Chapter 2

MUNKKI. Mä silti syvästi kiitän! Taivas palkitkoon tuhansin verroin hyvän tahtonne. Vain tahto onhan antajan, ei lahja. Vuoks almun herran jälkeen lähetetty en olekaan.

RITARI. Vaan sentään lähetetty?

MUNKKI. Niin, luostarista...

RITARI. Jossa pyysin äsken mä pyhiinvaeltajan-atriaa?

MUNKKI. Jo katetut on pöydät: palatkaa siis sinne kerallani, herra.

RITARI. Miksi? En aikoihin kyll' ole lihaa syönyt, -- vaan mitä siitä? Taatelit on kypsät.

MUNKKI. Varokaa, herra, sitä hedelmää! Ei sitä paljon siedä nauttia: se pernan salpaa, veren synkentää.

RITARI. Josp' oonkin mielelläni synkeä? Vaan teit' ei jälkeeni lie lähetetty vain varoituksen vuoks?

MUNKKI. Oh ei! -- Mun on vain suonenlyöntiänne tarkattava.

RITARI. Ja itse ilmaisette sen?

MUNKKI. Miks en?

RITARI (itsekseen). Ovela veli! -- Teidänlaisianne lie luostarissa paljonkin?

MUNKKI. En tiedä. Mun, rakas herra, täytyy totella.

RITARI. Järkeilemättä teettekö sen myös?

MUNKKI. Kuin totella voin muuten, rakas herra?

RITARI (itsekseen). Ain' yksinkertaisuus on oikeassa! -- Kai tietää saan myös, ken se minuun tahtois lähemmin tutustua? Itsestänne en sitä usko.

MUNKKI. Sopisko se mulle? Mua hyödyttäiskö se?

RITARI. Siis kelle sopii uteliaisuus, ketä hyödyttää?

MUNKKI. Kai patriarkkaa, luulen. -- Hän se minut lähetti jälkeenne.

RITARI. Vai patriarkka? Punainen risti valkovaipassa lie outo hälle?

MUNKKI. Mulle ei!

RITARI. No, veli: mä ristiritari ja vanki oon. -- Kun lisään: vangiks' jäin Tebninissä, jonk' aselevon viime hetkellä me ottaa mielimme, päin Sidonia sen jälkeen rynnätäksemme; -- kun lisään: kahdestakymmenestä vangista mä yksin Saladinilta sain armon, -- niin patriarkka tietää kylliksi. Jo enemmän kuin kylliksi.

MUNKKI. Vaan tuskin enemmän kuin jo tietää. Tietää tahtois hän myös, miks armahtanut Saladin on herraa yksin.

RITARI. Tiedänkö sit' itse? Jo kaula paljaana ma polvistuin ja varroin iskua, -- niin katseen tähtää Saladin minuun, syöksee luo ja viittaa. Pois putoo kahleeni, ma nousta saan; ma tahdon kiittää: hän on kyynelissä; hän lähtee, minä jään: vait kumpikin. -- Tään seikan patriarkka itselleen saa syineen selvitellä.

MUNKKI. Siitä päättää hän, että suuriin töihin Jumala on teitä varjellut.

RITARI. Niin, suuriin töihin! Juutalaistytön tulest' auttamaan; uteliaita Siinaill' opastamaan, ja muuhun sellaiseen.

MUNKKI. Viel' ehditte! -- Eik' ole tuokaan vallan mitätöntä. Ehk' itse patriarkalla jo on täysarvoisia töitä herraa varten.

RITARI. Vai niin? Vai luulee veli? -- Jotain onko hän viittaillut jo teille?

MUNKKI. Onpa kyllä! Vain tutkia mun ensin täytyy herraa, mies oikea hän onko.

RITARI. Niinpä niin! (Itsekseen.) Saa nähdä, miten tutkii tuo! -- No siis,

MUNKKI. Tie lyhin lie, jos suoraan herralle ma kerron patriarkan toivomuksen.

RITARI. Jok' on?

MUNKKI. Hän herran huostaan jättänyt ois erään kirjeen.

RITARI. Mun? En lähetti ma ole! -- Tuoko tehtävä se oisi suurarvoisempi kuin ne, joita ennen ma suoritin?

MUNKKI. On varmaan! Kirje tuo -- niin sanoi patriarkka -- läheisesti se koko kristikuntaa koskee. Kerran saa taivaan Herralt' erikoisen kruunun -- niin sanoo patriarkka -- hän, ken vie sen kirjeen taitavasti määrän päähän. Ja arvollisin -- sanoo patriarkka -- sen kruunun saajaksi on herra.

RITARI. Minä?

MUNKKI. Ei kukaan, nähkääs, -- sanoo patriarkka -- sen kruunun ansioon lie taitavampi kuin herra on?

RITARI. Kuin minä?

MUNKKI. Vapaahan tääll' ootte; kaikki paikat nähdä saatte; kaupungin piirityksen, puolustuksen te ymmärrätte -- sanoo patriarkka paraiten arvioida osaatte sen toisen sisämuurin, jonka äsken Saladin rakennutti, selvimmin sen -- sanoo patriarkka -- kuvaatte Jumalan sotureille.

RITARI. Hyvä veli, selitä lähemmin jo kirje mulle!

MUNKKI. Niin, sitä -- sit' en kyllä täysin tunne. Vaan Fiilip-kuninkaalle kirje on. -- On patriarkall'... Ihmeekseni usein käy, miten pyhimys, jonk' elää pitäis vain taivaassa, voi samall' alentua niin paljon asioita tietämään tään maailman. Lie karvasta se hälle.

RITARI. Siis -- patriarkalla --?

MUNKKI. On tarkka tieto ja vallan varma, milloin, mistä päin ja miten, kuinka voimakkaana käy Saladin ryntäämään, jos ilmi puhkee taas sota.

RITARI. Tuonko tietää hän?

MUNKKI. Ja sen hän Fiilip-kuninkaankin tiedoks soisi, jott' arvioida hänkin suunnilleen vois, onko vaara liian peloittava, vai onko aselepo, minkä te, ritarit, uljaasti jo rikoitte, hinnalla millä tahans' uusittava.

RITARI. Kas siinä patriarkka! -- Niinpä vain! Tuo jalo herra mua ei pyydäkään vain viestinviejäksi, vaan -- vakoojaksi. -- Sanokaa, hyvä veli, herrallenne: mikäli selvän saitte minusta, en ole sitä maata. -- Itseäni mun viel' on katsottava vangiksi, ja ristiritarien tehtävänä on yksinomaan kaipaa käytellä, ei vakoilla.

MUNKKI. Kas sitä minäkin! -- Ja tuost' en herraa juuri moitikaan. -- Vaan jäljellä on paras. -- Patriarkka on vielä urkkinut, min niminen ja miss' on Libanonilla se linna, min kätköiss' on ne summat suunnattomat, joill' isä varovainen sulttaanin väkensä; pestaa, sotavalmistelut kustantaa kaikki. Silloin tällöin lähtee Saladin siihen linnaan syrjäteitä, vain nimeks seuruetta mukanaan. -- Kai ootte huomannut?

RITARI. En koskaan!

MUNKKI. Milloin Saladin helpompi ois siepata ja armonisku antaa hänelle? Te säpsähdätte? -- Oh, jo tarjoutunut hurskaita maroniittejä on pari samaiseen uhkatekoon, kunhan vain saa johtajakseen kunnon miehen.

RITARI. Joksi taas minut valinnut on patriarkka?

MUNKKI. Hän luulee, että Ptolemaiksesta paraiten kättään avuks ojentaa kuningas Fiilip.

RITARI. Mulle, veli, mulle? Kuin ette äskettäin jo kuullut ois, juur' äsken, mikä suhde Saladiniin minua sitoo?

MUNKKI. Kuulinhan.

RITARI. Ja silti --?

MUNKKI. Niin oikein -- tuumii patriarkka --, mutta Jumala, ritaristo...

RITARI. Niist' ei mitään! Mua konnuuteen ei vaadi ne!

MUNKKI. Ei toki? Vaan Jumalast' ei konnuutt' ole aina, mi ihmisistä -- tuumii patriarkka.

RITARI. Saladin säästi henkeni: mä häntä murhalla kiittäisinkö?

MUNKKI. Hyi! -- vaan silti Saladin yhä -- tuumii patriarkka -- on kristikunnan vihamies, jok' ei saa oikeutta olla ystävänne.

RITARI. Miks ystävä? Kun en ma konna hälle, en kiittämätön ole?

MUNKKI. Siksipä! -- Vaan kiitoksesta -- tuumii patriarkka -- eess' ihmisten ja Jumalan oon vapaa, jos ei mua autettu vuoks itseni. Ja koska kuuluu -- tuumii patriarkka -- ett' armahtanut teit' on Saladin vain, koska olentonne, ilmeenne hänelle jotain kertoi veljestään...

RITARI. Ties senkin patriarkka siis? Ja sentään, -- Kunp' oisi varmaa se! Ah, Saladin! Jos piirtosellakaan mun kuvaani lie luonto lähentänyt veljes kuvaan -- miks ei myös sieluissamme samaa ois? Ja jonkun patriarkan mieliksi salata voisinko sen sielun leiman? -- Ei, niin ei valhettele luonto, niin ei Jumala töissään riitele! -- Pois menkää! Pois, veli! Sappeani säästäkää!

MUNKKI. Niin, menen -- menen mieluummin kuin tulin. Vain anteeks anon, herra. Meidän munkkein päämiehiämme tulee totella.

KUUDES KOHTAUS.

RISTIRITARI sekä DAJA, joka on jo kotvan katsellut ritarin matkan päästä ja nyt lähestyy häntä.

DAJA. Ei munkki hänen luotaan näyttänyt hyvillä mielin lähtevän. -- Mut täytyy mun onneani koettaa.

RITARI. Kas, oivaa! Lie tosi sana: kahdet kynnet on aseina pirun -- munkki sekä nainen. Mua tänään toisista hän toisiin viskoo.

DAJA. Te, tekö täällä, jalo ritari? -- Jumalan kiitos! Missä kaiken aikaa olette piillyt? Sairaana tok' ette?

RITARI. En.

DAJA. Tervennä siis ootte ollut?

RITARI. Niin.

DAJA. Olimme kovin huolissamme teistä.

RITARI. Vai niin?

DAJA. Te varmaan matkall' olitte?

RITARI. Niin olin.

DAJA. Vasta tänään palasitte?

RITARI. Jo eilen.

DAJA. Tänään saapui Rechan isä. Ja nyt kai toivoa saa Recha?

RITARI. Mitä?

DAJA. Mit' anonut niin usein teilt' on jo. Ja isä itse teitä välttämättä nyt kohta kutsuu. Babylonista kahdellakymmenellä kameelilla hän täydet, kalliit ryytikuormat toi ja jalokivet, kankaat arvokkaimmat ja kauneimmat, mitk' Intiasta löytyy tai Persiasta taikka Syyriasta, niin, jopa Kiinasta.

RITARI. En osta mitään.

DAJA. Kuin ruhtinas hän suur' on väestään. Mut usein ihmetellyt oon, miks häntä se 'Nathaniksi viisaaks' ylistää, ei 'rikkaaksi'.

RITARI. Kai rikas sekä viisas on siitä yhtä.

DAJA. Hyväks sittenkin ois häntä ennen muuta kutsuttava. Hyvyyttään ette voi ees kuvitella. Kun kuuli Rechan kiitosvelan teille, mit' oiskaan teille sinä hetkenä hän tehnyt, antanut!

RITARI. Kas, kas!

DAJA. Nyt tulkaa ja kokekaa ja nähkää!

RITARI. Mitä siis? Kuin pian hetki ohi on?

DAJA. Jos ei hän niin hyvä ois, niin kauan oisinko mä häneen tyytynyt? Te luuletteko, ett' arvo kristityn on vieras mulle! -- Ei minullekaan kehtoon lauleltu, ett' on mun Palestiinaan miestäni vain siksi seurattava, että siellä saan juutalaisen lasta kasvattaa. Soturi jalo Freedrik-keisarin ol' armas mieheni --

RITARI. Ja syntyisin Sveitsistä, kunnian ja armon sai hän keisarin ja majesteetin kanssa yht'aikaa samaan jokeen hukkua. Kuin monasti sen kuullut oon jo, vaimo? Mua ahdistamast' ettekö voi laata?

DAJA. Ahdistamasta! Taivas!

RITARI. Niinpä niin! Teit' enhän enää nähdä halua! En kuulla! Tahdo en, ett' yhä, yhä mua muistutatte teosta, min tein harkitsematta, aivan arvoitus mi mulle on, kun ajattelen sitä, En tosin katuis sitä mielelläni; vaan nähkääs, tapaus jos toistuu tuo: syy teidän on, jos penseämp' oon silloin, jos ensin harkitsen ja palaa sallin, mi palaa.

DAJA. Herra armahda!

RITARI. Täst' alkain mua älkää tunteko, sen ilon vain mä pyydän teiltä. Älkää vaivatko mua isälläkään. Juutalainen aina on juutalainen. Minä jäyhä shvaabi. Oon aikaa tytön kuvan unhoittanut, -- jos muistin koskaan.

DAJA. Hänpä muistaa teitä.

RITARI. Vaan minkä, minkä vuoksi?

DAJA. Kenpä tietää? Ain' ihminen ei ole, miltä näyttää.

RITARI. Vaan harvoin parempikaan.

(Lähtee.)

DAJA. Vartokaa! Mi kiire --?

RITARI. Vaimo, hyljätäkö täytyy mun vuoksenne nää palmut mieluisat?

DAJA. Niin mene, saksalainen karhu! Mene! -- Vaan karhun jäljilt' en saa jäädä sentään.

(Seuraa RITARIA matkan päässä.)

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Näyttämö: sulttaanin palatsi. SALADIN ja SITTAH pelaavat shakkia.

SITTAH. Miss' oot Saladin? Miten pelaat tänään?

SALADIN. Hyvinpä, luulen.

SITTAH. Tuskin munkaan verroin. Tuo siirto peruuta.

SALADIN. Ja miksi?

SITTAH. Vaaraan jää hevonen.

SALADIN. Niin jää. Siis näin!

SITTAH. Mä näin teen haarukan.

SALADIN. Kas vaan! -- No, shakki siis!

SITTAH. Sua mitä auttaa se: mä siirrän eteen, ja asemas on sama taas.

SALADIN. En pääse pälkäästä tästä vahingotta, huomaan. -- Mut olkoon: ota hevonen!

SITTAH. En huoli. Käyn ohi.

SALADIN. Mulle lahjoita et mitään. Tuo paikka arvokkaampi hevosta on sulle.

SITTAH. Ehkä.

SALADIN. Mutta laskun tekoon isäntä mukaan ota! Katsos, näin! Tät' et sä arvannut?

SITTAH. En todellakaan. En, että noin sa kuningattarees väsynyt oisit.

SALADIN. Kuningattareeni?

SITTAH. Jo huomaan: tänään tuhat denaaria mun täytyy voittaa -- ropoja ei enää.

SALADIN. Mitenkä?

SITTAH. Kysy vielä! -- Kaikin keinoin hävitä tahdothan sa, tahallas. Mut etua en minä siitä saa. Näes, paitsi ettei peli tällainen juur' ilahduta: enkö melkein aina sult' enin voita, milloin häviän? Mua lohduttaakses tappioni jälkeen ain' etkö mulle pelipanosta takaisin lahjoita sa kaksinkerroin?

SALADIN. Kas vaan! Siis ootkin, siskoseni, milloin hävisit, tahallasi hävinnyt?

SITTAH. Sun anteliaisuutes, rakas veli, syy ainakin lie -- siihen, etten ole paremmin oppinut ma pelaamaan.

SALADIN. Nyt poikkeamme pelistä. Tee loppu!

SITTAH. Näin jääkö siis? No: shakki! -- toinen shakki!

SALADIN. Todella, tuot' en uhkaa huomannut, mi yksin tein vei kuningattareni.

SITTAH. Sit' auttaa voiko vielä? Katsotaanhan.

SALADIN. Ei, ei, vain ota kuningattareni --. Pien' ilo siit' on mulla aina ollut.

SITTAH. Vain nappulaako tarkoitit?

SALADIN. Vie pois? -- Ei siitä mitään. Turvassahan sitten on kaikki taas.

SITTAH. Jo kyllin oppinut oon veljeltäni kuningattarille olemaan kohtelias.

(Ei kajoo kuningattareen.)

SALADIN. Ota se tai jätä! Muuta minulla ei ole.

SITTAH. Miks ottaa? -- Shakki! -- Shakki!

SALADIN. Jatka!

SITTAH. Shakki! Ja shakki -- shakk!

SALADIN. Shakmatt!

SITTAH. Ei vielä; saathan sä väliin hevosen. -- Tai miten tahdot --. Yks kaikki!

SALADIN. Niinpä niin! Oot voittanut, Al-Hafi maksaa. Kutsuttakoon hänet! Et aivan vääräss' ollut, Sittah: pelin ma hajamielisesti pelasin. Ja ken se aina silonappulat nuo antaa, jotk' ei mitään muistuta, ei merkitse? Kanss' imaminko tässä pelasin? -- Kas, syit' etsii tappio! Ei, pahat nappulat ne, Sittah, ei mua vieneet tappioon: vaan sinun taitos, sun nopsa, selvä katsees...

SITTAH. Noinkin tahdot vain tappiosi otaa tylsentää. No niin, sa olit hajamielinen, ja enemmän kuin minä...

SALADIN. Sinäkö? Mik' oisi sua vaivannut?

SITTAH. Ei kyllä sun hajamielisyytes! -- Milloin jälleen, ah Saladin, lie pelimme näin vilkas!

SALADIN. Sen ahnaamminpa silloin pelaamme! -- Ah, taas kun sota syttyy, tarkoitat? Se syttyköön! -- Mä sit' en alkanut. Ma oisin mielelläni aselevon kyll' uusinut, -- niin mielelläni sulle samalla kelpo miehen hankkinut. Rikhardin veli sellainen on varmaan, hän onhan veli Rikhardin.

SITTAH. Vain kiitä sa Rikhardias.

SALADIN. Melek-veljemme Rikhardin sisaren taas kunp' ois saanut: ah, mikä suku yhdess' oisimmekaan! Maailman ensi suvuist' ensimäinen! -- Oon itseäni kiittämään myös nopsa, sen kuulet. Ystäväini vertaisena mä pidän itseäni. Siitäpä, siit' oisi valtaheimo varttunut!

SITTAH. Nauroinhan kohta kaunist' unelmaasi! Et kristityitä tunne sa, et heitä halua tuntea. Heill' ylpeytenä on olla kristityit', ei ihmisiä. Sit' ihmisyyttä ees, mi höysteeksi jäi tuohon taikauskoon luojastaan, sit' ei he näes rakasta muun vuoksi, kuin koska Kristus teki, sääti niin. Tuo hänen hyvyytensä yksin heitä viel' aateloi: ett' uskoll' omistaa he hänen hyveensä! -- Vaan mitkä hyveet? Ei hänen hyvettään, vaan nimeään on kaikkiin suuntiin julistettava; sen tulee nimet hyväin ihmisten häväistä, niellä kaikki. Nimi vain, vain se on heille kallis.

SALADIN. Tarkoitat: miks muuten kristityiksi nimeltäkin he teidät vaatis, sun ja Melekin, ennenkuin avioon te kelpaisitte?

SITTAH. Niin juuri! Niinkuin kristillisyys vain tois kristityille rakkauden sen, min luojaltaan on saaneet mies ja nainen!

SALADIN. Ain uskoo heikkouksiin kristityt, miks ei he toki tuohon myöskin uskois! -- Ja silti erehdyt. -- Ei kristityt, vaan ristiritarit on syypäät, -- hekin vain ristiritareina. Heidän vuokseen jää kaikki silleen. Accasta, mi piti Rikhardin sisarelta myötäjäisnä veljemme saaman, ei he luopua halua millään. Munkkihölmöiksikin he muuntelee, jott' edut ritarein vain turvaan jäis. Ja aselepoa he tuskin sietää loppuun, he kun toivoo ties minkä äkkiyllätyksen toimeen voivansa saada. -- Hauskaa! Eespäin vain, vain eespäin, herrat! -- Min' oon tyytyväinen! -- Kunp' ois muu kaikki niinkuin olla pitää.

SITTAH. Miks niin? Mi muu vois sua hämmentää, sun mieltäs horjuttaa?

SALADIN. Mi horjuttanut ikäni on mun mieltäni. -- Ma olin isämme luona Libanonilla. Hänt' yhä huolet musertaa...

SITTAH. Ah niin!

SALADIN. Se hänet kietoo, läpi hän ei pääse, on kaiken puutos...

SITTAH. Mikä kietoo? puuttuu?

SALADIN. Sit' eihän mainitakaan ansaitsis. Kun sit' on mulla, turhalta se näyttää, kun ei, se välttämättömäksi käy. -- Al-Hafi minne jäikään? Eikö kukaan hakenut häntä? -- Lemmon rietas raha! -- Paraiksi tulet, Hafi.

TOINEN KOHTAUS.

DERVISHI AL-HAFI. SALADIN. SITTAH.

AL-HAFI. Egyptistä on verot luultavasti saapuneet. Kunp' oisi kyllin.

SALADIN. Saitko tietoja?

AL-HAFI. Minäkö? En. Täält' odotanhan niitä!

SALADIN. Sa tuhat denaaria Sittah'lle saat maksaa.

(Käyden mietteissään edestakaisin,)

AL-HAFI. Maksaa, vaikka saada pitäis! Oli, kaunist' on se! Vähemmän kuin tyhjää. -- Saa Sittah? Miksi jälleen Sittah? Taas hävinnyt shakkipelin Sittah'lle? -- Tuoss' onkin peli!

SITTAH. Onneni kai sentään suot mulle?

AL-HAFI (tarkastaen pelilautaa). Suonko? -- Jos -- te tiedättehän.

SITTAH (viittaa hänelle). Hss, Hafi, hss!

AL-HAFI (yhä kiintyneenä tarkastamaan peliä). Se saakaahan ees ensin!

SITTAH. Al-Hafi, hss!

AL-HAFI (SITTAH'lle). Teill' oli valkoiset? Sanoitte 'shakki!'?

SITTAH. Hän ei toki kuule.

AL-HAFI. On siirto hänen?

SITTAH. Sano toki, että rahani saada voin.

AL-HAFI (yhä tarkaten peliä). No niin, te kyllä ne saatte niinkuin aina ennenkin.

SITTAH. Sa ilkutko?

AL-HAFI. Ei peli lopuss' ole. Saladin, hävinnythän ette vielä.

SALADIN (tuskin kuunnellen). Jo, toki! Maksa! Maksa!

AL-HAFI. Maksa! maksa! Tuoss' onhan kuningattarenne.

SALADIN (kuten äsken). Ei, ei kuulu peliin enää.

SITTAH. Myönnä siis, mä että vain saan noudattaa ne rahat.

AL-HAFI (yhä peliä miettien). Tietysti, kuten aina. -- Vaikka ette kuningatarta käyttää voikaan, ette 'shakmatti' vielä ole.

SALADIN (astuu luo ja kaataa nappulat). Olen kyllä, ja tahdon olla.

AL-HAFI. Niinkö? Tasapeli; vain voiton saanut palkitaan.

SALADIN (SITTAH'lle). Mi --, miten?

SITTAH (viittoen tuon tuostakin HAFIlle). Sä hänet tunnethan! Hän mielellään asettuu vastaan, tahtoo nöyryyttää, on hiukan kateinen.

SALADIN. Ei sentään kai sulle, minun sisarelleni? -- Sinäkö, Hafi, kateinen?

AL-HAFI. Ken ties! Ken ties! -- Vain hänen aivonsa ma soisin ja hänen hyvyytensä omikseni.

SITTAH. Mut ain' on oikein maksanut hän sentään; ja maksaa tänäänkin. Suo hänen olla! -- Al-Hafi, menehän! Mä rahat tahdon pian saada.

AL-HAFI. Ei, en enää ilveilyyn mä tähän suostu. Kerran kuitenkin se hänen kuulla täytyy.

SALADIN. Kenen? Mitä?

SITTAH. Al-Hafi! Näinkö lupaukses pidät?

AL-HAFI. Mitenkä saatoin edes uskoa näin kauas mentävän?

SALADIN. No, saanko kuulla?

SITTAH. Al-Hafi, puhu punniten, mä pyydän!

SALADIN. Tää kummaa on! Mit' anoa voi Sittah noin lämpimästi ja noin hartaasti vieraalta, dervishiltä, mieluummin kuin multa, veljeltään? Nyt käsken sua, Al-Hafi: puhu, dervishi!

SITTAH. Äl' itsees näin vähäpätöist' ota, veljeni, enemmän kuin se ansaitsee. Ma oonhan, sen tiedät, shakkipeliss' ennenkin sult' usein saman summan voittanut. Ja kosk' en tarvitse nyt itse rahaa ja Hafin kassa kosk' ei nykyään nää liian usein rahaa: siks en niitä pois ole velkonut. Mut älä huoli En aio niitä sulle, veljeni, en Hafille, en kassaan lahjoittaa.

AL-HAFI. Niin, kunpa ois ne vain!

SITTAH. Ja muuta vielä. Se myös, min kerran mulle määräsit, on jäänyt rahastoon, on jäänyt jonkun kuukauden aikana.

AL-HAFI. Ei siinä kaikki.

SALADIN. Ei vielä kaikki? -- Miks et puhu jo?

AL-HAFI. Siit' alkain kun me rahaa Egyptistä olemme vartoneet...

SITTAH (Saladinille). Ei kuulla häntä!

AL-HAFI. ... vain tyhjää hän on saanut...

SALADIN. Kelpo tyttö! -- Viel' ehkä lainannutkin sulle, vai --?

AL-HAFI. Hovinne kaiken ylläpitänyt, menonne kaikki yksin suorittanut.

SALADIN. Ah, hän, hän sisareni on!

(Syleilee häntä.)

SITTAH. Ken muu kuin sinä, veljeni, näin rikkaaksi ois tehnyt minut, että voin sen kaiken --?

AL-HAFI. Ja yhtä köyhäksi kuin itse on, hän jälleen hänet saattaa.

SALADIN. Minä köyhä? Sun veljesikö köyhä! Onko mulla enemmän ollut, onko vähemmän? Yks puku, miekka, ratsu -- Jumala! Niist' onko puutos? Mitä muuta kaipaan? Ja silti torua sua voisin, Hafi!

SITTAH. Ah, älä toru, veli! Jospa voisin myös isän huolia noin huojentaa.

SALADIN. Ah! näinhän oikopäätä masennat taas ilomieleni! -- Mult' itseltäni ei mitään puutu, puuttua ei voikaan. Vaan hältä, hältä puuttuu, ja se tuntuu myös meille kaikille. -- Niin, niitä tehdä? Ehk' emme Egyptistä aikoihin saa mitään, -- missä syy, sen Herra ties. Siell' onhan sentään rauhallista kaikki. -- Mikäli mua koskee, mielelläni mä tyydyn niukentamaan, säästämään, muut kunhan ei kuin minä siitä kärsi. -- Vaan mitäpä se auttaa? Yksi ratsu ja puku, miekka täytyyhän mull' olla. Ja Jumalalt' en tinkiä voi mitään. Hän kyllin vähäiseen jo tyytyyhän: mun sydämeeni. -- Hafi, kovin suuri mull' oli usko kassas ylijäämään.

AL-HAFI. Vai ylijäämään? Itse sanokaas, mua ettekö ois kuristuttanut tai ristiinnaulittanut kuitenkin, jos ylijäämiä vain jäljiltäni oisitte löytänyt. Niin, kavalluksiin kyll' oisin uskaltanut ryhtyä.

SALADIN. Vaan mitä teemme siis? -- Muilt' etkö keltään kuin sisareltani siis lainata sä ensin voinut?

SITTAH. Veli, oisinko ma luopunut siit' etuoikeudesta? Sen hälle jättänyt? Mä siitä kiinni yhäti pidän. Aivan kuivilla mä vieläkään en ole.

SALADIN. Niin, et aivan! Se puuttuis vain! -- Pian, Hafi, hankkiudu sa lainaamaan, kelt' ikään vain ja kuinka, vain lupauksin lainaa! -- Niiltä yksin äl' ota, jotka tein mä rikkaiks itse: se lahjain peruutukseltahan näyttäis. Luo saitureinten mene: mieluimmin ne antaa mulle. He näes hyvin tietää rahansa kasvavan mun käsissäni.

AL-HAFI. En tunne ketään.

SITTAH. Nytpä muistan, Hafi, kuulleeni, että kotiin palannut sun ystäväsi on.

AL-HAFI (säpsähtäen). Mun ystäväni? Ken hän?

SITTAH. Sun ylistämäs juutalainen.

AL-HAFI. Ylistämäni juutalainen?

SITTAH. Joka on saanut -- lauseen sinun käyttämäs hänestä vielä hyvin muistan -- joka niin kukkuraisin mitoin Jumalaltaan on saanut hyvyyttä tään maailman, niin pienintä kuin suurinta.

AL-HAFI. Niin oonko sanonut -- mitä tarkoitinkaan?

SITTAH. Rikkaus on pienintä -- ja viisaus suurinta.

AL-HAFI. Kuink'? oonko -- oonko juutalaisesta sanonut noin?

SITTAH. Sit' etkö Nathanista sä, ystävästäs, oisi sanonut?

AL-HAFI. Vai niin -- vai Nathanista! -- Eipä tullut hän lainkaan mieleeni. -- Hän todellako on vihdoin kotiutunut taas? Kas vain! Ei aivan huonosti siis liekään hänen. -- Niin oikein: muinoin viisaaks ihmiset ja rikkaaksikin häntä sanoivat --!