaimman. Nyt joku meikäläinen salatiedon saa, ettei tytär ole juutalaisen, jok' on vain lapsen jostain löytänyt, tai varastanut, ostanut kenties; laps kristityn on tyttö, kerrotaan, ja kastettu, vaan juutalainen hälle on uskons' antanut ja lukee hänet vain juutalaisten heimoon, tyttärekseen: arvoisa isä, sanokaa, mit' on nyt tässä tehtävä?

PATRIARKKA. Ma kauhistun! Mut ennen muuta selittäkää, herra, tapaus moinen olettamus onko vai tosiseikka? -- Toisin sanoin: tuota vain kuvailetteko, vai tapahtunut niin onko, yhä tapahtuuko niin?

RISTIRITARI. Ma luulin yhdentekeväksi sen, arvoisan isän mieltä vain kun kuulla ma halusin.

PATRIARKKA. Vai yhdentekeväksi? Kas niinpä ihmisjärki ylpeä erehtyy hengellisiss' asioissa. -- Ei suinkaan! Nähkääs, jos tuo tapaus vain pelkkää pilaa on, ei maksa vaivaa sit' ottaa vakavasti harkitakseen; vaan teatteriin teidät neuvon ma, siell' onhan edulliset esittää tuollaiset pro et contra. -- Vaan jos herra ei teatteri-ilveineen vain pilaa tee minusta; jos tapaus tosi on; jos vielä meidän hiippakunnassamme, Jerusalemissamme rakkaassa, se sattunut on, -- silloin, niin...

RISTIRITARI. Niin mitä --?

PATRIARKKA. On silloin hetikohta juutalaista sen mukaan rangaistava, mitä lait niin keisarilliset kuin paavilliset niin ilkeästä rikoksesta säätää.

RISTIRITARI. Vai niin?

PATRIARKKA. -- Ja noiden lakein tuomio on juutalaiselle, ken kristityn saa uskonluopioksi, -- mestauslava -- tai rovio --

RISTIRITARI. Vai niin?

PATRIARKKA. Mi tuomio siis onkaan juutalaiselle, ken riistää kasteensa liitost' orvon kristilapsen! Sill' eikö ole kaikki riistoa, mi lapselt' otetaan? -- se mikäli ei kirkon hyväks tule.

RISTIRITARI. Vaan josp' oisi se lapsi kuollut kurjuuteen, jos sitä ei juutalainen armahtanut ois?

PATRIARKKA. Ei auta! Juutalainen poltetaan. Parempi oishan ollut täällä kuolla sen kurjuuteen kuin ikiturmiokseen niin pelastua. -- Sitäpaitsi, mikä on juutalainen Herran tehtäviin? Jumala hänettäkin pelastaa voi kenen tahtoo.

RISTIRITARI. Vaan voi autuuttaakin hänestä huolimatta -- uskoisin.

PATRIARKKA. Ei auta! Juutalainen poltetaan. Niin, jop' ois kolmasti tään vuoksi vain ansainnut rovion! -- Ett' antaa lapsen uskotta aivan kasvaa, jättää tyyten sen ohjaajatta uskon velvoitukseen. Se on jo julkeaa! Mä ihmettelen teit' itseänne, herra ritari...

RISTIRITARI. Muu jääköön rippiin, herra arvoisa, jos Jumala niin suo. (Aikoo mennä.)

PATRIARKKA. Kuink', ettekö ees selitystä anna? -- lausu edes nimeä konnan juutalaisen tuon? -- tuo häntä esiin? -- Neuvon tiedänpä! Luo sulttaanin käyn oitis. -- Saladinin meit' auttaa täytyy, täytyy: valallaan sopimuskirjan on hän vahvistanut, min mukaan suojelee hän kaikkia pyhimmän uskontomme oikeuksia ja oppeja, mit' omaksuu se ikään. Meill' alkuteksti, Luojan kiitos, on, käs'alansa on, sinettinsä meillä! -- Mun on myös helppo hälle valaista, kuink' itse valtiolle vaarallinen on uskonnottomuus! Kun mikään usko ei ihmisiä sido, kaikki heltii ja katkee kansalaisten siteet. -- Pois, pois konnuus sellainen!...

RISTIRITARI. On sääli, etten noin oivaa saarnaa joutilaampana voi nauttia! Ma Saladinin luo oon kutsuttu.

PATRIARKKA. Vai niin? -- No niin --- no niinpä --

RISTIRITARI. Jos teidän korkeutenne vain niin toivoo, ma kyllä sulttaania valmistan.

PATRIARKKA. Oh, tiedänhän, ett' armon löytänyt on herra Saladinin eessä. -- Pyydän vain parhaiten mua hälle mainitsemaan. Jumalan puolesta vain kiivailen. Min liikaa teen, teen Hänen vuokseen vain. -- Sen herra huomatkoon! -- Ja eikö totta, ritari, mit' on juutalaisesta puhuttu tässä, arvelu vain oli? -- tai? --

RISTIRITARI. Arvelu. (Poistuu.)

PATRIARKKA (itsekseen). Min pohjiin kuitenkin mun täytyy sukeltaa, jos suinkin voin. Siin' onpa Bonafides-veljelle taas tehtävätä. -- (Ääneen.) Kuules, poikani!

(Poistuessaan puhelee munkin kanssa.)

KOLMAS KOHTAUS.

Huone Saladinin palatsissa. Orjat kantavat sinne joukon rahapusseja, asetellen ne lattialle vierekkäin.

SALADIN ja kohta jäljempänä SITTAH.

SALADIN (tullessaan). Sit' onpa totisesti loputtomiin! Paljonko vielä on?