Part 7

Herra Peder Rasbosta oli muserrettu. Hän ei uskaltanut heti mennä kotiin, vaan syöksyi kirkkoon, missä lankesi alttarin juurelle. Kullatun alttarikaapin ovet olivat avoinna, ja Vapahtajan vaellusta Golgatalle valaisivat ilta-auringon punaset säteet. Pappi ei ollut tällä hetkellä uhkaava ja rankaiseva Herran tuomari, vaan hän makasi kuritetun seurakunnan tavoin polvillaan ja rukoili armoa. Hän katsoi ylös Kristukseen, mutta ei löytänyt ensinkään sääliä. Tämä vastaanotti kalkkiinsa tarjotusta kädestä ja tyhjensi sen pohjaan saakka; hän kantoi ristiään raadellussa selässään ylös jyrkkää mäkeä, missä hänet oli ristiinnaulittava, mutta ristiinnaulitun yläpuolella avaantui taivas. Näiden kärsimysten takana ja yläpuolella oli siis jotakin. Hän alkoi tutkia syitä tähän suureen ihmisuhraukseen, joka nyt tulisi tapahtumaan koko maassa. Kirkko oli nähnyt, miten ihmiset olivat alkaneet epäillä pappien sopivaisuutta olla tuomareina ja pyöveleinä, sillä ihmiset olivat huomanneet tuomarinsa olevan täynnä inhimillisiä heikkouksia. Nyt oli papiston näytettävä, että he itse voivat Kristuksen asian vuoksi reväistä sydämen rinnastaan ja laskea sen alttarille. Mutta, jatkoi hänen kapinallinen järkensä, kristinuskohan oli poistanut ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omaa rataansa ja ajattelivat: ehkä vanhain pakanain uhreissa oli jokin ajatus. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta ja hänhän oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät marttyrit oli uhrattu, minkävuoksi oli siis häntä säästettävä? Siihen ei ollut mitään syytä, ja hänen täytyi tunnustaa, että jos kansan oli edelleen uskottava hänen saarnoihinsa, he myöskin vaatisivat nähdä hänen uhraavan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja vaimonsahan olivat yksi. Hänen täytyi tunnustaa tämä, ja hän tunsi ajatuksissaan omituista nautintoa ajatellessaan niitä hirveitä kärsimyksiä, jotka olivat edessä, ja siihen tuli lisäksi ylpeys viittaillen marttyrikruunulla, joka kohotti hänet yläpuolelle tätä seurakuntaa, johon hän oli ylemmältä alttarilta tottunut katsomaan alas, mutta joka nyt oli alkanut nostaa päätään ja uhmaillen uhannut rynnistää tälle korotetulle paikalle.

Tämän ajatuksen vahvistamana ja herättämättä meni hän alttariaitauksen sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu synnintekijä, vaan vanhurskas, joka oli ansainnut seistä Kristuksen sivulla, koska hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin tämä. Hän katsoi ylpeästi alas rukoustuoleihin, jotka hämärässä olivat polvistuneiden ihmisten näköisiä, ja hän sinkautti vanhurskaan rangaistuksia heidän päihinsä, senvuoksi että he eivät tahtoneet uskoa hänen saarnoihinsa. Hän repäsi auki takkinsa ja näytti heille verisen rintansa, missä oli tyhjä sija sydämen paikalla, jonka hän oli lahjottanut Jumalalle. Hän käski heikkouskoisia pistämään kätensä hänen kylkeensä ja tulemaan vakuutetuiksi. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksien alasena ja hänen liiaksi kiihottunut mielikuvituksensa saattoi hänet kiihottuneeseen tilaan, niin että ajatusten toiminta hetkeksi lakkasi ja hän kuvitteli olevansa yhtä Kristuksen kanssa. — Pitemmälle ei hän voinut tulla, ja hän putosi läjään niinkuin tuulessa rikkoutunut purje, kun kirkonvartija tuli sisään ja tahtoi sulkea.

Kotimatkalla tunsi hän itsensä onnettomaksi kiihotustilaansa katoomisen johdosta ja hän olisi kernaasti palannut kirkkoon, ellei jokin selittämätön, esiintyen heikon velvollisuudentunnon tavalla, olisi kutsunut häntä kotiin. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä heikommaksi tulivat hänen tunteensa ja sitä pienempi tunsi hän olevansa. Mutta kun hän astui oven sisäpuolelle ja vaimonsa otti hänet vastaan avoimin sylin ja levottomasti kysyen, minkävuoksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi hauskan lämmön säteilevän itseään kohtaan takasta ja näki lasten nukkuvan niin rauhallisesti ja kukoistavina, silloin tunsi hän kaiken sen arvon, minkä hän nyt tulisi luovuttamaan, ja hän avasi sydämensä, mihin kaikki hänen nuori verensä virtasi, ja hän tunsi ensi rakkauden koko maailmaa uhmaavaa voimaa, joka voi kantaa kaikkea, herätä uudestaan, ja hän vannoi, ettei hän koskaan tulisi hylkäämään sitä sydäntä, jota hänen sydämensä rakasti, ja molemmat puolisot tunsivat itsensä taasen rauhallisiksi, ja he istuivat toistensa rinnalla keskiyöhön saakka, ja he puhuivat tulevaisuudesta ja miten he voisivat välttää uhkaavaa vaaraa.

* * * * *

Kesä kului onnellisilta puolisoilta kauniin unen tavalla, jonka kestäessä he unohtivat, että herääminen oli edessä.

Sillävälin oli seurakunta saanut tietää paavillisen käskyn ja jollakin vahingonilolla se sen kuuli, sillä se soi hengelliselle valtiaalleen kernaasti pienen kiirastulen, osaksi, koska se toivoi saavansa pappinsa tästälähin huokeammalla, kun heidän täytyi elää ilman perhettä. Vielä oli seurakunnassa joukko hurskaita, jotka vastaanottivat kaiken mikä tuli piispalta tai paavilta, ikäänkuin se tulisi taivaasta. He keskustelivat kysymyksestä edestakasin, ja jäivät siihen mielipiteeseen, että lihallisen yhteyden papin ja naisen välillä täytyi olla syntisen. Nämä hurskaat, jotka olivat odottaneet näkevänsä pappilan puhdistetuksi synnistä heti ilmotuksen tultua, alkoivat nurista, kun he eivät huomanneet paimenensa ensinkään osottavan merkkejä siitä että hän aikoi totella. Napina kasvoi erään sattuman jälkeen, kun ukkonen oli iskenyt kirkontorniin. Sitte syksyllä tuli huono sato. Silloin kohotettiin huuto ja hurskaat lähettivät valitun joukon pappilaan, ja siellä nämä selittivät, että he eivät aikoneet ottaa vastaan sakramenttia papilta, joka eli synnissä. He vaativat, että hän heti ryhtyisi vuode-eroon vaimostaan, jonka kanssa hänellä ei ollut oikeutta siittää lapsia, koska nämä tultaisiin selittämään äpäriksi, ja he uhkasivat puhdistavansa pappilan tulella, ellei se olisi puhdas vanhan vuoden loputtua.

Osottaakseen seurakunnalle, ettei hänen avioliittonsa ollut lihaa varten, antoi herra Peder kantaa suuren vuoteen ulos mäelle, ja makasi tästä lähin kyökissä.

Sitte tuli hiljaista joksikin ajaksi, mutta papissa näyttäytyi huomattava muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin hänen oli tarve, ja viipyi siellä myöhäseen iltaan. Hän muuttui suljetuksi ja kylmäksi vaimoaan kohtaan, ja ikäänkuin pelkäsi kohdata häntä. Lapsia voi hän pitää sylissään useita tunteja ja hyväillä heitä puhumatta sanaakaan.

Martinmessun aikana marraskuussa tuli tuomiokapitulin diakoni käymään ja hänellä oli hyvin pitkä keskustelu herra Pederin kanssa. Yöllä makasi tämä ylhäällä ullakolla, ja hän jatkoi makaamistaan siellä tästä lähtien. Vaimo ei sanonut mitään, mutta hän näki koko asiain kehittymisen ilman mahdollisuutta voida muuttaa mitään. Hänen sielunsa ylpeys esti häntä lähestymästä, ja kun miehensä alkoi syödä ateriansa omilla määräajoillaan, tapasivat he harvoin. Mies tuli tuhanharmaaksi ja silmät vajosivat pään sisään; hän ei syönyt milloinkaan iltasin ja makasi paljaalla lattialla hylkeennahan alla.

Tuli joulu. Herra Peder tuli eräänä iltana kahta päivää ennen joulua tupaan ja istahti takan ääreen. Vaimo laitteli lasten vaatteita. Pitkän aikaa vallitsi hirvittävä hiljaisuus; vihdoin sanoi mies:

"Lasten on saatava jotakin jouluksi; kuka lähtee kaupunkiin?"

"Minä lähden", vastasi vaimo, "mutta minä otan lapset mukaani. Tahdotko niin."

"Olen rukoillut Herraa, että kalkki otettaisiin minulta pois, mutta hän ei ole tahtonut, ja minä olen vastannut hänelle: tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun."

"Oletko varma, että tunnet Herran tahdon", sanoi vaimo alistuvaisesti.

"Niin totta kuin sieluni elää."

"Minä matkustan huomenna isän ja äidin luo, jotka odottavat minua", sanoi vaimo soinnuttomalla, mutta varmalla äänellä.

Pappi nousi ylös ja meni nopeasti ulos, ikäänkuin hän olisi kuullut kuolemantuomionsa. Ilta oli säkenöivän kylmä, tähdet tuikkivat sinisenvihreällä taivaalla, ja äärettömänä lepäsi lumipeitteinen aavikko epätoivoisen vaeltajan silmien edessä, jonka tie näkyi kulkevan suoraan niihin tähtiin, jotka olivat alimpana ja näkyivät nousevan ylös valkeasta maasta. Hän vaelsi ja vaelsi, pois, pois; hän tunsi olevansa ikäänkuin sidottu hevonen, joka juoksee, mutta joka temmastaan alituisesti takasin nuorasta joka kerran kun se luulee olevansa vapaa. Hän kulki majojen ohitse, mistä loisti valoa, ja hän näki miten pestiin, laastiin, keitettiin ja leivottiin lähestyvää joulua varten. Hänessä heräsi ajatuksia omasta lähestyvästä joulustaan. Hän ajatteli kotiaan tyhjänä, lämmittämättömänä, ilman valoa, ilman häntä, ilman lapsia. Jalat polttivat hänen allaan, mutta hänen ruumistaan palelsi. Hän kulki ja kulki tietämättä mihin. Lopulta seisoi hän erään tuvan edessä. Luukut olivat suljettuina, mutta valonsäde tunkeutui ulos ja heitti rikkikeltasen loisteen lumelle. Hän meni lähemmäksi ja pani silmänsä rakoseen. Hän katsoi huoneeseen, missä penkit ja pöydät olivat täynnä vaatteita: pieniä lasten liinavaatteita, sukkia ja mekkoja. Kirstu oli avattuna ja sen kannella riippui valkea hame, jonka solakat uumat herättivät hänen huomiotaan; sen etupuolella tuntuivat neitseellisten rintain jäljet; toiselle olkapäälle oli kiinnitetty viheriä seppele. Oliko se käärinvaate vai morsiuspuku. Hän ihmetteli, että ruumiita ja morsiamia puetaan samalla tavalla. Hän näki varjon kuvastavan seinälle; toisinaan oli se pitkä, niin että se taittui ja katosi kattoon, toisinaan ryömi se lattialla. Vihdoin pysähtyi se valkealle hameelle. Pieni pää sidottavine myssyineen näkyi selvästi vaaleata pohjaa vastaan. Tämän otsan, tämän nenän, tämän suun oli hän nähnyt ennen. Missä hän oli? Varjo hävisi arkkuun ja valoon astuivat kasvot, jotka eivät voineet kuulua elävälle, niin kalpeilta, niin sanomattoman kärsineiltä ne näyttivät, ja ne katsoivat häntä silmiin niin että niitä poltti ja hän tunsi miten, kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan ja sulattivat lumen ikkunalaudalla. Ja silloin tulivat katseet tuolla sisällä niin lempeiksi, niin rukoileviksi, että hän luuli näkevänsä Pyhän Katarinan teilattavana rukoilevan keisari Deciukselta armoa. Niin, sama nainen se oli, ja hän oli keisari. Antaisiko hän tuolle naiselle armoa? Ei, antakaa keisarille, mikä keisarin on, sanoo sana, ja taivas ja maa hukkuvat, mutta minun sanani ei tule katoomaan. Ei mitään armoa! Mutta hän ei voinut kestää näitä katseita, jos hän tahtoi edelleen olla vahva; senvuoksi täytyi hänen mennä. Ulos puutarhaan, missä lumi oli laskeutunut hänen peitetyille pensailleen, niin että ne näyttivät pieniltä lastenhaudoilta, sinne hän nyt vaelsi. Ketä makasi näissä pienissä haudoissa? Hänen lapsensa? Hänen terveet, punakat lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt hänen uhraamaan, niinkuin Abraham uhrasi Isakin. Mutta Abraham pääsi pelästyksellä. Se oli helvetillinen Jumala, joka voi olla niin epäinhimillinen. Sen täytyi olla huono Jumala, joka saarnasi rakkautta ihmisille, mutta käyttäytyi itse pyövelin tavalla. Hän lähtisi heti etsimään tätä Jumalaa, etsimään häntä omassa huoneessaan, ja hän tulisi puhumaan hänelle ja vaatimaan selitystä. Hän tuli ulos puutarhasta halkomäelle. Siellä tapasi hän suunnattoman suuren ruumisarkun, mutta se oli kahdelle hengelle. Ei, se oli sänky; se oli täytetty mitä pehmeimmällä, vastasataneella lumella, joka lepäsi niin valkeana kuin haahkan untuvat, ja tuntui niin lämpimältä kuin elävän linnun untuvat. Sepä oli houkutteleva vuode. Tässä olisi Cleopatran pitänyt viettää häitään Goliathin kanssa. — Hän purasi sängyn laitaan koiran tavalla, kun sen nuorissa hampaissa kutiaa. — Mustaihoinen Cleopatra valkeata lunta vasten! Sepä olisi näky! Hän kahlasi edelleen lumikinoksissa ja sai käsiinsä pienen kuusen, joka seisoi halkovajan luona. Se oli joulukuusi, semmonen, jonka ympärillä lapset tanssisivat, jos he olisivat eläneet. Nyt muisti hän, että hänen oli etsittävä käsiinsä Jumala, joka oli ottanut hänen lapsensa ja asetettava hänet edesvastuuseen. Kirkko ei ollut kaukana, mutta kun hän tuli sinne, oli se sulettu. Silloin hän raivostui. Hän kopeloi lumen alla, kunnes hän sai käsiinsä kiven, ja sillä hän alkoi lyödä ovelle, niin että kirkon sisältä tuli ukkosen jyrinän tapainen vastaus hänen ääneensä huutaessa:

"Ulos, Molok, joka syöt lapsia, niin revin mahasi auki! Ulos Jesus Kristus ja pyhä Katarina, ulos kaikki pyhimykset ja perkeleet, niin saatte tapella keisari Deciuksen kanssa Rasbosta! Haa! Te tulette selästä päin, te helvetin legionat!"

Hän kääntyi takasin kirkkomaahan päin ja raivoavan voimalla taittoi hän nuoren lehmuksen; ja tämä aseenaan hyökkäsi hän pienten hautaristien sotajoukkoa vastaan, joka hänen mielestään tuli häntä vastaan käsivarret levällään. Ne eivät väistäneet ja hän astui eteenpäin niinkuin kuolema viikatteineen, eikä lopettanut, ennenkuin oli kaatanut jokainoan, niin että maa oli pirstaleitten peittämä.

Mutta hänen voimansa eivät olleet vielä tyhjentyneet. Nyt tulisi hänen ryöstää ruumiit ja koota kuolleet ja haavottuneet, Kuorman kuormalta kantoi hän kirkon seinämälle ja latoi erään ikkunan alle. Kun tämä oli valmista, kiipesi hän ylös, löi rikki erään ikkunaruudun ja astui kirkkoon. Siellä sisällä oli aivan valoisaa revontulista, jotka tähän saakka olivat olleet hänelle piilossa kirkon korkean katon peittäminä. Uusi hyökkäys ahdistavia rukoustuoleja vastaan, jotka hän murskasi kasaksi puupirstaleita. Hänen katseensa pysähtyivät nyt alttarille, missä piinakohtauksen yläpuolella Jehova istui valtaistuimellaan erään pilven päällä, kädessään lain ukkonen. Hän pani käsivartensa ristiin rinnoilleen ja tarkasteli halveksuen ankaraa miestä siellä pilven yläpuolella.

"Tule alas, sinä!" huusi hän. "Tule alas, niin painitaan!"

Kun hän näki, ettei hänen vaatimukseensa suostuttu, otti hän halon ja heitti vihollistaan vastaan. Räiskeellä kohtasi se erästä kipsikoristusta, joka syöksyi alas ja repäsi irti pölypilven.

Hän otti uuden halonkappaleen ja heitti pettymyksen nousevalla raivolla. Pilvet putoilivat alas pala palalta hänen äänekkäästi nauraessaan, lain ukkonen temmastiin kaikkivoivan kädestä; lopuksi syöksyi raskas kuva hirvittävällä räiskeellä alas alttarille, murskaten kynttiläkruunut pudotessaan.

Mutta silloin pelästyi pilkkaaja ja juoksi ulos ikkunasta.

* * * * *

Päivää ennen jouluaattoa, aamulla, oli eräs pitäjän asukas nähnyt ihmeellisen näyn pappilan pihalla. Reki oli tullut ulos pappilasta ja siinä oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki, ja se oli ajanut länteen päin. Idästä päin, neljännespeninkulmaa reen perässä oli seurakunnan pappi tullut juosten ja kovaa huutaen käskenyt rekeä pysähtymään. Tämä oli kuitenkin jatkanut matkaansa maantietä pitkin ja kadonnut eräässä mutkauksessa. Silloin oli pappi langennut lumikinokseen, puristettu nyrkki kohollaan taivasta kohden.

Myöhäisemmät tiedonannot tiesivät kertoa, että pappi oli vaikeasti sairastunut kuumeeseen ja että perkele, kiukuissaan siitä, ettei hän ollut saanut valtaansa Herran palvelijaa vasta käydyssä taistelussa avioliiton purkamisesta, oli mitä hirvittävimmin raivonnut kirkossa; mutta päästäkseen sisälle ja saadakseen valtaa siellä, oli se ensin särkenyt kaikki ristit kirkkomaalla. Mikä kaikki yhteen asetettuna kohotti herra Pederin maineen entiselleen ja vieläpä antoi hänelle pyhyyden loistetta, mikä sai hurskaat sangen tyytyväisiksi, sillä he olivat olleet pakottavana voimana pappilan puhdistamisessa.

KAARLE XII:N RUUMIIN ÄÄRESSÄ TISTEDALISSA

"Smak! pani se ikäänkuin silloin kun heitetään kivi mutaan, ja samalla oli lopussa se suuri elämä, jota kutsutaan Kaarle kahdenneksitoista! Herra meitä kaikkia suojelkoon!"

Sillä tavalla kertoi jo kymmenennen kerran luutnantti Carlberg tämän suuren tapahtuman henkilääkäri Neumannille sisällä tuvassa Tistedalin kylässä, jossa nämä molemmat uskotut valvoivat ruumiin ääressä.

"Ja silloin sanoi kenraali Maigret: _La pièce est finie. Allons souper_!" [Kappale on lopussa. Lähtekäämme illalliselle.] lisäksi henkilääkäri ikäänkuin itsekseen. "Jaajaa! — Allons souper! — Nyt saadaan nähdä kuka maksaa viulut. Görtzin satatuhatta hopeataalaria, jotka tulivat sotakassaan eilen, on perintöruhtinas jakanut korkeimmalle päällystölle. Se tulee tekemään mitä se voi. Tehköön sen!"

Kavionkapseen kuuluessa ulkoa nousi henkilääkäri ja meni talikynttilöineen eteisen ovelle ottamaan vastaan jotakin odottamatonta. Ulkona oli aivan pilkkosen pimeää ja putoava lumi suli liaksi samalla kun se putosi. Mutta kuusimetsän yläpuolella, korkealla taivaalla näkyi ikäänkuin revontulia Fredrikstenin huipuilla, missä vihollinen oli sytyttänyt ilotulia.

Kavionkapse läheni ja pian näkyivät kuriirin keltaset nahkahousut neljän mustan hevosjalan välissä huristavan ohitse, ratsastajan piiskan paukkuessa pistoolinlaukausten tavoin.

"Se oli perintöruhtinaan lähetti Tukholmaan!" mutisi henkilääkäri taaksepäin luutnantille, joka oli pysähtynyt sisälle eteiseen.

Taas roiskui lumirännässä, lyömämiekka kalisi, nahkalaukku sinisen, keltanappisen takin päällä vilkkui ohitse ja hävisi.

"Vannopa että se oli holsteinilainen, joka meni Uddevallaan! Tulee enemmänkin, luota siihen! Joo, minä kuulen niiden tulevan, sillä ne tulevat miehissä!"

Kolme mustaa liehuvaa viittaa, läpättäen purjeiden tavoin käännöksissä, sekä kolme paria drabanttimiekkoja vilahti ohitse.

"Ne olivat kuoleman husaareja, jotka menivät Strömstadiin panemaan kiinni Görtziä, niin totta kuin arvaan oikein. Yhden on kuoltava kansan puolesta, eikä siinä riitä hän, sillä siihen ne eivät uskalla, eivät edes hänen kuolleeseen tomuunsa, mutta oikein se ei ole. Jaajaa, on nähty paljon ja enemmän tullaan näkemään! Täällä koittaa aikoja, luutnantti Carlberg, täällä koittaa aikoja."

"Aina on koittanut aikoja, henkilääkäri, ja aina on tahdottu kaivaa kuolleet ylös mullasta, senjälkeen kun heidät on heitelty hylyiksi, eläessään, mutta tällä kertaa ihmettelen..."

"Mitä!" korotti henkilääkäri ääntään, mutta ainoastaan heti laskeakseen sen, ikäänkuin hän olisi muuttanut mieltään.

Varjostaen kädellään kynttilää palasi hän takasin tupaan luutnantti Carlbergin seuraamana, joka odotti luentoa, mikä todenmukaisesti ei jäisi tulematta.

Mutta sensijaan, että olisi pysähtynyt ulompaan huoneeseen, missä molemmat miehet valvoivat, avasi henkilääkäri Neuman oven sisempään huoneeseen, ja varpaillaan, ikäänkuin peläten herättävänsä nukkuvan, astuivat he nyt sisään kamariin.

Neljän niistämättömän talikynttilän valasemana näkyi pieni huone puolipimeässä, ja kynttiläin savun lävitse näkyi silotetuilla seinillä huonoja puupiirroksia tsaari Pietarista vilkkaine, sielukkaine kasvoineen, ja hänen rinnallaan kuningas Augustin veltot, riippuvat piirteet herasilmineen ja hekumallisine leukoineen, molemmat ripustettuina penkin yläpuolelle, jolla lepäsi suuri alaupseerin miekka.

Kun henkilääkäri oli niistänyt kynttilöitä, näkyivät pitkät kantopaarit ja niillä tummansininen viitta, jonka alapäästä pari lintalle astuttuja saappaita pisti näkyviin ja niillä näkyi kuivaneen saven jälkiä.

Märän viitan alla näkyi vähitellen, kun silmä tottui valoon, keskikokoisen miehen piirteet, terävine polvilleen, leveine lanteineen, riippuvine, kapeine olkapäineen sekä hyvin esiinpistävine nenineen, joka kannatti peittävää kangasta niin että ainoastaan korkean otsan muotoa voi erottaa.

Märän nahan, vasta teurastetun lihan ja ammoniakin ummehtunut haju levisi huoneeseen ja tuntui hämärillä muistutuksillaan kaiken vajavaisuudesta ja katoovaisuudesta painavan alaspäin surevien hetkellisesti heränneitä tunteita.

Henkilääkäri aikoi istahtaa penkille, mutta kuninkaallisen miekan näkö pidätti häntä ja ikäänkuin muistutti hänelle, että kuninkaan läsnäollessa ei istuta. Hämillään jäi hän seisomaan hetkeksi silmät yhä kiinnitettyinä tummaan vartaloon, ikäänkuin hän olisi odottanut käskyä tai lupaa saada vetäytyä pois.

"Herra Jesus, hän liikuttaa itseään!" kuului luutnantin puoleksi sammunut ääni kirurgin takana, joka samalla peräytyi ja silmät levällään tarkasti ihmeellistä ilmiötä, miten ruumis ikäänkuin ojentautui, kun jänteet ja nivelet veltostuivat ennenkuin ruumiin jäykistyminen täydellisesti tapahtui.

"Nivelissä vaan venähtelee", vakuutti henkilääkäri; "ja me saamme pakkasta huomiseksi. Mutta kyllä hän on ainaiseksi loppu, varmasti! Ja..." hän viivytteli sanojaan, "en luule hänen kummittelevan, sillä hän ei koskaan tuntenut enteitä, paitsi yhden kerran..."

"Ehkä henkilääkäri kuitenkin tahtoo katsoa, miten asian laita on!" pyysi luutnantti, joka osotti jonkinlaista pelkoa siitä, että kuollut nousisi ylös. "Kyllähän minä seisoin haudassa kun laukaus ammuttiin, ja me molemmat näimme, mihin se sattui, mutta tiedetään kuitenkin esimerkkejä siitä että luodit..."

"Ei herraseni, en ole koskaan nähnyt luotien käyvän ohimoiden lävitse tuottamatta kuolemaa", lopetti kirurgi keskustelun ja käytti samalla tilaisuutta poistuakseen ruumishuoneesta.

"Ihmeellinen mies oli hän joka tapauksessa", makasi kirurgi jonkun aikaa senjälkeen vuoteellaan ulkona tuvassa ja jutteli itsekseen, taistellessaan unta vastaan... "On ikäänkuin sielun laatu, puutteet ja hyvät puolet vaeltaisivat aineen kudoksissa... Vanhat egyptiläiset kutsuivat sitä metempsykosiksi eli sielunvaellukseksi, ja me sanomme ainoastaan, että se on sukuun tulemista, vaikkakin usein luonnon lex contradictionis eli ristiriitaisuuksien lain kautta kielteiset ominaisuudet muuttuvat positivisiksi... Eikö isoisä, kymmenes Kaarlo, ollut juopporatti, tyttöjen pyydystäjä ja tappelupukari. Mutta Kaarlo kymmenes siitti raittiusmiehen ja naisvihaajan Kaarlo yhdennentoista... kas, nyt alkavat ristiriitaisuudet, mutta tappelupukaria on vähä jälellä, vaikkakin suuri valtakunnan taloudenhoitaja astuu esiin aina liioteltuun ahneuteen saakka. Kaarlo yhdestoista siitti Kaarlo kahdennentoista, ja luonto säilyttää raittiusmiehen ja naistenvihaajan, tekee taka-askeleen ja saa esiin tappelupukarin isoisästä, mutta pyyhkii pois itaruuden, jonka voi parantaa ainoastaan toisella liiottelulla, ja tekee tuhlaajan... Sillä hän oli vaarallinen rahoja käsittelemään... Herra Jesus, Timurtaschissa... jaa, jaa, jaa! Mutta kas perhanaa, sanoo luonto, nythän me olemme tehneet oikein miesten miehen, ja silloin tuntuu ikäänkuin parittelun jälkeen, saa halun nukkua ja päästä siitä asiasta. Natura numquam perfectris, sanoo Aristoteles, luonto ei koskaan tee mitään täydellisesti, ja tässä se tarvitsi kolme sukupolvea leipoakseen suuren aiheen, niin, suuren, että taikina loppui. Loppui, sillä jos ajattelee tarkemmin, niin oli tässä jättiläisessä yksi heikko kohta jossakin keskellä nodus vitalisia eli elinsolmua. Heikko, niinkuin suuressa äidinisässä — sieltäkin on kai tullut hiukan sukuun — Fredrik III:ssa Tanskassa. Mahtava, viekas, taikauskoinen herra, joka oli niin vahva ja niin heikko, niin viisas ja niin täynnä erehdyksiä. Ja sitte, katsokaamme sankariamme. Urhoollinen kuin karhu, kun häneen katsottiin, mutta kun yö ja onnettomuus tulivat, kas silloin ei hän voinut maata yksinään. Silloin täytyi hänen maata jonkun sylissä tai toisinaan ukko Piperin vuoteella; ja sitte rukouskirja esiin... Ja ajatelkaahan sitä, että hän, joka komensi toisia, ei voinut komentaa itseään ja panna tahtoaan oman tahtonsa ylitse. Ei se ollut voimaa, kun hän antoi moskovalaisen raivota Itämerenmaakunnissa, silläaikaa kun hän oli hävittämäisillään itsensä ja meidät kaikki kaukana Puolassa. Se oli tetanus eli jäykistystauti... niin, sillä lailla oli Turkissakin. Mitä meillä oli Turkissa tekemistä... Heikkoutta, herra! Ja ettei hän uskaltanut kotiin Tukholmaan... se oli raukkamaista, niin raukkamaista, ja siihen hän sortui. Ja siihenkin, että hänen piti ottaman itselleen vastuunalaisen ministerin Görtzissä... joo, tämä saa siitä nauttia ja kantaa syyn, tämä! Ja siinä oli niin paljon heikkoa!"

"Sankari oli hän siitä huolimatta, sanokaa minun sanoneen, henkilääkäri", puhkesi luutnantti, joka ei kauempaa voinut pidättää itseään.