Chapter 4

RECHA. Daja! Noin mitä puhut, rakas Daja, taas? On omat kummat käsitykses sulla! 'Jok' eestä Jumalansa sotii!' Kenen on Jumala? Ja mik' on Jumala, jok' oma jonkun on ja jonka eestä on tarvis taistella? Ja miten tietää myös kukaan, mitä maata varten syntyy, jos sitä varten ei, hän missä syntyi? -- Josp' isä kuulisi tuon puhees! -- Mit' on hän sulle tehnyt, kun mun onneni noin kauvas kuvittelet hänest' aina? Ja miksi älyn siemenen, min kylvi niin puhtaana hän sieluuni, sä peität niin mielelläsi kukkiin, rikkaruohoon sun oman maas? -- Sun kirjokukkias ei, rakas, rakas Daja, halua mun vainiooni hän! Ja sanoa mun täytyy sulle: sinun kukkais tunnen imevän liian kuiviin maatani, kuin kauniiks sen ne pukeekin, ma tunnen, kuin huumaa, pyörryttää mua tuoksut niiden, niin sulokirpeät! -- Sun aistis niihin paremmin tottuneet on. Hermoja en silti moiti, jotka sietää niitä. Vaan minulle ei eduks ole ne. Tuo enkeliskin oli pilkakseen jo saada minut. -- Isän vuoksi vielä mua hävettää tuo hupsuus!

DAJA. Hupsuus! -- Niinkuin vain tääll' ois järjen koti! Hupsuus! Hupsuus! Kun puhua ma saisin vaan!

RECHA. Miks et? Sua enkö aina tarkoin kuunnellut, niin usein kuin sua uskonsankareistas halutti puhella? Ain ihailinhan sydämestäni heidän tekojaan, ain itkin heidän kärsimyksiänsä. Vaikk' uskonsa ei sankarillisinta heiss' ollut koskaan mulle, niin se oppi ol' lohdullinen, että alttius Jumalan tahtoon aivan yht' ei ole kuin harha-aatoksemme Hänestä. -- Sit' isä, rakas Daja, selittihän niin usein meille; samaa mieltä kanssaan niin usein siitä olit; miksi siis nyt revit, mitä yhdess' aikaan saitte? -- Mut tällä puhelulla, rakas Daja, ei meidän ystäväämme sopine juur' ottaa vastaan. Munhan sopii kyllä, mun onhan ylen tärkeää, hän myöskö... Vaan joku ovell' onko? Kuule, Daja! Josp' oisi hän se! Kuule!

TOINEN KOHTAUS.

RECHA, DAJA sekä RISTIRITARI (jolle joku avaa oven ulkoapäin, sanoen:)

Sisään vain!

RECHA (valahtaa kokoon, suoristautuu taas ja aikoo langeta ritarin jalkoihin). Ah -- pelastajani!

RISTIRITARI. Näin myöhään tulin tuot' estääkseni vain: ja sentään --

RECHA. Ehdoin ma lankeen eteen miehen ylpeän -- Jumalaa kiittääkseni, mut en miestä. Mies kiitosta ei kaipaa, enempää kuin kaipaa sitä vesisankko, joka niin tehokkaasti sammutusta auttoi; jok' ilman muuta täyttää, tyhjentää soi itseään: niin mieskin suo. Hän myös noin liekkein kitaan työnnettiin; mä siellä käsiinsä sattumalta lankesin; käsiinsä sattumalta jäin, kuin jäi kipinä siellä viittaan hänelle; taas kunnes meidät tulest' ulos jokin, en tiedä mikä, heitti. -- Mitä siin' on siis kiittämistä? -- Euroopassa viini tekoja toisenmoisiakin teettää. -- Kun kerran työnä ristiritarein on hyvin koulittujen koirain lailla tulesta pelastaa ja vedestä.

RISTIRITARI (joka on koko ajan katsellut Rechaa hämmästyneenä ja levotonna). Oi Daja, Daja! Jos sua loukanneet on huolen sekä harmin hetkinä mun oikkuni, miks hälle siirrät heti jokaisen hulluuden mun kieleltäni? Niin liian kipeästi kostat, Daja! Vaan tästä alkain ehkä paremmin mua suosittelet hälle.

DAJA. Enpä luule, en luule ritari, ett' okaat pienet, joit' on hän sydämelleen saanut, siell' ois vahingoksenne kovin koituneet.

RECHA. Teill' oli huolta siis? Ja huoltanne eloa kalliimpana säästelitte.

RISTIRITARI. Laps armas sa! Kuink' onkaan sieluni jaettu silmän sekä korvan kesken! -- Ei tämä tyttö, ei, ei tämä ole se, jonka liekeistä mä pelastin. -- Ken hänet tuntien ei tulest' ois hänt' auttanut, ken mua ois odotellut? -- Vaan -- säikähdyshän tosin -- oudoks saa.

(Vaitiolo; ritari ikäänkuin vaipuu katselemaan Rechaa.)

RECHA. Vaan minä tapaan teidät samana. --

(Kuten edellä; sitten Recha jatkaa, keskeyttääkseen ritarin ihmettelevän tutkimisen.)

Vaan sanokaahan, ritari, miss' ootte niin kauan piillyt? Taikka kysynkö: miss' yhä piilette?

RISTIRITARI. Miss' ehkei pitäis mun olla --.

RECHA. Ja miss' ootte ollut? Myöskään siell' eikö olla pitänyt ois teidän? Se pahoin on.

RISTIRITARI. Mik' on -- mik' on se vuori? Ma olin -- Sinailla.

RECHA. Sielläkö? Ah ihanaa! Nyt toki varmasti saan tietää, onko totta...

RISTIRITARI. Mikä? Mikä? Siell' että vielä nähdä voi, miss' seisoi Jumalan eessä Mooses?

RECHA. Se ei sentään. Sen kyllin tiedän: missä seisoikin, Jumalan eessä seisoi hän. Vaan teiltä halusin tietää vain, niin onko, että ett' ensinkään ei yhtä vaikeaa sit' ole vuorta ylös kiivetä kuin alas päästä? -- Nähkääs, muuall' on päinvastaist' ollut vuorten nousu mulle. -- No, ritari --? Pois miksi käännytte mua näkemästä?

RISTIRITARI. Tahdon kuulla teitä.

RECHA. Kun ette huomaavan mun sallis, että lapsellisuudelleni hymyilette, kun mitään tämän tärkeämpää en vuoresta tuosta vuorten pyhimmästä teilt' osaa tiedustella? Eikö niin?

RISTIRITARI. Siis silmiinne taas katsoa mun täytyy. -- Miks alas taas ne luotte? Hymynne miks sammuu taas? Juur' ilmeistänne tahdoin, niin ongelmallisista, lukea, mä selvään mitä huuliltanne kuulin, ja nyt -- vait ootte te? Ah, Recha, Recha! Ol' oikea se sana: 'Oppikaa hänt' ensin tuntemaan!'

RECHA. Ken -- ken sen sanoi? -- Ja kenestä --?

RISTIRITARI. Sen sanoi isänne -- ja teistä: 'ensin häntä tuntemaan te oppikaa!'

DAJA. Myös enkö minä sitä sanonut -- enkö minäkin?

RISTIRITARI. Vaan missä hän onkaan, isänne? Viel' onko hän sulttaanin luona?

RECHA. Varmaan.

RISTIRITARI. Vielä, vielä? -- Oh, muistiani! Ei, ei siellä lie hän enää. -- Aivan varmaan odottaa hän tuolla luona luostarin jo mua. Niin sovimme me, luulen. Anteeksi! Käyn, noudan hänet...

DAJA. Jääkää, ritari! Se mun on tehtäväni. Oitis teen sen.

RISTIRITARI. Ei niin, ei niin! Mua itseäin hän vartoo, ei teitä. Voishan sitäpaitsi hän helposti luona sulttaanin -- ken ties -- -- te ette sulttaania tunne! -- voishan hän pulass' olla. -- Mua uskokaa, pois-jäännistäin on vaaraa.

RECHA. Vaaraa mitä?

RISTIRITARI. On vaaraa mulle, teille, hälle, jos vain vähän, vähän edes vitkailen...

KOLMAS KOHTAUS.

RECHA ja DAJA.

RECHA. Mit' on se, Daja? Miks niin äkisti? Mi vaivaa, ajaa häntä? Mitä sai hän päähänsä?

DAJA. Ei huolta ei. En luule pahaksi merkiks sitä.

RECHA. Minkä merkiks?

DAJA. Sisällä jotain käynnissä on, kuohuu mut älköön yli menkö. Huoleti! Nyt vuoro teidän on.

RECHA. Mun? Yhtä vähän sua ymmärrän kuin häntä,

DAJA. Pian voitte te hälle kostaa kaiken tuskan sen, mit' 'on hän teille tuottanut. Mut älkää siin' olko liian julma, liian tuima!

RECHA. Kai itse tiennet, mistä puhut nyt.

DAJA. Noin tyyntynyt jo oisitteko itse?

RECHA. Niin olen, olen kyllä...

DAJA. Myöntäkää ees, että tuskastaan te iloitsette, ja hinnalla vain hänen tuskansa nyt rauhaa nautitte.

RECHA. En tieten tahtoen! Mä myöntää voisin sulle korkeintaan, ett' itseäni -- mua oudoksuttaa, kuink' äkisti voi rauha sellainen sellaisten sydänmyrskyin sijaan tulla. Tuon vieraan ilmi-näkö, puhe, työt ne mieleni...

DAJA. Jo kyllästytti?

RECHA. Sitä en sentään sano; ei -- en mitenkään --

DAJA. Vain tuiman nälän tyydytti.

RECHA. No niin, jos niin päin tahdot.

DAJA. Mitäs minä.

RECHA. Mulle hän ikikallis on, jää iäti eloa kalliimmaksi, vaikkei enää sykettä suonteni voi kiihdyttää vain paljas nimensä, ei nopeammin hänt' aatellen mun sydämeni lyö. -- Vaan mitä lavertelen! Tule, tule, taas, rakas Daja, ikkunaan, mi katsoo päin palmuja.

DAJA. Sun tuima nälkäs siis ei vielä aivan tyydytetty lie.

RECHA. Nyt jälleen palmutkin voin nähdä, enkä hänt' yksin palmuin alla.

DAJA. Kylmyys tuo kai alkaa uuden kuumeen vois.

RECHA. Mi kylmyys? En ole kylmä. Kyllin mielelläni nään senkin, minkä rauhallisna nään.

NELJÄS KOHTAUS.

Saladinin palatsin vastaanottosalissa. SALADIN ja SITTAH.

SALADIN (astuu sisään, puhuu ovea kohti). Tuo juutalainen heti tänne tuokaa, kun saapuu. Hän ei kiirehtivän näytä.

SITTAH. Kotona hänt' ei kohta tavata kai voitu.

SALADIN. Sisko, sisko!

SITTAH. Oothan, kuin sua vartois ottelu.

SALADIN. Mi käydä täytyy aseilla, jotk' on mulle oudot käyttää. Saan herraa peloittavaa näytellä, virittää ansoja, jään pintaa luistaa. Kuink' osaan sitä? Milloin oppinut sit' oon? -- Ja ah, mik' on sen tarkoitus? Niin, mikä? -- Rahaa, rahaa onkia! Kiristää rahaa juutalaiselt' esiin! Näin päätynytkö juoniin oveliin oon, voidakseni turhaa turhinta haltuuni saada.

SITTAH. Halveksituin turhuus voi halveksinnan kostaa, veljeni.

SALADIN. Ikävä totuus! -- Mut tuo juutalainen, jos oiskin mies se rehti, joksi sulle dervishi hänet ennen kuvaili?

SITTAH. Oh niin -- mik' onkaan silloin hätänä! Vain pelkurin, vain saidan juutalaisen varalle onhan paula viritetty, ei viisaan, rehdin miehen. Pauloittakin hän onhan meidän jo. Sä päälliseks saat huvin kuulla, kuinka aatoksiaan mies sellainen tuo ilmi; kuinka selvii hän joko verkon läpi voimallaan, kaikk' esteet rikkovalla, taikka kiertää sen neuvoin ovelin.

SALADIN. Tuo totta on. Siit' oon mä kyllä huvitettu.

SITTAH. Niinp' ei sua enää mikään voikaan hämmentää. Josp' on hän aito rahvaan mies, josp' on hän tosi juutalainen: silloin, tarvis sun hävetä ei näyttää sellaiselta, joiks' ihmiset hän kaikki edellyttää. Päinvastoin, houkaks sen hän katsoo, ken edullisemmin pyytää esiintyä.

SALADIN. Siis halvasti muu täytyy menetellä, jott' ei mua halpa halveksia vois?

SITTAH. No niin, jos menettelyä on halpaa, laatunsa jälkeen käyttää kaikkea!

SALADIN. Mit' ikään naisen aivot keksiikään, mit' ei ne kaunistaiskin!

SITTAH. Kaunistais!

SALADIN. Tuo ase hieno, terävä, vain pelkään, mun kömpelöissä käsissäni särkyy! Tään kaiken toimeenpano taitoa ja sukkeluutta keksijältä vaatii. -- Mut olkoon menneeksi! Mä pyörin siis parhaani mukaan, -- vaikka taidon sen mieluummin huonommin ma osaavani kuin paremmin nyt soisin.

SITTAH. Liian vähän siin' älä itsees luotakaan! Ma takaan sun taitos. Kunhan tahdot vain! -- Suur' onhan sun veroisillas miehill' aina halu kehua meille, että miekkansa, vain miekkans' auttanut on eespäin heitä. Vain revon seuraa retkill' yhteisillä häpeilee leijona -- ei mieltä revon.

SALADIN. Ja naiset miehen taas niin mielellään alentaa luokseen. -- Mene, menehän! -- Kai läksyni mä osaan.

SITTAH. Kuinka, onko mun mentävä?

SALADIN. Et jäädä tahtone?

SITTAH. Niin, joskaan jäädä en ... en näkyviinne -- vaan sivuhuoneeseen --

SALADIN. Siis kuuntelemaan? Ei, sisko, silloin en mä onnistu. Pois, pois, hän saapuu, oviverho häilyy! -- Mä pidän huolen, ettet sinne jää!

(Sittah poistuu toisesta ovesta, toisesta astuu samassa Nathan sisään; Saladin on istuutunut.)

VIIDES KOHTAUS.

SALADIN ja NATHAN.

SALADIN. Lähemmäs, juutalainen! Aivan luo! Pois arkuus!

NATHAN. Vihamiehelles se jääköön.

SALADIN. Nathanko nimes on?

NATHAN. Niin.

SALADIN. Viisas Nathan?

NATHAN. Ei.

SALADIN. Onhan kansan suussa kuitenkin.

NATHAN. Niin, kansan -- ehkä!

SALADIN. Et kai halveksien mun luule kansan ääntä kuuntelevan? -- Jo kauan toivoin tutustua mieheen, se jota viisaaks sanoo.

NATHAN. Vaan jos on se pilkkanimi vain? Jos kansa katsoo vain älykästä viisaaks? ja jos on älykäs vain, ken etuns' oikein hoitaa?

SALADIN. Etunsa todellisen, tarkoittanet?

NATHAN. Ois totisesti silloin itsekkäin myös älykkäin. Ja älykäs ja viisas ois silloin totisesti yhtä samaa.

SALADIN. Sun todistukses tukee mitä juuri kumota tahdot. -- Edut ihmisen sa tunnet todelliset, -- mut ei kansa. Oot yrittänyt tuta ainakin; oot niitä pohtinut: se viisaaksi jo yksin tekee.

NATHAN. Jona itseään jokainen pitää.

SALADIN. Kyllin kainosteltu! Ei siedä kuulla sitä aina siellä, miss' odottais vain kuivaa järkeä. (Hypähtää pystyyn.) Mut asiaan! Ja suotta, juutalainen, suott' älä kiertele!

NATHAN. Sua, sulttaani, niin palvella ma totisesti tahdon, ett' eelleen tuttavuutes ansaitsen.

SALADIN. Palvella? Miten?

NATHAN. Parhaan kaikesta saat aina, hinnoilla myös halvimmilla.

SALADIN. Sä mistä puhut? Et kai tavaroistas? -- Sun kanssas kaupustelkoon sisareni. (Tään urkkijatar saakoon!) -- Mitään ei mull' ole tekemistä kaupin kanssa.

NATHAN. Epäilemättä tahdot tietää siis, mit' olen ehkä tieni varrella vihollisesta, joka herää jälleen, ma kuullut, kokenut? -- Ja suorin sanoin...

SALADIN. En sitäkään mä tarkoittanut sulta nyt udella. Mä siitä tarpeeksi jo tiedän. Lyhyesti...

NATHAN. Käske, herra.

SALADIN. Ma aivan muuhun, aivan muuhun pyydän sun selvitystäs. -- Kun niin viisas oot, niin mulle sanohan: mik' usko, laki on valaissut sua enin?

NATHAN. Sulttaani, oon juutalainen.

SALADIN. Minä muslemi. On välillämme kristitty. -- Kai tosi yks ainut voi näist' uskonnoista olla. -- Sun kaltaisesi mies ei seisomaan jää siihen, mihin syntyi sattumalta; tai jospa jää, niin syitä häll' on jääntiin: hän älyll' osan parhaan valitsee. No niin! Siis älys osakkaaksi päästä myös minut. Selvittele mulle syyt, joit' itse en mä ehdi selvitellä. Mun pohjiansa myöten ymmärtää -- näin kahdenkesken vain suo valintasi, jott' omaksua voin mä myös sen. -- Miten? Sä hämmästyt, mua katsein mittailet? -- Ehk' oonkin ensimäinen sulttaani, tällainen joll' on oikku, jot' en sentään ees sulttaanille arvottomaks aivan ma sanois. -- Eikö niin? -- Siis puhuhan! Vai haluatko hetken mietintään? No hyvä, suon sen. -- (Itsekseen.) Kuunnelleeko hän, mun sisareni? Vainutapa koen, hyvinkö onnistunut oon. (Ääneen:) Vain mieti! Ja nopeaan! Ma palaan pian taas.

(Menee viereiseen huoneeseen, jonne Sittah poistui.)

KUUDES KOHTAUS.

NATHAN (yksin). Mit' onkaan tämä, mitä ihmettä? -- Mit' oikein tahtoo sulttaani? -- Ma rahaa oon valmis tuomaan -- totuutta hän tahtoo. Totuutta! Ja niin silkkaa, selkeää, kuin totuus rahaa ois! Josp' oiskin rahaa, sit' ikivanhaa, jota punnittiin! -- Se vielä kävis laatuun! Vaan niin uutta, min rahaksi vain leima tekee, jota lukea lautaan tulee vain, sit' ei lie totuus sentään! Voisko päähänsä sit' ahtaa aivan niinkuin rahaa säkkiin? Ken täss' on juutalainen -- minäkö vai hän? -- Vai miten -- ehkei vaadikaan hän totuutta niin tosissaan? Vaikk' oishan, -- se epäilys taas liian halpa oishan, ett' ansana vain totuus hällä ois! --. Ois liian halpa! Mit' on suurille siis liian halpaa? -- Aivan varmaan näin hän päätäpahkaa syöksee! Ystävänä ken lähestyy, hän ensin kolkuttaa ja kuulostaa! -- Sä pidä varas vain! Vaan kuinka, miten? Eihän päinsä sentään käy aivan pähkäjuutalainen olla; vähemmin vielä kieltää juutalaisuus. Hän multa kysyis vain: kai muslemi, jos juutalainen ei? -- Kas se, se minut voi pelastaa! -- Ei yksin lapsia saduilla syötetä! -- Hän tulee -- tulkoon!

SEITSEMÄS KOHTAUS.

SALADIN ja NATHAN.

SALADIN. (On tanner täällä selvä siis!) En tulle sinusta liian pian? -- Pohtinut liet miettees loppuun. -- Puhu siis! Ei meitä tääll' ykskään sielu kuuntele.

NATHAN. Sais meitä maailma kaikki kuunnella.

SALADIN. Vai on niin varma Nathan puolestaan? Kas sitä ma sanon viisaaksi! Ei salaa hän totuutta koskaan! Vaakaan kaiken heittää sen vuoksi! Ruumiin, sielun! Elon, olon!

NATHAN. Niin, niin -- kun tarpeellist' on, hyödyllistä!

SALADIN. Täst' alkain toivon kantaa voivani yht' arvonimistäni oikeudella: maailman sekä lain parantaja.

NATHAN. Tosiaan, kaunis nimi! Mutta suo, sulttaani, ennenkuin mä mielen' avaan kokonaan sulle, pieni tarina mun kertoa!

SALADIN. Miks' ei! Ain ilolla oon tarinoita, hyvin kerrottuja ma kuunnellut.

NATHAN. Niin, hyvin kerrottuja, kunp' ois se taito mullakin!

SALADIN. Taas, taas niin kainon ylpeä! -- Ei, kerro, kerro!

NATHAN. Mies ammoin idäss' eli, hällä sormus ol' arvolt' arvaamaton omanaan, perintö rakkahimman. Kivenä opaali sadoin kaunovärein välkkyi, ja salamahti sen niin Jumalan kuin ihmistenkin suosion toi sille, ken kantoi sitä tuolla uskolla. Mik' ihme siis, ett' idän mies ei koskaan pois luovuttanut sitä sormestaan, ja iäks suvussaan sen säilymään hän sääti. Nähkääs näin: sen perinnöksi hän rakkaimmalle antoi pojistaan, ja määräs, että tämä jälleen jättäis sormuksen sille pojistaan, jok' oli taas hälle rakkain; joten suvun pääksi, sen ruhtinaaksi aina rakkain jäis, vain valtuudella sormuksen, ei iän. Se huomaa, sulttaani!

SALADIN. Sen huomaan. Jatka!

NATHAN. Niin periytyen vihdoin sormus tuo tul' isälle, joll' oli kolme poikaa, ne kaikki yhtä kuuliaiset hälle ja kaikki yhtä ansiokkaat saamaan siis hänen rakkautensa ylimmän. Vaan kahdenkesken kanssa isänsä kun milloin yksi, milloin toinen heistä ja milloin kolmas osui, saaden yksin niin haltuuns' isän koko sydämen, -- niin kunkin vuorostaan hän eelle toisten siis asetti ja sääti sormuksen hurskaassa heikkoudessaan jokaiselle. Niin kävi aikansa. -- Vaan kunnon isää jo lähtö vartoo, ja hän pulaan jää. Hän tuntee tuskaa, että pojistaan hän kahta, isän sanaan luottavaista, niin joutuu loukkaamaan. -- Mi neuvoksi? -- Luo erään taideniekan lähettää hän sormuksen, ja kaksi uutta häitä sen mukaan tilaa, häntä vaatien ne tarkoin samaan malliin tekemään, niin varoja kuin vaivaa säästämättä. -- Sen tekee mestari. Ei isä itse voi muista mallisormust' eroittaa, kun käsiinsä ne saa. Het' ilomielin hän pojat luokseen huutaa, vuorottain; ja siunauksensa jakaa kullekin ja sormuksensa myös -- ja kuolee niin. -- Kai kuunnellut mua olet, sulttaani?

SALADIN (joka on hämmästyen kääntynyt poispäin). Ma kuulen kyllä! -- Tarinasi vain pian lopeta!

NATHAN. Ma olen lopussa. Muu kaikki tästä itsestäänhän johtuu. -- Koht' isän kuoltua jok' ainut heistä käy esiin sormuksineen, vaatien päämiehyytt' itselleen. Ja tora, tuska ja tutkiminen siitä nousee turha! Todistaa oikeaks ei sormuksista voi yhtään. -- (Hetken vaitiolo, Nathanin odottaessa sulttaanin vastausta.) Enempää kuin uskoista nyt todistaa voi yhtään.

SALADIN. Kuinka? Tääkö on vastaukses mulle?

NATHAN. Puolustus se olkoon mulle vain siit', etten luule eroittaa osaavani sormuksia, jotk' isä vartavasten teetti niin, ettei niit' eroittaa voi toisistaan.

SALADIN. Ah, sormuksia! -- Kanssain älä leiki! Tok' uskonnot, ma jotka mainitsin, eroittaa voinee toisistaan, ma luulen. Pukua myöten, ruuan, juoman mukaan!

NATHAN. Niin, muuta myöten paitsi perusteita. Sill' eikö perustu ne tarinaan, suusanaiseen tai kirjoitettuun, kaikki? -- Ja luottamuksell', uskollahan vain tarinan omaksua voi, vai kuinka? -- Siis, kenen luottamusta, uskoa vähimmin epäilee? Kai omaistensa? Kai veriheimonsa? Kai niiden, joilta on saanut rakkauden näytteitä jo lapsuudesta? jotk' ei pettäneet meit' ole, paitsi milloin hyödyksemme se koitui? -- Kuinka omaa isääni vähemmin uskoisin kuin sinä omaas? Tai toisin päin: -- sua voinko vaatia valheesta syyttämään es'isiäs, mun isääni ettet vastustaisi? Ja sama koskenee myös kristityitä?

SALADIN (itsekseen). Jumala nähköön! Oikeass' on mies. Mun täytyy vaieta. --

NATHAN. Vaan palatkaamme taas sormukseen. Nous, kuten sanottu, veljesten kesken kiista. Tuomarille jokainen vannoi -- niinkuin totta oli! -- sormuksen suoraan saaneens' isältään, jok' aikaa sitten hälle sormuksen ol' luvannut ja kaikki edut sen. -- Mi yhtä totta oli! -- Hälle isä, niin takas kukin, vilpillinen olla ei ole voinut; ennenkuin sit' uskoo hänestä, tuosta rakkaast' isästään, niin ennen veljiäänkin, joista muutoin niin mielellään vain parast' ajatella hän tahtois, petoksesta syyttää hän; ja selville hän petturit saa kyllä ja osaa kostaa.

SALADIN. Niin, ja tuomari? Mitk' annat sanat suuhun tuomarin, ne pian kerro!

NATHAN. Tuomari, hän sanoi: Jos tähän ette kohta isää tuo, pois häädän teidät istuimeni eestä. Mun luuletteko arvoituksia tääll' arvailevan? Vaiko varrotte, ett' alkaa haastaa sormus oikea? -- Vaan kuulkaas! Sormuksella oikealla, ma kuulin, onhan ihmevoima antaa Jumalan suosio ja ihmisten! Se ratkaisee! Sit' eihän näet voi muut, väärät sormukset! -- Siis: kaksi teistä ket' enin rakastaa? -- Miks ootte vaiti? Puhukaa! Vaiko taapäin vain, ei ulos, sormukset vaikuttaa? Vain itseään eniten kukin rakastaa? -- Oh, jospa petetyt ootte kaikki petturit! Ei sormuksista oikea lie ykskään, vaan hukkaan onkin mennyt oikea. Vahingon salatakseen, korvatakseen isänne teetti kolme yhden sijaan.

SALADIN. Ihanaa, ihanaa!

NATHAN. Jos ette pyydä siis neuvoani, jatkoi tuomari, vaan tuomiotani, niin menkää! menkää! Mut tää on neuvoni: te asian otatte siltään. Jokainen jos teistä on sormuksensa saanut isältään, niin varmasti myös kukin uskokoon sen oikeaks. -- Ehk' isä kauemmin ei hirmuvaltaa yhden sormuksen suvainnut suvussaan, voi olla niinkin! Ja varmaa on, ett' teitä kaikkia hän rakasti ja samoin rakasti: kaht' eihän sortanut hän yhden vuoksi. -- No hyvä! Kukin hänen rakkauttaan, niin tasapuolista, siis tavoitelkoon! Teist' itsekukin kilpaa todistakoon ett' oikean on kiven ja sen voiman hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä tukekoon mielen lempeys, sydänsopu, työt hyvät, syvin alttius Jumalalle! Ja sitten lapsen-lapsen-lapsissanne kivien voimat kun on ilmenneet, niin jälkeen vuotten tuhat-tuhatten taas heidät kutsun istuimeni eteen. Täll' istuimella silloin istuva mua viisaampi on mies, ja puhuva. Nyt menkää! -- Tuomari niin lausui lauha.

SALADIN. Jumala! Jumala!

NATHAN. Josp' itse tunnet. Saladin, mies se viisaamp' olevas, tuo luvattu...

SALADIN (syöksee hänen luokseen, tarttuu häntä käteen, pitäen siitä kiinni loppuun saakka). Ma, jok' oon tomu, tyhjä? Ah Herra!

NATHAN. Mikä on sun, sulttaani?

SALADIN. Nuo tuhat vuotta, Nathan -- rakas Nathan! viel' ei lie loppuneet. -- Se tuomaristuin ei tämä minun ole. -- Mene! Mene! Mut ole ystäväni.

NATHAN. Eikö muuta Saladinilla mulle sanottavaa?

SALADIN Ei muuta.

NATHAN. Eikö mitään?

SALADIN. Ei. -- Ja miksi?

NATHAN. Viel' oisin tilaisuutta halunnut erääseen pyyntöön.

SALADIN. Tarvitaanko pyyntöön siis tilaisuutta? -- Puhu!

NATHAN. Matkalta ma tulen laajalta, oon saatavia kokoillut sillä. Käsissäni rahaa on miltei liian paljon. Aika alkaa taas arveluttaa. Minne tallentaa vois varmasti, en oikein ymmärrä. Mut, aattelin, sä ehkä jotain käyttää nyt voisit -- lähestyvä sotahan ain' enemmältä vaatii rahaa.

SALADIN (katsoen häntä jäykästi silmiin). Nathan: En tahdo kysellä, Al-Hafi eikö jo luonas ollut; -- tutki en, sua eikö yllytä muu epäluulo tuon tarjoukses tekoon vapain ehdoin --

NATHAN. Mi epäluulo?

SALADIN. Sen oon arvoinen. Suo anteeks, -- vaan mik' auttaa! Tunnustaa mun täytyy vain: juur' aioin...

NATHAN. Ethän samaa minulta pyytää vain?

SALADIN. Niin aioin.

NATHAN. Niinhän tulemme autetuiksi kumpikin! Vaan syynä, etten sulle lähettää mä käteisiäni voi kaikkia, on nuori ristiritari, min tunnet. Mun täytyy päältä summa melkoinen hänelle maksaa.